Sus’siunakkoon

30 12 2012

… ne kasvaa! 

Pienet susikoiranpoikaset ovat jo melko mötkyjä. Ikää on mittarissa 3,5 viikkoa ja ne ovat Miialla jo muuttaneet keittiöön näkemään ja kokemaan elämänmenoa. Kaikki muut tykkäsivät muutosta, paitsi Ella, joka oli ollut täynnä pyhää raivoa muille koirille aina siihen saakka kunnes näköesteet toivat sille äitiysrauhan. Nyt on Laiduntiellä rauha maassa ja Susiemo-Ellalla pesiminen turvattu.

Pentuset on jo melko mötkylöitä. Oikea penturuoka jo mössönä maistuu ja pullot on pantu taka-alalle. Ella antaa maitobaaristaan osan ja loppu tulee vadeilta. Pennunhoito helpottuu ja sen jos minkä sinne Miialle suo. Seuraavat viikot tulevat menemään hujauksessa kun nämä alkuviikkojen yövalvomispainajaiset on takanapäin.

Vaan onhan ne penteleet suloisia – pennut siis.


kuva: MH


kuva: MH

Ellalla jäi nyt uimaharrastus hieman kesken, mutta ehkäpä se jos mikä on sille hyvää kuntoutusta sitten tämän erittäin yllätyksellisen äitiyden jälkeen. Katti, Misiu ja TuTu sen sijaan ovat jatkaneet harrastuksia Oulun Koirauimalassa. Tässä video kinkunsulatusuinneista:

Harmi kun kamerasta juuri ne parhaat pätkät jotenkin tuhoutuivat muistikortin häiriön vuoksi. Kerran ehdin ne nähdä, mutta editointivaiheessa uintipätkien välissä oli mystisesti G-junnujen jääkiekkoa ja lumisadetta. Jep! Tekniikka on…

Meillä kävi kivoja vieraita kun Tuittu, Saara ja Mikko poikkesivat kotimatkalla. Tuittu oli oikein näppärä paketti 6,5 -kuiseksi cardineidoksi. Äitiinsä tullut vilkas ja kompakti pakkaus, jota ei ainakaan voi ylisuureksi moittia. Muutamia sukupotretteja koitettiin ottaa, mutta luokattoman laaduttomiksi tilannemuistoiksi ne vain jäivät. Misiu-isopappaa ei kiinnostanut, Trina-mummu oli huonolla tuulella ja Tuitulla jäi leikkikaverit pihalle. Ota siinä sitten fiksuja kuvia.

No seuraava ajatus oli sitten, että otetaan kuva jossa on Tuittu, Trina ja Ringa-mummeli (15,5 vuotta). Se tilanne meinasi lähtä lapasesta ihan heti, sillä Ringa ja Trina (äiti ja tytär) olivat sitä mieltä, ettei ne enää samaan kuvaan mahdu. Selevä! Hyvin selväksi kävi, ettei Ringa-muori ole ihan niin pystyynkuollut mielipiteetön dementikko kun se välillä on antanut ymmärtää. Huh huh! Poistimme siis Trinan kuvaustilanteesta takavasemmalle ja kaikki oli taas hyvin. Tuittu puolestaan joutui mummelin armottomaan puhtaustarkastukseen. Ilmeisesti se meni läpi puhtain paperein.

Kolli ja Kiisu kasvavat toinen kohisten ja toinen… ööö… hiipien. Kolli on iso mölli. Lumeen jäänyt tassunjälki on leveydeltään Tarmon tassun luokkaa. Painoa on nyt 4,5 kk ikäisenä 9 kg ja risat. Luonteeltaan se on rauhallinen ja mietiskelevä – edelleen. Ulkoisesti se näyttää tältä:

Kiisu on pikkuinen kirppu, sellainen valmis pikkupaketti, joka pomppii tasajalkaa ilosta ihan joka asiasta. Kiisu tietää olevansa Erityinen Lellikki. Nättikin se on edelleen, mutta kokoeroa Kolliin on hurjasti. Kiisu painaa 6 kiloa ja risat. Rääpäle, mutta nätti sellainen. Söpö ainakin.

Suunnitelmissa on viikon päästä mätsäri Kollin, Kiisun ja Vitsin kanssa. Kaks ensiksimainittua pääsee mukaan jos ne siihen mennessä oppii kävelemään hihnassa…

Jenni on yhtäkkiä saanut jostain innon treenata Tarmon kanssa tottista. Tomera ilmoitus ”Tarmo on MUN koira” kuullaan liki päivittäin. No antaapa touhuta kun menee näin hienosti:

 

Sitten loppuun pieni kehuosio. Meidän katon alla taitaa asua Suomen vähimmällä vaivannäöllä aikaansaatu Suomen näyttelyllisesti menestynein corgiperhe; Piika ja pentunsa TuTu ja Marski.

TuTusta tuli Vuoden Cardigan ja Vuoden Narttu (1. sija on tosin jaettu). Se kävi viime vuonna 5 näyttelyä Suomessa ja Vuoden Corgi -kisaan otetaan huomioon nimenomaan viisi parasta tulosta. Sivuosumia ei siis tarvittu, vaan jokainen näyttelyissä esilläolo toi voitokkaita pisteitä. Täsmäiskut toimivat vaikkei edes yritetty tosissaan.

Marski kävi vuoden aikana kuusi näyttelyä. Se sai jokaisesta erinomaisen, mutta vain neljästä viimeisimmästä näyttelystä sille irtosi Vuoden Corgi -pisteitä. Näillä pisteillään se oli kuitenkin toisena vain pisteen päässä voittajasta. Vähäisinkin sijoitus PU-kehästä Messarista (jossa se ei siis ollut kun meillä oli tärkeämpääkin tekemistä sushukkapentujen kanssa) olisi tuonut sille voiton ko. kisasta. Jossitellahan aina saa, mutta täytyy sanoa, että tämä sijoitus tuli kyllä ihan puun takaa. Huh Huh! Pisteillään se oli myös Vuoden Nuori -kisassa kolmas ja korkeimmalle sijoittunut uros.

Piikalla kävi sellainen hassu munkki, että se voitti pentujensa pisteillä (TuTu 5 näyttelyä, Marski 4, Obama 1, Puh 1) vuoden jalostusnarttu -kisan. Piika oli pisteillään ihan omalla sataluvulla. Menestystä ei yhtään himmennä sekään, että sen Ellie-emä voitti rodun kotimaassa vastaavan kisan tänä vuonna. Piika itse oli sillä listalla kuudes, onhan sillä pentueellinen jälkeläisiä Iso-Britanniassa + sinne meiltä mennyt Kusti-Marskinveli.

Tähän pitää nyt kyllä lisätä vielä sellainenkin uutinen, että TuTun (ja Kollin ja Kiisun) Kentsu-iskä kruunataan vuoden 2012 jalostusurokseksi.

Olen pitänyt näitä vuoden jalostusuros- ja jalostusnarttu -kisoja ihan höpökisoina ja välillähän ne oli jopa lakkautettunakin. Olen edelleen pikkuisen samaa mieltä, etteivät ne kerro jalostuksellisesta laadusta juurikaan, vaan lähinnä siitä kenen koiran jälkeläiset ovat näyttelyissä aktiivisimpia. Niissä on yleensä pärjänneet ne, joilla on kamalasti pentuja ja ne pennut kiertävät kamalasti näyttelyissä. Pennuista viiden parhaan Vuoden Corgi -pisteet otetaan huomioon, joten maksimissaan tulokset muodostuvat 25 pisteitä tuottaneesta näyttelytuloksesta (jotka on siis voitu saada X määrästä näyttelykäyntejä).

Tänä vuonna aktiivisuus kehissä ei kyllä näitä jalostusnarttu ja -uros voittoja tuonut. Piikan jälkeläisten näyttelykäyntimäärät olivat: TuTu 5 (pisteet kaikista 5:stä), Marski 6 (pisteitä 4:stä), Obama 1 (ja pisteet siitä) ja Puh 4 (pisteet 1:stä). Lisäksi pennuista Tessu kävi kerran (ERI2, SA, ei pisteitä) ja Lotta kerran (ERI1, SA, ei pisteitä). Kentsunkaan osalta jälkeläisten ei voi sanoa Suomen kehiä tie sonnalla kiertäneen. Tokkopa kaikilla edes tuota 5:ttä pistenäyttelyä edes oli käytynä. Nyt voi sanoa, että täsmäiskut korvasivat aktiviteetin määrän. Joskus näinkin – laiskaa palkitaan laiskuudesta.





Kaksi viikkoa

21 12 2012

Ella ja pennut voivat Miian luona hienosti. Miiakin on elossa kaikesta väsymyksestä huolimatta. Jenna on nyt myös päässyt opiskeluiltaan muonavahvuuteen ja auttamaan orposhowssa. Minä olen yrittänyt elää hengessä mukana, vaikka välillä tuntuu, ettei ole pystynyt tarpeeksi olemaan apuna. No ehkä Ella on huolehtinut meidän perheen osuudesta tässä avustusprojektissa. Toivotaan.

Ellalta tulee melko hyvin maitoa. Reilun kilon painoiset sushukanalut ovat kuitenkin niin kovia syömään, että eihän se Ellan maito yksistään riitä. Pullot ovat edelleen käytössä, mutta vellilautaselle siirtyminen lienee jo lähiaikojen juttu.

Mammakoirana Ella on edelleen mitä mainioin tapaus. Voi että se loistaa saadessaan olla taas äitikoirana. Nyt kun Sen Kamalan Perjantain järkytys Nannin poismenosta alkaa tasaantua, voi jo heittää pientä herjaa tästä Ellan äitiydestä. Mahtoi se ajatella pennut allensa saatuaan, että ikä vain lissääntyy ja pentujensaantiunet lyhenee. Kun sen omat pennut reilu 5,5 vuotta sitten syntyivät, se tarvitsi niiden saamiseen hiven pidemmän narkoosin kuin nyt. Tällä kertaa riitti pikanokoset Volvon takapaksissa Pattijoelta Revonlahdelle.

Corgipentuihin verrattuna hukkaspennut ovat tietyllä tavalla vaativaisempia. Ne eivät kohteliaiden englantilaisten tavoin odota milloin niillä on ruoka-aika ja sano nätisti, että viuh-pliis-ois-pliis-pikkusen-pliis-nälkä. Ei – ne iskee nyrkkiä pöytään kuin kunnon saksalainen ikään ja parkuvat, että ois paree alkaa kantaan niitä tuoppeja JUSTIINSA.

Hukkalapset myös viuhtovat menemään melko kyytiä pesässään. Ei niitä kauaa meidän lainaaman pentulaatikon reunat pidättele. Pentuparat kun saavat vielä emänmallikseen Ellan, joka sekin elää mielummin kuutioissa kuin neliöissä. Mahtaa olla lentäviä lapsosia tiedossa…

Ellalla on varmasti nyt paras joulunsa ikinä. Toisille koirille ostetaan kalliita aktivointileluja ja -pelejä. Meidän Ellalla on niin Kallisarvoinen Lahja huollettavanaan, että tunnetasolla sen mittaaminen on mahdotonta. Fiksuna koirana se tosin ratkaisi tämän älypelin muutamassa sekunnissa, mutta tykkää siitä Lahjastaan siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi.

(kuvat pääasiassa Miian kuvista pöllittyjä)





Piti, piti ja piti

9 12 2012

Tämän piti olla kertomus siitä mitä meidän pennuille kuuluu. Tämän piti olla kirjoitus poikien terveystarkastuksista ja siitä kuinka Tarmon tottisteluissa on edistytty. Tämän piti olla kuvapostaus uimasillaolosta ja siitä kuinka koirat ovat nauttineet pitkästä viikonlopusta lumikeleissä ja kuinka käytiin Tupoksella treenaamassa agia pitkästä aikaa. Tämä ei ole postitus mistään noista. Tämä on kirjoitus siitä kun elämä heittelee, potkii päähän ja kuinka kohtalo puuttuu peliin. Tämä on teksti surusta ja ilosta, itkusta eri muodoissaan. Itkeä voi surusta, ilosta ja puhtaasti väsymyksestä.

Kansan istuessa linnanjuhlia katsomassa ystävieni Nanni-saksanpaimenkoira synnytti 8 pentua. Olin avustamassa numeroa 9 maailmaan, mutta eihän se sieltä suosiolla tullut. Lopulta perjantain puolella päädyttiin sektioon, jolla sitten maailmaan saatettiin vielä neljä pentua. Luomusti syntyneistä elävänä syntyi 5 ja leikatuista elossa oli yksi. Kuusi pentua tuhisi Nannin hoidossa ja kaikki oli niin hyvin kun olla voi..

… paitsi että ei ollut – kukaan ei vain osannut varautua siihen mitä tapahtui. Yhtäkkiä pissareissulla Nannin tila romahti ja se poistui tästä maailmasta nopeammin kuin kukaan ehti ajatellakaan. Nanni oli poissa – eloton, kuollut. Kukaan ei tiedä miksi ja onko tuolla enää väliäkään. Suru, shokki, kaaos ja kuusi orpoa saksanpaimenkoiran pentua. Mitäs nyt?

Sosiaalisessa mediassa alkoi välittömästi kiertää erittäin ansiokkaasti avunpyynnöt keinoemän saamiseksi. Minä lupasin meiltä emonmaidonvastikkeet ja keksinpä lähtiessäni kokeilla meidän narttujen mahanalusetkin siltä varalta sattuisiko joku olemaan valeraskaana. Femmalla ja Ellalla nisät pullotti, joten ne pääsivät mukaan ihan vain kaiken varalta. Fyra – meidän perheen maitobaari – oli tietenkin rutikuiva. Sen kerran kun tätä rasittavaa valeraskausongelmaa olisi tarvittu…

Molemmat nartuista olisivat pennut hyväksyneet hoiviinsa, mutta lopulta päädyimme koko kuusikon antamiseen Ellalle, sillä Femma keksi hyvin nopeasti näyttää samoja vinkeitään kuin se omienkin pentujensa kanssa teki. Se oli hyvin valikoiva keitä se päästi lähelleen pentujen ollessa nisillä. Sinällään erinomainen emän ominaisuus, suorastaan täydellinen, mutta tässä erikoistilanteessa hiven liian hankala kun oli helpompikin vaihtoehto nimeltä Ella, joka taas rakasti pentuja ja kaikkia ihmisiä pentujen ympärillä. Ella hoitaisi pentujen puhtaanapidon aamuun ja ihmisväki ruokkisi.

Oikean keinoemon etsiminen jatkui. Yhteydenottoja tuli paljon, mutta mitään sellaista täysin natsaavaa tapausta ei perjantai-illan aikana tullut. Moni narttu oli maidossa, mutta kuinkahan moni apua tarjonnut ajatteli sitä, että mitä esimerkiksi 2 viikon ikäero pennuilla pennun vinkkelistä tarkoittaisi? Kun 3-viikkoiset saa hampaita ja alkaa pureskelemaan toisiaan, käenpojat ”sisarukset” olisivat silmättömiä viikon vanhoja. Ehkei toimivin ratkaisu. Avun tarjoaminen on arvokasta, mutta kaikkiin tarjouksiin ei valitettavasti voi tarttua vaikka haluaisikin.

Ella hoiti pentuja yön yli. Lauantaina aamulla selvisi, että 400+ km:n päässä olisi saksanpaimenkoiranarttu jolla oli yksi samanikäinen pentu. Tarkoitus oli sunnuntaina kokeilla, josko tämä narttu ottaisi pennut hoiviinsa. Lauantain aikana kuitenkin Ellan kiintymys pentuihin oli jo täysin samaa luokkaa kuin millä tahansa äitikoiralla ja maitokin alkoi laskeutua enemmän ja enemmän. Jossain vaiheessa päivää lauseet alkoivat ”entäpä jos” sanoilla. Entäpä jos saksanpaimenkoira ei hyväksykään niitä, entäpä jos Ella sairastuukin kun pennut viedään siltä, entäpä jos Ella onkin liian vanha pentujen kanssa olemaan, entäpä jos pennuille tapahtuu jotain siellä kaukana, entäpä jos… entäpä jos… Nyt kuitenkin pennuilla oli niitä luotettavan varmasti hoitava kokenut emäkoira joka hoivasi ja huolsi niitä niin, ettei ihmistä tarvittu kuin lisäruuan antamiseen 3 tunnin välein.

Entäpäjos-miettimiset saivat lopullisen niitin iltayhdeksän jälkeen kun todettiin, että Ella saa pitää pentunsa. On täysin tiedossa se, että Ella on iäkäs. On täysin tiedossa se, että Ellan sairaushistoriassa on selkäongelmia. On täysin tiedossa se, että jossain vaiheessa pennut kasvavat hoitoemoaan suuremmiksi. On täysin tiedossa, että pennut tarvitsevat muita aikuisia koiria opettamaan käytöstapoja jos Ellasta ei siihen ole. On täysin tiedossa se, että pennut tarvitsevat lisäruokaa. On täysin tiedossa se, ettei tästä tule vaivattomin pentue. Toisaalta… koskapa pentujen hoito on oletusarvoisesti vaivatonta?

Tällä hetkellä kaikki on loistavasti. Ella hoitaa Miian luona pentuja keskittyneesti. Pikkukoirat saavat lisäruokaa pullosta. Läheskään joka ruokintakerralla lisäruoka ei maistu, mutta painot nousevat silti punnitus punnitukselta. Maitoa siis tulee Ellaltakin. Pennut ovat rauhallisia, levollisia ja pulleita. Ellakin on.

Tämän viikonlopun aikana on miettinyt asioiden tarkoituksia. Ella on itse orpopentueesta. Se ja sen yhdeksän sisarusta saivat elämän valeraskaana olleen sileäkarvaisen noutajan avustamana. Nyt se itse avustaa saksanpaimenkoiria elämän alkuun. Kuvio on niin liikuttava, että kun Ellaa ja pentuja nyt katsoo, ei voi välttyä silmien kostumiselta. Hieman yli vuosi sitten jätin eläinlääkärille vastaajaan viestin, että tulisimme Ellan kanssa viimeiselle piikille kun Ellan selkäongelma uusi. Vartin päästä peruin sen kun Ella päätti lähteä jahtaamaan ohi ajanutta mopoa ja oli jaloillaan – huonosti, mutta jaloillaan. Se sai mahdollisuuden, kuntoutui ja nyt se antaa elämän pienille sushukkasille. Muutama viikko sitten minulle tuli hassu tunne, ettei Messariin parane lähteä vaikka koirat sinne oli ilmoitettukin. Viimevuotinen messarista lähtenyt yskäaalto oli asia, jota ei kiinnostanut tuoda päivitettynä versiona kotiin pentujen ja mummokoiran riesaksi. Jätin menemättä ja totta puhuakseni en montaakaan ajatusta ehtinyt sille viikonlopun aikana suoda. Jos olisin ollut Messarissa, en olisi Ellan kanssa ollut auttamassa pentuja elämän alkuun. Näin oli tarkoitettu. Minua tarvittiin täällä enemmän.

Nannin poismeno oli traagista. Se oli asia, jota tuskin käsittää koskaan. Eniten se koskettaa Jennaa ja Miiaa, mutta Nannilla oli myös iso joukko ystäviä, jotka nyt surevat tätä menetystä. Nämä samat ystävät jakavat myös ilon siitä, että pennuilla on nyt Ella apunaan. Pennut olivat Nannin lahja meille kaikille. Ella on nyt valtuutettu sitä lahjaa kaitsemaan kunnes tulee ihmisväen vuoro ottaa ohjat käsiinsä. Leikittäjistä tuskin tulee pulaa.

Ella on näyttänyt meille kaikille, kuinka orpopentujen kanssa suurin työ ei ole suinkaan siinä pentujen ruokinnassa. Se on ihan mitätön osa sen rinnalla, että pennuilla on emä joka putsaa, lämmittää ja nukkuu niiden kanssa.

Tämän tarinan sankari on Ella. Pieni, vilkas, 9-vuotias elohiiri, joka pennut hoiviinsa saatuaan ryhtyi kyselemättä toimeen ja otti pennut hoiviinsa. Tämän työn se tekee täysin normaalielämäänsä poikkeavalla keskittymisellä. Ella on rakas, Ella on tärkeä, Ella on Jotain!