Show report: CWCA championship 2015

27 10 2015

Cardigan Welsh Corgi Associationin pääerikoisnäyttelyn tuomarin, Liz Cartledgen arvostelut on nyt julkaistu Dog World-lehdessä. Tässäpä mitä minun esittämistä koirista tuomari oli mieltä:

Tutti, Ch. Kilvroch Enchantress, Pontuksen emä

tutti

IMG_4047

Pepper, Big-Wood’s Kultakuume Goes To Liebehund

pepper

IMG_3558

Kusti, Big-Wood’s Gruffudd Gritus for Kilvroch

kusti

IMG_2694

 





Rapatessa roiskuu

1 06 2015

… ainakin näillä keleillä. Rapatessa myös lentää koirankarva tuulen mukana. Ei ole mitään epäselvyyttä siitä, että meidän kesän näyttelyt on näytelty kaikkien muiden paitsi TuTun osalta. Se on ainoa, joka on vielä karvansa kasvatusvaiheessa. Muut on enemmän ja vähemmän tupasvilloja. Pontus on arvoitus. Siltä on pohjavilla pois ja päällyskarva kiinni. Se on omaksi itsekseen kalju, mutta siedettävä. Jos päällyskarvatkin tippuvat, näky on aika karu. Lainaan tähän erästä kasvattajatuomaria: ”Mikään ei ole niin kamala näky kuin junioriluokassa oleva vajaa vuosikas cardigan uros joka on tiputtanut karvansa”. Ei niin ole. Allekirjoitan.

Toukokuussa oli vain harva oikein kaunis ulkoilupäivä. On satanut kokoajan enemmän tai vähemmän ja etupihan käyttötarkoitukseksi olen vakavissani suunnitellut riisipeltoa. Juuri kun olet kuvitellut kesän alkavan, tulee seuraava päivä ja romuttaa kaikki kuvitelmat. On kylmää, tuulee ja sataa, vähintään sataa.

11267762_10153321011187360_2897308622283266486_n

Ei me toukokuuta olla ihan vain sisällä istuttu möllöttämässä. Vapun jälkeen tuli mukavasti arkea katkaisemaan helatorstai ja sitä seuraava viikonloppu. Otin perjantain lomapäiväksi sekä Jennille että minulle ja suuntasimme kohti Sorsakoskea ja Päivin majataloa heti keskiviikkoiltana koulun ja töiden jälkeen.  Torstaina saatoimme oman elämän alkuun Helkan pennuista Hugon, joka muutti Kuopioon ja Maurin, josta tuli oululainen. Hulta-tyttö jää Helka-äitinsä ja Hiski-enonsa iloksi Päiville. Iltasella käytiin juoksuttamassa koirat Mikon luona rannassa ja lintuhullu Pontu sai vesikasteen. Kukaan ei ollut aikaisemmin muistanut sille kertoa, että laiturikin loppuu joskus ja vesi ei kanna pieniä(kään) koiria.

10005957_10153321348417360_6352126939459250620_o

Perjantaiaamun vietimme Ikeassa Kuopiossa. Piti ostaa sinkittyä terästä oleva hylly Pontun nakerteleman tilalle, mutta esteettisistä syistä valinta päätyi kuitenkin puiseen kaappiin, joka on puoliksi vitriini. Nyt on tärkeät ja arvokkaat eri maiden vuosikirjat ja ulkomaanlehdet salvan takana poissa koirien ulottuvilta. Torstaina keksittiin myös Jennin kanssa tutustua Sorsakosken maisemiin hieman pidemmällä kaavalla. Lenkkireitistä tulla tupsahti niin pitkä, että päätimme kesken lenkin soittaa vajaa 13-vuotiaalle Eskolle ”taksin” ja jatkaa matkaa vain Pontun, Kollin ja Kiisun kanssa. Joku raja se on pappakoirienkin lenkkeilyllä. Perjantai-iltana Päivin majataloon alkoi saapua muutakin poppoota. Hanna, Sanna ja Tiia koirineen tulivat viettämään kanssamme iltaa ennen Varkauden näyttelyä. Saunottiinkin. Niin ja muuten – siellä Sorsakoskella oli kesä. Meillä täällä Raahessa ei.

IMG_3944

Lauantaina karavaani suuntasi Varkauden näyttelyyn. Meidän auto ei ihan nokkelasti kääntynytkään siinä missä muut tekivät parkkipaikalle uukkareita. Pyysinkin käydä kääntämässä autoni hieman etempänä ja kas – sielläpä olikin kilttejä parkkisetiä, jotka keksivät meille sinne portin läheisyyteen privapaikan. Isosta autosta ON hyötyä jopa takana ajaville! Tämä mukava joustavuus sai heti hyvän mielen näyttelypäivän alkajaisiksi. Lisäplussaa muikun myyjille!

Näyttely pidettiin isolla kentällä ja meidän onneksi kehä sattui tekonurmelle, jolla oli todella mukava juosta. Koiratkin nauttivat. Jopa Kolli, joka Vaasassa oli kehässä kerjäläisen kelkannarua muistuttava muumio, innostui esiintymään hienoiten ikinä. Sen näyttelyura (jos nyt tuota vähäistä määrää voi uraksi kutsua) olikin katkolla tuolla. Päätin, että jos ei meno maistu, niin miettiköön kotona vuoden kaksi asioita, eläköön muuten vaan kuutioissa ja kokeillaan sitten uudelleen miltä se näyttelyremmi kaulassa tuntuu. Kollin mielestä se tuntui hyvältä ja se kyllä tuntui siltä remmin päähänkin saakka. Rotunsa parhaaksi asti se nousi ja isossa kehässäkin se esiintyi niin mukavasti, että en edes huomannut sitä ettei sijoituttu. Me oltiin niin voittajia!

IMG_4618

Pontunkin kehäkokemuksista tuli vain ja ainoastaan positiivisia. Tuomari jopa kuuli sen kutsumanimen sitä kehuessani ja hän käytti sitä kehätilanteessa nähdäkseen Pontuksen ilmeen. Pieni mies oikein loisti kun ”täti ties mun nimen – siistiä”. Siinä arvostelua seuratessa tuli myös todettua, että toisilla tuomareilla on kertakaikkiaan taito luoda ensi kosketuksesta saakka koiraan sellainen ote, että koiran olo on luottavainen. Pontun, jos kenen kohdalla se oikein huokui. Pontu oli vielä keskenkasvuinen SA:lle, kuten pikkuserkkunsa Sisukin, mutta erinomaisia olivat molemmat.

IMG_4092

Hiski oli pikkusen paksu tuomarin makuun. Ehkä Helka-siskon raskauskilot oli siirtyneet siihen. Eskon vajaa 13-vuotinen charmi puri ja se voitti nuorempansa tyypillään. Liikkeet ei ehkä veteraaniluokassa olleet sen vahvin puoli, mutta jotain tapahtui rotunsa parasta veteraania valitessa. Siellä sille iski joku turbovaihde ja wou-wou ja loikkalaukkapomppu. Pölijä! No nuorempi Daisy voitti ihan ansaitusti. Nartuissa meiltä ei ollut muita kuin avoimissa Kiisu ja Dimma. Molemmat meinasi myöhästyä kehästä. Taitavaa! Dimma oli enemmän tuomarin mieleen ja niinpä Tiia sai ihmeekseen Daisylle sertin ja Dimmalle cacibin. Kiisu sai ERI:n ja kehoituksen mennä vielä kotia kasvamaan aikuisemmaksi. Kasvattajaluokkaan valkkasin Kiisun, Kollin, Eskon ja Hiskin. Dimma oli sakkiin turhan eri värinen. Ryhmä sai niin kivan arvostelun, että on aivan pakko se julkaista tässä:

11037157_10153328351907360_267704332660705596_n

Jenni viihtyi näyttelyissä loistavasti, sillä edellispäivänä tavattu uusi kaveri Pinja tuli myös näyttelyyn mukaan. Tytöt auttoivat reippaasti meitä koko päivän aina telttojen purkuun saakka. Kiitoksia!

IMG_4787

Kotimatkalle jouduttiin suuntaamaan Jennin kanssa heti näyttelyistä. Sunnuntaina olisi Kaverikoira-testi ja piti antaa ei vain itselle vaan myös koirille lepoa ennen sitä. Reissusta huolimatta Kiisu ja Kolli vetivät testinsä hyvin. Piikahan nyt oli vetänyt lonkkaa koko viikonlopun, joten sen vireystilassa ei ollut mitään muutoksia eikä liikkuvia osia testitilaisuudessa. Vaikka olisi ollutkin, olisin kuvitellut Piikan toimivan juuri niin kuin se toimikin.

Ketä yllättää, että Kolli lentää jälleen?

Ketä yllättää, että Kolli lentää jälleen?

Reissun jälkeen uurastettiin töissä ja koulussa. Illat ja viikonloput on koitettu pyhittää koirien kanssa kesän odotukselle ja heti, jos keli on vähänkään sallinut, on tehty jotain erityiskivaa. Koirat ovat uineet, tutustuneet uuteen patikkapolkuun, juosseet kentälle levitettyjen agilityesteiden lomassa ja Tarmokin on vähän tottistellut. Kattilla on koittanut jälleen vapaus ja uintikausikin on sen osalta korkattu. Meidän lauman uusia koirakavereita ovat Takku-snautseri ja Rocca-malamuutti.

1989-2015

Kuvien oton välillä aikaa melkein 26 vuotta. Vasemmalla Nola ja Nappi (om. Petra) 1989. Oikealla Pontu & Takku (om. Petra) 2015. Omistajien ystävyys on säilynyt ja rotuvalinnat pysyneet samoina.

Marski läpäisi agilitykurssin hallittavuustestin ja varsinainen kurssi alkaa huomenna tiistaina. Siistiä! Tästä innostuneena maksoin myös agilityn kisalisenssin tälle vuodelle ja pihi kun olen, se ei tietenkään saa mennä hukkaan. Ans kattoo nyt kenet mä kisoihin ilmoitan vielä tämän vuoden aikana. Kisakunnossa en itse ole, mutta toivottavasti koirat paikkaa puutteita tai vähintään antavat anteeksi nilkulle ohjaajalleen. Jos se ei ole agilityä, niin on se ainakin hupilityä – vähintään nyt ainakin terapialityä!

Viime viikolla kokoonnuimme isommalla sakilla kuulemaan Oulun yliopistolla järjestettyä Tuire Kaimion luentoa koirien sosiaalisesta viestinnästä ja kielestä. Luento oli mielenkiintoinen ja luennoitsija tuttuun tapaansa varsinainen tietopankki. Tuire näytti luennolla videomateriaalia Nepalin kyläkoirista ja niiden viestinnästä keskenään ja ihmisten kanssa. Luento herätti myös paljon ahaa-elämyksiä itsessä ja muutamia sellaisia asioita tuli laitettua mieleen, joita pitää sitten pennunottajille muistaa mainita. Luennolla oli myös paljon sellaisia ”ei-oululaisia”, joiden ajomatka tuonne oli enemmän kuin tunti tai pari. Oli väkeä mm. Kankaanpäästä (Tarja), Kemistä (Eila) ja Sorsakoskelta (Päivi). Minä en ihmettele ajomatkaa tuonne, mutta moni voi ihmetellä. Merkillistä kyllä, jos kyseessä olisi ollut koiranäyttely, ei kukaan olisi ajomatkan pituutta kyseenalaistanut. Hinta oli kuitenkin sama, saatu tietomäärä varmasti enemmän.

10983279_10153370983422360_1812974738831636868_n

Ensi viikonloppuna suunnataan Jennin, Kiisun, Marskin, TuTun ja Pontun kanssa kohti Muhoksen ryhmänäyttelyä. Cardeja on ilmoitettu mukavasti 28 kpl. Näistä kasvattejani taitaa olla 12 + Pontu ja Halo. Jenni on ilmoitettu junior handleriin, mutta näyttelynjärjestäjä ei joko ole muistanut tai voinut toteuttaa toivettani siitä, ettei junnut ja cardit sijoittuisi päällekäin aikataulullisesti. Cardit alkavat klo 12.00, junnut aikataulun mukaan 12.30. Mission impossible ainakaan meidän osalta. Näyttelynjärjestäjät kyllä ilmoittivat, ettei junnukehä ala ennen kuin koirat ovat rotukehistä selvillä vesillä, mutta jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että ne kolme muuta junnukisaajaa seisovat odottamassa tunnin Jenniä rotukehästä. Tutuhan on valioluokan narttu ja toivottavasti myös osa kasvattajaryhmäämme ja se voi sitten kestää. Kello voi olla jo lähempänä puolta yhtä – ellei enemmänkin – ennen kuin Jenni ja Tutu rotukehältä selviävät. Harmi homma. Jos minä olisin ollut näyttelyn järjestäjä, olisin sijoittanut nuo muutamat junior handlerit ison kehän alkuajoille tai niille main. Ei niiden arvosteleminen nyt niin kauaa kestä ja olisi ollut tae siitä, ettei kenenkään muunkaan rotukehä ja junnuilu mene päällekäin. Mutta – en ole se näyttelynjärjestäjä, joten se siitä. Katsotaan miten käy.





Varsin viihtyisä Vaasa

19 04 2015

Vaasan näyttelypaikka, Botniahalli, on mielestäni paras sisänäyttelypaikka Suomessa. Tälläkään kertaa paikka tai näyttelyjärjestelyt eivät pettäneet. Talkoolaisia näytti ainakin meidän autolastin silmiin olevan enemmän kuin tarpeeksi. Liikenneohjauksessakin riitti huomioliivisiä ukkoja oikein ketjuksi asti, joten meidänkin auto pääsi ”talon kokosten autojen” parkkiriviin varsin sutjakkaasti.

Oltiin näyttelypaikalla enemmän kuin hyvissä ajoin. Ei ollut kiirettä tai hoppua mihinkään. Kehä alkoi suht ajallaan. Cardeja oli ilmoitettu 26 ja tähän joukkoon näytti mahtuvan varsin monen näköistä ja kokoista yksilöä. Voihan se toki olla rodulle rikkauskin, kun sakkiin mahtuu pientä ja isoa, vahvaa ja siroa, mutta ei se varmaan ulkomuototuomarin roolia helpota hänen tulkitessaan rotumääritelmää ja antaessaan sen puitteissa laatuarvostelupalkintoja.

Pontun vuoro koitti ensin ainokaisena pentuna. Pikkuisen Pontu koitti pöydällä väistää, mutta pienen suoristustoimenpiteen jälkeen pikkuherra seisoi varsin mallikkaasti. Kehäesiintyminen meni muilta osin hyvin, mutta edestakaisten liikkeiden aikana kehän ulkopuolella otti sille vieraat corgipojat aika ärhäkkäästi matsia ja se hiven hätkäytti Pontun liikeradaltaan hetkeksi sivummalle. Videotallenteelta tarkasteltuna, pelästymistilanne näytti remmin päähän pahemmalle kuin se lopun kaiken oli. Ärsyttävää silti tuollainen. Hetkellisiä rähähdyksiä ja vahinkoja voi toki tulla, siihen syyttömiä ei ole omatkaan koiranikaan. Vahinkoja on sattunut ja sattuu varmasti tulevaisuudessakin. Ne on vain koiria, eläimiä. Sellainen tilanne (mikä Vaasassakin tuntui olevan), joka alkaa jo ennen arvostelun alkamista ja jatkuu lähes siihen saakka kunnes koirat viedään pois näyttelypaikalta, on kuitenkin jotain jota en pysty käsittämään. Eikö niitä koiria oikeasti saa kuriin? Onko niitä pakko pitää siellä toisiaan kyttäämässä, jos ne eivät sitä kestä ja pönttöön kertyy painetta? Olisiko sittenkin se oma rauhallinen boksi parempi paikka odotella ei vain oman koiran, vaan ihan kaikkien kanssakilpailijoidenkin kannalta?

No, Pontu sai kunniapalkinnon ja siitä tuli rotunsa paras pentu. Tuomari ihasteli sitä kovasti ja antoi seuraavanlaisen arvostelun: ”Erinomaista tyyppiä oleva tasapainoisesti rakentunut. Hyvin kauniit, tyypilliset pitkät linjat. Erittäin mukava pää. Hyvin asettuneet korvat. Ikäisekseen hyvä runko. Mukavat kulmaukset, samoin liikkeet”. Tähän loppui Pontun pentu-ura, loppui varmaan hetkeksi kehutkin, kun se heitti pohjavillansa pois ja paljasti altaan pikkuruisen junnukropan, jolla lähdetään nyt sitten kokeilemaan virallisiin luokkiin alkaen Varkaudesta. No treenataan jos ei muuta.

Junnupojissa Vaasassa kiersi kehää Sisu Hannan kanssa ja hyvin kiersivätkin. Luokkavoitto erinomaisella ja SA:lla mahdollisti pääsyn paras uros -kisaan sertijahtiin.

Valioluokassa Kolli nolasi minut ihan täysin. Kaikki se mitä ollaan tehty pöydälle ja pöydältä noston eteen näytti unohtuneen siltä täysin. Kollihan vihaa sitä, nostamista siis. Tämän jälkeen herraa pitää houkutella takaisin yhteistyöhön ja sekin meni pieleen. Minä tyhmä kokeilin sille ensi kertaa täysin kiristävää ketjukaulainta ja eihän siitä mitään tullut. Ei oo pakko jos ei taho, tuumas Kolli ja laatuarvostelu meni sen osalta ihan penkin alle tai ainakin vähintään vetelehtimiseksi. Erinomaisen se kyllä sai, mutta ei ollut minulla mieli katossa. Kanssakilpailijan vuoron aikaan vaihdettiin ketju suosiolla puolikiristävään ja kilpailuluokkaan mentiin entisin vermein, houkutellen ja pidin huolen ettei hihna pääsisi kiristymään yhtään. Se passasi Kollille jossain määrin ja esiintyminen hivenen parani. Kolli voitti valioluokan ja sai SA:n. Arvostelu näytti tältä: ”Erinomaista tyyppiä. Erittäin tasapainoisesti rakentunut, tyylikäslinjainen uros. Erinomainen eturinta. Kaunis kaula. Oikeanmuotoinen ilmeikäs pää. Erinomaiset kulmaukset. Tehokas tapa liikkua.

Veteraaniuroksen saatua SA:nsa alkoi paras uros -luokka. Kolli sai eteensä kanssakilpailijoita ja meno alkoi maistua jo melkein mukavalta. Tuomari järjesteli koiria järjestykseen. Kolli meni keulille ja kas – Sisu siihen perään kakkoseksi. Kollille tuli ensimmäinen CACIB ja Sisulle ensimmäinen serti. Hassua ja hienoa!

Nartuissa meidän poppoota edustivat nuortenluokassa bikineissä kipitellyt Tuutikki ja avoimessa luokassa Puhi, jolla viimein päällä ollut karvapeite ja tärkeä näyttely kohtasivat. Tuutikki sai reippaan esiintymisen jäljiltä EH:n ja luokassa sijoitus oli kolmas. Julia on kyllä opettanut Tuutikin esiintymään kauniisti. Harmi se karva, tai siis sen puute.

Puhi oli varsin ahneella päällä, eikä haikaillut Saana-omistajansa perään kehänlaidalle, kun vaihdokkina sai minulta lihapullaa. Puhille avoimen luokan voitto, erinomainen ja SA. Valio- tai veteraaninarttuja ei ollutkaan, joten heti perään kierrettiin kehää parhaan nartun valitsemiseksi. Ykköseksi Puhi ja kakkoseksi nuorten luokan narttu. Puhille sen kolmas serti ja sen kolmas cacib ja olipa mukava sanoa kehäsihteerille sanat: ”se tuli valioksi”. Siistiä! Puhista arvostelulapussa luki seuraavaa: ”Erinomainen tyyppi, hyvä runko,luusto ja eturinta. Tyylikäs kaula ja ylälinja.  Kuono voisi olla hiemän täyteläisempi. Tasapainoiset kulmaukset. Tyypilliset etenevät liikkeet. Hieman löysä edestä.

Rotunsa parhaasta kisasivat Kolli ja Puhi. Saana tuli itse viemään Puhia ja minä jatkoin Kollin kanssa möllistelyä. Toivoin hartaasti, että Puhi voittaa, sillä sen pirtsakka olemus olisi varmempaa PR:ää rodulle isossa kehässä kuin Kollin ”ehkä kuljen ehkä en, se on fifty-sixty” -ajatusmaailma. Ehkä tuomarikin ajatteli näin kun ROP-ruusuke ojennettiin Saanalle. Taisipa suustani lipsahtaa kiitoskin tästä valinnasta.


Ehkä pölhöin ROP-kuva pitkään aikaan. Hei… se kamera on TÄÄLLÄpäin!

Cardien arvostelun jälkeen päätin keskittyä tilanteen niin salliessa oikein kunnolla pemujen kuvaamiseen. Olen viime aikoina käynyt niin vähän näyttelyissä, että pemujen näkeminen rinkiä kiertämässä on ollut kyllä vähäistä. Sekään ei ole helpottanut, että niiden kehäkin on usein ollut eri kuin cardeilla. Nyt hoidin kuitenkin hommani ja jokainen kehässä ollut koira tuli kuvattua. Rotunsa parhaaksi nousi aivan omaa luokkaansa ollut Ron, joka voitti myös Kuopiossa erikoisnäyttelyn. Ron sijoittui vielä päivän päätteeksi ryhmäkehässä toiseksi.

Tässä kuvalinkit corgikuviin Vaasasta. Cardikuvista vastasivat kamerallani Kilposen Jutta ja Pekkalan Julia. Kumpi otti minkäkin? En tiedä. Minä kuvasin pemut ja Jutta taas sitten puolestaan ryhmäkehän.

Olipa mukava näyttelypäivä taas jälleen kerran. Menestyminen on toki yksi syy siihen miksi kaikki näyttää valoisalta ja kivalta, mutta väitänpä, että vieläkin kivempaa oli hyvä reissuseura ja mukavien kavereiden tapaaminen näyttelyissä. Sitä oikein jossain kohtaa päivää huomasi olevansa sosiaalisempi, kuin oikeasti pitkään aikaan on ollutkaan. Mistähän tuokin johtuu?

Ennen kotimatkalle lähtöä otettiin kaikessa rauhassa vielä ryhmä- ja posetuskuvia. Kuvattiin tuore valio, ROP&VSP, ROP-pentu, tuore sertivoittaja ja Jutan Pöysti. Ihan vitsinä heittämäni ryhmäkuvakin lopulta onnistui yli odotusten:

IMG_8507

Aurinko paistoi, lämmintä oli yli +10 ja melkein tuntui siltä, kuin kesä olisi jo tulossa. Melkein.

 

 

 

 

 





Pääsiäislennolla

13 04 2015

Kiirastorstaina heti töiden jälkeen hypättiin Pontun ja Kollin kanssa Nissaniin ja suunnattiin kohti Sorsakoskea. Matkalla piipahdettiin kahvilla moikkaamassa Pikkuvirran Aina Valpasta väkeä, jonka muonavahvuuteen myös Wicca (BW Shun Gon) kuuluu. Sorsakoskelle Päivin, Helkan ja Heartbeat-pentujen luo laskeuduttiin iltasella. Pentuset oli juuri sellaisia suloisia mössyköitä kuin 4,5-viikkoiset, ruokataistelussa helpolla päässeet pennut ovat. Niitähän on vain kolme ja Helkalla on ilmiselvästi maitoa riittänyt. Pennut olivat kovasti saman tyyppisiä, vahvoja, reippaita ja minulle kovasti tutun näköisiä. Onko tuo nyt ihmekään kun pentujen lisäksi molemmat vanhemmat ovat omia kasvattejani ja molempien sukujuuret luikertelevat kumpaankin kantanarttuumme Eleanoraan ja Cesrose Noelaan.

11066521_10153221431007360_1991799701033555890_n

Päivillä vierailun teema ei ollut vain palluttaa pentuja, vaan päätarkoitus oli treffata pennunottajakokelaat pentujen omassa ympäristössä. Vaikeaa, niin vaikeaa oli päättää, keille pentuset päätyvät kun hyviä – anteeksi erinomaisia – kotikokelaita oli enemmän kuin saatavilla olevia pentuja. Nyt on kuitenkin tämä positiivinen ongelma ratkaistu. Pojat muuttavat Ouluun ja Kuopioon toukokuussa, tyttöpentu jää Helka-emänsä ja Hiski-enonsa seuraksi Sorsakoskelle ja tulee toivottavasti tottelemaan lempinimeä Hulta (ainakin savolaisittain lausuttuna).

Enemmän kuvia Big-Wood’s Nick Rowanista, Peggy Armstrongista ja Oscar Blaketonista löydät kuvakansiosta: http://jofli.kuvat.fi/kuvat/Pentukuvia/Heartbeat+2015/

Päivin luota matka jatkui Kankaanpäähän. Olipa mielenkiintoista ajella minulle ennestään täysin vieraita reittejä, joilla joutui täysin luottamaan vain navigaattoriin. Matkan varrella poikkesin Kaipolassa Annelin luona kahvilla ja moikkaamassa pirtsakoita pemuja. Navigaattorin ohjaamana matka jatkui Tampereelle ja sieltä Tarjan luo sellaisia teitä pitkin, joita en tiennyt edes olevan olemassa. Eipä siinä mitään, liikenne oli niillä melko rauhallista.

Tarjalla vierailun syy oli Kollin ja Tehon vuodenvaihteessa alulle laitetut Handskes J-pennut. Leikkisästi sanottuna niissä pennuissa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, etteivät ne olleet omassa pentuaitauksessani. Tasapainoisia, reippaita ja iloisia, mielestäni hyvin lupaavia pentuja. Meidän piti Tarjan kanssa valkata sieltä sitä parasta, mutta emme me kyenneet siihen vielä. Tiettyjen kriteerien valossa saatiin kuitenkin kolmen pennun tulevaisuus ja uudet kodit ratkaistua, mutta vielä sielläkin riittää miettimistä, pohtimista ja se jos mikä vaatii pennunsaantiuutista odottavilta kodeilta kärsivällisyyttä. Ymmärrän hyvin, että tuollainen epätietoisuus saako pennun vai ei ja minkä pennun saa, on kotikokelaista raskasta. Kasvattajan vinkkelistä tuo kärsivällisyys on kuitenkin merkki siitä, että todellakin haluaa pennun juuri a) ko. ydistelmästä tai b) ko. kasvattajalta. Se on kuulkaa positiivista se. Jos taas kärsivällisyys ei riitä, kyllä niitä pentuja saa muualtakin. Tarjontaa kyllä riittää jos cardiganin haluaa.

Lisää ottamiani pentukuvia löytyy kuvakansiosta: http://jofli.kuvat.fi/kuvat/Pentukuvia/Handskes-J-2015/

Sunnuntaina otimme myös Tarjan isommista koirista kuvia. Oli tarkoitus tehdä sellainen ”kuinka posekuvia otetaan” kuvasarja, joka näyttäisi miten ne hyvät ja ei-niin-hyvät kuvat syntyvät ja mistä kuvakulmasta niitä sessejä kannattaa kuvata ja kuinka käyttää esimerkiksi avustajia. Ajatus siirtyi kuitenkin ajankohtaan ja paikkaan, jossa väkeä riittää myös kuvaamaan niitä kuvausjärjestelyjä.

SukuLakuToffosta (Big-Wood’s My Woodchuckin poika Handskes Hotter Than Hell) on kuoriutumassa kelpo nuorimies. Se on tässä kevään aikana menossa virallisiin terveystarkastuksiin, joiden jälkeen päästään toivottavasti pureksimaan lopullisesti sitä ajatusta blue merleistä pennuista meillä. En ole edelleenkään aivan varma siitä, haluanko, pystynkö ja kykenenkö sen värin kanssa elämään tai varsinkaan sitä kasvattamaan. Koen, että on jo tarpeeksi haasteellista miettiä yhdistelmävaihtoehtoja muille kuin merleille. Merlen kanssa joutuisi rajaamaan heti suuren joukon vaihtoehtoja pois ja jättämään vain tricolourit ehdokkaat jäljelle. Se rajaisi jo ison joukon koiria suunnitelmien ulkopuolelle. Tiedän, ja jatkuvasti yritän tuoda esille, että hyvä cardigan on hyvä väristään huolimatta, eikä siihen väriin saisi takertua. Tiedän myös, että tulisi elää kuin opettaa. Oma henkilökohtainen heikkouteni on kuitenkin se, että olen piirtänyt mieleeni haavekuvan niin kauniista merleväristä, että vain harva nyky-merle sitä on. Olisiko pentueellinen epämääräisen mustia harmaanvivahtavia koiria minulle henkilökohtaisesti pettymys riippumatta siitä, kuinka hienoja pennut värinsä alla muuten olisivat? Ajaisiko tunnetasolla kosmeettiseen asiaan tuijottaminen järjen edelle?

Nostan hattua niille, jotka tämän hankalan ja melko paljon ennalta-arvaamattoman värin parissa puurtavat. Se ei taatusti ole helppoa, jos sen kunnolla haluaa tehdä. Kaupallisessa mielessähän merle on mitä ihanteellisin, sillä jatkuvasti tulee yhteydenottoja henkilöiltä jotka haluavat Merlen Cardin nimenomaan tässä järjestyksessä: 1. merle, 2. cardi. Meillä on tähän saakka ollut toisinaan saatavilla 1. cardeja ja 2. cardeja, jotka nyt sattuvat olemaan jotakin väriä (paitsi toistaiseksi ei sitä merleä). Vuonna 2005 olen kokeillut merlepentueen tekemistä. Meille syntyi pennut, jossa isänä oli merle ja emänä tricolour. Sain pentueellisen tricoloureja ja yhden mahdottoman kauniisti värittyneen merletytön. Siinä ei vain ollut muuta vikaa kuin se, että pentu oli kuollut jo syntyessään. Ehkäpä pitääkin kokeilla toisen ja sen toden kertovan kolmannen kerran, ennen kuin tuomitsee itsensä pysyvästi ihmiseksi, joka ei vain osaa tämän värin parissa puurtaa. Ja jos nyt joku sai päähänsä, etten merleistä tykkää, niin väärässä on. Se, onko se minun juttuni kasvattajaa, jää nähtäväksi. Pureskeluprosessi jatkuu…

Kotimatkalle lähdettiin Kankaanpäästä pääsiäismaanantaina. Liikenne oli vasta Seinäjoen yläpuolelta alkaen vilkasta ja joukkoon mahtui hämmästyttävän monta reilulla alinopeudella ajavaa tien tukkoa. Jos satasen alueella vauhti on humppaa 65-70 km/h välillä ja jopa asuntovaunuja vetävät joutuvat pyyhkimään ohi, pitäisi jossain kohtaa miettiä onko se oma paikka vilkkaaseen aikaan siellä muun liikenteen seassa. Alinopeus sinällään ei toki ole vaarallista, mutta näiden kuskien taakse kertyvät jonot ruuhka-aikaan ovat. Siellä letkassa alkaa tietyn tyyppisillä kuskeilla vetää kaasujalasta ja hermosta ja kun vastaantuleva liikennekin on vilkasta, tulee ohituksista sitten leikkiä omalla ja toisten hengellä. Kyllä huokaisin, kun olin alkuillasta kotona hengissä.

Kollille ja Pontulle annan reissusta täydet pisteet. Ne käyttäytyivät hienosti ja tulivat toimeen uusissa ”laumoissa” mainiosti oltiinpa sitten sisällä tai ulkona lenkkeilemässä. Myös automatkat menivät loistavasti. Tämä kyläluuta antaa myös kiitokset kyläilypaikoille. Oli mukava nähdä, saada irtiotto arjesta ja huristella luudalla eiku Nissanilla noin 1150 km.

reitti

 





Pontu-Pentu

22 10 2014

Me ollaan nyt Pontun kanssa tunnettu toisemme noin 4 viikon ajan ja tästä ajasta ollaan Suomessa oltu kolmisen viikkoa. Pontu on yksinkertaisesti I-H-A-N-A pikku-ukko. Se on reipas, tarvittaessa kovastikin vilkas ja villi mutta rauhoittumistaitoinen pikkukaveri. Se suhtautuu uusiin asioihin joko tyynen rauhallisesti tai kovasti häntäänsä vispoen. Sen uteliaisuus voittaa aina hyvin nopeasti uuden asian eteen tullessa.

Elämänkokemuksia se on jo pienen 14-viikkoisen elämänsä aikana kerännyt paljon. Heathrown Lentokentällä (kuva yllä) se sai paljon huomiota eikä vähiten turvatarkastajilta, jotka jopa napsivat siitä kuvia kännykällään. Lentokoneessa se nukkui kiltisti ja ainoa liikku mitä se koneessa teki, oli kyljen kääntäminen yhden kerran. Helsingissä sitä selvästi vilutti pakkaskeliin saapuminen 20 asteisesta aurinkoisesta Englannista, mutta ohi ajelleet bussit ja ihmis- ja autovilinä eivät sitä hetkauttaneet. Automatka kotiin sujui mainiosti kuten ovat kaikki muutkin autoilut sen jälkeen sujuneet. Kotiin tulonsa jälkeen se on käynyt ”mummilassa”, Mustilan Mirrejä moikkaamassa, metsässä lenkillä ja kämpillä ensimmäisissä ”näyttelytreeneissään”. Ne tosin menivät enemmän Harri-(osittain)sukulaispojan kanssa painimiseksi…

Pontu on pentu, jota on meille odotettu jo melko kauan. Oikeastaan sitä on odotettu, ennen kuin edes sitä tiedettiin odottaa. Ehkä Pontu on pentu, jonka piti tulla meille kun sen isoäiti Ellie astutettiin täällä meillä kesällä 2007 Titus-papalla. Astutus onnistui, Ellie tiinehtyi, mutta valitettavasti jotain tapahtui tiineydessä ja homma meni kesken. Pentua ei tuolloin tullut, mutta kiva ”hakureissu” me Annen kanssa tuolloin tehtiin. No myöhemmistä Ellien astutuksista eri uroksilla syntyi sitten meille aikuisena tullut Piika eli Buttercup ja Pontun emä Tutti (kuva alla), jota olen Englannissa ollessa mielellään esittänyt. Tutti on Piika-isosiskonsa tavoin lehmän hermoilla varustettu pakkaus, jolla on Piikaan verrattuna hieman enemmän ruutia tekemisissään. Siinä missä Piika miettii onko makuuasento varmasti jalo ja sievä, Tutti pitää huolen siitä, ettei yksikään mahdollisuus kanan murhaamiseen jää käyttämättä. Semmoinen ero isossa ja pienessä siskossa. Molemmat ihania, omalla tavallaan.

IMG_8657

Pontun isä Parky (kuva alla) on koira, johon ihastuin heti ensi näkemältä. Tämä ensikosketus tapahtui Cruftsissa pari vuotta takaperin kun Parky oli vielä poikanen. Sain silloin käydä ihan kaikessa rauhassa pöydällä läpi sen ja sen Blobby veljen ja vaikka kuinka tiedän, tajuan ja ymmärrän, että Blobby on veljeksistä se tähti, sydämeni sykkii Parkylle. Kun pistin käteni Parkyn turkkiin ja kopeloin sen läpi, tunsin käsissäni koiran jollaisen haluaisin itselleni. Vuosi sitten näin sen temperamentissä piirteitä, joista pidin erityisesti. Se oli jopa pikkuisen ”naughty” kun koitti ravistella esittäjänsä housunlahkeita. Nyt viime reissulla sitä kuvatessani huomasin vielä sellaisen hassun seikan, että sen ei vain olemuksessa (se oli keksitty jo vuosi sitten) vaan myös ulkonäössä on paljon meidän ikiomaa Kollia. Jopa Jennikin sen yhdennäköisyyden huomasi.

 

Pontun piti syntyä jo niin, että toisin sen kotiin keväällä Cruftsin reissulta. No – astutus meni puihin. Ensikertalaiset ei vain onnistuneet, vaikka intoa oli. Toisella yrittämällä sitten tärppäsi, mutta valinnanvaraa ei paljon jäänyt kun pentueeseen syntyi vain yksi Pontu ja sen viisi siskoa. Sitten eleltiinkin jänniä viikkoja… tuleeko pallit, tuleeko siitä kyllin lupaava, että se voi lähteä Suomeen kanssani. Reissuhan oli koirapaikalla jo varattu aikaa sitten. Sen verran loistava oli kyllä pentueen ajoitus, että pennun kotiintuominen sattui yksiin vuosittaisen CWCA:n erikoisnäyttelyn kanssa. Olisi ollut tosi tosi harmi tulla kotiin ilman pentua. Onneksi Pontu kuitenkin sai useammaltakin taholta siunauksen ”lupaavuudestaan” ja kyllä sen minä itsekin kelpuutin koirakseni mielellään. Olisin kelpuuttanut vähemmänkin lupaavan, sillä oikeastaan ostin sukutaulua ja tyyppiä – itseäni miellyttäviä vanhempia jälkeläisensä kautta. Ei kyllä haittaa yhtään, että tykkää ulkoisestikin siitä mitä hakemassa kävi. Aika sitten näyttää mitä siitä tulee. Tulipa mitä tuli, rakas se silti on. Ihanan oma. Tuttu itselle jo ensi hetkistä.

Pontun sukutaulussa on paljon koiria, joita olen itse nähnyt ja käsissäni ”leiponut”. Niissä kaikissa on hienoja ja toki myös ei niin hienoja piirteitä, mutta eikös tuo ole ennemminkin rikkaus kun tietää sukutaulussa olevat koirat muutenkin kuin titteliriveinä, niminä ja (photoshopattuina) kuvina internetissä? Täydellisiä koiriahan ei ole kuin valehtelijoilla – J.A.U. Yrjölää lainatakseni.

Tässä itse ottamiani / minun kameralla otettuja kuvia Pontun sukutaulussa olevista koirista:

Isä Joseter Mr Parkinson

Isän isä Belroyd Pemcader Cymro

Isän emä Joseter Popham

Isän isän isä Gowerston Jazz Singer of Pemcader

Isän isän isän isä & Emän isän isä Bethwyn Music Man

Isän isän isän emä Casey May Brookview

Isän emän isä Kennebec Jolly Roger

Isän emän emä Joseter Littlemillmalt

Isän emän emän emä Joseter Inch Cowell

Emä Kilvroch Enchantress

Emän isä Joseter Downunder at Paxwold

Emän isän emä Joseter Tamnanulin (hei – on muuten nk. pinkki eli ee-red)

Emän emä Kilvroch Silk Stockings

Emän emän emän isä Foxydale Prince

Emän emän emän emän emä & Isän emän emän emän emä Joseter Cardhu

Lisäksi vielä Pontun kasvattajan vast’ikään ottama kuva emän emän emän emästä Joseter Tamdhu at Kilvrochista, joka muuten elää edelleen 15+ vuotiaana.

Tällä hetkellä Pontu on Ihan Tavallinen Pentu ja siitä kasvaa isona Ihan Tavallinen Lemmikki. Jos nyt jotain sen ulkokuoresta pitää nyt osata ylistää kovasti, niin sillä on vahva luusto, sievät tassut, vetävät liikkeet, tasapainoiset kulmaukset ja syötävän suloinen pää. Aikanaan viralliset terveystutkimukset sitten kertoo tarkempaa tietoa sen kuoren sisällöstä, kristallipalloa ei ole. Rodun kotimaassa tämä terveystutkimusasia rajoittuu PRA:n vastustamiseen rotujärjestön mittakaavassa, muut terveystarkastukset ovat sitten kasvattajan omasta katsontakannasta kiinni. Pontun kohdalla kävi tuuri, sillä sen emä sentään on lonkkakuvattu (meidän asteikolla noin ”hyvät B:t”). PRA:n osalta se on vapaa jo monen monen sukupolven perusteella. Silmätarkastuksia ei ole kovinkaan kattavasti sukutaulussa esiintyville koirille tehty. Siinä ehkä suurin arvoitus sitten kun sen aika koittaa.


Kuva: P. Tiittanen

Tervetuloa Suomeen Pontu – Kilvroch Pontus!





Minne se loman loppu katosi?

24 08 2014

Kesälomaa on jäljellä enää muutama päivä. Lomanaloitushässäkän (pentujen syntymä, Siikajoen näyttely, BW-päivät ja reissu maailmanvoittajanäyttelyyn) jälkeen kuvittelin lomailevani niin kuin ihmiset yleensä lomailevat rentoutuen ja vapaa-ajasta nauttien. Ei pitäisi kuvitella! On ollut niin kiireistä ja touhun täytteistä tämä pari viikkoa, että onneksi olen ollut ”lomalla”. En meinaan olisi siihen väliin ehtinyt mitenkään töihin.

Pentuset on yksi työllistäjä. No sehän oli tiedossa jo siinä vaiheessa kun niitä alulle laitettiin – ei siinä mitään. Piiperoiset eli Pygmit on nyt 3 viikkoa ja risat. Kovasti opettelevat leikkimään, murisemaan ja haukkumaan. Ruokinta on vielä ollut täysin äitikoira Halon varassa, mutta kai tässä pitää alkaa niille esittelemään piakkoin ensimmäisiä jauhelihamaistiaisia. Tuo pentue on kummallisen tasainen. Nopeasti katsoen erotan sieltä kolme pentua (nk. Pikku-Eskon eli Askon, Irma-Itsepäisen ja vaaleimman ja pienimmän pojan, jota kutsumme työnimellä Simo-Sisukas). Muiden osalta joudun aina turvautumaan tarkempaan niskamerkkien tarkasteluun. Onhan niissä toki sävyeroja, mutta ei siihen kiinnitä huomiota ensisilmäyksellä.

Halo on suoriutunut urakastaan hienosti. Ruokaa se vetää sisäänsä viisinkertaisesti normimäärään verrattuna, mutta siinäpä vetää. On sillä yhdeksän hyvää syytäkin tälle ruokamäärälle.

Nyt lähiaikoina alkaa jännät ajat kun kotikokelaat alkavat käymään näytillä. Kaikkien osalta ei ole vielä tulevaisuutta lukkoon lyöty ja tilanne on vielä avoin ja elävä. Muutaman kodin kanssa on jo varaukset vahvistettu, mutta edelleenkään ei ole tiedossa kuka on kenenkin tuleva koirakumppani. Hieman on vielä pieniä nämä sellaisiin päätöksiin kun yksilölliset erot käyttäytymisessä ja temperamentissa alkavat vasta pikkuhiljaa muotoutua. En ole koskaan voinut ymmärtää, miten joku voi jo vajaa viikon ikäisestä päättää, että tämä on varmasti sinun ja tuo teidän koira. Tai no – jos valintakriteeri on vain väritys ja sukupuoli, niin kai se sitten on mahdollista. Okei – omani olen monesti valinnut synnytyksen yhteydessä, mutta kyllä se valinta on tehty ja vahvistettu vielä moneen kertaan ennen luovutusikää. Ei se pelkän syntymän varassa ole, vaikka siellä usein se ahaa-elämys jonkun pentusen kohdalla tuleekin.

Pentujen 3-viikkoiskuvia latasin tänään kuvagalleriaani: 
http://jofli.kuvat.fi/kuvat/Pentukuvia/Hey3weeks/

Maailmanvoittaja TuTun juhlat oli ja meni. Meillä kävi ihania vieraita ja iltaa istuttiin aamun pikkutunneille saakka. Kiitos kaikille yhdessä ja erikseen. Tarjolla oli suolaista ja makeaa ja ”kuuluisaa” nestemäistä omenapiirakkaa, joka ei sopinut autoilijoille. Kakun tilasin Pienestä Pullapuodista. En yhtään tiedä mistä Janette sai vihiä, etten ole välttämättä perinteisen kermakakun suurin ystävä. Ainoa mitä sanoin, oli, että mokka olisi makuna kiva. No, ennen juhlia kotiin kuljetuksena meille tuotiin hyydytetty mokkakakku, joka sai päälleen muutama vuosi sitten Minnan loihtimat ja säilytetyt corgifiguurit. Voin sanoa, että kakku oli taivaallisen hyvää!

Illan aikana saimme vielä yhden syyn nostaa maljoja. Oulunsalossa torstaista saakka agilitylainassa ollut Katti (BW Catwalk) oli kipittänyt Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirin mestaruuskisoissa Pian kanssa Lakeuden koiraharrastajien joukkueessa nollan ja joukkue oli voittanut piirinmestaruuden. Samaisessa joukkueessa juoksivat myös Pian Kätyri (BW Nobody’s Fool), Julian Tove (BW Catowice) ja russeli Diego, jota ohjasi alla olevan kuvan takana oleva Katri Pintamo-Kenttälä. Supersiistiä! Katti lainaa mielellään Piaa toistekin ohjaajakseen kun näyttää tuo yhteinen sävel liki harjoittelematta jo löytyneen.

Raahen Seutu halusi tehdä jutun raahelaisista maailmanvoittajista. Viidakkorumpu laitettiin soimaan ja paikalle saatiin tietääksemme kaikki Raahen alueen maailmanvoittajat; kaksi veteraanimaailmanvoittajaa ja neljä maailmanvoittajaa. Juttu julkaistiin torstaina 21.8. ilmestyneessä lehdessä, joka näemmä jaettiin jokaiseen kotiin olipa lehden tilaaja tahi ei. Seuraavana päivänä kauppareissulla tuossa Pattijoen kylällä ihan ventovieras täti onnitteli ja lähetti silityksiä menestyneelle koiralle. Oli jotenkin hassua mutta samalla mukavaa, että lehdestä oli luettu muutkin kuin ikävät koiriin liittyvät uutiset. Niitä koirankakka ja -purujuttujahan aina toisinaan lehdissä isolla otsikoidaan. Alla kuva Raahen Seudun sivusta. Kuvaa klikkaamalla aukeaa isompana tiedostona. Jutun kirjoittaja on Kristiina Tuikkala ja kuvat otti Vesa Joensuu.

IMG_5150

Viime torstaina sairastui sitten Esko. Sille tuli kamala ripuli ja perjantaiaamuna se oli jo niin mahastaan kipeä, ettei se halunnut enää nousta ylös ilman auttamista. Se kyllä käveli ja ravasikin, mutta se näytti joka solullaan, että kovasti sattuu. Vesiripuli oli jo muuttunut kiinteämmäksi, mutta se sontavelli oli liki kirkkaan keltaista, sellaista curryllä värjättyä. Sain sen juomaan aika hyvin veden ja AB-piimän sekoitusta, mutta sen 12 vuoden ikä ja kova mahakipu saivat minut kiikuttamaan sen eläinlääkäriin. En halunnut odotella ja kokeilla kotikonstein yli viikonlopun. Katariina otti Eskosta verikokeita, pisti kipulääkettä ja Esko laitettiin heti Tylosin-kuurille. Iltapäivän aikana tuli tulokset verikokeista ja niissä ei ollut mitään muuta moitittavaa kuin ihan aavistuksen koholla olleet tulehdusarvot. Kuopioon lähtenyt haiman toimintaa mittaava verikoe valmistui lauantaina ja kas kas – kertoi, että Eskolla oli haimatulehdus. Se selitti voimakkaan mahakivun, keltaisen ulosteen ja ripuloinnin. No – hoito oli kuitenkin likimain sama kuin se olisi ollut voimakkaassa suolistotulehduksessakin. Ruokavalio vähärasvaiseksi, kipulääkitystä ja tukitoimena antibioottikuuria. Lisäksi nesteytys, josta ei tarvinnut Eskon tapauksessa huolehtia kun se joi itse hyvin.

Eskon tilahan parani huomattavasti jo perjantaina alkuillasta. Tämä tosin selittyi kipupiikillä, josta se meni vähän hassuksi. Lauantaina kipupiikin teho oli kuitenkin jo loppunut, mutta Esko oli jo likimain oma itsensä. Kipulääkkeeksi ensin määrätyn Tramalin sijasta vaihdettiin Litalgin, joka ei sekoittanut Eskon nuppia yhtään. Litalginia ei kuitenkaan voi antaa päiväkausia, joten tässä alkuviikosta kokeillaan josko menisi ilman lääkettä. Toivottavasti onnistuu.

Nyt tilanne on se, että Esko syö, juo, nukkuu, ulkoilee ja touhottaa. Ei sitä uskoisi kipeäksi. Uloste on edelleen kellertävää liejua, mutta ehkä se hivenen on siihen perjantaiaamuiseen verrattuna tummunut. Ruokana sillä on oikein pehmeäksi keitettyä puuroriisiä, broilerinsuikaletta, raejuustoa ja AB-piimää. Ruoka-annokseen lisään vielä vettä päälle, jotta saisin siihen varmasti tarpeeksi nestettä sisään. Ensi viikolla lisätään ruokavalioon ”haimavammaiselle” passaavaa diettinappulaa ja jatkossakin Eskon ruokavaliosta tulee todella vähärasvainen. Nettitietämyksen mukaan haimatulehduksen sairastaneen koiran ruokavalion tulisi olla rasvaprosentiltaan alle 10% ja tulehdus uusii helposti. Toivottavasti tämä selätetään näillä toimilla, eikä Eskon tilan takana ole mitään kovasti vakavaa. Onneksi maksa- ja munuaisarvot olivat primat, eikä verikokeissa ollut mitään muutakaan kummajaista, joten toivossa elellään.

Mikä tämän sitten aiheutti? No kun en tiedä, arvaan vain. Yksi selittävä tekijä voisi olla se, että menin onneton heittämään sille tiistaina ruokaan kourallisen silkkaa puhdasta ihraa. Taisi olla ihan liian rasvaista ja ihan liikaa. Yksi haimatulehdukseen helposti sairastuva koiraryhmä on jouluisin kinkun rasvat pöllineet koirat. Liekö tällä ihramällillä ollut osuutta asiaan sitten Eskon kohdalla. Ehkä tai ehkä ei. Toinen mielenkiintoinen seikka on myös se, että näitä haimatulehduksia on nyt diagnosoitu täällä Raahen alueella useampi. Tarttuvaa se tuskin on kun koirissa ei ole mitään yhteistä tekijää, mutta onko kyse vain alidiagnosoidusta sairaudesta, jota nyt on keksitty oirehtineilta koirilta tosissaan tutkia? Onko moni koiran ripulitauti suolistoperäistä vai olisiko se sittenkin haimaperäistä jos verikokeella tämä testattaisiin?

Perjantaina meille tuli kovasti odotettu uusi asukki. ReQ-kissa on ”puhdasrotuinen” pirttikosken pihakissa. Sillä on äiti ja veli. Sen isäkissaa voidaan vain arvailla. Todennäköisesti se on lähistöltä auton alle jääneenä löytynyt harmaa pitkäkarvainen kollipoika. ReQ (lausutaan Rekku) on 12-viikkoa iältään ja sukupuoleltaan tietenkin… tyttö. Se varattiin jo ennen syntymäänsä, kun meidän 16-vuotias Musti (tyttökissa sekin) kävi keväällä heikossa hapessa ja oli pelko että jäädään vallan kissatta. No kissallahan on monta henkeä ja Musti on käyttänyt niistä vasta yhden tätä aikaisemmin. Silloin se tappeli harakan kanssa, sai pahasti osumaa ja nosti liki 40 asteen kuumeen. Eläinlääkärireissun, kipeän yön ja puolivaloilla menneen päivän jälkeen se kuitenkin päätti jatkaa elämäänsä aina tähän kevääseen saakka, jolloin se vain näytti siltä että ikä tekee tehtävänsä ja se hiipuu pois. No ei hiipunut. Tuli takaisin entistä ehompana ja kas – yhtäkkiä meillä onkin kaksi kissaa. Niitä ei vielä ole toisilleen esitelty, mutta kyllä tässä ehditään.

ReQ on tosi reipas, leikkisä pikkukissa. Se saa mahtavia kissanpentukilareita ja pinkoo sata lasissa päättömästi. Kyllä yhteen kissanpentuun mahtuu elämänriemua! Jennin se on ominut kokonaan omaksi ihmisekseen ja sen majapaikka onkin aluksi pääasiassa Jennin huone. Koiriin totuttaminen on aloitettu Eskosta. Sinällään koirat eivät ole ReQlle vieraita, sillä se on perheestä, jossa on kaksi koiraa.

Englantiin lähtöön on enää kuukausi. Siistiä! Oikeastaan loman loppuminen ei harmita niin paljon kun tietää, että viikon ylityöloma on tiedossa alle kuukauden kuluttua. Lähtö on Tarjan kanssa 24.9. illalla Helsingistä ja paluu keskiviikkona iltamyöhällä 1.10. Reissun kohde on CWCA:n erikoisnäyttely ja tarkoituksena ystävien tapaaminen. Tuliaisiakin tuodaan ja toivottavasti sellaisiakin, että niistä on iloa pitkäksi aikaa. Tällä hetkellä tuliaistilanne näyttää lupaavalta. Toivottavasti sama kehitys jatkuu.

 





Hallittua kaaosta ja aihetta juhlintaan

14 08 2014

Halon pentujen syntymää seurasi varsinainen kaaosviikonloppu, josta en olisi selvinnyt ilman ihania kasvatinomistajiani. Likimain samoilla silmillä lähdettiin Siikajoen ryhmänäyttelyyn lauantaina aamulla. Lähtö meni muuten hyvin, mutta Marski meinasi unohtua kotiin. Peruuttaessani Nissania pihasta katse osui nk. pikkutarhassa onnettomana perään katsovaan Marskiin ja muistin, että jestas – sekin lähtee kyytille!

Siikajoen (Paavolan) ryhmänäyttelyyn oli Päivi Eerolalle ilmoitettu 28 cardia. Näistä 19 oli omia kasvatteja. Olipa siistiä! Olin esittänyt toiveen näyttelytoimikunnalle, että rotu arvosteltaisiin mahdollisimman iltapäivästä, mutta kuuroille korville oli tämä toive kaikunut. Ensimmäisenä rotuna aloitettiin ja sillä selvä!

En kamalasti muista tuosta päivästä yksityiskohtia. Ne on pennutusväsymyksen alleen hautaamia, mutta valokuvia katsellessa on pakko todeta, että mukavaa siellä oli yhdessä olla. Petra otti hirmuisesti kuvia. Kuvaamisen lomassa se ehti vielä autella mua koirien esittämisessä. Ihme teho-tapaus, mutta enpä valita. Kiittelen vain suuresti!


Kuva: Petra Tiittanen

Koiratkin menestyivät kivasti ja saivat itsensä näköisiä arvosteluja. Kasvattajaluokan arvostelun lause: ”Onnistunut kasvatystyön näyte”, lämmittää edelleen kovasti mieltä. Marski oli ROP, Femma-muori yllättäen VSP ja sertit meni juuri edellispäivänä 9kk täyttäneelle Pellelle ja sen 9-vuotiaalle isoäidille Pinjalle. Pelle ja Pinja asuvat saman katon alla, joten Marikalla oli mahdottoman hyvä päivä. Onnea! Jenni (12v) esitti taas lempikoiransa Jolan (14v) ja arvosteluun oli kirjattu lause ”kauniisti edukseen esitetty”. Hyvä Jenni! Eskon arvostelussa kehuttiin kovasti liikkeitä: ”Yhdensuuntaiset takaliikkeet. Tasapainoinen ravi.” Jokainen tällainen arvostelu tarkoittaa sitä, että työ Eskon kuntouttamiseksi vuosia sitten ei ole mennyt hukkaan. Itse voi sokeutua koiransa (varsinkin kertaalleen halvauksen läpikäyneen) liikunnan heikkenemiselle, mutta hyvää liikuntaa suuresti arvostavan ulkomuototuomarin ei luulisi ihan vain lämpimikseen sanailevan tuollaisia jos liikunta olisi katastrofaalista.


Kuva: Petra Tiittanen

Lauantai-iltana näyttelyn jälkeen ”Jossulan leirintäalueen” väen kanssa käväistiin rantsussa pitämässä hauskaa. Mukana oli 10 koiraa neljästä eri huushollista. Reikiä nolla. Uintia melkein 2h ja hyvien ideoiden auttelemana otettiin kivoja ryhmäkuvia. Mikko kuvasi ja me muut avustettiin. Onneksi ne ”hyvät ideat” ovat rajautuneet kuvien ulkopuolelle, sillä ne lähentelivät välillä silkkaa hulluutta. Otettiin siitä videokin, miten ne ideat suorastaan pursusivat, mutta sitä ei taideta aivan kaikkien silmille antaa…


Kuva: Mikko Palsola

Sunnuntaina Big-Wood’s koirat perheineen kokoontuivat meidän treenikentälle. Etupihaa rauhoitettiin vierailta koirilta pentujen vuoksi kokonaan, mutta onneksi on tätä lääniä ja oma kulku tuonne ”Jossulaan” Jokirannantieltä. Porukkaa tuli hienosti paikalle – kiitos jokaiselle yhdessä ja erikseen! Päivän aikana Pian johdolla agiliidettiin, Päivin ja Saaran johdolla rally-tokoiltiin ja Petran johdolla valokuvattiin. Sen kaiken puuhan lomassa syötiin enemmän kuin ehkä kenenkään piti, mutta koska ruokaa oli niin kovasti, niin eihän sitä nyt haaskatakaan voinut. Kiitos kaikille tarjoiluja mukanaan tuoneille. Oli eväspöydällä näköä ja kokoa!

Ensi vuoden kokoontumisajojen päivämäärä varmistunee tässä tämän syksyn aikana ja aiheitakin on jo suunniteltu. Niistä sitten tarkemmin kun asioita varmistuu.


Kuva: Petra Tiittanen

Kokoontumisajojen jälkeinen viikko meni hujauksessa. Halo hoiti pentujaan hienosti, takapakkeja ei tullut ja minäkin pikkuhiljaa siirsin itseni huone huoneelta kauemmas nukkumaan. Sain yöuneni takaisin ja maailmakin alkoi näyttää taas ihan kirkkaalta paikalta.

Torstaina vein meiltä maailmanvoittajanäyttelyyn lähtevät nelijalat + Jennin rantsuun sotkemaan ja rypemään oikein kunnolla. Tämä oli sellaista ennakkokorvausta sille, että koirat joutuvat pesuun, kuivaukseen ja pitkälle automatkalle eikä tiedossa olisi ehkä koiran vinkkelistä katsottuna niin superhauskoja asioita kuin ihan vain kotiviikonloppu olisi eteen tuonut. No nämähän rypivät ja melskasivat vedessä ihan huolella. Ne oli niin märkiä ja hiekkaisia, että oli vaikea kuvitella erikoisnäyttelyn lisäksi vuoden tärkeimmän näyttelyn olevan edessä. Cardeja oli ilmoitettu 101 – siis SATAYKSI! Jestas!

Perjantaina pesin ja puhalsin koirat ja pakkasin auton lähtövalmiiksi. Koirille järjestin tilavat häkit ja leikkelin vanhasta patjasta niille paksut aluset häkkiin jotta matkustuksesta tulisi mahdollisimman mukavaa.


Tauolla, jossain… kuva: Tarja Peltola

Lauantaina startattiin 9.30 kohti Kerkkoota ja kyytille nousi Jennin, Marskin, TuTun ja Kollin lisäksi myös Marika ja Pelle. Parkanosta napattiin kyytille myös Tarja. Vähän ennen määränpäätä letkaan liittyivät vielä Päivi Hiskin ja Helkan kanssa ja iltaa istumaan tullut Tiia. Päivi oli järkännyt meille mukavan majapaikan. Koirien hoidon ja ulkoiluttamisen jälkeen istuttiin isäntäväen kanssa iltaa, syötiin ja saunottiin. Nukkumaan mentiin kuitenkin ennen puolta yötä, sillä herätys oli aikainen.

Sunnuntaina käytiin hakemassa Petra Helsingin rautatieaseman kupeesta kyytille ja hieman erikoisin ajolinjoin päästiin jopa navigaattorinkin kanssa yhteisymmärrykseen Messukeskuksen sijainnista. Auto saatiin parkkiin isommin jonottelematta, eikä niitä ennakkoon peloteltuja jonoja sisäänmenossa ainakaan meidän kehien läheisellä ovella ollut lainkaan. Kehältäkin saimme varattua aivan kuningaspaikat leirillemme. Aikainen lintu nappasi taas madon!

Ekana porukasta kehässä kävi Pelle. Viikko aikaisemmin 9 kk täyttänyt nuorukainen miellytti kyllä kovasti tuomaria, mutta arvosteluun kirjattu lause ”looks like a baby” pudotti laatuarvostelun EH:ksi.  No – siltähän se toki näyttääkin ja pitääkin näyttää ainakin itseään puoli vuotta vanhempien kilpakumppaneidensa rinnalla. Pelle sai itsensä näköisen arvostelun, käyttäytyi hienosti ja sai kovasti kehuja meiltä kaikilta.


Pelle, kuva: Petra Tiittanen

Seuraavassa luokassa oli melkein 2-vuotias Kolli. Sen kehäkierrokset meni melko hyvin vielä tässä vaiheessa ja meillä oli yhteisymmärrys siitä mihin suuntaan ja millä vauhdilla liikutaan. Tuloksena oli ERI ja luokkavoitto. Aika siistiä, suorastaan huippua! Luokkavoitto maailmanvoittajanäyttelyssä maistui makealta.


Kolli, kuva: Petra Tiittanen

Avoimessa luokassa kisasi meiltä Hiski. Reippaasti sekin näytti venäläisille kilpakumppaneilleen pitkää nenää ja sekin otti ERI:n ja luokkavoiton. Hupsistaheijjaa! Tämähän meni hyvin.


Hiski, kuva: Petra Tiittanen

Valioluokassa Marski sai ERI:n upealla arvostelulla, mutta sijoitusta sille ei herunut. No oli se luokka päivän suurinkin, että sinällään aika tyhmää olisi ollut edes kuvitella että siitä luokasta jotenkin helpolla olisi sijoitusta tyrkytetty.


Marski, kuva: Päivi Huttunen

Sertikisassa Kolli ilmoitti minulle, että päivän kehäkierrokset on kierretty. Sitä ei enää yhtään kiinnostanut mokoma homma. Se seisoi kyllä hyvin, mutta ei kyllä yhtään edesauttanut sitä, että sen hienot liikkeet olisi tulleet tässä kisassa esille. Serti ja varaserti meni valioluokan ykköselle ja kakkoselle, jotka eivät vielä olleet Suomen muotovalioita.  Tämä myös sinetöi CACIB-kisan, jossa CACIB ja VACA menivät näille samoille koirille. Kolli sai kuitenkin paljon huomiota ja käytiin sitä vähän kosimassakin. Myös Marski oli pistetty merkille ja sillekin muodostui oma ihailijakerhonsa.

Junnunartuissa oli sitten Mokkan vuoro. Pienelle neidille maalta kävi kamalan huono tuuri juuri sen mentyä pöydälle. Vieressä alkoi lapsijoukko kiljumaan, läheisen kehän ympärystä räjähti suosionosoituksiin, arvosteleva tuomari törmäsi arvostelupöytään  ja vielä joku kovaääninen yleiskuulutuskin kajahti kaiuttimista. Mokka juuri 9kk pelästyi tätä sirkusta ja yksilöarvostelu meni sen myötä hieman pipariksi. Arvostelu oli Mokan näköinen ja sen kauneus oli kyllä huomioitu. Arvosteluun kirjattiin kuitenkin, että sen tulee harjoitella lisää tuodakseen esille kauneutensa ja arvosanaksi tuli H eli hyvä.


Kuva: Petra Tiittanen

Sitten olikin vähän pidempi väli odotella kun seuraavat nartut meiltä olivat vasta valioluokassa. Nuorten luokasta pongasin kauniin brindlen nartun ja varmistin koiran ”henkilöllisyyden” luetteloa seuraavilta. Kyllä – olin oikeassa. Koira oli meidän Piikan pojan tytär Venäjältä, Dannidaks Feliksina Berniss ja sepä voitti sen luokan ansaitusti. Siinä odotellessa päätettiin kasvattajaluokan kokoonpanoksi Kolli, Marski, Helka, TuTu ja Hiski – siis kaikki viisi ”aikuista” koiraa. Juniorit jätettiin suosiolla lepäämään.


Dannidaks Feliksina Berniss, kuva: Petra Tiittanen

Valioluokan narttuja oli luettelon mukaan melkein yhtä paljon kuin valiouroksia. En ole tarkastanut kummassa luokassa loppupelissä oli enemmän paikalla, mutta poisjääntejä ei ollut kyllä mitenkään merkittävästi. Meiltä esillä olivat Helka ja TuTu ja molemmat saivat ERIn. Kilpailuluokassa tuomari kävi koirat vielä kertaalleen läpi ja otti jatkoon neljä. Tässä joukossa oli myös TuTu, jolla tuntui olevan harvinaisen hauskaa siellä kehässä. Minun hommaksi jäi lähinnä vain olla sen hihnaa pitelemässä – itse se itsensä esitti. Näitä neljää tuomari vielä pyöritti yhdessä ja erikseen ja lopulta siinä kävi niin, että TuTu voitti luokan. Oohops! Kolmas luokkavoittaja meidän porukkaan. Ihan juhlan paikka, vaikka eipä se siihen jäänyt tämä juhlan aihe.


TuTu, kuva: Svetlana Masyagina

Sertikisassa voiton vei kaunis avoimen luokan voittanut Puolalainen narttu. Piikan venäläinen pojantytär sai varasertin. CACIB-valintaa ennen myönsin vähän jännittäväni ja totesin,  että nyt oli TuTu kovan paikan edessä kun sekä avoimen että nuorten luokan koirat olivat kovasti nättejä ja hyvin liikkuvia. Vaan niinpä oli TuTukin, ainakin tuomarin mielestä, sillä CACIB-ruusuke ja samalla maailmanvoittajaruusuke ojennettiin monen juoksutuskerran jälkeen minulle. Herttinen sentäs! Meidän nurkkapenkki riemuitsi ja meteli oli kannustusjoukoissa melkoinen.


TuTu, kuva: Mikko Palsola

Tähän heti perään oli rotunsa parhaan valinta. Siihen tuli poikkeuksellisesti junnuvoittajat, maailmanvoittajat ja veteraanivoittajat (joista muuten narttu oli meidän Eskon pojantytär ”Pommi”). Ja taas juostiin ja kierrettiin yhdessä ja erikseen. Lopulta tuomari otti erilleen TuTun ja urosten maailmanvoittajan ja taas kierrettiin ja kaarrettiin. En muista ikinä koskaan juosseeni corgikehässä niin paljon. TuTussa ei ollut väsymisen merkkiäkään ja se vain kierros kierrokselta loisti enemmän. Siinä puuskuttaessani huomasin itsekin koiraani ihailevan. No – niin ihaili tuomarikin. ROP-ruusuke tuotiin meille! Nyt meni homma hurjaksi. Ainakin nurkkapenkki huusi ja varmaan osa vähän itkikin ilosta ja tulihan tuota suosionosoitusta muistakin suomalaisleireistä sillä olihan tämä koko päivä ollut varsinaista Suomi-Venäjä -maaottelua.


VSP Aethwy Blueberry Hill & ROP Big-Wood’s Triumph Renown ja tuomari Hans v d Berg, kuva: Mikko Palsola

ROP-kuvia otettiin kauan ja hartaasti. Valokuvaajia oli paljon siinä kuvia ottaessa ehti tuomarikin rupatella yhtä sun toista. Lyhyesti kerrottuna liikkeet oli ollut se, jolla TuTu homman hoiti kotiin. Oli kuulemma koira, jonka voisi kuvitella tekevän töitä koko päivän.


ROP-kasv, kuva: Mikko Palsola

Jäljellä oli enää kasvattajaluokat. Luetteloon oli merkitty 13 ryhmää, mutta lopulta ryhmiä oli kehässä kuusi (tai seitsemän?). Me saimme esittäjävahvistuksen suoraan Walesista kun Rhiwelli-koiristaan tunnettu Yvonne Caul astui ystävällisesti Marskin puikkoihin. Siinä muita ryhmiä katsellessa totesin, että ruotsalaisten Carddicted-porukalla on hieno ryhmä. Yllättäen se ei kuitenkaan sijoittunut lainkaan. Voittoruusuke… no… se ojennettiin Yvonnelle eli siis meille. Siinä taas sitten kovasti kuvattiin ja lopulta tuomarilla irtosi juttuhanat ihan kokonaan ja siinä käytiin läpi yleiskatsaus päivän aikana esitettyihin koiriin ja rotuun  yleensä. Tuomarikin totesi, että rotu on vaikea ja näin kasvattajana kyllä allekirjoitan sen. Yhden kohdan kun saat anatomiassa kuntoon, joku kohta porsii. Liikkeissä on puutteita, etuosissa on puutteita, rungon syvyyksissä vaihtelua jne jne. Niinpä niin. Tuttua.


Juttutuokio kasvattajaryhmien jälkeen. Kuva: Carina Sundberg

Kello oli tuossa vaiheessa jo paljon. Petra – se ihme Petra – oli taikonut jostain Jennille ja minulle pizzaa ja juotavaakin tuotiin autolta litratolkulla. Saara lähti noutamaan TuTun ja kasvattajaluokan palkintoja ja minä koitin elpyä sen mitä siinä kiiretohinassa ehdin. Mihinkään maailmanvoittajien kuvaiuspisteille me ei kuitenkaan ehditty, sillä kokoomakehiin piti kehästä annetun ohjelapun mukaan suunnata klo 15.30. Tuota se kellokin jo melkein näytti ja sinne oli suunnattava. Siihenpä se kiire sitten loppuikin. Koko homma meni täysin odotteluksi kun kokoomakehähalliin ei vielä päästettykään väkeä vaan käskivät odottamaan viereiseen halliin. Voi että! Siinä ajassa olisi ehtinyt tehdä yhtä sun toista, mutta minkäs teet kun odoteltava oli. Koirat veti unta palloon ja me lojuttiin penkeillä juttua iskien. No eipä siinä mitään – olipa aikaa jutella Yvonnenkin kanssa kunnolla.

Kun viimein meidät päästettiin kokoomakehähalliin alkoi taas… arvatkaapa mikä… no odottelu tietenkin. Kasvattajaluokkia oli älyttömästi ja siinä odoteltiin. Ykkösryhmän koiria kasattiin kehään kauan ja taas odoteltiin. TuTulla kävi vielä juuri ennen ykkösryhmän esiarvostelua mahdottoman huono tuuri. Isokokoinen 1-ryhmän koira (rotua en mainitse) päätti ottaa TuTulta yhtäkkiä takavasemmalta nirrin pois ja kyllähän siinä pienempi koira pelästyy tuollaista yhtäkkistä epäreiluutta. No – juuri siihen hämmennystilanteeseen tuli sen esiarvostelun aika ja eihän se hyvin mennyt. Tiesin kyllä, että sijoitusta ei heruisi missään tapauksessa, mutta toivoin että TuTu kasaisi itsensä ennen isoon halliin menoa. Ja kasasihan se, oli ihan oma iloinen itsensä.


Kuva: DogXpress, © Pasada Petri Örling


Kuva: DogXpress, © Pasada Petri Örling

Isoissa kehissä ei tietenkään mitään menestystä tullut. Kasvattajaluokassa Kolli heräsi esiintymään vasta ison kehän pitkällä sivulla ja ihasteli ihmismäärää katsomossa suorastaan ylväästi. Mua nauratti. Kasvattajaluokan voittivat ”yhteenliimatut” sheltit. TuTu tuli reippaasti liitäen ryhmäkehään, mutta eihän se enää mihinkään riitä jos esiarvostelu menee penkin alle. Ykkösryhmän voitti upea aussie.Veteraaneissa ihana Rex-pemu pääsi kalkkiviivoille saakka, mutta sijoitusta ei herunut. Siinäpä se mitä siellä ryhmistä ehdin todeta. Jälkikäteen katsoin ryhmäkehät netistä ja totesin, että hyvä etten sitä loppuhuipentumaa ollut paikan päällä katsomassa. Olisin varmaan rynnännyt tönimään siihen ruusukekakkutätiin vauhtia. Myönnän etten ymmärrä taiteesta – varsinkaan mistään esittävästä taiteesta – yhtään mitään, mutta väitän ettei moni muukaan ymmärtänyt. Sen verran kummastelua on se pitkäveteiseksi lässähtänyt ”loppuhuipentuma” SOME:ssa aiheuttanut. Kukahan lienee idean takana?

Tarja oli näppäränä siirrellyt meidän auton lähemmäs ulko-ovia ja porukka oli siellä kasannut meidän kamat lähtövalmiiksi. Onni on toimeliaat ystävät! Päästiin kotimatkalle varsin rivakasti, mutta näyttihän se kello jo ties mitä. Kyytiin hyppäsi myös Satu Monni-maailmanvoittajansa kanssa, sillä tilaahan meillä riitti. Riihimäellä pysähdyttiin syömään, kun meidän eväiden puolikas oli unohtunut kylmälaukkuun joka ajeli kohti Kuopiota. Matka jatkui kohti Parkanoa ja Tarjan kyydistä ”tiputtamista”. Vähän ennen Parkanoa Satu alkoi voida huonosti ja tätä huonovointisuutta jatkui Raaheen asti. Teimme pikadiagnoosin ruokamyrkytyksestä, sillä sairastumisen ajankohta täsmäsi näyttelystä lähtiessä syötyyn eväiden puolikkaaseen. Satu-parka oli kipeänä koko loppumatkan. Minä otin ehkä ylinopeussakot Nurmosta, ajoin hengiltä yhden eteen lentäneen ison pöllön jossain Evijärven tienoilla ja kiskoin 1,5 litraa energiajuomaa. Kotona oltiin vajaa viideltä.

Maanantaina nollattiin koirien kanssa reissu vesileikein rannassa. Sitä ennen otettiin Petran kanssa TuTusta kuvia palkintoineen Mikonkarissa.


Kuva: Petra Tiittanen

Kaikkein eniten sunnuntaipäivän menestyksessä lämmitti se, että meidän pärjäämistä oli jännittämässä ja menestykselle hurraamassa paljon rakkaita ystäviä aina koiraharrastukseni alkuvuosilta saakka yli koiraroturajojen. Mukana oli myös niitä, jotka hieman meitä silloisia teinejä vanhempina olivat meille esikuvina ja opastajina kun aloittelimme itse koiraharrastelu-uraamme. Tämä nurkkapenkin ja sen ympäristön porukka saa nyt hyvin lämpimät kiitokset mukanaolosta ja yhdessä iloitsemisesta. Olette rakkaita!

Mitä tästä kaikesta nyt seurasi? No… ainakin paljon onnitteluja ympäri maailmaa – kiitos kovasti! Noin 50 uutta kaveripyyntöä FB:ssa – osa on hyväksytty, osasta ei ole hajuakaan keitä ovat. Tuli myös tarve juhlia TuTun voittoa jotenkin, joten kahvitus Jokirannassa ensi lauantaina klo 18 alkaen.


Kuva: Petra Tiittanen

Mitä taas TuTuun tulee, niin se ei muuttunut tämän voiton myötä yhtään. Sama hassu TuTuli se on kuin aina ennenkin – ainakin meille täällä kotona.