Ei tästä blogin pitämisestä näytä enää tulevan mitään. Ei vaikka haluaisi. Jotain tarttee tehdä, joista ensimmäinen lienee se, että nyt tarttuu toimeen ja alkaa naputtaa. Aikaakin on, sillä viikon mittaiseksi suunniteltu lomareissu Englantiin (tästä tulee oma kirjoituksensa ihan pian – varmasti tulee) saikin pari lisäpäivää, kun syksyn puurtamisesta töissä on kertynyt tunteja jemmaan ja esimies ehdotti kotona oloa reissun jälkeenkin. Ensin ajattelin, että mitä tuota – töihin vaan, mutta kyllä hän ihan oikeassa oli. Olin ja olen loman ja paussin tarpeessa. Selvästi. Maanantaina sitten takaisin sorvin ääreen.
Edellisen päivityksen jälkeen on tapahtunut näyttely- ja koerintamalla kaikenlaista hassua ja hauskaa ja mukavaa. Tulospuolen asioita löytyy uutisista kotisivuilta. Niistä ei nyt sen tarkempia.
Kaverikoirailut
Kesän aikana Piika, Kolli ja Kiisu ovat vierailleet pääasiasassa ulkoilmatapahtumissa. Nyt syksyn myötä ovat alkaneet myös nk. laitosvierailut. Kaikilla kolmella on takanaan käyntejä sen verran, että ne on huivitettu ja toimiviksi tapauksiksi todettu. Piika on koirana sellainen, että sen voi viedä mihin vain. Se ei luokittele ihmisiä sen perusteella mikä on ikä, vamman aste tai ymmärryksen taso. Kollin ja Kiisun kanssa olen vielä hieman etsivällä asenteella liikenteessä. Kiisu on koirista vierailuilla ”kiltein ja huomaamattomin”, mutta totesin sen toimivan oikein loistavasti vanhusten palvelukodissa. Se on pieni ja helppo nostaa mm. sänkyyn, jos näin halutaan. Ehkä tämä on sen kutsumus. Kolli ei vielä ole päässyt laitosvierailulle. Tai pääsi se, mutta vain pihalle. Autosta tullessa siitä jäi kourallinen karvaa käteen, joten en sitten kehdannut ottaa sitä sisälle karvaamaan ihan kaikkea. Onneksi oli Piika varakoirana auton jousilla. Kollin osalta siis arvailen edelleen. Kollihan ei kamalasti tykkää kantamisesta ja nostelusta (eikä minukaan selkäparka), joten ehkä vierailukohteet joissa on paljon vuoteessa olevia, eivät ole sille paras kohde. Lapsistahan se tykkää mahdottomasti, joten ehkä tämä osa-alue on sitten sen erikoisalaa tulevaisuudessa. Katsotaan. Pitää kuitenkin tunnustella ennen kuin päättää ja muotittaa koiransa.
Vierailut ovat antaneet minulle paljon. En oikein osaa edes tätä kuvata sanoin. On liikuttavaa huomata miten paljon iloa ja hyvää mieltä oma koira voi antaa myös toiselle. Varsinkin palvelulaitoksissa vierailumme tuovat mukavaa vaihtelua siihen arkeen. En aina ole ihan varma onko se koira se päävieras, vai onko jo pelkästään päivärutiinin katkeaminen ja vieraideen (joilla nyt sattuu olemaan koiria mukanaan) saapuminen se iso juttu. No ihan sama se minulle on. Jutellaan sitten vaikka säästä, jos se hihnassani oleva koira ei kiinnostakaan, mutta juttuseuraa kuitenkin halutaan. Toisinaan taas pelkkä koiran katsominen on tuonut ikäihmisen kasvoille pilkettä ja hymyä, vaikka oma kommunikointikyky olisi jo kovasti heikentynyt. Lapset taas ovat niin ihanan vilpittömiä iloissaan ja suruissaan. Meidän koirien turkkiin on nyyhkytetty niin isovanhempien koiran kuolema kuin supatettu että meidän äitille tulee vauva vaikkei siitä saa puhua vielä… ja kaikkea siltä väliltä.
Kaverikoiratoiminta on tuonut myös uusia tuttavuuksia, uuden ryhmän johon kuulua. Mukavaa sakkia ja erityisen mukavaksi sen tekee se, että kaikessa niin kilpailuhenkisessä koiraharrastustoiminnassa on tällainen ryhmittymä, johon kilpaileminen ei kuulu lainkaan. Toiminnassa mukana olevia yhdistää vapaaehtoistoiminta lemmikkikoiran kanssa. Se lemmikkikoira voi olla myös harrastus- ja kilpailukumppani, mutta se ei tee siitä ja sen omistajasta tässä toiminnassa yhtään sen kummempaa kuin kenestäkään muusta. Rentouttavaa. Jokainen on vain minä ja mun koira/koirat.
Aksa maistuu taas
Ehkä kaikkein siisteintä kesän aikana on ollut se, että agility on tullut takaisin viikkorytmiin ihan oikeasti. TuTun kanssa kisauran aloitus ja kahdessa viikossa kakkosluokkaan nousu, kesän aikana Marskin kanssa ohjatuissa agiharkoissa käyminen, treenikavereiden yllytys ja kannustus ja Femman kaivaminen ”naftaliinista” eläköitymään piirinmestaruuskisoista pistivät kroppaan sellaisen agikärpäsen, että melkein kokee taas olevansa nuori ja nätti. Tai no ehkei sentään (se on mahdotonta), ei enää samanlaista paloa kilpailemiseen tule koskaan kuin ”Konna-vuosina” oli, mutta kuitenkin agility on taas mukavaa ja alkukankeuden jälkeen sitä huomaa ehkä jotain vielä osaavansakin treeneissä. Kiisu, Tarmo ja Lystikin ovat harjoitusryhmissä vierailleet ja edistyvät takana olevien treenihetkien edellyttämällä tavalla. Kai sitä jotain tekee oikein.
Kuva: Petra Tiittanen
Luva on löytänyt kartturikseen minua pitkäpinnaisemman Satun. Hän on saanut Luvasta irti sitä tekemisen riemua, joka kohdistuu oikeisiin asioihin eli esteisiin siellä radalla. Tekemisen riemuahan Luvassa aina on ollut, mutta ei aina välttämättä niin keskittyneesti niihin juttuihin, joita minä sen eteen olen tuonut. Mun kanssa Luva tekee, Satun kanssa se nauttii ja tekee. Siinä on iso ero ja ihan voin sen vilpittömästi myöntää julkisesti.
Kuva: Petra Tiittanen
TuTun kanssa kuljetaan kerta viikkoon nyt Tupoksella Minnan treeneissä ja elämä hymyilee sillä saralla. TuTu on niin pätevä otus! Joka viikko ajelen treeneistä kotiin naama loistaen ja ylpeänä kuinka tuo otus ei ole vain nätti vaan myös toimiva pakkaus. Jos haaveeni TuTun pennuista toteutuvat alkuvuodesta 2016, Marski perii TuTun paikan ko. ryhmässä. Se on edistynyt sen verran hienosti, että uskon sen selviävän ryhmän treeneistä ainakin auttavasti.
Fyra kävi yrittämässä naftaliinista kaivamista Raahen kisoissa, mutta neljännellä esteellä totesin, että Fyran rata loppui siihen. Se vinkaisi pienesti ja hyppäsi huonosti ja minä ilmoitin tuomarille meneväni vain putket. Näin teimme ja Fyra otti vielä viimeisen hypyn omasta halustaan. Se oli siinä sitten se Fyran agiura. Femma tykitti viimeisenä kisaviikonloppunaan yliaikanollan ja kaksi yliaikavitosta. Kaikki virheet tein minä, Femma oli liekeissä. Yhteiset kurvit maistui mans… eiku mustikoilta (olen vähän allerginen mansikoille). Molemmat äffät jäivät nyt sitten ihan kokonaan eläkkeelle kisahommista. Kiitos Femma. Kiitos Fyra.
Wanhuskoirat
Esko
Esko on poissa. Hou Hou ei enää kuulu meidän pihalla. Esko nukkuu nyt meidän pihalla kuusiryhmän juurella yhdessä 17-vuotiaan kissamme kanssa ikiunta. Eskon lähtö tuli nopeasti. Eräänä päivänä se ei vain laittanut toista etujalkaansa maahan eikä kipuun auttanut edes voimakkaat lääkkeet. Ei sitä kauaa mietitty. Tämä oli Eskon merkki siitä, että aika oli tullut. 13-vuotta on ihan hyvä elämänmitta arvokkaalle elämälle. Ikävä on, mutta sen yli menee kiitollisuus siitä kuinka ihana, mutkaton ja helppo koira Esko oli. Se sanoi kaikkeen ”joo”, ”okei” tai ”selvä juttu”. Sen ajatusmaailmaan ei kuulunut machoilut tai pullistelut tai talon tapojen kyseenalaistamiset. Esko ansaitsi vain parasta. Siksi se pääsi heti rauhallisesti uneen. Yksin ei tosiaan tarvinnut lähteä, sillä huulikasvainta sairastellut Musti(kki)-kissa makaa sen kainalossa ikiuntaan.
Totti
Totti (Eskon isä) täytti 15 vuotta syyskuun alussa. Totti on köpö vanha höppänä, jolla on vielä elämäniloa vaikka askel onkin lyhentynyt ja aistit huonontuneet. Aina toisinaan hiipii mieleen väistämätön ajatus siitä, koska on sen aika. Toivottavasti Totti kertoo sen sitten ajallaan itse. En minä nyt mitenkään löydä syytä siihen, että kovasti vanha koira lopetetaan vain siksi, että itse lakkaa miettimästä asiaa. Eihän se ole enää nuori ja nätti se ei ole koskaan ollutkaan. Ei se lauko pitkiä lenkkejä eikä askel aina ole sujuva, mutta se liikkuu omalla köpö tyylillään iloisesti, kiertelee tontilla omat reissunsa, on elämässä mukana, komentelee ihmisväkeä palvelemaan itseään, syö ja nukkuu hyvin (ja oikea-aikaisesti) ja tekee tarpeensa ulos. Se kuulee kutsut pihalta sisälle ja pystyy liikkumaan sisällä törmäämättä esineisiin. Se kävi jopa synttäreidensä kunniaksi kahlailemassa meressä ja nautti kyllä kovasti tästä lahjastaan. Myös Tottin Aapo-veli juhli 15-vuotissynttäreitään, joten melko sissejä ovat nämä Tinkan ja BJ’n pojat olleet. Tuuti-siskohan lähti jo 1,5 vuotiaana sikiöaikaisen karsinooman uuvuttamana. Se oli ehdottomasti ihan liian aikaisin ja jäi jotenkin traumaattiseksi muistoksi mielen sopukoihin. Vielä edelleenkin koen, että Tottin vierestä puuttuu Tuuti, vaikka vettä on Pattijoessa virrannut tuon poismenon jälkeen jo melko paljon.
Ella
Wanhuskolmikon, josta Eskon poismenon jälkeen tuli kaksikko, jäsen on myös kohta 12-vuotias Ella. Sillä on toukokuun alusta saakka ollut korvamysteeri. Joku kohta korvakäytävässä vuotaa pienesti verta koko ajan eikä syytä löydy. Asia pysyy kurissa tietyllä korvahuuhdecocktaililla eikä korva ole kipeä tai haittaa Ellan edelleen villiä ja pentumaista menoa mitenkään. Jotenkin tuo mysteerijuttu ei yllätä, sillä Ellan elämä on ollut aina täynnä niitä mysteereitä ja uusia jatko-osia elämälle. Tilannetta seurataan ja korvaa putsataan cocktaililla päivittäin. Ei tuo nyt itselle niin iso vaiva ole kun ei näytä olevan Ellallekaan.
Piika ja Femma täyttävät tässä loppuvuodesta 10. Fyran kymppi tulee täyteen keväällä. Niitä en pidä vielä wanhuksina sanan varsinaisessa merkityksessä. Kahden ensimmäisen kohdalla olen vieläkin hämmentynyt, että ne ovat nk. veteraaneja, vaikka uusi veteraanisarja kolkuttelee jo 8-vuotisrajaansa ensi vuonna. Näitä koiria ovat Katti ja Luva. Aika juoksee ja pentupentukin vanhenee. Pakko myöntää.
Vanhat koirat ovat samaan aikaan niin rakkaita ja rasittavia. Rakkaiksi ne tulevat vuosien aikana ja rasittaviksi vanhenemisen myötä. On juurtuneita omia tapoja, joista pidetään kiinni ja palvelua osataan jopa vaatia. Tuo on kuitenkin rakastettavampaa kuin rasittavaa. Eniten rasittavammaksi koen sen kokoaikaisen menettämisen pelon. Nyt kun meillä tämä menettäminen on niin tuoreessa muistissa, niin onkohan tuo menettämisen pelko juuri syynä siihen, että niin moni koirankasvattajaksi tai tosiharrastajaksi itseään kutsuva dumppaa vanhat koirat eläkekoteihin väittäen, että koirilla on siellä parempi. Silloin niitä ei tarvitse sitten olla suremassa päivittäin kun eron hetki alkaa lähetä. Sitä voi vain heitellä muistovärssyt kotisivuilleen ja vastaanottaa facebookissa osanottoja. Olla niin mahdottoman surullinen kokematta sitä surua konkreettisesti ja jopa etukäteenkin. Aito suru, viimeisen unen päätös ja lopullinen menetys jää ”eläkekodin” tehtäväksi, samoin usein myös mahdolliset vanhuskoiran hoidosta aiheutuvat konkreettiset lisäkulutkin ennen tätä lopullisuutta. Sen jälkeen taas eläkekodissa koittaa se aito tyhjyys. Kasvattaja vain poistaa ”osaomistuskoiransa” kotisivuiltaan tai siirtää sen poisnukkuneiden sekaan. Tosi surullista?
Ehkä tämä nyt oli aika kärjistettyä ja osin omalla surulla väritettyä, mutta mielestäni kyllä ihan asia, joka aina toisinaan pitäisi nostella pöydällekin. Onko nk. eläkekoti koiran mielestä teemana sellainen elämänmuutos kuin me ihmiset eläkkeenä ymmärrämme? Osaako koiralaumassa asustellut ja siitä elämässään seuraa ja tukea saanut koira arvostaa heti omaa sohvaa ja jakamatonta huomiota ihmiseltä? Vai elääkö se sittenkin vain tässä ja nyt periaatteella ja toteaa, että hyvä sohva ja kas ruokakuppikin löytyy? Jos vaihtoehtona on huono elämä koiralaumassa unohdettuna, niin ehkä se kodinvaihto, kutsutaan sitä nyt sitten tosiaan vaikka eläkekotiin muutoksi, on koirallekin parasta. Onko kuitenkin koiran koko elinkaaren järjestäminen sille tutuissa oloissa ihan mahdoton ajatus? Tuskinpa noihin oikeita ja vääriä vastauksia on ja muutoksen kokeminen on myös koirayksilökysymys. Meillä vain pääpiirteissään pyritään omat koirat saattelemaan myös hautaankin. Mielestämme ne ovat sen ansainneet.