#SWCSkasvattajapäivä16

26 04 2016

Olipa varsin mukava kasvattajapäiväreissu Tampereelle viime viikonloppuna! Mahtavan tiedollisen annin lisäksi tapahtuman ilmapiiri henki positiivisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Paikalla oli myös Corgiseuran tarvikevälitys, jonka tuotteet näyttivät menevän kaupaksi mukavaan tahtiin. Runsas osallistujamäärä (vajaa 60 henkilöä) ylitti varmasti kaikkien odotukset. Mukana oli paitsi kasvattajia myös useita asiasta kiinnostuneita corginomistajia, jotka halusivat syventää rotu- ja terveystietouttaan. Myös omien kasvattien omistajia oli paikalla mukavasti. Kiva kun tulitte!

IMG_9978

Kasvattajapäivän pääaihe oli luusto- ja nivelsairaudet. Puhujaksi olimme saaneet eläinlääkäri Juha Kallion, jonka luentokokonaisuus ”nivelvaivojen perusteet pentulaatikosta tuhkauurnaan” ylitti kaikki omat ennakko-odotukseni. Tiedollinen anti oli hyvin perusteellista ja perusteltua. Erityisen säväyksen esitelmälle antoi myös mielestäni se, että itsekin kasvattava Juha Kallio toi luentoonsa myös paljon kasvattajan näkökulmaa ja niitä kysymyksiä mitä kasvattajien päässä yleensä jalostuksellisessa mielessä pyörii tai ainakin pitäisi pyöriä. Tietoa tuli päivän aikana valtavasti. Onneksi muistiinpanojen tekeminen ei ollut välttämätöntä, sillä saimme luentomateriaalit koulutuspäivän jälkeen jaettavaksi osallistujien sähköposteihin. Tästä huolimatta, sain kuitenkin aikaiseksi muistiinpanojakin 11 B5-kokoista sivua.

Luennon ensimmäisellä osalla käsittelimme nivelvaivojen perusteita yleisellä tasolla. Perehdyimme nivelen rakenteeseen ja nivelten ja luiden kasvuun sekä niiden mahdollisiin kasvu- ja kehityshäiriöihin (mm. lonkkaniveldysplasia, kyynärniveldysplasia, osteokondroosi, polvilumpion luksaatio). Perehdyimme myös nivelruston vaurioihin ja nivelrikkoon. Oman osuutensa sai myös oikean rakenteen merkitys, siis se, että koira on rakentunut kaiken kosmeettisen kuorensa alla oikein. Riittävä kulmautuneisuus raajoissa tuo mukanaan joustoa, eikä kuormita niveliä. Se mahdollistaa koiralle tasapainoisen elämän ilman rakenteen epätasapainoisuuden mukanaan tuomia ylimääräisiä nivelrasituksia.

Juha Kallio näytti meille runsaasti röntgenkuvia lonkista, kyynärnivelistä, polvista ja selkärangoista. Lonkkien osalta erityishuomion sai löysyys. Näimme kuvat näteistä B-lonkista, jotka nk. PennHIP-kuvissa osoittautuivat kuitenkin todella löysiksi. Lonkkien löysyys vaivaa usein ja aiheuttaa erilaisia lihasjännityksiä, kun koira koittaa kontrolloida liikkeitään. Kuinka usein me corginomistajat sorrummekaan selittämään koiriemme lonkkakuvista, että niissä oli ”vain” löysyyttä. Niin, yllätys yllätys – corgeilla on aina löysyyttä. Ne suorastaan ovat ykkösiä PennHIP-järjestelmän tilastoissa… sieltä perästä päin vain.

Vaikka nivel- ja luustosairauksilla on toki geneettinen tausta, ei ruokinnan ja liikunnan merkitystä kasvuaikana saa missään tapauksessa unohtaa. Kävimme läpi kasvavan koiran ruokintaa ja liikuntaa. Tärkeintä kaikessa on maltillisuus. Koiran kuntoluokan tulisi pysyä samana koko kasvukauden. Pennun tulisi antaa liikkua mahdollisimman paljon omaehtoisesti pehmeällä pohjalla vaihtelevassa maastossa riittävän lyhyinä jaksoina tasaisesti pitkin päivää. Kasvavan koiran luuston tulisi kehittyä/muovautua normaalin rasituksen myötä. Jos taas sen kasvulinjat rasittuvat väärin, ei voida aina sanoa mikä on lopullinen syy kasvuhäiriöille.

13094409_10154278877289411_5767082582610441923_n

Juha Kallion mukaan kaikki harrastuskoirat tulisi tutkia ja arvioida luuston ja nivelien osalta ennen vakavampaa harrastuskäyttöä. Perusteluna tässä oli nimenomaan koiran terveyden suojaaminen. Vasta tuloksien perusteella voidaan tehdä arvio koiran soveltuvuudesta eri harrasteisiin ja kuinka sitä tulisi huoltaa ja ennaltaehkäistä sen mahdollisia ongelmia. Tässä yhteydessä kuulijakunnasta esitettiin kysymys corgien soveltuvuudesta agilityyn. Juha puki lyhyesti sanoiksi juuri sen, mitä itsekin olen koittanut päässäni viritellä. En vain ole osannut sitä tiivistää niin hyvin kuin hän. Juhan mielestä homma ei mene niin että ”Haluan harrastaaa agilityä. Haluan corgin”, vaan sen tulisi mennä: ”Haluan corgin ja jos se on terveydeltään ok, haluan harrastaa agilityä.”

Ensimmäisen osuuden lopuksi kävimme läpi vanhuskoirille tyypillisiä lihas- ja nivelvaivoja ja sitä, kuinka niiden diagnosoinnissa kannattaisi edetä.  Tärkeää on myös hoidon suunnittelu ja riittävä liikunta. Sitä kuunnellessa tuumasinkin, että meidän 15,5-vuotias Totti lienee palannut pentuaikaan takaisin, kun se liikkuu pehmeällä alustalla (takapiha) omaehtoisesti (vaeltelee) ja riittävän usein (haluaa alituiseen ulos vaeltelemaan).

Juha Kallion luennon kakkososa keskittyi corgeihin. Hän oli ihan selvästi tehnyt läksynsä ja perehtynyt corgirotujen tilanteeseen paitsi oman eläinlääkärikokemuksensa myös KoiraNetin ja meidän jalostuksen tavoiteohjelmien kautta.

Kenellekään ei varmaan tullut yllätyksenä, että yleisin luusto- ja nivelsairaus molemmilla roduilla on lonkkaniveldysplasia. Lonkkien erityispiirteenä on voimakas löysyys, mutta röntgenkuvissa erottuvat nivelrikkomuutokset kehittyvät kuitenkin suhteellisen hitaasti verrattuna moneen muuhun rotuun. Se lienee positiivinen asia vähemmän positiivisessa kokonaisuudessa. Lyhyet ja paksut luut ja laajat nivelpinnat aiheuttavat sen, ettei nivelpintoihin kohdistu yhtä suurta painetta huonossakaan nivelessä kuin korkeajalkaisilla roduilla.

Lonkkien keskiarvoksi Juha Kallio oli KoiraNetin perusteella saanut hieman C:tä huonomman kokonaistuloksen. Näinhän se on. Meillä on kuitenkin asiassa toivoa, sillä rodussa esiintyy vaihtelua (hyviä-huonoja), joten se on vielä jalostettavissa oleva ominaisuus. Peli olisi menetetty vasta, jos mitään muuntelua ei esiintyisi ja kaikki olisivat akselilla D-E.

13094424_10154279079714411_5475358277483065804_n

Kyynärnivelten kohdalla viitattiin rodussa esiintyviin kasvuhäiriöihin kyynär- ja värttinäluissa. Epätasainen luiden kasvu, jopa toisen luun ennenaikainen kasvulinjan sulkeutuminen, aiheuttaa kyynärnivelessä epätasaisuutta ja altistaa paitsi kivuille myös nivelrikkomuutoksille. Hoitona pahimmassa tapauksessa leikkaus. Kondrodystrofisille roduille on skyenterriereiden aloitteesta kehittelyssä oma tutkimusmenetelmä, jossa nivelen rakenne tutkitaan hieman eri tavalla kuin perinteisessä kyynärnivelkuvauksessa. Tämä tutkimus lienee roduissamme tulevaisuutta, mielenkiintoista sellaista. Käytännössä tällä hetkellä tärkeintä olisi jättää jalostuksesta pois ne yksilöt, joiden eturaajat ovat hyvin käyrät. Myös ulkomuototuomareiden koulutus nostettiin tässä yhteydessä esille. Itse siinä kohtaa tuumin, että meillä Suomessa se onkin ensiluokkaista verrattuna moneen sellaiseen maahan, josta meille ulkomuototuomareita virtaa miltei viikoittain erinomaista jakamaan. Kouluta siinä sitten niitä…

Selkäsairaudet ovat laaja kokonaisuus. Niiden diagnostiikka on usein hankalaa ja vaatii laajoja tutkimuksia, joiden saatavuus ei ole koko maan kattavaa. Diagnoosit jäävät toisinaan arvailuksi. Välilevytyrä ei välttämättä olekaan välilevytyrä ja DM-arvelu onkin joku muu sairaus. Corgien osalta esille nostettiin luonnollisesti välilevyrappeutumat, kalkkeumat ja välimuotoiset nikamat. Spondyloosi on corgeilla varsin harvinaista, mutta liittynee usein välimuotoiseen nikamaan.

Selkäongelmien ennaltaehkäisy ei ole aivan helppoa. Kun tarpeeksi tarkoin tutkitaan selät, päädymme toteamukseen, ettei täysin virheettömiä selkiä ole, vaikka osa muutoksista voi olla koiralle itselleen harmittomiakin. Vertailukelpoista tietoa maailmalta on vielä vaikea saada, sillä Suomi tekee selkätutkimuksissaan ja -lausunnoissaan pioneerihommaa. Missään muussa maassa ei selkiä näin tutkita ja lausuta kuin meillä Suomessa. Koska maailmanlaajuista tietoa on varsin vähän, ei monenkaan selkämuutoksen periytymismekanismia tunneta.

Lopuksi Juha Kallio totesi, että corgeilla lonkkaniveldysplasia on sekä tilastollisesti että kliinisin perustein tärkein vastustettava sairaus. Sellaista mitä voi mitata, voi kuitenkin jalostaa. Pelkkä mittaaminen (tässä tapauksessa lonkkien virallinen kuvaaminen) ei kuitenkaan ole jalostamista, vaan mittaustuloksia tulisi käyttää jalostuksen apuna. Se tarkoittaa huonojen karsintaa ja hyvien valintaa. Vaikka yhden asian jalostaminen on tehokasta, on kuitenkin huomioitava samalla muitakin ominaisuuksia. Tällä hetkellä jokaista D-lonkkaista corgia ei voi karsia pois jalostuksesta ennen kuin tilanne paranee, mutta niiden osalta tulisi suosia yksilöitä, joiden lähisukulaiset ovat terveempiä ja yhdistää näitä itseään parempilonkkaisiin. Luennolla nostettiin esille myös indeksijalostaminen ja osallistujaväki näytti olevan melko yksimielistä siitä, että cardiganeille pyydetään Kennelliitosta lonkkaindeksit. Pembrokeillahan nämä jo ovat (toivottavasti) käytössä jalostuksen yhtenä työkaluna eli apuvälineenä.

IMG_9991

Kasvattajapäivän lopuksi ulkomuototuomari Anneli Sutela kävi läpi corgien rotumääritelmiä ja rodussa tällä hetkellä puhuttavia ulkomuotoon liittyviä kysymyksiä. Edessä oli kaksi urheaa mallikoiraa (pemu uros ja cardi narttu) ja seinälle heijastettiin rotumääritelmää kohta kohdalta rinnakkain. Yleisö osallistui luentoon aktiivisesti ja loppujen lopuksi aika ei riittänytkään aivan kaikkeen siihen materiaaliin, jota oli varauduttu esittämään. No jäipä jotain ensi kerrallekin. Siinä luennon lomassa tuli monesti todettua, että englantilaisille rotumääritelmille on tyypillistä, etteivät ne ole kovin pikkutarkkoja. Rotujen eroavaisuudet ja tietyt yksityiskohdat, kuten esimerkiksi mittamääreet ovat aika ympäripyöreitä. No ei ole enää ainakaan yhden asian osalta. Tietyissä tapauksissa ”melko” = 15 cm. Se tuli nyt viimein mitattua!

IMG_9999

Kun päivä päättyi klo 17 oli hämmästyttävää huomata, kuinka nopeasti se 7,5 tuntia kuluikaan. Kotimatka sujui mukavasti. Siitä erityiskiitos matkaseuralaisille Mirkulle, Jennille, Marikalle ja Jutalle. Lähdetään toistekin tällaiselle yhteismatkalle, eikö?





Kiitoksen paikka

26 12 2015

Joulun aika ja siihen hiljentyminen on mahdollistanut asioita, joihin kiireisen syksyn aikana ei ole ollut mahdollisuutta. Yksi niistä asioista on ollut tämä blogi ja tänne tekstin tuottaminen. Asiaa olisi kyllä ollut kovastikin ja moni teema on pyörinyt mielessä. Siihen se on sitten jäänytkin ja osa noista asioista on jo pyörinyt niin kauas mielestä, etten niitä kyllä enää kiinni saa. Siispä myönnän nöyrästi, jopa tuumineeni koko blogin alasajoa, mutta josko kokeillaan vielä. Kirjoitetaan kun on asiaa ja aikaa pukea se sanoiksi. Ei paineita, ei aikatauluja. Ei aktiivista toimintaa, mutta toimintaa toisinaan kuitenkin. Annan itselleni luvan, että ei ole pakko jos ei a) ehdi, b) jaksa tai c) muuten-vaan-huvita.

IMG_7249

Aktiivisuus liittyy myös tämän blogikirjoituksen aiheeseen. Suunnittelin Corgiset-lehteen artikkelia/yhteenvetoa corgirotujen aktiviteettitilastoista eri harrasteiden parissa. Tätä varten katselin Suomen Kennelliiton KoiraNet-järjestelmää ja mietin kuinka tämän toteuttaisin. Valmista en vielä aikaan saanut, sillä sieltä puuttuu vielä loppuvuoden koetuloksia, mutta jonkinlaisen suunnitelman olen jo päässäni muodostanut siitä, mitä tuo artikkeli aikanaan tulee sisältämään. Siinä sivussa laskeskelin omien kasvattien osallistumisaktiivisuutta ja tulin hyvin hyvin iloiseksi, tyytyväiseksi ja kiitolliseksi tästä vuodesta, joka alkaa nyt olemaan ehtoopuolella. Oli suorastaan hämmentävää huomata, että KoiraNetissä tässä vaiheessa (24.12.15) olevista welsh corgi cardiganien tekemisistä kaikista, yhteensä 294 agility-, toko-, rallytoko- ja mejätuloksesta 40% oli kasvattieni tekemiä. Nämä tulokset ovat tehneet 12 eri BW-koiraa, joista 1 on kilpaillut kahdessa lajissa.

kaikki

Näistä koetuloksista vähintään yhden tasoluokkansa ykköstuloksen tai vastaavaan (Rally-toko HYV, agility nolla) sai taulukossa mukana olevien tuloksien perusteella 10 koiraa. Siis melkein jokainen kokeisiin osallistunut.

IMG_1540

Suvi ja Ellu (BW Duchess) saivat RTK-koulutustunnuksen syksyllä 2015

Koska olin hautautuneena KoiraNetin syövereihin, tarkastelin myös samalla Suomessa saavutettujen näyttelytulosten jakaumaa ja määriä. Näyttelyiden osalta tulokset ovat jo KoiraNetissä kokonaisuudessaan vuodelta 2015, joten näiltä osin tilastot ovat lopullisia. Cardiganeille kirjattuja näyttelytuloksia oli yhteensä 1111 ja näitä oli ollut tekemässä 326 koiraa. Näistä tuloksista 116 (9,6% kaikista) oli kirjattu yhteensä 31 Big-Wood’s kasvatille. Tämä oli kasvattajakohtaisesti aktiivisinta, sillä seuraavaksi eniten kasvattejaan liikkeelle saanut kasvattaja oli saanut näyttelytuloksen/-tuloksia 26 kasvatilleen. Aktiivista toimintaa toki sekin. Ei käy kieltäminen.

Eniten näyttelyissä käyneellä Big-Wood’s-koiralla oli vuoden 2015 aikana 10 näyttelyä (Suomessa) ja 1 näyttelyn käyneitä oli 8. Huomionarvoista oli myös se, että melko monessa näyttelyssä, jossa kasvattejani nähtiin, oltiin sitten liikkeellä isommalla porukalla ja niissä esitettiin myös kasvattajaryhmä. Eniten  meitä oli kerralla erikoisnäyttelyssä, jossa kehässä nähtiin 22 BW-koiraa. Se on piirua vaille neljäsosa kyseisen erikoisnäyttelyn kokonaisosallistujamäärästä. Käsittämätöntä, vaikka itse sanonkin!

Melko hyvinkin niissä näyttelyissä on mennyt. KoiraNet antaa helposti muutamalla hiiren klikkauksella koko rodun statistiikan tulosten osalta. Pientä käsityötä aiheutti vain laskea BW-koirien vastaavat luvut. Tämän puuhastelun jälkeen pylväät näyttävät seuraavilta:

nly_laatuarv

Voisi melkein sanoa, että meillä on tulostasolla mennyt hienosti ellei jopa loistavasti. Big-Wood’s koiria on osallistunut vuoden aikana 21 näyttelyyn. Näistä kahdessatoista olemme esittäneet kasvattajaryhmän ja joka kerran se on myös ollut ROP-kasvattajaryhmä. Erikoisnäyttelyn lisäksi BIS-kasvattajakehästä tuli sijoitus kaksi kertaa.

IMG_4338

Ylivieskan KV-näyttelyn BIS-4-kasvattajaryhmä (BW Triumph Renown, Scat Cat, Cute Marie ja My Igloo Ingo)

Suomen muotovalioksi ovat valmistuneet BW Bilberry, Ken On Kultaa, Graenous Grenade, My Ihq Indica ja Thomas O’Malley.  ROP-ruusukkeita on BW-koirille tullut 12 ja VSP-ruusukkeita 7. Sertejä on pokattu vuoden aikana 15 ja kansainvälisiä sertejä eli CACIBeja 14. Varasertejä ja varacacibeja en edes laskenut. Kaikesta näyttelykäynti- ja tuloslaskennasta ovat poissa myös tuontikoiramme Pontus ja Sisu, jotka keräsivät yhteensä 5 sertiä.

Ihan lopuksi korostan, että koe-, kilpailu- ja näyttelytulokset eivät ole omasta näkökulmastani alkuunkaan se tärkein asia koiran omistamisessa. Jokainen meiltä lähtevä koiranpentu lähtee ehdottomasti lemmikiksi ja seuralaiseksi ilman mitään velvotteita osallistua yhtään mihinkään järjestäytyneeseen koiratoimintaan. Tämän vuoksi olen kiitollinen siitä, että koirien omistajat ovat halunneet olla tällä tavalla omasta tahdostaan aktiivisia, kirjauttaa Suomen Kennelliiton tietokantoihin tuloksia ja näin ollen antaa paitsi minulle myös muille rodun harrastajille virallista tietoa. Ilmaistakaan se ei ole ollut.

IMG_5910 – Kopio

Jani ja Ilpo (BW Kulta Into Pii)

Kasvattajana olen ihan yhtä iloinen, tyytyväinen ja kiitollinen niistä kuvista, kuulumisista, tarinoista ja yhteydenotoista, mitä vuoden kuluessa olen saanut. Joulutervehdyksiä (kortteja ja sähköisiä kuvia) tuli runsaasti. Niistä välittyi aina se, kuinka rakas perheenjäsen se meiltä lähtenyt koira siellä omassa kotonaan onkaan. Sehän se on tärkeintä. Aina.

Big-Wood’s päivien 2015 osallistujia. Tämä on sitä parhautta kasvattajan näkökulmasta. Ollaan yhdessä koiriemme kanssa!

 





Jalaton, jalkava vai mitä?

3 07 2014

Sosiaalisessa mediassa alkoi mielenkiintoinen keskustelu rodun madaltumisesta nimenomaan raajojen pituuden lyhetessä. Keskustelu kyllä valitettavasti ajautui vähän sivuraiteelle, kun mukaan vedettiin se perinteinen inttely rodunomaisista lonkista. Faktahan on, että tämä rotu ei keskivertolonkillaan ole koirarotujen kärkikastia. Fakta myös on se, että ne nk. tervelonkkaiset ovat niin pieni vähemmistö, että vain niitä käyttämällä rotu ajautuisi uuteen pullonkaulaan kun parin sukupolven jälkeen kaikki olisivat sukua keskenään. On siis tehtävä kompromisseja ja kompromissien teko ei tarkoita sitä, ettei kuvaustulosten tarvitsisi vaikuttaa jalostuspäätöksiin. Olen omat henkilökohtaiset rajoitukseni itselle asettanut ja jokainen kasvattaja tekee tuloksilla toistaiseksi mitä haluaa. Pääasia kuitenkin on se, että 1.1.2013 lähtien jokainen jalostukseen käytettävä Suomen kamaralla asustava tai majaileva tai visiteeraava rekku on kuvattava. Askel se sekin on eteenpäin.

No, jotta tämä ei ajaudu sivuraiteelle, palaan takaisin siihen jalkakeskusteluun. Uskallan väittää suurimmassa osassa jalattomuus tai jalkava -keskustelua kyse on ihan jostain muusta kuin konkreettisesta jalan pituudesta. Kyse on etuosan anatomiasta ja rinnan tilavuudesta ja tässä tapauksessa erityisesti rinnan syvyydestä. Cardiganin etuosan tulee edestä päin katsottuna muistuttaa ylösalaisin olevaa kananmunaa. Se on soikea, josta se kapeampi osuus on siellä eturaajojen välissä. Sivusta katsottuna kropan syvin kohta tulisi olla eturaajojen välissä.

Antaapa kuvien puhua puolestaan. Ihmissilmä on niin helposti harhautettavissa. Tässä on koiria, joiden etuosia on hieman muuteltu mutta ne paljon puhutut raajat ovat tasan yhtä pitkät joka kuvassa. Jos et usko, voit vapaasti mitata.

Ensin otetaan oma Kattini. Kuvista ylin on muokkaamaton.

Kattinen3
Kattinen
Kattinen2

Seuraavaksi leikin Corgiseuran rotumääritelmäsivulla olevalla blue merle -värisen uroksen kuvalla. Ylimmäinen on jälleen se muokkaamaton:

cardi
cardi3
cardi2

Sitten piti ottaa käsittelyyn kuva, jota sosiaalisessa mediassa usein otetaan esille kun halutaan tuoda esille rodun muuttumista vuosien saatossa.  Kyseisen kuvan koiralla ei ole rinnan syvyyttä ja sen etuosan anatomiassa on huomauttamista. Tässäpä kuvaleikki, ensin alkuperäinen ja sitten viritelmä, jossa sen eturaajat on yritetty asettaa ideaalisempaan linjaan kuvittelemalla sille enemmän olkavartta ja vaihtamalla lapojen asentoa. Kuvankäsittelytaitoni ei valitettavasti parempaan pysty, mutta ehkä se tästäkin välittyy:

1938_WelshCorgi_Cardigan
1938_WelshCorgi_Cardigan1

Raajojen pituus on taas ihan sama. Rungon syvyys vaan vaihtelee.

On jännä juttu, että menneiden vuosien koirista tykätään aina ottaa esille näitä ilmavimmilta vaikuttavia koiria. Jotenkin ihmismieli tykkää näemmä hypätä niiden ”mataluusasteeltaan” nykypäivän koirilta vaikuttavien kuvien yli kiinnittämättä huomiota siihen, että niidenkin syntymävuosi voi olla vaikka ja mitä. Tässä muutamia esimerkkejä, jotka löytyvät myös kirjasta, joka pitäisi vähintään jokaisen cardikasvattajan hyllystä löytyä. Kirjan nimi on Book of UK Cardigan Welsh Corgi Champions 1926-2004. Sitä voi hankkia CWCA:n kautta.

http://smg.photobucket.com/user/Pietoro/media/Dog%20Breed%20Historical%20Pictures/Welsh%20Corgi/1937_Cardigan_CHAMPIONDINAHOFWILMOR.jpg.html
s. 1934


s. 1941


s. 1948


s. 1949


s. 1955

Uskaltaisin väittää, että tämä rodun ”muuttuminen” matalaksi ei ole ihan viime vuosien juttu. Kyllä rodun tyyppi on yhtenäistynyt jo tuolloin 40-50-luvulla. Silloin ei ole tiedetty mitään agilityistä ja muista koiraharrastuslajeista, joissa raajojen lisäpituudella olisi voinut olla jotain etua. Vaikka koiranäyttelyt hiipivät jo kuvioihin mukaan, tuohon aikaan osa koirista teki myös oikeasti vielä sitä mitä ne oli luotu tekemäänkin. Ei – ne eivät paimentaneet lampaita, jossa tarvitaan kunnolla nopeita kinttuja ja kinttuihin mittaa. Corgit KULJETTIVAT lehmikarjaa pitkiä matkoja kävelyvauhtia pitkin Walesin laaksoja ja kukkuloita. Niiden piti olla sen verran matalia, etteivät ne vahingoitu kun lehmä latasee sorkallaan mielipiteitä ja sen verran ketteriä, että työskentely onnistui ja karja pysyi ruodussa. Sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja kestävyyttä tarvittiin nautojen kuljetuksessa pitkillä matkoilla välillä hankalissakin olosuhteissa. Kuuntelin toissasyksynä iäkkän walesilaisen miehen kertomaa tarinaa isästään, joka oli näitä viimeisiä aitoja corgeilla töitä tehneitä ”drovereita” (karjan kuljettajia siis). Isäukko ja koiransa olivat mm. uittaneet karjaa jokien yli ja kuinkas se muuten sujuu kuin uimalla itse mukana. Tässä perheessä oli muuten vieläkin cardiganeja.

Ja mikäkö oli kirjoituksen pointti? Ei varmaan mikään muu kuin oman mielipiteen ilmaisu. Jälleen kerran. Sallittaneen omassa blogissani.





Tekis mieli…

9 04 2014

… kirjoittaa pari sanaa yhdistystoiminnasta.

… kirjoittaa pari sanaa koirien jalostuksesta, rotujärjestötoiminnasta ja rotujärjestön jalostustoimikunnan tehtävistä.

… kirjoittaa pari sanaa siitä, millaisilla rotukohtiaisilla tiedoilla ja taidoilla kasvattajat maailmaan pentuja tuottavat. Toisille on jopa vuosien jälkeen epäselvää, että kliininen terveystarkastus on eri asia kuin merkittävä geenitesti, joka on rodussa ollut hyvin tunnettu jo yli 15 vuoden ajan.

… kirjoittaa pari sanaa koirien anatomiasta, rotumääritelmistä ja tasapainosta. Ehkä keskittyisin rintalastojen pituuksiin tai corgien rodunomaisiin etuosiin, eturaajoihin ja niiden rotukohtaisten erojen ymmärtämiseen.

Mutta koska ajanpuute estää kirjoittamisen, tyydyn vain linkittämään muutaman jutun.

Yhdistystoiminnasta riittää tämä: https://www.youtube.com/watch?v=fta_Ic91PqE

Koirien jalostuksesta riittää ihan  peruskauralinkkinä tämä:
http://www.kennelliitto.fi/sites/default/files/media/ohjeet_jalostustoimikunnille_0.pdf .
On kuitenkin kysyttävä, että kuinkahan tuota koiranjalostuksen yhtä keskeisintä tehtävää ” koiran terveyden ja hyvinvoinnin kannalta vakavimpien perinnöllisten sairauksien ja vikojen vähentäminen ja niiden leviämisen ehkäiseminen” voidaan suorittaa, jos rotujärjestön terveyskyselyssä koiran yksilöintitietojen kysyminen ei olisi sallittua? Onko informatiivisempaa tietää että 10 rodun edustajalla on perinnölliseksi todistettu hyppykuppa ilman mahdollisuutta selvittää koirien keskinäisiä sukulaisuussuhteita vai se, että kahdeksan rehellistä kertoo koiriensa hyppykupasta rotujärjestön terveyskyselyssä koirien tiedoin ja ne kaksi asiaa salaavaa jättää vastaamatta ko. kyselyyn? Väitän, että jälkimmäinen on silti informatiivisempaa.

Anatomiaosuutta ei voi yhdellä linkillä kuitata, mutta ehkäpä tämä auttaa etuosien osalta jonkin verran: http://www.cardicommentary.de/front.htm . Tuliko yllätyksenä, että ne rodunomaiset eturaajat ei ole suorat kuin korkeajalkaisella terrierillä? Rintalastan (siis sen koiran eturaajojen välissä olevan jutun johon ne kylkiluut kiinnittyy alaosastaan) osalta taas ihan peruslähtökohta on se, että sitä riittää corgin kyynärpäiden taaksekin jonkun verran. Oishan se ihan mukavaa, että kylkiluilla olisi kiinnittymispintaa, jotta ne voisi hoitaa tehtävänsä suojata koiran sisuskaluja.

Mitä tulee siihen rotutietämyksen lisäämiseen kasvattajille, niin mä luulen, että ihan helpoin linkki on vain www.google.com. Tietoa kyllä on tarjolla nykyaikana jos sitä vain haluaa hankkia.

Ehkä tämä blogikin vielä herää henkiin joskus. Asiaa ja kuulumisia olisi, aikaa ei. Tällä hetkellä sekä töissä että vapaa-aikana pitää asioita priorisoida. Valitettavasti bloggaaminen on pitänyt siirtää taka-alalle. En tykkää, mutta muutakaan en nyt juuri voi.

 





Nyt saa huokaista

19 07 2013

Kesälomani on viimein tainnut kääntyä vaiheeseen, jossa oikeasti ollaan lomalla. Nyt oikeastaan huomaa miten väsynyt sitä onkaan ollut. Sitä nukkuu kellonympäryksiä ja silti pitää ottaa vielä nokoset. Mitäänhän tällä päivärytmillä ei aikaiseksi saa, mutta onko aina pakkokaan? Vielä kaksi viikkoa tätä ihanuutta on edessäpäin ja vielä varastoonkin jää päiviä pidettäväksi.

pentusetlajassa

Huoli pentujen selviämisestä ensipäivistä ja ensimmäisestä viikosta on takanapäin. Kaikki 7 ja Vitsi-emo voivat nyt 2,5 viikkoa synnytyksen jälkeen loistavasti. Pennut harjoittelevat leikkimistä ja Vitsi hoitaa niitä järkevästi. Se ei uhraa pennuilleen koko elämäänsä, vaan nauttii myös omasta vapaa-ajastaan. Pennuilta ei kuitenkaan puutu äitikoiran hoivaa eikä huomiota. Vitsi on niille läsnä kun tarvis niin vaatii. Mielestäni hyvin järkevän emon ominaisuus, harmi vain kun tästä ominaisuudesta Vitsin osalta nautitaan vain tämän yhden ainokaisen kerran.

Isompien koirien kanssa ollaan harrasteltu yhtä sun toista, muttei mitään oikeastaan tosissaan. Tai no – jos tosissaan oloksi lasketaan hillittömän mukava reissu heti kesälomani aluksi Jällivaaraan Armi ja Piippa belggareiden ja niiden ruokkijoiden kanssa, niin sitten ollaan kai tehty jotakin tosimielellä. Minulla oli mukana Marski ja täysin karvaton TuTu. Näillä neljällä koiralla me tuotiin tuliaisina seitsemän titteliä, kaksi ROP-ruusuketta ja yksi VSP-sellainen. TuTusta tuli Kansainvälinen, Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio, Marskista Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio ja Armista Kansainvälinen ja Ruotsin muotovalio. Piippa-Armintytär oli vain muuten erinomaisen kaunis ja haki omat tittelinsä viikkoa myöhemmin Piteåsta Armi-emon kääntäessä kylkeä kotisohvalla Haukiputaalla. Onnea Ansku ja Mika!

Oulun näyttelyssä meidän ruokakuntaa edusti vain kasvattajaluokan ”varakoiraksi” ilmoitettu Esko. Onneksi kasvatinomistajat olivat aktiivisempia ja varsin erinomaisia tuloksia sieltä tulikin. Itselle ihan ykkössykähdyttävää oli kun Jenni halusi viedä itsensä ikäisen Eskon kehään lauantaina. Tytär voitti äiteensä (esitin Untoa) ja lopulta nosti Eskon vielä paras uros kehässä sijoitukselle 4. Sunnuntaina olin itse Eskon remelin päässä ja tuolloin PU-sijoitus oli sitten kolmas. Molempina päivinä Esko hävisi ROP-veteraanin valinnassa Tio-Femmanemälle ja molempien päivien VSP oli Helka-Femman-Ja-Unton-tytär. Hiski (sarjaa Upulit UntoxRinja) sai molempina päivinä varasertin. Sen Luna sisko sai lauantaina ERI:n ja Kupuleiden (KentsuxKatti) Tölkki lauantaina EH:n ja sunnuntaina ERI:n & SA:n. Halo esiintyi eka kerran avoimessa luokassa ja sai hienosti ERI:n lauantaina. On se sekin vain hienosti vahvistunut kropaltaan!

Sunnuntaina kaljut Kolli ja Kiisu olivat mukana tapaamassa Tölkki-veljeään. Pitihän siitä kuva tietenkin napata. Oulun näyttelystä on otettuna melko paljon kuvia sekä Päivin että minun kameroilla. Kuvaajat vaihtuivat kameroiden takana melko tiuhaa, joten ei ole mitään tarkempaa tietoa siitä kuka otti minkäkin kuvan, mutta pääasia että tilanteet tuli ikuistetuiksi. Kuvat löytyvät Facebookin julkisesta hakemistosta *kliks*

Maanantaina 15.7. täällä juhlittiin Eskon (ja samalla sisaruksiensa) 11-vuotissynttäreitä. Juhlakalu oli hyvin mielissään putkensuorituspalkkana olleesta ”täytekakustaan”.

Treenirintamalla on ollut pikkuisen hiljaista, mutta Tarmon kanssa on skarpattu tokon ja agin kanssa. Tokossa ollaan harpattu nöyränä vähän taaksepäin ja alettu purkaa seuraamista osasiin ja noutoa treenataan nyt ensimmäisen kerran niin, että jopa ehkä ajatellaan mitä tehdään tai mitä ei ainakaan tehdä. Agilityssä päätin että se aikanaan kesken jäänyt pujottelutreeni viedään nyt loppuunsa ja melko hyvällä mallilla nyt ollaankin. Videon upotus ei onnistunut, mutta tässä linkki FB-videoon. Näkyy kenelle näkyy, jos ei näy ja niin kovin kiinnostaa, niin pyytää sitten FB:ssa vaikka kaveriksi.

Fyran, Luvan, Katin ja TuTun kanssa agirataa on juostu muutamia kertoja ja kyllä ne kaikki kulkee hyvin. Minäkin kuljen kohtalaisesti aina sinä samana iltana, mutta seuraavana päivänä selkäparka muistuttaa olemassaolollaan ja polvi turpoaa edestä ja takaa. On sitä romuna. Suututtaa.

Femma on ollut agiliidoista nyt vähän sivussa kun sillä on ollut verikorvavaivaa tässä kevään aikana. Nyt on korva parantunut, mutta kyllähän siitä näkee, ettei se enää normikorva ole. Tuskin se kuitenkaan sen mahdollisia veteraaniluokassa käyntejä tulee haittaamaan, mutta tympii se silti. Tämän kauden piti olla Femman viimeinen kisakausi, mutta ehkä mä totean, että kausi oli ja meni. Enhän minäkään ole kisakunnossa, ei ole edes lisenssiä…

Vaikka itse en ole treenannut, olen silti saanut nauttia kavereiden treenien ohjaamisesta. Jossulassa on pidetty monia kivoja treenejä vielä kivemmalla porukalla. Ihan ykköshauskaksi on noussut nk. Hupility-sakki, jossa agilityä ja tokoa ja herratiesmitätemppuilua harrastaa yhdessä koiria apinapinseristä ja chow chowsta aina tanskandoggiin saakka. Voi että sitä riemua! Tekemistä ilman tavoitteita. Treenaamista täysin koirien ja ohjaajien ehdoilla. Siis niin siistiä ja virkistävää kaiken sen järjestäytyneen koiraharrastuksen tosikkomaisten lieveilmiöiden rinnalla. (kuva yllä Petra Tiittanen)

Suomessa on varmasti maailman paras ulkomuototuomarikoulutus. Siitä yhtenä osoituksena oli vasta kokelasvaiheessa oleville järjestetty koirasilmätesti-koulutustilaisuus Oulussa. Pääsin mukaan koiranesittäjän ja -viejän roolissa ja tilaisuus oli todella mielenkiintoinen. Näkemäänsä koiraa pitää kuvailla kuten koirista mitään ymmärtämättömälle sokealle kuvailisi. Onko koira suuri, keskikokoinen vai pieni, voimakas, kevyt, korkeuttaan pidempi vai huomattavasti pidempi jne. Millainen sen kuono-osa tai kallo on, entäpä sen korvat tai karvapeitteen väri ilman, että käytetään koiramaailmassa vakiintuneita väritermejä (jos niitäkään on olemassa)? Miten kuvaillaan koiran liikuntatapaa tai sen kulmauksia ilman että käytetään mitään laatua kuvaavia termejä kuten ”erinomainen” tai ”niukka”. Kuulostaa helpommalta kun loppupelissä onkaan. Jokainen voi toki kokeilla tahollaan.

Omista koirista kuvattavina olivat Femma ja Luva ja näiden lisäksi pääsin vielä fiilistelemään dallu Rutun remmin päähän. En edes yritä selvittää monennessako polvessa sen takana olevaa Belladonnaa olen joskus muinoin näyttelyissä esittänyt. Jossain se siellä kuitenkin on. Sen tiedän – jopa. Jennillehän on luvattu ”rippilahjaksi” dalmatiankoira jo vuosia sitten. Pitää varmaan alkaa jo projektia suunnitella. Rakkaus rotuun on ja pysyy, vaikka matalia onkin tupa täys. Huonomminkin olisi tytär siis voinut ”oman rotunsa” lapsena valita.

dalluilua

Sunnuntaina olisi Ylivieskan näyttely. Täältä en ole ilmoittanut sinne koiran koiraa, mutta eihän sitä tiedä jos sää on siedettävä ja aamulla innostuu liftaamaan turistiksi jonkun kyytiin. Ihanaa kun on 100% vapaus päättää lähteäkkö vai ei. Seuraava näyttely johon täältä oikeasti suunnataan on Corgiseuran erikoisnäyttely elokuun lopussa, mutta senkin viikonlopun tavoite on enemmänkin leireillä yhdessä kavereiden kanssa Jämsästä varatussa majapaikassa kuin olla tiukasti vääntämässä sijoituksista näyttelypaikalla. Tuomari päättäköön sen järjestyksen sitten aikanaan.





Kohta lomaillaan!

19 06 2013

Who said short legs stop you achieving your dreams?

Eipä ole ainakaan Kolli tietoinen mokomasta. Sen Mölli-olemus on vain suurta feikkiä. Tassuissa sillä on piilovieterit, joilla se ponkaisee paikaltaan korkeuksiin niin maalla, vedessä kuin kinoksissakin. Petra sai taas hienosti pysäytettyä yhden loikan taannoisella hiekkakuoppalenkillämme. Kuinka tuon Kollin saa tajuamaan, että on kustannustehokkaampaa ja toivottavampaa sännätä lelun perään eikä ensin 90 asteen kulmassa ylöspäin ja siitä sitten ilmalennon jälkeen toteamaan että lelu vietiin jo?

Mitäpä sitä muuta? No lomia odotellaan. Reilu viikko vielä niin loma alkaa virallisesti. Kesäflunssa kaatoi nyt pariksi päiväksi petiin ja raakkuvaa ääntä pitää säästää niin paljon kuin mahdollista, ellei jopa parantaa se kokonaan (toivossa on hyvä elää). Juhannuksena ollaan kotosalla ja saadaan Pirjo, Pop ja Tio vieraiksi Kuopiosta. Juhannuksen jälkeen on pari päivää ylityövapaita ja Jennin ponileirille vienti. Kolmen työpäivän jälkeen SE (loma) sitten alkaa oikeasti ja kestää viisi viikkoa. Tulee tarpeeseen työtä täynnällään olleen kevään jälkeen.

Loman aikana tulee tapahtumaan paljon, joista pienimpänä asiana ei ole tuon Vitsin pentujen syntymä. Se on ISO. Niin iso, että se voisi painonlisäyksensä perusteella synnyttää jo huomenna 7-8 pentua. Aika ei kuitenkaan ole vielä käsillä, joten maha vielä kasvaa ja painoa tulee lisää. Huh huh. Onneksi se on itse ihan hyvällä fiiliksellä, hyväkuntoinen ja leikkisä oma itsensä.

<asiasta_toiseen> Pennuista tulikin mieleen, että törmäsin FB:ssa erinomaiseen ja hienosti kuvitettuun blogikirjoitukseen cardigan-pentujen etuosista. Kannattaa lukaista: http://yasashiikuma.com/blog-news/ . Aikaisemmin vastaavanlainen kirjoitus on julkaistu hieman eri näkökulmasta: http://xtaceecwc.blogspot.fi/2010/10/incredible-egg.html . Sekin kannattaa lukaista. </asiasta_toiseen>

Heinäkuun lopulla vietetään Isometsäpäiviä täällä ”Jossulassa” ja sen tietämissä. Tuo päivämäärä on 27.7. ja silloin meille ovat tervetulleita kaikki kasvattini perheineen – nekin perheet, joilla on joskus isometsäläinen ollut. Tervetulleita ovat myös kasvattieni jälkeläiset. Olisi mukava nähdä! Päivien tarkemman ohjelman julkaisen kun pari muuttujaa varmistuu, mutta toiveissa on mejä-hommia eli jäljestämistä kaiken muun yhdessäolon ja koirankuvauksen lisäksi. Viestitelkääpä tulostanne puhelimeen tahi sähköpostiin niin tiedetään sitten lähettää lähempänä tarkempia ohjeistuksia ja aikatauluja.

Näyttelyhommat me jätetään nyt loppukesän aikana oikeastaan kokonaan. Esko on ilmoitettu kasvattajaluokan täytteeksi Ouluun. Siinäpä se. Kasvatit ja sijoituskoirat onneksi ovat aktiivisempia kuin minä. Kiitos jo etukäteen teille! Me täällä kasvatellaan heinä- ja elokuu turkkeja erikoisnäyttelyä silmälläpitäen. Sinne sitten suunnataankin isommalla sakilla. Pitääkin muuten muistaa varmistaa se majapaikan varaus vielä…

Niin ja onhan tässä mitä odotella – muutakin kuin ne pennut. Me lähdetään Handskes-Tarjan kanssa syyskuussa Lontoon kupeeseen. Aiotaan leikkiä ihan turistia ja tehdä sieltä mutka CWCA:n erikoisnäyttelyyn minnekäs muualle kuin Coventryyn. Lennot oli edulliset… seli seli…





Roopea, Ilpoa ja vähän muutakin

12 01 2013

Tässä tuoren kuvapäivitys vanhimmasta ee-keltaisen värisestä kasvatistani Roopesta (Big-Wood’s Pink Cadillac, s.2010). Roopeahan ei ole kermanvärisenä rekisteröity, mutta ehkä tämän asian kanssa selvitään kun on se sentään tiedostettu asia ja vieläpä hyvinkin julkinen sellainen. Ja miksei olisi?

roope5

 

Roope asuu Ylivieskassa rakastettuna perhekoirana yhdessä blue merle -värisen ”pikkusiskonsa” kanssa. Sille ei ole kaavailtu jalostuksellisia tavoitteita, mutta siitä huolimatta en mitenkään näe tämän ee-keltaisuuden olevan peruste EJ-rekisteröinnille (Ei Jalostukseen -rekisteri). Väri, joka ei ole millään tavoin koiran elämään vaikuttava tekijä eikä siihen sisälly terveydellisiä riskejä, ei mahdu minun käsityskykyyni EJ-rekisteröinnin perusteesta. Kaiken lisäksi tämä väri on oikeasti vältettävissä DNA-testein, joten sen putkahtamisen pelossa ei tarvitse kenenkään olla jos kovasti tätä välttää haluaa.

Itse olen käyttänyt EJ-rekisteriä sellaisten pentujen kohdalla joilla on häntämutka. Voisin myös kuvitella käyttäväni sitä esimerkiksi koiralle, jolla jo pikkupentuna on selvä purentavirhe. Voisin myös kuvitella rekisteröiväni meille syntyvän sinisen pennun EJ-rekisteriin en niinkään pelkän värin vaan siihen väriin liittyvän sinisen koiran syndrooma -nimisen sairauden (Blue Dog Syndrome) vuoksi. Ei jokaisella sinisellä koirallakaan sitä automaattisesti ole, mutta se on sinisen värin riski.

Oheisen linkin takaa löytyy kuvia niin sinisistä cardeista kuin pemuistakin: http://www.welshcorgi-news.ch/Leseecke/InfoCorgi/Bluies_eng.html

Muistin myös kirjoittaneeni ee-keltaisesta ja muista väreistä itsekin aikaisemmin tänne blogiin otsikolla ”oikeita ongelmia?”.

Vastoin kaikkia vääristyneitä käsityksiä, en ole opastamassa ketään käyttämään ee-keltaista cardigania jalostukseen. Jos joku niin haluaa tehdä, on edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä kerrottu esimerkkejä, miten tämän värin kanssa voisi toimia. On mahdollista ettei ee-keltainen saa yhtään ee-keltaista jälkeläistä ja on täysin mahdollista, että sen pennunpennut ovat kokonaan geeniperimältään vapaita kyseisestä väristä. Juuri tämän vuoksi en ymmärrä EJ-rekisteröintiajatusta tämän värin kohdalla. Toistan nyt varmaan itseäni, mutta jos kyseisen värinen koira olisi nartulleni ehdottomasti taustoiltaan ja terveydeltään paras vaihtoehto, eikä narttuni kantaisi kyseistä väriä perimässään (DNA-testillä todettu), en ITSE miettisi hetkeäkään sen väriä. Se mitä itse voisin tehdä, ei tarkoita, että ohjeistan muita tekemään näin. Jokainen aikuinen ihminen tekee päätöksensä ihan itse. Luulisin ainakin.

Ihan sama koskee aihetta pitkäkarvaisuus. Olen henkilökohtaisesti ”nylkkyturkin” ystävä, mutta olen silti käyttämässä omaa keskivertokarvaisempaa kasvattiani Obamaa nartulleni. Toistan taas – vaikka näin itse teen ja käytän omaa kasvattiani, en koe olevani millään muotoa sellaisessa asemassakaan, että jakelisin ohjeita jostain korkeuksista kuvitteellisille alamaisille. Ei, jokainen ajattelee itse. Piste. Minä olen ajatellut tämän niin, että Vitsi ja Oba täydentävät toisiaan, eikä tuo täydentäminen koske ainoastaan anatomisia asioita. Myös karvapeite on huomioitu. Jalostus on valintoja. Onneksi nyt on tiettyjä testejä, joilla voidaan edes osa riskeistä minimoida. Tässä tapauksessa minimoitu riski on täysin kosmeettinen, joten ihan omaa turhamaisuuttahan tämä loppupelissä vain on. Voi kun isompiin riskeihin olisi yhtä helpot testaukset.


Oba & Vitsi -yhdistelmä toteutunee ensi kesänä mikäli Vitsin silmätarkastuksessa ei ole mitään tätä suunnitelmaa estävää löydöstä.

Yhteen isoon riskiin, nuorena cardiganeja sokeuttavaan PRA:han on mahdottoman helppo testi. Se testi on ihan yhtä helppo kuin tuo ee-keltaisen tai pitkänkarvan karttaminen. DNA-näyte topspuikontapaisella kapistuksella laboratorioon ja sitten odotellaan hetkonen. Toinen mahdollisuus on pyytää eläinlääkäriä ottamaan verinäyte lähetettäväksi. Kotiin tuleva testitulos kertoo kantaako koira perimässään riskigeeniä vai onko se siitä vapaa. Kertoisi se toki sairaudenkin olemassaolon. Cardiganien PRA on siitä ikävä, että se todella rajusti sokeuttaa nuorena ja se on todella traumaattinen kokemus siinä iässä. Selitykset siitä, että miksi testata kun näkyisihän se sitten silmätarkastuksessa, ontuvat. Kyllä – silmätarkastuksessa näkyisi sen kyseisen yksilön sokeutuminen (ellei sitä olisi käytöksen vuoksi jo sitä ennen huomattu surullisella tavalla), mutta sen  sokean vanhempia on voitu käyttää jalostukseen jo ties montako kertaa.

PRA-testimahdollisuuden tulo markkinoille oli suuri juttu tälle rodulle. Rotu oli PRA:n vuoksi pullonkaulatilanteessa  60-70 -lukujen taitteessa. Nuoria koiria sokeutui, kasvattajat poistivat tämän pelossa jalostusmateriaalia, pennuttamista pelättiin ja pahat kielet lauloivat. Kun testausmahdollisuus 90-luvun loppupuoliskolla tuli mahdolliseksi, ne kasvattajat, jotka olivat vielä mukana testauksen alkaessa, ottivat sen helpottuneina vastaan ja uudet tulokkaat opetettiin arvostamaan tätä tilaisuutta. Ympäri maailmaa kasvattajat tekivät yhteistyötä ja testasivat ensin sukutauluissa esiintyviä iäkkäitä koiria ja näin ollen lähtivät ”puhdistamaan” sukutauluja ikäänkuin takaa päin.

Näin tehtiin Suomessakin ja aika harvoja nykyään vielä jatkavia sukuhaaroja jäi testaamatta. Silloin Suomessa ajateltiin sinisilmäisesti, että riittää kun toinen vanhemmista on testattu vapaaksi – riskiyhdistelmiä ei syntyisi. Minäkin olin tuolloin sitä mieltä, vaikka omat linjani vapaaksi sainkin testattua. Olen nyt kuitenkin korjannut mielipidettäni vähemmän sallivampaan suuntaan. Ei niin, ei toki syntynyt kuin maksimissaan kantajia. Nämä syntyneet olivat PRA-statukseltaan epäselviä pentuja, joista aina joku silloin tällöin jatkoi sukuaan ilman omaa testaamista. Pikkuhiljaa tultiin tähän tilanteeseen, että meillä Suomessa on varmaan prosentuaalisesti suurin kanta PRA-statukseltaan (vapaa, kantaja, sairas) epäselviä koiria jos verrataan eri maiden kantoja toisiinsa. Täällä on onnistuttu kasvattamaan jopa  riskiyhdistelmiäkin vanhemmista, joista kummankaan statuksesta ei ole tietoa. Surullista. Pikavilkaisu vuoden 2012 pentueisiin tuotti silmämääräisesti arvioituna vajaa kolmasosan pentueita joissa joko toisen tai molempien vanhempien PRA-statukset ovat epäselviä. Toivottavasti katsoin väärin. Vielä kauhistuneemmaksi tulin joululomalla kun tein listauksia niistä Suomessa syntyneistä cardeista, jotka eivät ole PRA-testatuista linjoista. Niitä on hirveästi, monta, paljon!

Minusta tuntuu, että tietämys PRA-asiasta on tällä hetkellä jotenkin piilotettuna niiden kasvattajien keskuuteen, jotka elivät tuon testauksen kulta-ajan ja testasivat tuolloin koiriaan. Asiasta tuli niin itsestäänselvä, ettei siitä sen kummemmin enää jaksettu/tajuttu uusille tulokkaille tietoa jakaa. Syyllistän itseänikin, sillä olen antanut omia uroksiani testaamattomille nartuille juurikin sitä silmällä pitäen, että omani olivat PRA-vapaita ja syntyisi maksimissaan kantajia. Näin kyllä syntyikin, mutta noilla on taas jatkettu edelleen jne jne. Loppuvuodesta poisnukkunut Likka (Cristyn) oli juuri tuollaisesta pentueesta, mutta sen testautin itse, sillä se teki kennelnimellemme pennut, sijoituskoira kun oli. Se lieneekin ainokainen tämän tyyppisistä (minun uros + testaamaton) yhdistelmistä syntyneistä pennuista, joka on testattu.

En osaa sanoa onko milloin viimeksi syntynyt PRA:ta sairastava Cardigan. Kantajia on kyllä maailmalla ja sellaisen syntyminen on toki mahdollista jos testituloksia käytetään vessapaperina tai mikä pahinta – niitä testejä ei tehdä ollenkaan. Kantajuushan ei ole edes maailmanloppu ja kantajakin voi olla jalostuskoira siinä missä PRA:sta vapaakin. Vakavuudestaan huolimatta PRA on kuitenkin tauti, joka periytyy yksinkertaisesti ja on DNA-testattavissa, joten kiikissä on pirulainen ainakin niillä, jotka tästä asiasta välittävät.

PRA:stakin näyn kirjoittaneeni jo aiemmin kirjoituksessa ”PRA ja DNA”.

Ja ihan loppuun Ilpo ”the pink punisher” Balboan terveiset Ylivieskasta:





Ihan tylsä totuus

8 01 2013

On käynyt ilmi, että meidän Possun (BW Kultapossu) ja Ilpon (BW Kulta Into Pii) rekisteröiminen kermanvärisiksi valkoisin merkein, on herättänyt mitä kummallisimpia kysymyksiä ja niihin on tiedusteltu vastauksia aina rotujärjestöltä saakka. Kovasti on kyselijät vaivaa nähneet, mutta en voi välttyä ajatukselta, olisiko asia selvinnyt nopeammin ihan reippaasti kysymällä minulta. Eihän tässä nyt mitenkään ollut kyse mistään laajemmasta huolesta kun noita ei ainakaan kukaan muu tässä maassa tunnusta kasvattaneensa. Vai tunnustaako?


Ilpo-blondi ja kämppiksensä Siri

Ihmetystä on herättänyt se, milloin kermanvärinen on hyväksytty cardiganien viralliseksi väriksi. Kuka tietää mitä ne viralliset värit ovat kun rotumääritelmä ei tunne erikseen nimeten kuin valkoisen, joka ei koirassa saa olla ”vallitseva”. Tällä termillä tarkoitetaan sitä, että valkoista koirassa ei saa olla yli 50%. Kaikki muut värit ovat sallittu. Kaikki – ihan kaikki, vaikka vihreä jos sellainen syntyisi.

Koirien värigenetiikka ei kuitenkaan tunne vihreää väriä, mutta tämän kermanvärisen, nk. ee-keltaisen eli resessiivisen keltaisen, se tuntee ja sen periytyminen on tiedossa. Internetissä on paljon artikkeleita kotimaankielellämme ja ”lontooksi”. Hakusanana kannattaa käyttää vaikkapa ee-keltainen, ee-yellow tai ee-red. Bordercollieiden keskuudessa väriä kutsutaan australianpunaiseksi ja cardigan-kasvattajat ovat kutsuneet tätä väritystä nimellä pinkki. Vuosia, vuosikymmeniä sitten vanhat kasvattajat Englannissa tunsivat värin clear-red, jolla he tarkoittivat juuri tätä ee-keltaista. Vanhoissa teksteissä nämä pennut kuvataan hyvin tarkoin liki valkeana syntyneiksi, jotka sitten tummuivat pikkuhiljaa. Ei tämä väri ole siis mitenkään uusi asia rodussa. Ei todellakaan.

ilpo2
Ilpo

Minä päädyin rekisteröidessäni pentuja värinimitykseen kermanvärinen, sillä se on jo tunnustettu nimitys tälle värille monessa monessa rodussa. Kennelliitosta ehdotettiin toiseksi vaihtoehdoksi kelta-valkoista. Mitenkö onnistuin ohittamaan rotujärjestön yhtäkkiä jossain keksityn ylivallan koirarodun värikoodaamisissa ja unohtamaan jopa mielipiteen kysymisen rodun kotimaan järjestöltä CWCA:lta? Vastaus on hyvin tylsä. Ei niitä näissä asioissa tarvita. Kennelliitossa jalostuspuolella oli hyvin yksiselitteinen näkemys, että ”koirat pyritään rekisteröimään sen mukaan mitä väriä ne ilmentävät” (suora lainaus saamastani vastauksesta). Tämän kirjeenvaihdon liitin mukaan pentueilmoitukseeni ja jätin Possun ja Ilpon värikohdat tyhjiksi. Lisätietoihin ilmoitin niiden väriksi kermanvärisen valkoisin merkein ja kas – se oli siinä. Ei millään tavoin hohdokasta. Jokseenkin näin on varmaan menetelty myös silloin kun Suomeen syntyivät ensimmäiset siniset (en tarkoita blue merlejä vaan niitä nimenomaan siniharmaita yksilöitä). Ei sinistäkään löydy siitä ilmeisen suureen arvoon nostetusta listauksesta joka aikoinaan rotujärjestöiltä pyydettiin rotujen värinimitysten yhdenmukaistamiseksi. Sitä listaa ei kuitenkaan ole orjallisesti noudatettava, jos joku rodussa esiintyvä harvinainen, ennalta listaamaton väri tupsahtaa pentueeseen. Tämä nyt tällä selvä ja tiedoksi niille, joille ”pinkkiä pukkaa”.

ilpo3

Suomen rajojen ulkopuolelta suomalaisille corgiharrastajille (ei kuitenkaan vieläkään minulle itselleni saakka) on heitetty huolestunutta kysymystä siitä miten kummassa olen voinut rekisteröidä koiran diskvalifioivalla värillä. Hetkinen – aikalisä. Ensinnäkin missä kohdassa rotumääritelmässä lukee hylkäävissä virheissä väri? Ei missään. Toiseksi – vaikka lukisikin, olisiko sitten pitänyt väittää koiraa jonkin sellaisen väriseksi mitä se ei ole? Onko kiellettyä rekisteröidä koira sen väriseksi kun se on, vaikka tuo väri vaikka olisikin hylkäävän virheen arvoinen. Tuskin. Kolmanneksi : vähemmällä porukka-arvailulla olisi päässyt, jos joku Reima-Rohkea olisi kysynyt minulta asiasta. Ihan suoraan, silleen reippaasti eli rohkeasti.

Tämä ee-keltaisuus, kermanvärisyys, pinkkiys – kutsuimmepa sitä nyt miten halusimmekaan – aiheuttaa sen, että koiran turkissa ei synny tummaa pigmenttiä, eumelaniiniä. Kaikki turkissa näkyvä väripigmentti on keltaista eli feomelaniiniä. Iän myötä turkin väri elää ja se yleensä tummuu vanhemmiten. Viime syksynä kuulin rodun kotimaassa kauan kauan vaikuttaneelta kasvattajalta, kuinka ee-keltaisen cardiganin väri on lopullisessa sävyssään vasta veteraanina. Hän piti tätä hyvin kiehtovana värinä, vaikkei sitä tieten tahtoen tavoittelekaan pentueisiinsa. Häntä ei kuitenkaan närästä, mikäli niitä tulee ja tuleehan niitä, jos ne ovat sukuihin pesineet. Yhden näistä hänen ee-keltaisistaan näin CWCA:n 80-vuotisjuhlanäyttelyssä 6 vuotta sitten. Kyseisellä koiralla on myös jälkikasvua.

Nämä pennuthan syntyvät melkein valkeina. Korviini on kantautunut huhuja valkeina syntyneistä corgeista, jotka on äkkiä lopetettu hus pois. Epäilen niiden valkoisen sijasta olleen näitä kermanvärisiä. Syntymäväri on niin hämäävä, suorastaan hätkäyttävä. Muistan itse yhden kätilöimäni corgipentueen, jossa viimeisenä syntynyt kuollut ”marsu” oli kalvoissaan täysin valkea. Siinä pentueessa oli kovasti runkovalkoista, mutta että nyt jälkikäteen ajateltuna se taisikin olla tällainen. Se kuitenkin syntyi niin varmasti kuolleena, että se laitettiin ilman kummempia elvytysyrityksiä kalvoineen ja muine vihreine sotkuineen pois, joten selvittämättä jäi se, olisiko siitä löytynyt mustaa jostain. Epäilen nyt ettei olisi. Pentu oli yhdistelmästä First Flock vd Veulen Hof * Zoopark’s Romantic Raisin ja vuosi oli… kauan sitten.

Ihon pigmentin värin määrää kokonaan toinen geenipari kuin ne kaksi pikku-ee:tä. On kuitenkin totta, että ee-keltaisilla aika usein on nk. talvikirsu ja vaikka se kesällä olisikin kokonaan värittynyt, se voi talvella haalistua. Tässä kohtaa on ehkä syy sille, miksi tätä väriä pidetään ”diskvalifioivana”. Rotumääritelmä sanoo ”kirsu musta”. Tulee kuitenkin muistaa, että ee-keltaisen koiran kirsu VOI olla kokonaan pigmentoitunut tai olla osittain haalistunut. Tiedänpä minä muunkin kuin kermanvärisiä koiria, joiden kirsut haalistuvat joko talveksi tai ympärivuotisesti. Ei se aina ole pelkän ee-keltaisen syy eli seuraus.

Pigmentin värin näkee koiran silmäluomista, huulista ja kirsun reunoilta, jos koko kirsu ei sitä kerro. Mikäli ne ovat mustia/siellä on mustaa, koira on joko Bb tai BB. Mikäli ne ovat selvästi ruskeita, koira on bb ja cardiganien värikielellä puhutaan samasta ihopigmentin väristä kuin nk. maksanvärisellä koiralla. Kermanvärinen, ruskeasilmäluominen koira, jolla on vieläpä melkoisen pissinkeltaiset silmät, olisi siis kerman lisäksi myös ”maksanvärinenkin” ja sitten vielä jotain sen alla. Nyt lähti monimutkaiseksi – eikö? Sitä sinistä (dd) en tähän edes enää sotke, mutta joka pysyi kartalla tähän saakka, voi jatkaa mielikuvitusleikkiään koirasta joka on ee, bb ja dd…


Possu on mustapigmenttinen (kts. esim silmänympäryspigmentti), mutta sen kirsu on keskeltä haalistunut rusehtavaksi. Tuleeko se täysmustaksi ensi kesänä – se jää nähtäväksi.

Corgiseuralta on myös tiedusteltu, minkä väristen kanssa näitä ”pinkkejä” voi nyt sitten parittaa. Sinällään siihen on varmaan hyvä varautuakin, sillä tuskin nämä meidän kolme ainokaisiksi jää. Toistaiseksi kuitenkin yksikään noista pinkeistä pojista ei ole saatavissa yleisiksi jalostuseläimiksi, joten sinällään tässä kasvattajat ovat kerrankin ajoissa liikkeellä. Itse en ole ihan ensimmäiseksi suunnittelemassa meillä syntyneille kermakarvoille jälkeläisiä, mutta en myöskään täysin poissulje niiden käyttämistä siinä tapauksessa, että joku näistä pojista olisi ehdottomasti paras vaihtoehto nartulleni. Tässä tapauksessa kuitenkin (vaikka kyse on vain kosmeettisesta asiasta) teettäisin nartulle DNA-testin tarkistaakseni onko se itse kermanvärin kantaja vai ei. En välttämättä haluaisi tehtaillakaan näitä tietoisesti lisää ainakaan niin, että yhdistäisin kermanvärisen kantajaan. Ei tässä nyt itsetarkoitus ole alkaa kohublondeja lisäämään tai niitä erityisemmin mainostamaan. Jos niitä syntyy, syntyköön hauskoina yllätyksinä.

Ohjeistuksen laatimista tärkeämpää on kuitenkinymmärtää se, mitä tämä ee-keltainen eli pinkki eli kerma nyt sitten tarkoittaa. Kermanvärinen näyttää miltä näyttää, mutta geneettisesti se on jotain mitä meidän silmä ei näe. Osan voimme päätellä sen vanhempien värien perusteella, osaa emme voi kuin arvailla.

’Tricolour + tricolour -yhdistelmästä syntyvä kermanvärinen on geneettisesti tricolour, siis merkkivärinen jos käytetään näitä virallisempia värinimityksiä. Meidän Possu ja Ilpo ovat siis tricoloureja tuon salavärinsä alla. Ne voisivat teoriassa astua vaikka merlenkin ja mikäli tuo merle kumppani olisi geenitestillä testattu kermanväristä ”vapaaksi”, olisi syntyvä pentue kuin mikä tahansa tricolour + blue merle yhdistelmän pentue. Ainoa ero olisi se, että jokainen siitä syntyvä pentu kantaisi perimässään kermanvärin tuovaa geeniä – siis sitä ”pikku-eetä”.

Tricolour + blue merle -yhdistelmästä tupsahtavat kermanväriset ovat joko tricoloureja tai merlejä. Kermanvärisen merlen erottaminen kermanvärisestä tricolourista voi olla ylivoimaisen vaikeaa, joten tuon pentueen kaikkia kermanvärisiä rinnastaisin mahdollisessa jatkokäytössä merleksi. Tuolloin käyttäisin kumppanina vain tricolouria. Siis jos edes käyttäisin, mutta tämä onkin vain täysin teoreettista pohdintaa. Jälleen jokainen pentu ilmiasustaan huolimatta kantaisi pikku-eetä, siis kermanvärisyyttä.

Mikäli toinen kermanvärisen pennun vanhemmista on brindle tai soopeli (tai nk. punainen, joka kyllä sekin on oikeasti soopeli), ei kermanvärisen pennun ”pohjaväristä” voi sanoa mitään. Se voi olla tricolour, brindle tai soopeli. Tällainen pentu on meillä 2010 tammikuussa syntynyt Roope (BW Pink Cadillac), jota ei kyllä tuolloin rekisteröity kermanväriseksi vaan virheellisesti punaiseksi valkoisin merkein. Tuollon orjailin itse liikaa niitä nettiversion pentueilmoitukseen valittavissa olevia värilistoja ja luovutin, ennen kuin edes aloitin kermanväri-prosessin. Nyt harmittaa.

Mikäli kermanvärinen koira astuu kermanvärisen koiran, ei lopputulemana ole muuta kuin kermanvärisiä koiria. Mikäli kermanvärinen koira astuu ei kermanvärisen, mutta perimässään sitä pikku-eetä mukanaan kuskaavan koiran, syntyy kermanvärisiä ja jonkun muun värisiä pentuja.

Nämä on nyt sitä peruskoulun/kansakoulun/minkäliekoulun perusgenetiikkaa, jota minun kouluaikana käytiin muistaakseni sileillä ja ruttuisilla herneillä ja lukiossa lisättiin liikkuvia osia ja mietittiin sileä- ja kiharakarvaisia hiiriä. Nyt me leikitään hetki kermanvärillä, siis ee-keltaisella.

  • EE kuvaa koiraa joka ei ole kermanvärinen eikä kanna perimässään kermanväriä
  • Ee ei itse ole kermanvärinen, mutta kantaa perimässään kermanväriä (se yksi pikku-e)
  • ee on kermanvärinen koira ja jättää kaikille jälkeläisilleen yhden pikku e:n

Koeparitukset:

  • EE isä ja Ee emä antavat laskennallisesti mahdollisuudet: EE, EE, Ee ja Ee eli puolet pennuista olisi kermanvärin kantajia.
  • Ee isä ja Ee emä antavat laskennallisesti mahdollisuudet: EE, Ee, Ee ja ee. Matemaattisesti ajateltuna 1/4 syntyvistä pennuista olisi itse kermanvärisiä ja puolet värin kantajia. Näinhän se ei toki aina mene kun luonto astuu mukaan kuvioihin.
  • EE isä ja ee emä saavat aikaiseksi mahdollisuudet: Ee, Ee, Ee ja Ee. Yhtään kermanväristä ei synny, mutta kaikki kantavat kyseistä väriä.

Värigenetiikassa tässä maassa suurin tietäjä on Liisa Sarakontu, ja hän on kasannut hyviä artikkeleitaan osoitteeseen: http://www.kolumbus.fi/~w425013/jutut.html . Hän myös vastailee Lemmikkipalstojen genetiikka ja jalostus -osiossa kärsivällisesti värigenetiikan kysymyksiin. Jos kiinnostaa, sinne vain lukemaan, kysymään ja oppimaan!

Ihan lopuksi on pakko vain sanoa tästä kermanvärikohusta lyhykäisesti että SO WHAT? Tykkäsi siitä väristä eli ei ja oli se sitten virhe eli ei, niin koiralle itselleen sillä ei ole tuon taivaallista merkitystä. Se on täysin ja vain ja ainoastaan kosmeettista. Kyseiseen väriin ei liity mitään tiedossaolevia terveysongelmariskejä toisin kuin esimerkiksi päässä olevaan ylivalkoisuuteen (kuurous, aurinkoherkkyys pigmentittömissä kohdissa iholla) tai dd-siniseen (sinisen koiran syndrooma).

mmIMG_5051

JK. Tätä kermanvärisyyttä ei saa sitten sotkea niihin ”haalistuneisiin” soopeleihin ja brindleihin, joita ainakin minä olen oman Titukseni (BW Queshi Quardian) kautta kasvatteihini saanut. Niitä on muillakin ja muuallakin. Meidän Donna (BW Weeny Wagtail) on juuri tuollainen. Se ei ole ee-keltainen eli kermanvärinen. Siinä on mustia karvoja. Mustat/tummanruskeat karvat nimenomaan ovat se tekijä, mitä kermanvärisellä ei voi olla. Tai no voi – pienenä laikkuna jossain, mutta se sitten on synnynnäinen kehityshäiriö, eikä se periydy eteenpäin eikä poista sitä tosiasiaa, että koira on kermanvärinen. Tällaisia sikiöaikaisia muutoslaikkuja näkee joskus esimerkiksi kultaisilla noutajilla.


Donna (Big-Wood’s Weeny Wagtail) joka EI OLE kermanvärinen!





Hassu päivä

27 10 2012

Jos Luvalta kysytään, tänään oli sen elämän kummallisin päivä. Se voittaa kummallisuudessaan jopa päivän, jolloin se päätti lenkkeillä Rovaniemellä yöpimeässä ihan keskenänsä ilman yhtään ainokaista tuttua. Hassua vain kun se tuolla reissulla kuitenkin törmäsi kasvattajaisäntäänsä Vinskiin, joka myös oli tuolloin samaan metsään eksynyt. Tai ainakin Luva niin luuli, että Vinski oli eksynyt.  Ihan kerrassaan hassua. Ihan ihme hössötystä oli Luvan mielestä tuolloin se, että puoli Rovaniemeä etsi sitä ja se kuitenkin löysi Vinskin. Eikös ollut Luvalta varsin taitavaa?

No – tänään Luva vietiin Maaningalle katsomaan kolmea hassua setää. Niistä kaksi oli tuomarisetiä ja yksi tuomarisetäharjoittelija. Luva ei yhtään ymmärtänyt, mitä se tuomarisetä sanana tarkoittaa, mutta sen kai se tajusi että ne sedät oli ihan hassuja. Ne oli rakentaneet sinne haukkumajalle ihan ihmeellisen radan, jossa oli paljon kummallisia asioita. Ihan tarkkaan se Luva ei enää niitä kummallisuuksia muista kun se ehti ne unohtaa ennen autolle menoa. Eikä se auto ollut edes kaukana.

Onneksi Heini videoi sen hassuttelun. Näkee muutkin kuinka hassuja miehiä siellä oli.

Luva ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut tilanteeseen, jossa sitä pelotti. Ihme setiä kun ne nyt tahtoivat katsoa onko Luvan kynä terävä vai tylsä. Luva on mielestään terottanut kynänsä aika teräväksi, mutta kyllähän se tylsyy kun tuollaiseen pyöritykseen joutuu. Oisivat nyt antaneet edes hengittää välillä. Ja se pimeä huone… oisivat nyt kertoneet, että sen ulospyrkimisen sijasta olisi pitänyt löytää se Jossu. Ihme tapauksia ne sedät. Aikansa tepsuteltuaan Luva totesi, että se niiskuttava räkänokka on kuitenkin Jossu ja loikkasi syliin. Ensimmäistä kertaa sekin räkänokka syliin loikkaamisesta kehui. Outo!

Luvalla oli mukana myös Woody-corgi. Woodyhän on nyt raahelaisittain sanottuna koiramaailman ”N*ki*n K*pa” ja eipä pettänyt tämä arvio millaan lailla. Tyyppi vain perse keikkuen otti vastaan tehtävät mitä annettiin. Pikkuisen tyhmä kai se tapaus oli, kun ei se muistanut laisinkaan mitä sille hetki sitten tapahtui. Hölömö vain pyöritti häntää ja takalistoaan niille sedille. Haukkuhan se joo – muka – oli niinku isoki mies, mutta ihan kauhiasti se vain rakasti niitä pelinrakentajasetiä, joten katu-uskottavuus haukahuksista katos ku pieru afrikan hietamaalle. Kattokaa itte:

Jossu meinas, jotta siinä Woodyssä oli sekä isäänsä että äitiään. Tyhymä seki. Tottakai on! Woody sai äitiltä vilkkauden ja iskältä henkselit joita paukuttaa. Huono muistiki tuli jotenki sieltä isin puolelta… kai… tai jotain sinnepäin. Kertakaikkisen siisti kokemus Woodyn mielestä tommonen luonnetestitivoli. Se vois alkaa harrastamaan noita vaikka viikottain. Ne hassut sedät vain tuumas, jotta tämä oli molemmille ainutkertainen päivä elämässä. Mitä kummaa nekin sillä tarkoitti?





Muu Maa Mansikka

3 10 2012

Tiistai

Matkapäivä. Reitti kulki Blue1&SAS:n siivin välillä Oulu-Tukholma-Kööpenhamina-Birmingham. Tukholmassa oli parin tunnin odottelu, mutta Kööpenhaminassa piti pistää juoksuksi. Eileen oli Kustin ja Tuttin kanssa vastassa kentällä. Ilta alkoi jo hämärtyä ja otimmekin suunnaksi heti Walesin ja Dolgellau-nimisen pitäjän Snowdonian kansallispuiston tuntumasta. Siellä majoituspaikaksi oli valikoitunut koiraystävällisten B&B-paikkojen listasta ihana Dolgun Uchaf , joka oli kyllä palvelultaan ja varustelultaan ihan hotellitasoa. Erona hotelliin oli vain se, että huoneita oli vain 9 ja palveltavia asiakkaita huomattavasti pienintäkään hotellia vähemmän. Ruhtinaallista!

Keskiviikko

Aamu valkeni sateettomana. Ennen aamiaista käytettiin Kusti ja Tutti kävelyllä ja ihailtiin hetki maisemia. Viereisellä pellolla oli paimenkoirien harjoitusrata portteineen ja tolppineen. Kyltti kertoi, että seuraavana viikonloppuna olisi ollut kisatkin.

Aamiaisella menin pöljä nyökkäämään ”full brekfastille” ja sitä sitten tulikin lautasen täydeltä. Joo – en jaksanut kaikkea. Kahvi oli suomalaiseen makuun pahaa, mutta antoi kuitenkin tarpeellisen kofeiiniannoksen päivän varalle ihan kertakupillisella.

Mahat täpösen täynnä munia, pekonia, makkaroita, tomaattia jne hyppäsimme Eileenin autoon ja suuntasimme kohti Cardiganshireä ja Aberystwythiä . Ajoimme osan matkaa samaa reittiä mitä edellisenä iltana pimeässä olimme tulleet ja ohops mitä maisemia olimmekaan ohitelleet tietämättämme.

Ensimmäinen etappi oli Vale of Rheidol Railway junayhteys  katsomaan nähtävyyttä nimeltä Devil’s Bridge . Pikkuinen höyryveturi – varmaan vähintään Tuomas Veturin serkkupoika jos ei jopa velikin – puksutti korkeiden kukkuloiden (jos ei jopa vuorten) rinteitä komeissa maisemissa. Välillä siihen tankattiin lisää vettä ja matka jatkui. En ole koskaan nähnyt yhteenlaskettunakaan niin monta haukkaa kuin tuolla junamatkalla näin. Parhaimmillaan niitä lenteli näkökentässä kuusi kerrallaan.

Devil’s Bridge oli kaunis paikka. Vesiputous oli iso ja silta erikoinen. Koirat jaksoivat rappuspaljouden varmaan paremmin kuin minun tai Eileenin polvet. Geokätköilyäkin harrastettiin – tai siis Eileen harrasti. Juhlallisissa tunnelmissa kuvasimme hänen 1000 löytyneen kätkönsä.

 

Omituisin hetki suomalaiselle oli kertoa uteliaille turisteille Kustin ja Tuttin rotu. Öööö… joo… siis these are Cardigan Corgis… Ja missäs me oltiinkaan? Juuri siellä Cardiganshiressä rodun alkujuurilla.

Kolmen tunnin turisteilun jälkeen meillä oli treffit Yvonne Caulin (kennel Rhiwelli) kanssa. Hän tuli hakemaan meidät kiertoajelulle Aberystwythiin ja paikallisten nähtävyyksien ja kotoisasti kerrotun historiapläjäyksen jälkeen menimme hänen kotiinsa syömään. Yvonne asuu kyllä melko paratiisissa. Pihalta ja kaikista talon tärkeimmistä ikkunoista aukesi näkymä koko laaksoon. Talo sijaitsi korkealla rinteellä ja oli tien viimeinen asumus. Siellä oli koirien hyvä temmeltää aidatulla pihalla.

Koiria oli viisi;

  • Kovan onnen mummeli, yksisilmäinen Seren joka on selvinnyt käsittämättömän hyvin vakavasta yhteentörmäyksestä junan kanssa. Oikia ilopilleri!
  • Ihanainen Eddie jonka tapasin ensi kerran Puolan MV-näyttelyssä vuonna 2006 sen ollessa Hollannissa jalostuslainassa Jannuni kasvattajalla. Eddie ei ole enää nuori, mutta kotioloissa tuo ikä ei kyllä missään näkynyt.
  • Vauhdikas Rhodri – ei se musta Rhodri vaan sen merle kaima. Se oli enemmän ilmassa kuin maakosketuksessa.
  • Erittäin paksusti ja tiineesti voiva Topsi, Eddien morsmaikku. Hän oli raskaana – hyvin raskaana.
  • Täynnä persoonaa ja pelisilmää oleva SaliMali. Varsinainen kelmi koiraksi. Ihana.


Rhodri, SaliMali & Seren

 
Eddie & Topsi

Näin siis Cardiganeja Cardiganshiressä. Lopulta kuvautin itseni Kustin kanssa Yvonnen pihamaalla, jotta epäilevimmätkin uskovat minun olleen kasvattini kanssa siellä mistä rotu on lähtöisinkin. Maisema oli upea, koirakin kiva, minä puolestani – noh – muotoillaan vaikkapa näin, että reissussa rähjääntyy.

Yvonnen luota otettiin vielä suunta ennen pimeän tuloa takaisin majapaikkamme tuntumaan ja tehtiin kiertoajelu Snowdonian kansallispuistossa. Navigaattori oli ihan pihalla, mutta luotimme siihen, että kyllä se joskus jostain meidät löytää. Kääntyiltiin sinne, tänne ja vähän tuonnekin ja yritettiin pysyä edes jokseenkin autoilukunnossa olevilla teillä. Olihan hurjia pätkiä välillä! Lopulta osuimme hieman isommalle tielle ja navi löysi koordinaatit. Koska ilta oli jo hämärtymässä, suuntasimme takaisin majapaikkaan ja ajatus jossain syömässä käymisestä unohtui sillä hetkellä kun istahti omalle sängylle. Uni tuli että humpsahti ja kello ei käynyt sikäläistä aikaa vielä yhdeksääkään…

Torstai

Oli luvattu kamalaa sadepäivää, joten odotukset eivät sään suhteen olleet mitenkään korkealla. Ajatuksena oli ajella täysin päämäärättömästi johonkin ja katsoa mitä sieltä löytyy. Walesissa se on helppoa. Aina löytyy näkemistä. Parin-kolmenkymmenen kilometrin matka voi heittää sinut vehreistä kumpuilevista laaksoista kivikkoisiin karuihin vuoristoihin.
Meillä oli tuuria. Aina kun pysähdyimme, pilvet väistyivät. Ihan outoa. Matkalta löytyi monenlaista pitäjää, joiden nimet kirjoitettiin toinen toistaan vaikeammin. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Piipahdimme syömässä ja turistiostoksilla paikassa nimeltä Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch

Ai etkö osaa sanoa. Tässäpä vinkkiä:

Toinen vaikuttava paikka oli vuoristoalue, jossa sijaitsee Walesin korkein vuori, hieman vajaa 1100 metriin kohoava Snowdon. Sillä oli kaverinaan monen monta muutakin korkeaa vuorta. Tiet mutkittelivat näiden vuorien rinteillä ja kokoajan varoiteltiin liikennemerkein vierivistä kivenlohkareista. Minä olisin lisännyt vielä yhtä kylttiä noiden lisäksi: varo putoavia lampaita. Yhtään emme nähneet, mutta onhan se aika hurjaa kun auton vieressä pystysuoraan kohoavalla kalliolla keikkuu lampaita kymmeniä, satoja, tuhansia – varmaan kymmeniätuhansia.

Vaikuttava tuttavuus oli myös 1200-luvulla rakennettu Harlechin linna. Linnasta on varmasti ollut mahtavat näkymät Irlanninmerelle ja se on toiminut tärkeänä puolustuspaikkana mitä erilaisimmissa sodissa.

Pysähtelimme aina kun tuli nättejä paikkoja joiden yhteydessä oli geokätkö. Hyödynsimme minun halun valokuvata ja Eileenin aarteenetsinnän. Yhdellä pysähdyksellä tapasin joen varressa kiltin sedän, joka innoissaan kertoi minulle, että juna tulee kohta. Ajattelin mielessäni, että onpa ihmisillä hassuja harrastuksia (niin kuin nyt junapongailu, geokätköily tai vaikkapa koiriensa rotujen historiaan tutustuminen) ja kiittelin setää tästä tiedosta. Jatkoimme geokätkön etsintää ja sitten… sitten se juna tuli… eikä ihan mikä tahansa juna. Se oli höyryveturi ja sen perässä oli piiiiitkä rivi vaunuja. Se oli isompi ja hienompi kuin se, jolla edellispäivänä matkustimme. Kateeksi ei käynyt, sillä matkustaessa sitä junaa oli vaikeampi kuvata. Ehkei se sedän harrastus niin tyhmä ollutkaan – niistä kahdesta muusta en sitten sanokaan mitään.

Llanelwedd (The Royal Welsh Agricultural Societyn kotitanner ) oli myös yksi pysähdyskohteitamme. Varsinaisella showalueella ei ollut nyt valtavia puitteita lukuunottamatta mitään nähtävää, mutta pitäjän P-alueen vieressä oli isot lammasmarkkinat. Oli lammasfarmareita ja farmikoiria ja tuhansittain lampaita keskellä kaupunkia. Trailerit pörräsivät pikkukatujen tukkeena, mutta ketään ei hermostuttanut. Ihan näytti olevan norminäky kaikille.

Koirat herättivät taas kovasti kummastusta. Osa tunnisti ne corgeiksi, osa tunnisti ne EHKÄ joksinkin corgin tapaisiksi. Kysyttiin myös mitä rotuja niissä on. Muutama kysyi miksi niillä on hännät. Yksi kysyi onko ne cardiganeja vai pembrokeita ja toinen riemastui vallan kamalasti kun pystyy nyt kehumaan nähneensä ensimmäisen cardiganinsa ja vieläpä ihan Walesissa. Tuntuu, että corgit tunnistetaan jopa Suomen katukuvasta paremmin kuin niiden syntysijoilla. Merkillistä! Toivottavasti rotujärjestöt tekisivät jonkun PR-kampanjan, ettei corgien näkyvyys jäisi vain sen kivan Olympialaisten James Bond-pätkän varaan. Siis periaatteessa kaikki tietävät että kuningattarella on corgeja, mutta kun näkevät niitä muualla kuin kuningattarensa helmoissa, he eivät niitä tunnista. Hassua!

Iltasella palattiin taas majapaikkaamme. Nyt emme olleet ihan niin puhki kuin kahtena edellisenä iltana, joten nappasimme Suomesta tuomani olutpullot mukaamme ja menimme B&B:n yhteistiloihin käyttämään hyväksemme ilmaista wifi-yhteyttä. Oli hetki aikaa lueskella kavereiden kuulumisia kotipuolesta ja nauttia idyllisestä takkahuoneesta. Kovasti pieniä ovat tainneet entisajan walesilaiset, kun onnistuin iskemään pääni kattopalkkiin ja vieläpä kahdesti (siihen samaan tietenkin). Vieläkin on päässä ruvet mokomasta tällistä. Otin osumaa ihan tosissaan.

Perjantai

Aamiaisen jälkeen alkoi kotimatka kohti Eileenin taloa. Suorinta tietä ei suinkaan menty (ei sellaista taida tuolla laaksojen, kukkuloiden ja vuorten Walesissa ollakaan) sillä ajatuksena oli mennä aivan merkittävimmille cardigan-rodun syntysijoille. Onnistuimme osumaan maaliin, sillä Llangeithon ja Bronantin tienoilta löytyi talo nimeltä Fronfelen, jonka on aikoinaan omistanut Mr Thomas Griffiths. Häntä voidaan pitää yhtenä nykymuotoisen cardiganin kehittäjistä ja hänen narttunsa Bellorophon löytynee liki jokaisen näinä päivinä elelevän cardiganin sukutaulusta. Teimme pienen kävelyn samoilla pelloilla, joilla Bellorophon sukulaisineen on karjan perässä kirmaillut. Niillä samoilla pelloilla oli edelleen karjaa. Nostalgista!


Fronfelen


Fronfelenin pellot

Nykymuodossa olevan rodun kantakoirat ovat loppupelissä hyvin pieneltä maantieteelliseltä alueelta lähtöisin. Parin joen välinen alue Cardiganshiressä on ollut tuota rodun kultamaata ja tämän reissun jälkeen en usko kenenkään puheita siitä, etteikö kaikki cardiganit olisi taustoiltaan voimakkaasti sukua keskenään. Ovat. Niiden on yksinkertaisesti pakko olla. Ne koirat, joista rotu on alkujaan kehittynyt ovat voineet olla yhtä sun toista mäyräkoiratyyppisistä teckeleistä aina welsh collieen saakka. Ne yksilöt, joista tämä 1900-luvun kanta on alkanut kehittyä, ovat kuitenkin laskettavissa melko nopeasti. Siihen historiaan kun lisätään maailmansodat ja PRA-pullonkaula 1960-luvulla, jäljelle jää kyllä niin mitätön geenivaranto, että on vain ajan kysymys kun rotuun tarvitaan risteytyksiä elinvoiman ylläpitämiseksi. Haluan olla optimistinen ja käyttää sanaa ylläpitäminen sen sijasta että käyttäisin sanaa palauttaminen. Koen kuitenkin rodun olevan keskiverrosti vielä ”elävien kirjoissa”.


Näillä kukkuloilla ne koiriemme esi-isät on karjaa kuljetelleet

Eileenin kotona oltiin viiden maissa. Hetken istahtamisen jälkeen lähdimme Eileenin ystävän Jillin kanssa lähipubiin syömään. Pub on ehkä väärä nimitys sille mikä se paikka oli, mutta oli siellä se pubikin – ihan täysi sellainen. Ruoka oli kuitenkin kuin hienossa ravintolassa ikään ja hyvääkin. Siinä se ilta meni rupatellessa. Takaisin Farndon rd:lle päästyämme lähti taju päästä ennen tyynyä. Merkillistä, etten ennen tätä reissua ole saanut nukuttua olkapääonnettomuuteni jälkeen yhtään kokonaista yötä. Piti mennä Walesiin ja Englantiin saakka opettelemaan nukkuminen uudelleen. En juurikaan heräillyt olkasärkyyn kuin vasta aamusella kun muutenkin jo sai herätä. Mahtavaa!

Lauantai

Päivä meni erinäisissä puseronpelastusyrityksissä. Matkalaukussa vuotanut hiusmuotoiluneste oli vuotanut paitapuseroon neljä ikävännäköistä länttiä ja ne eivät tuntuneet irtoavan sitten millään. Apua konsultoitiin aina Suomesta saakka ja lopulta otin riskin ja tahranpoistoaineella hankaus ja tehopesu koneella saivat läntit lievenemään lähes siedettäviksi. Tahra ei kokonaan lähtenyt, mutta eipä lähteneet ne bling blingit sieltä selästäkään kaikesta pesusta huolimatta. Ne siis pysyy jopa paremmin kuin se tahra.

Iltasella ajeltiin tunteroinen Coventryn kupeeseen Best Western Weston Hall Hotelliin jossa seuraavana päivänä CWCA:n erikoisnäyttely pidettäisiin. Illan ohjelmassa oli illallinen ja eläinlääketieteen opiskelija Peter Tomlinsonin esitelmä paljon maailmaa kiertäneestä ja uuden tulemisen tehneestä Mr. Bonesista, joka elinaikanaan tunnettiin nimellä Dilwel Gwilym. Peterin ansiokas esitys on videoitu ja se tullenee YouTubeen ajallaan.

Mr. Bonesista tein sellaisia havaintoja, että nykykoiriemme luustot ovat mitä ilmeisimmin vahventuneet kovasti. Se mikä tuolloin on ollut vahva, on nykykäsitteenä varmaan monen mielestä tikkujalka. Mr. Bonesin reisiluiden paksuutta vertasin mielessäni lonkkakuviin, joita koiristani on otettu ja epäilen vahvasti, että piskuisinkin kuvauttamani narttu on koiviltaan vahvempi kuin tämä hiljainen esi-isänsä. Ja omani kun eivät ole keskiverrosti lainkaan siitä rodun vahvaluustoisimmasta päästä, ennemminkin päinvastoin.

Korkeutta Mr. Bonesilla oli noin 30 senttiä. Tätä on vaikeaa arvella, sillä eturaajojen kiinnittäminen runkoon jollain luonnollisemmalla tavalla kuin musta rautalanka, oli vielä käynnissä. Elävällä koirallahan kiinnityksen hoitaa lihakset, joita Mr. Bonesilla ei luonnollisesti enää ole. Pituudeltaan Mr. Bonesia voitaisiin nykykäsityksen mukaan moittia rangan perusteella lyhyenlännäksi. CWCA:n valiokirjan takaa löytyvä kuva paljastaa kuitenkin Mr. Bonesin olleen pituudeltaan jos nyt ei ihan liian lyhyt, niin ainakin riittävän pitkä oletettuun kokoonsa nähden. Onko pituuskäsite kuitenkaan nykyisin oikea? Onko Mr. Bones lyhyt vai rotu menossa liian pitkäksi? Uskaltaisin väittää jälkimmäistä.


D. Gwilym (Mobile phone photo from CWCA Champion book)

Enemmän kuvia Mr. Bonesista löytyy Facebookin kuvagalleriastani jos satut olemaan FB-kaverini tai kaverini kaveri.

Ainiin – ruoka oli hyvää ja viiniä… noh… tarpeeksi.

Sunnuntai

Tihkusateinen sunnuntai alkoi talkootöillä ja aamiaisella. Kannoin minäkin jäsenenä korteni kekoon CWCA:n näyttelyn pystyttämiseksi. Paikkana oli hotellin ”lasihuone”, jossa oli riittävän kokoinen tanssilattia, sopivasti tilaa yleisölle ja koirien häkeille, ruokaa ja juomaa myytävänä ja parkkitilaa vaikka kuinka paljon. Ainoa mitä minä jäin kaipaamaan, oli kokonaan matotettu kehä. Liukas, tömisevä tanssiparketti ei ollut aivan kaikkien koirien mieleen ja vaikkei se menoa jokaisella häirinnytkään, lyheni askel jokaisella aina sillä seinustalla, jossa kipitettiin ilman kumimattoa.


Kusti & Tutti

Minä esitin omat kasvattini Kustin ja Mintun sekä Eileenin Tuttin. Lisäksi pelleiltiin Kustin ja Tuttin kanssa parikisan voittajiksi. Harjoitus olisi varmaan tehnyt mestarin, mutta vähemmälläkin selvittiin. Kalju Kusti jäi omassa luokassaan kolmanneksi kolmesta, Minttu oli viiden koiran luokastaan kolmas ja Tutti voitti oman luokkansa muttei sitten parhaan nartun valinnassa enää noussut. Ei siis mitään suurmenestystä millään tavalla, mutta koiria katsomassa ja kuvaamassahan tuolla oltiin, joten tavoitteet täyttyivät.


Mint kilpasiskonsa kanssa

Yhtenä tavoitteena oli myös nähdä aikaisemmin näkemättömiä koiria ja ehkäpä jotain mielenkiintoista. Onneksi en joutunut pettymään. Pari nuorta ihastuttavaa rekkua sieltä silmiin osui, joskin vastapainoksi osui myös muutamia ”voikauhia” tapauksia. No – niitähän aina riittää. Toivottavasti kuitenkin ovat omistajilleen rakkaita ja tärkeitä sellaisina kuin ovat.

Minä sain toimia näyttelyn virallisena valokuvaajana. Otin kuvat jokaisesta osallistujasta ja nk. voittokuvat kärkikoirista. Minun ollessa koiraa esittämässä Eileen tuurasi. Tuo lasikattoinen sali oli ihana paikka ja kirkkaalla ilmalla se olisi kylpenyt liki luonnonvalossa. Nyt harmaa sadetaivas välillä pimensi tietyt nurkat salista, mutta ihan kelvosti kuvausurakasta selvittiin.

Päivän tulokset löytyvät CWCA:n sivuilta. Niistä ei sen enempiä. Kuvagalleriani on ladattu JoFli-galleriaani. Niistäkin jokainen voi noukkia omat suosikkinsa. Kuvat on nimetty koirien nimien mukaan.

Päivän voittaja oli tällä hetkellä voitosta voittoon ravaava Belroyd Pemcader Cymro, joka tuskin ihan heti kohtaa voittajaansa, sillä se lienee rodun parissa jo sellainen nimi, että vaatii jo tuomariltakin melko pokkaa, rohkeutta tai täydellistä rodun ”nimien” tuntemattomuutta, nostaa sen edelle joku muu. Puolisiskonsa Inan (Bymil Picture This) tavoin Cymro on voittanut likimain melkein kaiken siinä maassa voitettavissa olevan ja vähän enemmänkin. Koska tulee tuomari, joka löytää jotain Cymron edelle nostettavaa. Ans kattoo kuka kuskaa Cymron voittajan kehiin ja koska tämä tapahtuu.


Päivän voittaja Cymro valmistautumassa kehään

Näyttelyn jälkeen ajeltiin takaisin Eileenin kotiin, syötiin ja sitten olikin taas aika moikata tyynyä.

Maanantai

Kaatosadepäivä. Tulihan se viimein. En muista moisessa sateessa koskaan olleeni. En kyllä ollut nytkään kun en nenääni ulos koko päivänä laittanut. Kropassa oli ihan selvä kokonaisvaltainen koomatila edellisviikon ja viikonlopun reissaamisista ja kokemuksista. Istuin sängyllä ja tein tabletillani pikakuvankäsittelyä näyttelykuvista saadakseni edes jonkinlaisen gallerian facebookiin. Onnistuin pienentämään suht kattavasti noin 300+ kuvaa ja tyydytin tällä uteliaimpien kuvatarpeet ainakin siihen saakka kun kotona pääsisin käsittelemään ja rajaamaan kuvia paremmin. Kiitosta kuvista alkoi sadella mukavasti illan aikana. Kiva kun kiittävät ja osaavat arvostaa tuota hommaa.

Iltasella mietittiin hetki kylille lähtöä, mutta laiskuus voitti. Kiskottiin juustoja, cream crackereitä ja maisteltiin Walesista tullessa ostettuja siidereitä ja walesilaista olutta.
Maanantai oli ihan laiskuuspäivä. Kroppa ei jaksanut enää rasitusta. Laiskottelusta huolimatta unikin tuli melko hyvin sen jälkeen kun olin lueskellut ostamaani vuoden 1956 vuosikirjaa ja muutamaa muuta Eileenin hyllyltä löytynyttä vuosikirjaa. Niistä löytyi monta ajatuksia herättänyttä artikkelia. En nyt sen kummemmin niihin puutu kuin yhden jutun osalta. Eikös ole kummallista, että jo blue merle väriä takaisin rotuun juurrutettaessa (ne siis melkein hävisivät) syntyi toisinaan trikki+merle yhdistelmään ”häikäisevän kauniin värisiä kullankeltaisenpunertavia yksilöitä”. Hups! Ajatella! Niitä pinkkejä on ollut jo tuolloinkin.

Tiistai

Kotimatka. Reitti kulki nyt Birmingham – Kööpenhamina – Oulu. Köpiksessä oli vain tunnin vaihto, joten koko kotimatka tuntui mahdottoman lyhyeltä. Kokonaiskesto oli noin 5 tuntia. Etelä-Ruotsin päällä oli pikkuisen turbulenssia, mutta muuten lento oli niin miellyttävä kuin lento ylipäätään voi olla. En pidä lentämisestä, mutta siedän sitä, sillä lentämällä pääsee aina johonkin mukavaan paikkaan. Se mukavuus voittaa lentämisen tuskat mennen, tullen ja palatessa.

Oma maa mansikka myös

On se aina mahtavaa olla reissussa, mutta on se kotiinkin tulo ihanaa. Nyt oli loppuviikko vielä kesälomaa. Reissuelpymistä tosin varjosti Jennin ja minun kuumeilut. Ärsyttävää kun flunssa ei sitten minulla loppujen lopuksi iskenytkään päälle, vaan jäi kytemään pikku kuumeena. Se hieman vei menomeininkiä loppulomasta, mutta onneksi oli viikonloppuna Semmosia Kivoja Vieraita piristämässä.

Pennut on kasvaneet, mutta ne ansaitsevat ajallaan ihan oman blogikirjoituksensa. Sitä odotellessa pikku videonpätkä tältä illalta.