Mullapa on isompi kun sulla!

30 08 2014

Olipa kerran Pelle ja sen sisko Mokka. Ne olivat vajaa 10-kuisia welsh corgi cardiganeja ja tapasivat ties monennenko kerran pentulaatikosta lähtemisen jälkeen. Tällä kertaa tapaaminen suoritettiin Limingassa koiranäyttelyissä. Kävipä siinä sitten niin hassusti, että tuomari mieltyi molempiin ja antoi kumpaisellekin sertin. Serti oli Pellelle toinen ja Mokalle neljäs. Tuntuu hullulta kun alin mahdollinen ikä saada sellainen on 9 kuukautta, mutta kyllä tässä vain näin hassusti on käymään päässyt. Ilmeisen kauniita kakaroita kai. Pelle voitti vielä koko rodunkin ja sekös vasta pisti pientä miestä ylpeäksi.

Pelle ja Mokka osallistuivat vielä kasvattajaryhmäänkin. Koska siihen tarvitaan neljä koiraa, tulivat joukkoon mukaan myös velipoika Dio ja Tessu-setä. Siinä ryhmäkuvia ottaessa Pellellä ja Mokalla tuli yhtäkkiä tarve vertailla niitä sertejään…

Mokka: Mun serti oli nääääin iso.
Pelle: Munpa serti oli varmasti isompi. Tasan näääääääääääin pitkä.
Dio: Serti, missä serti, mä meen hakeen sertin, mistä niitä saa…
Tessu: Huoh…

 

 





Minne se loman loppu katosi?

24 08 2014

Kesälomaa on jäljellä enää muutama päivä. Lomanaloitushässäkän (pentujen syntymä, Siikajoen näyttely, BW-päivät ja reissu maailmanvoittajanäyttelyyn) jälkeen kuvittelin lomailevani niin kuin ihmiset yleensä lomailevat rentoutuen ja vapaa-ajasta nauttien. Ei pitäisi kuvitella! On ollut niin kiireistä ja touhun täytteistä tämä pari viikkoa, että onneksi olen ollut ”lomalla”. En meinaan olisi siihen väliin ehtinyt mitenkään töihin.

Pentuset on yksi työllistäjä. No sehän oli tiedossa jo siinä vaiheessa kun niitä alulle laitettiin – ei siinä mitään. Piiperoiset eli Pygmit on nyt 3 viikkoa ja risat. Kovasti opettelevat leikkimään, murisemaan ja haukkumaan. Ruokinta on vielä ollut täysin äitikoira Halon varassa, mutta kai tässä pitää alkaa niille esittelemään piakkoin ensimmäisiä jauhelihamaistiaisia. Tuo pentue on kummallisen tasainen. Nopeasti katsoen erotan sieltä kolme pentua (nk. Pikku-Eskon eli Askon, Irma-Itsepäisen ja vaaleimman ja pienimmän pojan, jota kutsumme työnimellä Simo-Sisukas). Muiden osalta joudun aina turvautumaan tarkempaan niskamerkkien tarkasteluun. Onhan niissä toki sävyeroja, mutta ei siihen kiinnitä huomiota ensisilmäyksellä.

Halo on suoriutunut urakastaan hienosti. Ruokaa se vetää sisäänsä viisinkertaisesti normimäärään verrattuna, mutta siinäpä vetää. On sillä yhdeksän hyvää syytäkin tälle ruokamäärälle.

Nyt lähiaikoina alkaa jännät ajat kun kotikokelaat alkavat käymään näytillä. Kaikkien osalta ei ole vielä tulevaisuutta lukkoon lyöty ja tilanne on vielä avoin ja elävä. Muutaman kodin kanssa on jo varaukset vahvistettu, mutta edelleenkään ei ole tiedossa kuka on kenenkin tuleva koirakumppani. Hieman on vielä pieniä nämä sellaisiin päätöksiin kun yksilölliset erot käyttäytymisessä ja temperamentissa alkavat vasta pikkuhiljaa muotoutua. En ole koskaan voinut ymmärtää, miten joku voi jo vajaa viikon ikäisestä päättää, että tämä on varmasti sinun ja tuo teidän koira. Tai no – jos valintakriteeri on vain väritys ja sukupuoli, niin kai se sitten on mahdollista. Okei – omani olen monesti valinnut synnytyksen yhteydessä, mutta kyllä se valinta on tehty ja vahvistettu vielä moneen kertaan ennen luovutusikää. Ei se pelkän syntymän varassa ole, vaikka siellä usein se ahaa-elämys jonkun pentusen kohdalla tuleekin.

Pentujen 3-viikkoiskuvia latasin tänään kuvagalleriaani: 
http://jofli.kuvat.fi/kuvat/Pentukuvia/Hey3weeks/

Maailmanvoittaja TuTun juhlat oli ja meni. Meillä kävi ihania vieraita ja iltaa istuttiin aamun pikkutunneille saakka. Kiitos kaikille yhdessä ja erikseen. Tarjolla oli suolaista ja makeaa ja ”kuuluisaa” nestemäistä omenapiirakkaa, joka ei sopinut autoilijoille. Kakun tilasin Pienestä Pullapuodista. En yhtään tiedä mistä Janette sai vihiä, etten ole välttämättä perinteisen kermakakun suurin ystävä. Ainoa mitä sanoin, oli, että mokka olisi makuna kiva. No, ennen juhlia kotiin kuljetuksena meille tuotiin hyydytetty mokkakakku, joka sai päälleen muutama vuosi sitten Minnan loihtimat ja säilytetyt corgifiguurit. Voin sanoa, että kakku oli taivaallisen hyvää!

Illan aikana saimme vielä yhden syyn nostaa maljoja. Oulunsalossa torstaista saakka agilitylainassa ollut Katti (BW Catwalk) oli kipittänyt Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirin mestaruuskisoissa Pian kanssa Lakeuden koiraharrastajien joukkueessa nollan ja joukkue oli voittanut piirinmestaruuden. Samaisessa joukkueessa juoksivat myös Pian Kätyri (BW Nobody’s Fool), Julian Tove (BW Catowice) ja russeli Diego, jota ohjasi alla olevan kuvan takana oleva Katri Pintamo-Kenttälä. Supersiistiä! Katti lainaa mielellään Piaa toistekin ohjaajakseen kun näyttää tuo yhteinen sävel liki harjoittelematta jo löytyneen.

Raahen Seutu halusi tehdä jutun raahelaisista maailmanvoittajista. Viidakkorumpu laitettiin soimaan ja paikalle saatiin tietääksemme kaikki Raahen alueen maailmanvoittajat; kaksi veteraanimaailmanvoittajaa ja neljä maailmanvoittajaa. Juttu julkaistiin torstaina 21.8. ilmestyneessä lehdessä, joka näemmä jaettiin jokaiseen kotiin olipa lehden tilaaja tahi ei. Seuraavana päivänä kauppareissulla tuossa Pattijoen kylällä ihan ventovieras täti onnitteli ja lähetti silityksiä menestyneelle koiralle. Oli jotenkin hassua mutta samalla mukavaa, että lehdestä oli luettu muutkin kuin ikävät koiriin liittyvät uutiset. Niitä koirankakka ja -purujuttujahan aina toisinaan lehdissä isolla otsikoidaan. Alla kuva Raahen Seudun sivusta. Kuvaa klikkaamalla aukeaa isompana tiedostona. Jutun kirjoittaja on Kristiina Tuikkala ja kuvat otti Vesa Joensuu.

IMG_5150

Viime torstaina sairastui sitten Esko. Sille tuli kamala ripuli ja perjantaiaamuna se oli jo niin mahastaan kipeä, ettei se halunnut enää nousta ylös ilman auttamista. Se kyllä käveli ja ravasikin, mutta se näytti joka solullaan, että kovasti sattuu. Vesiripuli oli jo muuttunut kiinteämmäksi, mutta se sontavelli oli liki kirkkaan keltaista, sellaista curryllä värjättyä. Sain sen juomaan aika hyvin veden ja AB-piimän sekoitusta, mutta sen 12 vuoden ikä ja kova mahakipu saivat minut kiikuttamaan sen eläinlääkäriin. En halunnut odotella ja kokeilla kotikonstein yli viikonlopun. Katariina otti Eskosta verikokeita, pisti kipulääkettä ja Esko laitettiin heti Tylosin-kuurille. Iltapäivän aikana tuli tulokset verikokeista ja niissä ei ollut mitään muuta moitittavaa kuin ihan aavistuksen koholla olleet tulehdusarvot. Kuopioon lähtenyt haiman toimintaa mittaava verikoe valmistui lauantaina ja kas kas – kertoi, että Eskolla oli haimatulehdus. Se selitti voimakkaan mahakivun, keltaisen ulosteen ja ripuloinnin. No – hoito oli kuitenkin likimain sama kuin se olisi ollut voimakkaassa suolistotulehduksessakin. Ruokavalio vähärasvaiseksi, kipulääkitystä ja tukitoimena antibioottikuuria. Lisäksi nesteytys, josta ei tarvinnut Eskon tapauksessa huolehtia kun se joi itse hyvin.

Eskon tilahan parani huomattavasti jo perjantaina alkuillasta. Tämä tosin selittyi kipupiikillä, josta se meni vähän hassuksi. Lauantaina kipupiikin teho oli kuitenkin jo loppunut, mutta Esko oli jo likimain oma itsensä. Kipulääkkeeksi ensin määrätyn Tramalin sijasta vaihdettiin Litalgin, joka ei sekoittanut Eskon nuppia yhtään. Litalginia ei kuitenkaan voi antaa päiväkausia, joten tässä alkuviikosta kokeillaan josko menisi ilman lääkettä. Toivottavasti onnistuu.

Nyt tilanne on se, että Esko syö, juo, nukkuu, ulkoilee ja touhottaa. Ei sitä uskoisi kipeäksi. Uloste on edelleen kellertävää liejua, mutta ehkä se hivenen on siihen perjantaiaamuiseen verrattuna tummunut. Ruokana sillä on oikein pehmeäksi keitettyä puuroriisiä, broilerinsuikaletta, raejuustoa ja AB-piimää. Ruoka-annokseen lisään vielä vettä päälle, jotta saisin siihen varmasti tarpeeksi nestettä sisään. Ensi viikolla lisätään ruokavalioon ”haimavammaiselle” passaavaa diettinappulaa ja jatkossakin Eskon ruokavaliosta tulee todella vähärasvainen. Nettitietämyksen mukaan haimatulehduksen sairastaneen koiran ruokavalion tulisi olla rasvaprosentiltaan alle 10% ja tulehdus uusii helposti. Toivottavasti tämä selätetään näillä toimilla, eikä Eskon tilan takana ole mitään kovasti vakavaa. Onneksi maksa- ja munuaisarvot olivat primat, eikä verikokeissa ollut mitään muutakaan kummajaista, joten toivossa elellään.

Mikä tämän sitten aiheutti? No kun en tiedä, arvaan vain. Yksi selittävä tekijä voisi olla se, että menin onneton heittämään sille tiistaina ruokaan kourallisen silkkaa puhdasta ihraa. Taisi olla ihan liian rasvaista ja ihan liikaa. Yksi haimatulehdukseen helposti sairastuva koiraryhmä on jouluisin kinkun rasvat pöllineet koirat. Liekö tällä ihramällillä ollut osuutta asiaan sitten Eskon kohdalla. Ehkä tai ehkä ei. Toinen mielenkiintoinen seikka on myös se, että näitä haimatulehduksia on nyt diagnosoitu täällä Raahen alueella useampi. Tarttuvaa se tuskin on kun koirissa ei ole mitään yhteistä tekijää, mutta onko kyse vain alidiagnosoidusta sairaudesta, jota nyt on keksitty oirehtineilta koirilta tosissaan tutkia? Onko moni koiran ripulitauti suolistoperäistä vai olisiko se sittenkin haimaperäistä jos verikokeella tämä testattaisiin?

Perjantaina meille tuli kovasti odotettu uusi asukki. ReQ-kissa on ”puhdasrotuinen” pirttikosken pihakissa. Sillä on äiti ja veli. Sen isäkissaa voidaan vain arvailla. Todennäköisesti se on lähistöltä auton alle jääneenä löytynyt harmaa pitkäkarvainen kollipoika. ReQ (lausutaan Rekku) on 12-viikkoa iältään ja sukupuoleltaan tietenkin… tyttö. Se varattiin jo ennen syntymäänsä, kun meidän 16-vuotias Musti (tyttökissa sekin) kävi keväällä heikossa hapessa ja oli pelko että jäädään vallan kissatta. No kissallahan on monta henkeä ja Musti on käyttänyt niistä vasta yhden tätä aikaisemmin. Silloin se tappeli harakan kanssa, sai pahasti osumaa ja nosti liki 40 asteen kuumeen. Eläinlääkärireissun, kipeän yön ja puolivaloilla menneen päivän jälkeen se kuitenkin päätti jatkaa elämäänsä aina tähän kevääseen saakka, jolloin se vain näytti siltä että ikä tekee tehtävänsä ja se hiipuu pois. No ei hiipunut. Tuli takaisin entistä ehompana ja kas – yhtäkkiä meillä onkin kaksi kissaa. Niitä ei vielä ole toisilleen esitelty, mutta kyllä tässä ehditään.

ReQ on tosi reipas, leikkisä pikkukissa. Se saa mahtavia kissanpentukilareita ja pinkoo sata lasissa päättömästi. Kyllä yhteen kissanpentuun mahtuu elämänriemua! Jennin se on ominut kokonaan omaksi ihmisekseen ja sen majapaikka onkin aluksi pääasiassa Jennin huone. Koiriin totuttaminen on aloitettu Eskosta. Sinällään koirat eivät ole ReQlle vieraita, sillä se on perheestä, jossa on kaksi koiraa.

Englantiin lähtöön on enää kuukausi. Siistiä! Oikeastaan loman loppuminen ei harmita niin paljon kun tietää, että viikon ylityöloma on tiedossa alle kuukauden kuluttua. Lähtö on Tarjan kanssa 24.9. illalla Helsingistä ja paluu keskiviikkona iltamyöhällä 1.10. Reissun kohde on CWCA:n erikoisnäyttely ja tarkoituksena ystävien tapaaminen. Tuliaisiakin tuodaan ja toivottavasti sellaisiakin, että niistä on iloa pitkäksi aikaa. Tällä hetkellä tuliaistilanne näyttää lupaavalta. Toivottavasti sama kehitys jatkuu.

 





Cuteness overload

18 08 2014

Now it’s time to say good night
Good night, sleep tight
Now the sun turns out his light
Good night, sleep tight…





Hallittua kaaosta ja aihetta juhlintaan

14 08 2014

Halon pentujen syntymää seurasi varsinainen kaaosviikonloppu, josta en olisi selvinnyt ilman ihania kasvatinomistajiani. Likimain samoilla silmillä lähdettiin Siikajoen ryhmänäyttelyyn lauantaina aamulla. Lähtö meni muuten hyvin, mutta Marski meinasi unohtua kotiin. Peruuttaessani Nissania pihasta katse osui nk. pikkutarhassa onnettomana perään katsovaan Marskiin ja muistin, että jestas – sekin lähtee kyytille!

Siikajoen (Paavolan) ryhmänäyttelyyn oli Päivi Eerolalle ilmoitettu 28 cardia. Näistä 19 oli omia kasvatteja. Olipa siistiä! Olin esittänyt toiveen näyttelytoimikunnalle, että rotu arvosteltaisiin mahdollisimman iltapäivästä, mutta kuuroille korville oli tämä toive kaikunut. Ensimmäisenä rotuna aloitettiin ja sillä selvä!

En kamalasti muista tuosta päivästä yksityiskohtia. Ne on pennutusväsymyksen alleen hautaamia, mutta valokuvia katsellessa on pakko todeta, että mukavaa siellä oli yhdessä olla. Petra otti hirmuisesti kuvia. Kuvaamisen lomassa se ehti vielä autella mua koirien esittämisessä. Ihme teho-tapaus, mutta enpä valita. Kiittelen vain suuresti!


Kuva: Petra Tiittanen

Koiratkin menestyivät kivasti ja saivat itsensä näköisiä arvosteluja. Kasvattajaluokan arvostelun lause: ”Onnistunut kasvatystyön näyte”, lämmittää edelleen kovasti mieltä. Marski oli ROP, Femma-muori yllättäen VSP ja sertit meni juuri edellispäivänä 9kk täyttäneelle Pellelle ja sen 9-vuotiaalle isoäidille Pinjalle. Pelle ja Pinja asuvat saman katon alla, joten Marikalla oli mahdottoman hyvä päivä. Onnea! Jenni (12v) esitti taas lempikoiransa Jolan (14v) ja arvosteluun oli kirjattu lause ”kauniisti edukseen esitetty”. Hyvä Jenni! Eskon arvostelussa kehuttiin kovasti liikkeitä: ”Yhdensuuntaiset takaliikkeet. Tasapainoinen ravi.” Jokainen tällainen arvostelu tarkoittaa sitä, että työ Eskon kuntouttamiseksi vuosia sitten ei ole mennyt hukkaan. Itse voi sokeutua koiransa (varsinkin kertaalleen halvauksen läpikäyneen) liikunnan heikkenemiselle, mutta hyvää liikuntaa suuresti arvostavan ulkomuototuomarin ei luulisi ihan vain lämpimikseen sanailevan tuollaisia jos liikunta olisi katastrofaalista.


Kuva: Petra Tiittanen

Lauantai-iltana näyttelyn jälkeen ”Jossulan leirintäalueen” väen kanssa käväistiin rantsussa pitämässä hauskaa. Mukana oli 10 koiraa neljästä eri huushollista. Reikiä nolla. Uintia melkein 2h ja hyvien ideoiden auttelemana otettiin kivoja ryhmäkuvia. Mikko kuvasi ja me muut avustettiin. Onneksi ne ”hyvät ideat” ovat rajautuneet kuvien ulkopuolelle, sillä ne lähentelivät välillä silkkaa hulluutta. Otettiin siitä videokin, miten ne ideat suorastaan pursusivat, mutta sitä ei taideta aivan kaikkien silmille antaa…


Kuva: Mikko Palsola

Sunnuntaina Big-Wood’s koirat perheineen kokoontuivat meidän treenikentälle. Etupihaa rauhoitettiin vierailta koirilta pentujen vuoksi kokonaan, mutta onneksi on tätä lääniä ja oma kulku tuonne ”Jossulaan” Jokirannantieltä. Porukkaa tuli hienosti paikalle – kiitos jokaiselle yhdessä ja erikseen! Päivän aikana Pian johdolla agiliidettiin, Päivin ja Saaran johdolla rally-tokoiltiin ja Petran johdolla valokuvattiin. Sen kaiken puuhan lomassa syötiin enemmän kuin ehkä kenenkään piti, mutta koska ruokaa oli niin kovasti, niin eihän sitä nyt haaskatakaan voinut. Kiitos kaikille tarjoiluja mukanaan tuoneille. Oli eväspöydällä näköä ja kokoa!

Ensi vuoden kokoontumisajojen päivämäärä varmistunee tässä tämän syksyn aikana ja aiheitakin on jo suunniteltu. Niistä sitten tarkemmin kun asioita varmistuu.


Kuva: Petra Tiittanen

Kokoontumisajojen jälkeinen viikko meni hujauksessa. Halo hoiti pentujaan hienosti, takapakkeja ei tullut ja minäkin pikkuhiljaa siirsin itseni huone huoneelta kauemmas nukkumaan. Sain yöuneni takaisin ja maailmakin alkoi näyttää taas ihan kirkkaalta paikalta.

Torstaina vein meiltä maailmanvoittajanäyttelyyn lähtevät nelijalat + Jennin rantsuun sotkemaan ja rypemään oikein kunnolla. Tämä oli sellaista ennakkokorvausta sille, että koirat joutuvat pesuun, kuivaukseen ja pitkälle automatkalle eikä tiedossa olisi ehkä koiran vinkkelistä katsottuna niin superhauskoja asioita kuin ihan vain kotiviikonloppu olisi eteen tuonut. No nämähän rypivät ja melskasivat vedessä ihan huolella. Ne oli niin märkiä ja hiekkaisia, että oli vaikea kuvitella erikoisnäyttelyn lisäksi vuoden tärkeimmän näyttelyn olevan edessä. Cardeja oli ilmoitettu 101 – siis SATAYKSI! Jestas!

Perjantaina pesin ja puhalsin koirat ja pakkasin auton lähtövalmiiksi. Koirille järjestin tilavat häkit ja leikkelin vanhasta patjasta niille paksut aluset häkkiin jotta matkustuksesta tulisi mahdollisimman mukavaa.


Tauolla, jossain… kuva: Tarja Peltola

Lauantaina startattiin 9.30 kohti Kerkkoota ja kyytille nousi Jennin, Marskin, TuTun ja Kollin lisäksi myös Marika ja Pelle. Parkanosta napattiin kyytille myös Tarja. Vähän ennen määränpäätä letkaan liittyivät vielä Päivi Hiskin ja Helkan kanssa ja iltaa istumaan tullut Tiia. Päivi oli järkännyt meille mukavan majapaikan. Koirien hoidon ja ulkoiluttamisen jälkeen istuttiin isäntäväen kanssa iltaa, syötiin ja saunottiin. Nukkumaan mentiin kuitenkin ennen puolta yötä, sillä herätys oli aikainen.

Sunnuntaina käytiin hakemassa Petra Helsingin rautatieaseman kupeesta kyytille ja hieman erikoisin ajolinjoin päästiin jopa navigaattorinkin kanssa yhteisymmärrykseen Messukeskuksen sijainnista. Auto saatiin parkkiin isommin jonottelematta, eikä niitä ennakkoon peloteltuja jonoja sisäänmenossa ainakaan meidän kehien läheisellä ovella ollut lainkaan. Kehältäkin saimme varattua aivan kuningaspaikat leirillemme. Aikainen lintu nappasi taas madon!

Ekana porukasta kehässä kävi Pelle. Viikko aikaisemmin 9 kk täyttänyt nuorukainen miellytti kyllä kovasti tuomaria, mutta arvosteluun kirjattu lause ”looks like a baby” pudotti laatuarvostelun EH:ksi.  No – siltähän se toki näyttääkin ja pitääkin näyttää ainakin itseään puoli vuotta vanhempien kilpakumppaneidensa rinnalla. Pelle sai itsensä näköisen arvostelun, käyttäytyi hienosti ja sai kovasti kehuja meiltä kaikilta.


Pelle, kuva: Petra Tiittanen

Seuraavassa luokassa oli melkein 2-vuotias Kolli. Sen kehäkierrokset meni melko hyvin vielä tässä vaiheessa ja meillä oli yhteisymmärrys siitä mihin suuntaan ja millä vauhdilla liikutaan. Tuloksena oli ERI ja luokkavoitto. Aika siistiä, suorastaan huippua! Luokkavoitto maailmanvoittajanäyttelyssä maistui makealta.


Kolli, kuva: Petra Tiittanen

Avoimessa luokassa kisasi meiltä Hiski. Reippaasti sekin näytti venäläisille kilpakumppaneilleen pitkää nenää ja sekin otti ERI:n ja luokkavoiton. Hupsistaheijjaa! Tämähän meni hyvin.


Hiski, kuva: Petra Tiittanen

Valioluokassa Marski sai ERI:n upealla arvostelulla, mutta sijoitusta sille ei herunut. No oli se luokka päivän suurinkin, että sinällään aika tyhmää olisi ollut edes kuvitella että siitä luokasta jotenkin helpolla olisi sijoitusta tyrkytetty.


Marski, kuva: Päivi Huttunen

Sertikisassa Kolli ilmoitti minulle, että päivän kehäkierrokset on kierretty. Sitä ei enää yhtään kiinnostanut mokoma homma. Se seisoi kyllä hyvin, mutta ei kyllä yhtään edesauttanut sitä, että sen hienot liikkeet olisi tulleet tässä kisassa esille. Serti ja varaserti meni valioluokan ykköselle ja kakkoselle, jotka eivät vielä olleet Suomen muotovalioita.  Tämä myös sinetöi CACIB-kisan, jossa CACIB ja VACA menivät näille samoille koirille. Kolli sai kuitenkin paljon huomiota ja käytiin sitä vähän kosimassakin. Myös Marski oli pistetty merkille ja sillekin muodostui oma ihailijakerhonsa.

Junnunartuissa oli sitten Mokkan vuoro. Pienelle neidille maalta kävi kamalan huono tuuri juuri sen mentyä pöydälle. Vieressä alkoi lapsijoukko kiljumaan, läheisen kehän ympärystä räjähti suosionosoituksiin, arvosteleva tuomari törmäsi arvostelupöytään  ja vielä joku kovaääninen yleiskuulutuskin kajahti kaiuttimista. Mokka juuri 9kk pelästyi tätä sirkusta ja yksilöarvostelu meni sen myötä hieman pipariksi. Arvostelu oli Mokan näköinen ja sen kauneus oli kyllä huomioitu. Arvosteluun kirjattiin kuitenkin, että sen tulee harjoitella lisää tuodakseen esille kauneutensa ja arvosanaksi tuli H eli hyvä.


Kuva: Petra Tiittanen

Sitten olikin vähän pidempi väli odotella kun seuraavat nartut meiltä olivat vasta valioluokassa. Nuorten luokasta pongasin kauniin brindlen nartun ja varmistin koiran ”henkilöllisyyden” luetteloa seuraavilta. Kyllä – olin oikeassa. Koira oli meidän Piikan pojan tytär Venäjältä, Dannidaks Feliksina Berniss ja sepä voitti sen luokan ansaitusti. Siinä odotellessa päätettiin kasvattajaluokan kokoonpanoksi Kolli, Marski, Helka, TuTu ja Hiski – siis kaikki viisi ”aikuista” koiraa. Juniorit jätettiin suosiolla lepäämään.


Dannidaks Feliksina Berniss, kuva: Petra Tiittanen

Valioluokan narttuja oli luettelon mukaan melkein yhtä paljon kuin valiouroksia. En ole tarkastanut kummassa luokassa loppupelissä oli enemmän paikalla, mutta poisjääntejä ei ollut kyllä mitenkään merkittävästi. Meiltä esillä olivat Helka ja TuTu ja molemmat saivat ERIn. Kilpailuluokassa tuomari kävi koirat vielä kertaalleen läpi ja otti jatkoon neljä. Tässä joukossa oli myös TuTu, jolla tuntui olevan harvinaisen hauskaa siellä kehässä. Minun hommaksi jäi lähinnä vain olla sen hihnaa pitelemässä – itse se itsensä esitti. Näitä neljää tuomari vielä pyöritti yhdessä ja erikseen ja lopulta siinä kävi niin, että TuTu voitti luokan. Oohops! Kolmas luokkavoittaja meidän porukkaan. Ihan juhlan paikka, vaikka eipä se siihen jäänyt tämä juhlan aihe.


TuTu, kuva: Svetlana Masyagina

Sertikisassa voiton vei kaunis avoimen luokan voittanut Puolalainen narttu. Piikan venäläinen pojantytär sai varasertin. CACIB-valintaa ennen myönsin vähän jännittäväni ja totesin,  että nyt oli TuTu kovan paikan edessä kun sekä avoimen että nuorten luokan koirat olivat kovasti nättejä ja hyvin liikkuvia. Vaan niinpä oli TuTukin, ainakin tuomarin mielestä, sillä CACIB-ruusuke ja samalla maailmanvoittajaruusuke ojennettiin monen juoksutuskerran jälkeen minulle. Herttinen sentäs! Meidän nurkkapenkki riemuitsi ja meteli oli kannustusjoukoissa melkoinen.


TuTu, kuva: Mikko Palsola

Tähän heti perään oli rotunsa parhaan valinta. Siihen tuli poikkeuksellisesti junnuvoittajat, maailmanvoittajat ja veteraanivoittajat (joista muuten narttu oli meidän Eskon pojantytär ”Pommi”). Ja taas juostiin ja kierrettiin yhdessä ja erikseen. Lopulta tuomari otti erilleen TuTun ja urosten maailmanvoittajan ja taas kierrettiin ja kaarrettiin. En muista ikinä koskaan juosseeni corgikehässä niin paljon. TuTussa ei ollut väsymisen merkkiäkään ja se vain kierros kierrokselta loisti enemmän. Siinä puuskuttaessani huomasin itsekin koiraani ihailevan. No – niin ihaili tuomarikin. ROP-ruusuke tuotiin meille! Nyt meni homma hurjaksi. Ainakin nurkkapenkki huusi ja varmaan osa vähän itkikin ilosta ja tulihan tuota suosionosoitusta muistakin suomalaisleireistä sillä olihan tämä koko päivä ollut varsinaista Suomi-Venäjä -maaottelua.


VSP Aethwy Blueberry Hill & ROP Big-Wood’s Triumph Renown ja tuomari Hans v d Berg, kuva: Mikko Palsola

ROP-kuvia otettiin kauan ja hartaasti. Valokuvaajia oli paljon siinä kuvia ottaessa ehti tuomarikin rupatella yhtä sun toista. Lyhyesti kerrottuna liikkeet oli ollut se, jolla TuTu homman hoiti kotiin. Oli kuulemma koira, jonka voisi kuvitella tekevän töitä koko päivän.


ROP-kasv, kuva: Mikko Palsola

Jäljellä oli enää kasvattajaluokat. Luetteloon oli merkitty 13 ryhmää, mutta lopulta ryhmiä oli kehässä kuusi (tai seitsemän?). Me saimme esittäjävahvistuksen suoraan Walesista kun Rhiwelli-koiristaan tunnettu Yvonne Caul astui ystävällisesti Marskin puikkoihin. Siinä muita ryhmiä katsellessa totesin, että ruotsalaisten Carddicted-porukalla on hieno ryhmä. Yllättäen se ei kuitenkaan sijoittunut lainkaan. Voittoruusuke… no… se ojennettiin Yvonnelle eli siis meille. Siinä taas sitten kovasti kuvattiin ja lopulta tuomarilla irtosi juttuhanat ihan kokonaan ja siinä käytiin läpi yleiskatsaus päivän aikana esitettyihin koiriin ja rotuun  yleensä. Tuomarikin totesi, että rotu on vaikea ja näin kasvattajana kyllä allekirjoitan sen. Yhden kohdan kun saat anatomiassa kuntoon, joku kohta porsii. Liikkeissä on puutteita, etuosissa on puutteita, rungon syvyyksissä vaihtelua jne jne. Niinpä niin. Tuttua.


Juttutuokio kasvattajaryhmien jälkeen. Kuva: Carina Sundberg

Kello oli tuossa vaiheessa jo paljon. Petra – se ihme Petra – oli taikonut jostain Jennille ja minulle pizzaa ja juotavaakin tuotiin autolta litratolkulla. Saara lähti noutamaan TuTun ja kasvattajaluokan palkintoja ja minä koitin elpyä sen mitä siinä kiiretohinassa ehdin. Mihinkään maailmanvoittajien kuvaiuspisteille me ei kuitenkaan ehditty, sillä kokoomakehiin piti kehästä annetun ohjelapun mukaan suunnata klo 15.30. Tuota se kellokin jo melkein näytti ja sinne oli suunnattava. Siihenpä se kiire sitten loppuikin. Koko homma meni täysin odotteluksi kun kokoomakehähalliin ei vielä päästettykään väkeä vaan käskivät odottamaan viereiseen halliin. Voi että! Siinä ajassa olisi ehtinyt tehdä yhtä sun toista, mutta minkäs teet kun odoteltava oli. Koirat veti unta palloon ja me lojuttiin penkeillä juttua iskien. No eipä siinä mitään – olipa aikaa jutella Yvonnenkin kanssa kunnolla.

Kun viimein meidät päästettiin kokoomakehähalliin alkoi taas… arvatkaapa mikä… no odottelu tietenkin. Kasvattajaluokkia oli älyttömästi ja siinä odoteltiin. Ykkösryhmän koiria kasattiin kehään kauan ja taas odoteltiin. TuTulla kävi vielä juuri ennen ykkösryhmän esiarvostelua mahdottoman huono tuuri. Isokokoinen 1-ryhmän koira (rotua en mainitse) päätti ottaa TuTulta yhtäkkiä takavasemmalta nirrin pois ja kyllähän siinä pienempi koira pelästyy tuollaista yhtäkkistä epäreiluutta. No – juuri siihen hämmennystilanteeseen tuli sen esiarvostelun aika ja eihän se hyvin mennyt. Tiesin kyllä, että sijoitusta ei heruisi missään tapauksessa, mutta toivoin että TuTu kasaisi itsensä ennen isoon halliin menoa. Ja kasasihan se, oli ihan oma iloinen itsensä.


Kuva: DogXpress, © Pasada Petri Örling


Kuva: DogXpress, © Pasada Petri Örling

Isoissa kehissä ei tietenkään mitään menestystä tullut. Kasvattajaluokassa Kolli heräsi esiintymään vasta ison kehän pitkällä sivulla ja ihasteli ihmismäärää katsomossa suorastaan ylväästi. Mua nauratti. Kasvattajaluokan voittivat ”yhteenliimatut” sheltit. TuTu tuli reippaasti liitäen ryhmäkehään, mutta eihän se enää mihinkään riitä jos esiarvostelu menee penkin alle. Ykkösryhmän voitti upea aussie.Veteraaneissa ihana Rex-pemu pääsi kalkkiviivoille saakka, mutta sijoitusta ei herunut. Siinäpä se mitä siellä ryhmistä ehdin todeta. Jälkikäteen katsoin ryhmäkehät netistä ja totesin, että hyvä etten sitä loppuhuipentumaa ollut paikan päällä katsomassa. Olisin varmaan rynnännyt tönimään siihen ruusukekakkutätiin vauhtia. Myönnän etten ymmärrä taiteesta – varsinkaan mistään esittävästä taiteesta – yhtään mitään, mutta väitän ettei moni muukaan ymmärtänyt. Sen verran kummastelua on se pitkäveteiseksi lässähtänyt ”loppuhuipentuma” SOME:ssa aiheuttanut. Kukahan lienee idean takana?

Tarja oli näppäränä siirrellyt meidän auton lähemmäs ulko-ovia ja porukka oli siellä kasannut meidän kamat lähtövalmiiksi. Onni on toimeliaat ystävät! Päästiin kotimatkalle varsin rivakasti, mutta näyttihän se kello jo ties mitä. Kyytiin hyppäsi myös Satu Monni-maailmanvoittajansa kanssa, sillä tilaahan meillä riitti. Riihimäellä pysähdyttiin syömään, kun meidän eväiden puolikas oli unohtunut kylmälaukkuun joka ajeli kohti Kuopiota. Matka jatkui kohti Parkanoa ja Tarjan kyydistä ”tiputtamista”. Vähän ennen Parkanoa Satu alkoi voida huonosti ja tätä huonovointisuutta jatkui Raaheen asti. Teimme pikadiagnoosin ruokamyrkytyksestä, sillä sairastumisen ajankohta täsmäsi näyttelystä lähtiessä syötyyn eväiden puolikkaaseen. Satu-parka oli kipeänä koko loppumatkan. Minä otin ehkä ylinopeussakot Nurmosta, ajoin hengiltä yhden eteen lentäneen ison pöllön jossain Evijärven tienoilla ja kiskoin 1,5 litraa energiajuomaa. Kotona oltiin vajaa viideltä.

Maanantaina nollattiin koirien kanssa reissu vesileikein rannassa. Sitä ennen otettiin Petran kanssa TuTusta kuvia palkintoineen Mikonkarissa.


Kuva: Petra Tiittanen

Kaikkein eniten sunnuntaipäivän menestyksessä lämmitti se, että meidän pärjäämistä oli jännittämässä ja menestykselle hurraamassa paljon rakkaita ystäviä aina koiraharrastukseni alkuvuosilta saakka yli koiraroturajojen. Mukana oli myös niitä, jotka hieman meitä silloisia teinejä vanhempina olivat meille esikuvina ja opastajina kun aloittelimme itse koiraharrastelu-uraamme. Tämä nurkkapenkin ja sen ympäristön porukka saa nyt hyvin lämpimät kiitokset mukanaolosta ja yhdessä iloitsemisesta. Olette rakkaita!

Mitä tästä kaikesta nyt seurasi? No… ainakin paljon onnitteluja ympäri maailmaa – kiitos kovasti! Noin 50 uutta kaveripyyntöä FB:ssa – osa on hyväksytty, osasta ei ole hajuakaan keitä ovat. Tuli myös tarve juhlia TuTun voittoa jotenkin, joten kahvitus Jokirannassa ensi lauantaina klo 18 alkaen.


Kuva: Petra Tiittanen

Mitä taas TuTuun tulee, niin se ei muuttunut tämän voiton myötä yhtään. Sama hassu TuTuli se on kuin aina ennenkin – ainakin meille täällä kotona.





Irma-Ittepäinen ja sen kahdeksan sisarusta

5 08 2014

Ne, eli Aunuksen ja Halon pennut, syntyivät perjantaina 1.8. Yöllä klo 1 tuli ensimmäinen maailmaan ja aamulla nro 8 parkaisi ensimmäisen kerran vajaa kymmeneltä. Ennen kolmea viimeisintä Halo piti pidemmän lepotauon, mutta muuten pennut tulivat aika tasaisin väliajoin. Simo-Sinnikäs oli kanavassa melko pitkän aikaa ja luulinkin sitä jo enkelipennuksi, mutta niin vain nälkäinen, hieman jumissa ollut pentu imaisikin minua sormesta merkiksi auttaa se sieltä nopeasti ulos. Kun kaikki kahdeksan oli ulkona, Halo alkoi lepäämään ja tilanne rauhoittui. Minulle jäi kuitenkin sellainen tunne, että tämä ei ollut vielä tässä ja oikeassa olin.

Kohtu voi tuntua käsiin ”pennulta” tyhjennyttyään ja aloitettuaan jälkipoltteet. Sillä kohtumöykyllä ei kuitenkaan ole neljää jalkaa tai päätä, jotka silloin tällöin muljahtaa tunnusteltaessa käsiin. Soitin eläinlääkärille ja sovittiin että tullaan iltapäivällä käymään ultrassa. Näin tehtiinkin ja kolmen maissa ultra todisti saman mitä olin epäillytkin. Yksi pikkukaveri oli vielä sisässä ja ihme kyllä varsin voimakkaasti hengissä. Halo pantiin tippaan ja se sai oksitosiinia ja kalkkia. Apuun hälyytetyt Mirka ja Petra toivat sen kotiin jätetyt pennut lisäämään supistusten tehoa syömisellään. Pesäksi varustettiin autosta löytynyt kevythäkki. Sitten odoteltiin, odoteltiin ja odoteltiin…

10563014_10204675238623736_445140363567172314_n 10915_10204675238303728_5998024881505763913_n

Muutaman kerran Halo läähätti voimakkaammin, mutta siinä se. Tunnin odottelun jälkeen todettiin, että leikkuulle mennään, mutta Raahen klinikka vaihtuisi Siikajoen vastaanottoon, sillä meitä hoidelleen päivystävän eläinlääkäri Nooran omat leikkauksen tykötarpeet olivat siellä. Ultra vahvisti pennun olevan vieläkin hengissä. Meidän pakatessa Halo perheineen autoon ja suunnatessa kohti Siikajokea, eläinlääkäri kävi vielä tekemässä Raahen eteläpuolella yhden toimenpiteen.

10559312_10204677234593634_2087200547_n 10545009_10204677238313727_1569889080_n

Leikkaus alkoi Siikajoella joskus iltasella, oiskohan kello ollut tässä vaiheessa vajaa kuusi. Alkuvalmisteluissa auttamaan ja anestesiaa valvomaan tuli Ellan leikannut eläinlääkäri Katri, jonka työpäivä oli oikeastaan jo päättynyt.  Melko surkuhupaisa tunne oli nähdä jo kolmas kohtu vajaan 2 kk:n sisään. Päätin, että neljättä en ihan heti tahdo nähdä (tahtomisella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tuurin kanssa).

Kohdun toinen sarvi oli tyhjä, toisessa oli niin iso pennun sisältänyt möykky, että leikkaushaavaa piti hieman isontaa jotta se saadaan sieltä ehjänä ja nätisti ulos. Kun möykky otettiin ulos ja varovasti avattiin, näin heti, että istukka oli jo aika finaalissa ja elottomalta näyttäneeltä pennulta valui piiiiiitkä räkä nokasta. Tuumasin siinä itsekseni, että noinkohan on eläjäksi. Napanuoran katkaisemisen jälkeen sain pennun käsiini ja ennen kuin ehdin parin metrin päässä olevalle pöydälle sitä elvyttämään, se eloton retkale ei enää ollutkaan millään lailla eloton. Se alkoi sätkiä ja kiljua ja teki selväksi kaikille, että elossa ollaan. Piste. Irma-Ittepäinen osoittautui komian kokoseksi brindleksi narttupennuksi ja sillä oli nälkä heti, mielellään välittömästi. Ei vain voitu vielä siinä asiassa auttaa vaikka ulos se autettiinkin.

10589993_10204677242393829_301957327_n 10589063_10204677242993844_140997882_n

Muita pentuja sisässä ei enää ollut ja rauhallisesti nukkunut Halo ommeltiin huolellisesti kiinni. Se sai samanlaiset piilotikit kun Fyra ja Ellakin sai ja siinä oikein porukalla ihailtiin tuon tikkaustavan etuja ja paranemisnopeutta. Halo otettiin pöydältä, laskettiin kevythäkkipesään ja annettiin heräte. Hetken kuluttua Irma-Ittepäinen ja sen kahdeksan sisarusta pääsivät ruokailemaan ja paperihommien jälkeen päästiin kotimatkalle. Joko pääsisi nukkumaan?

Turhapa oli nukkumisen toive. Vaikka hieman tokkurainen ja leikkauksesta kipeäkin Halo hoiti pentuja hienosti, ei sitä silti voi olla heräilemättä pentujen ääniin. Niin luonteeni kovettanut kasvattaja en vieläkään ole, että olisin ne jättänyt valvomatta ja nukkunut väsymystäni toisessa huoneessa. Jos kerran kokee heränneensä hiljaisuuteen ja kerran kellon soittoon, on se merkki siitä että horroksen lisäksi on ehkä jopa nukahtanutkin. Luulen ainakin niin.

IMG_4746

Pennut voivat nyt hyvin. Loppusaldo on 5 urosta ja 4 narttua. Värit ovat brindlen eri sävyjä ja epäilen joukkoon mahtuvan pari trikkiäkin niukoilla merkeillä. Aika näyttää. Päivittäisiä punnituksia hidasti vaakan patterin heikko tilanne. Puntari taarasi kyllä punnintakipon, mutta jokaisen pennun paino on tiiviisti ollut ”Low Batt”. Ne on kuitenkin kasvaneet liki silmissä, joten en ole pitänyt kiirettä uusia patteria ensi tilassa. Tänään kuitenkin patterin vaihdon jälkeen todettiin Mirkan kanssa, että pennut ovat kasvaneet eka päiviensä aikana toistasataa grammaa per möyrijä. Halo hoitaa ne hienosti ja maitoa tulee. Elinvoimaiset pennut myös löytävät itsekseen nisille enemmän kuin tomerasti, mutta kertovat kyllä äänekkäästi jos reitissä on jotain estettä. Tähän tarinointiin minä yleensä aina heräilenkin. Pitäisi varmaan jo vaihtaa omaa nukkumispaikkaa ja palata normaaliin päivärytmiin, mutta minkäs tälle heikkoudelleen olla ihan kaiken varalta vaan huolissaan voi?

Lopuksi on pakko kiittää niitä ihmisiä, joita ilman en olisi viime viikonlopusta selvinnyt. Mirka ja Petra saa erityiskiitokset viikonlopun hässäköinnistä. Jossulan leirintäalueella majailleet Hanna, Esa, Päivi, Saara ja Mikko olivat myös korvaamattomia. Oma perhekin autteli hienosti. Yhteistyö kai se on se voimavara joka pitää homman hallinnassa – vaikka sen orastavan kaaoksenkin! Olen onnekas ihmisistä joita ympärilläni on.

^ Siinä 3 päivän ikäiset pentuset ruokailemassa.