Alkusyksyä ajan tasalle

2 10 2015

Ei tästä blogin pitämisestä näytä enää tulevan mitään. Ei vaikka haluaisi. Jotain tarttee tehdä, joista ensimmäinen lienee se, että nyt tarttuu toimeen ja alkaa naputtaa. Aikaakin on, sillä viikon mittaiseksi suunniteltu lomareissu Englantiin (tästä tulee oma kirjoituksensa ihan pian – varmasti tulee) saikin pari lisäpäivää, kun syksyn puurtamisesta töissä on kertynyt tunteja jemmaan ja esimies ehdotti kotona oloa reissun jälkeenkin. Ensin ajattelin, että mitä tuota – töihin vaan, mutta kyllä hän ihan oikeassa oli. Olin ja olen loman ja paussin tarpeessa. Selvästi. Maanantaina sitten takaisin sorvin ääreen.

Edellisen päivityksen jälkeen on tapahtunut näyttely- ja koerintamalla kaikenlaista hassua ja hauskaa ja mukavaa. Tulospuolen asioita löytyy uutisista kotisivuilta. Niistä ei nyt sen tarkempia.

Kaverikoirailut

IMG_1714

Kesän aikana Piika, Kolli ja Kiisu ovat vierailleet pääasiasassa ulkoilmatapahtumissa. Nyt syksyn myötä ovat alkaneet myös nk. laitosvierailut. Kaikilla kolmella on takanaan käyntejä sen verran, että ne on huivitettu ja toimiviksi tapauksiksi todettu. Piika on koirana sellainen, että sen voi viedä mihin vain. Se ei luokittele ihmisiä sen perusteella mikä on ikä, vamman aste tai ymmärryksen taso. Kollin ja Kiisun kanssa olen vielä hieman etsivällä asenteella liikenteessä. Kiisu on koirista vierailuilla ”kiltein ja huomaamattomin”, mutta totesin sen toimivan oikein loistavasti vanhusten palvelukodissa. Se on pieni ja helppo nostaa mm. sänkyyn, jos näin halutaan. Ehkä tämä on sen kutsumus. Kolli ei vielä ole päässyt laitosvierailulle. Tai pääsi se, mutta vain pihalle. Autosta tullessa siitä jäi kourallinen karvaa käteen, joten en sitten kehdannut ottaa sitä sisälle karvaamaan ihan kaikkea. Onneksi oli Piika varakoirana auton jousilla. Kollin osalta siis arvailen edelleen. Kollihan ei kamalasti tykkää kantamisesta ja nostelusta (eikä minukaan selkäparka), joten ehkä vierailukohteet joissa on paljon vuoteessa olevia, eivät ole sille paras kohde. Lapsistahan se tykkää mahdottomasti, joten ehkä tämä osa-alue on sitten sen erikoisalaa tulevaisuudessa. Katsotaan. Pitää kuitenkin tunnustella ennen kuin päättää ja muotittaa koiransa.

IMG_5649

Vierailut ovat antaneet minulle paljon. En oikein osaa edes tätä kuvata sanoin. On liikuttavaa huomata miten paljon iloa ja hyvää mieltä oma koira voi antaa myös toiselle. Varsinkin palvelulaitoksissa vierailumme tuovat mukavaa vaihtelua siihen arkeen. En aina ole ihan varma onko se koira se päävieras, vai onko jo pelkästään päivärutiinin katkeaminen ja vieraideen (joilla nyt sattuu olemaan koiria mukanaan) saapuminen se iso juttu. No ihan sama se minulle on. Jutellaan sitten vaikka säästä, jos se hihnassani oleva koira ei kiinnostakaan, mutta juttuseuraa kuitenkin halutaan. Toisinaan taas pelkkä koiran katsominen on tuonut ikäihmisen kasvoille pilkettä ja hymyä, vaikka oma kommunikointikyky olisi jo kovasti heikentynyt. Lapset taas ovat niin ihanan vilpittömiä iloissaan ja suruissaan. Meidän koirien turkkiin on nyyhkytetty niin isovanhempien koiran kuolema kuin supatettu että meidän äitille tulee vauva vaikkei siitä saa puhua vielä… ja kaikkea siltä väliltä.

kksaloinen

Kaverikoiratoiminta on tuonut myös uusia tuttavuuksia, uuden ryhmän johon kuulua. Mukavaa sakkia ja erityisen mukavaksi sen tekee se, että kaikessa niin kilpailuhenkisessä koiraharrastustoiminnassa on tällainen ryhmittymä, johon kilpaileminen ei kuulu lainkaan. Toiminnassa mukana olevia yhdistää vapaaehtoistoiminta lemmikkikoiran kanssa. Se lemmikkikoira voi olla myös harrastus- ja kilpailukumppani, mutta se ei tee siitä ja sen omistajasta tässä toiminnassa yhtään sen kummempaa kuin kenestäkään muusta. Rentouttavaa. Jokainen on vain minä ja mun koira/koirat.

Aksa maistuu taas

Ehkä kaikkein siisteintä kesän aikana on ollut se, että agility on tullut takaisin viikkorytmiin ihan oikeasti. TuTun kanssa kisauran aloitus ja kahdessa viikossa kakkosluokkaan nousu, kesän aikana Marskin kanssa ohjatuissa agiharkoissa käyminen, treenikavereiden yllytys ja kannustus ja Femman kaivaminen ”naftaliinista” eläköitymään piirinmestaruuskisoista pistivät kroppaan sellaisen agikärpäsen, että melkein kokee taas olevansa nuori ja nätti. Tai no ehkei sentään (se on mahdotonta), ei enää samanlaista paloa kilpailemiseen tule koskaan kuin ”Konna-vuosina” oli, mutta kuitenkin agility on taas mukavaa ja alkukankeuden jälkeen sitä huomaa ehkä jotain vielä osaavansakin treeneissä. Kiisu, Tarmo ja Lystikin ovat harjoitusryhmissä vierailleet ja edistyvät takana olevien treenihetkien edellyttämällä tavalla. Kai sitä jotain tekee oikein.

tutuagi
Kuva: Petra Tiittanen

Luva on löytänyt kartturikseen minua pitkäpinnaisemman Satun. Hän on saanut Luvasta irti sitä tekemisen riemua, joka kohdistuu oikeisiin asioihin eli esteisiin siellä radalla. Tekemisen riemuahan Luvassa aina on ollut, mutta ei aina välttämättä niin keskittyneesti niihin juttuihin, joita minä sen eteen olen tuonut. Mun kanssa Luva tekee, Satun kanssa se nauttii ja tekee. Siinä on iso ero ja ihan voin sen vilpittömästi myöntää julkisesti.

luvaagi
Kuva: Petra Tiittanen

TuTun kanssa kuljetaan kerta viikkoon nyt Tupoksella Minnan treeneissä ja elämä hymyilee sillä saralla. TuTu on niin pätevä otus! Joka viikko ajelen treeneistä kotiin naama loistaen ja ylpeänä kuinka tuo otus ei ole vain nätti vaan myös toimiva pakkaus. Jos haaveeni TuTun pennuista toteutuvat alkuvuodesta 2016, Marski perii TuTun paikan ko. ryhmässä. Se on edistynyt sen verran hienosti, että uskon sen selviävän ryhmän treeneistä ainakin auttavasti.

Fyra kävi yrittämässä naftaliinista kaivamista Raahen kisoissa, mutta neljännellä esteellä totesin, että Fyran rata loppui siihen. Se vinkaisi pienesti ja hyppäsi huonosti ja minä ilmoitin tuomarille meneväni vain putket. Näin teimme ja Fyra otti vielä viimeisen hypyn omasta halustaan. Se oli siinä sitten se Fyran agiura. Femma tykitti viimeisenä kisaviikonloppunaan yliaikanollan ja kaksi yliaikavitosta. Kaikki virheet tein minä, Femma oli liekeissä. Yhteiset kurvit maistui mans… eiku mustikoilta (olen vähän allerginen mansikoille). Molemmat äffät jäivät nyt sitten ihan kokonaan eläkkeelle kisahommista. Kiitos Femma. Kiitos Fyra.

Wanhuskoirat

IMG_9557
Esko

Esko on poissa. Hou Hou ei enää kuulu meidän pihalla. Esko nukkuu nyt meidän pihalla kuusiryhmän juurella yhdessä 17-vuotiaan kissamme kanssa ikiunta. Eskon lähtö tuli nopeasti. Eräänä päivänä se ei vain laittanut toista etujalkaansa maahan eikä kipuun auttanut edes voimakkaat lääkkeet. Ei sitä kauaa mietitty. Tämä oli Eskon merkki siitä, että aika oli tullut. 13-vuotta on ihan hyvä elämänmitta arvokkaalle elämälle. Ikävä on, mutta sen yli menee kiitollisuus siitä kuinka ihana, mutkaton ja helppo koira Esko oli. Se sanoi kaikkeen ”joo”, ”okei” tai ”selvä juttu”. Sen ajatusmaailmaan ei kuulunut machoilut tai pullistelut tai talon tapojen kyseenalaistamiset. Esko ansaitsi vain parasta. Siksi se pääsi heti rauhallisesti uneen. Yksin ei tosiaan tarvinnut lähteä, sillä huulikasvainta sairastellut Musti(kki)-kissa makaa sen kainalossa ikiuntaan.

IMG_0203
Totti

Totti (Eskon isä) täytti 15 vuotta syyskuun alussa. Totti on köpö vanha höppänä, jolla on vielä elämäniloa vaikka askel onkin lyhentynyt ja aistit huonontuneet. Aina toisinaan hiipii mieleen väistämätön ajatus siitä, koska on sen aika. Toivottavasti Totti kertoo sen sitten ajallaan itse. En minä nyt mitenkään löydä syytä siihen, että kovasti vanha koira lopetetaan vain siksi, että itse lakkaa miettimästä asiaa. Eihän se ole enää nuori ja nätti se ei ole koskaan ollutkaan. Ei se lauko pitkiä lenkkejä eikä askel aina ole sujuva, mutta se liikkuu omalla köpö tyylillään iloisesti, kiertelee tontilla omat reissunsa, on elämässä mukana, komentelee ihmisväkeä palvelemaan itseään, syö ja nukkuu hyvin (ja oikea-aikaisesti) ja tekee tarpeensa ulos. Se kuulee kutsut pihalta sisälle ja pystyy liikkumaan sisällä törmäämättä esineisiin. Se kävi jopa synttäreidensä kunniaksi kahlailemassa meressä ja nautti kyllä kovasti tästä lahjastaan. Myös Tottin Aapo-veli juhli 15-vuotissynttäreitään, joten melko sissejä ovat nämä Tinkan ja BJ’n pojat olleet. Tuuti-siskohan lähti jo 1,5 vuotiaana sikiöaikaisen karsinooman uuvuttamana. Se oli ehdottomasti ihan liian aikaisin ja jäi jotenkin traumaattiseksi muistoksi mielen sopukoihin. Vielä edelleenkin koen, että Tottin vierestä puuttuu Tuuti, vaikka vettä on Pattijoessa virrannut tuon poismenon jälkeen jo melko paljon.

IMG_0357
Ella

Wanhuskolmikon, josta Eskon poismenon jälkeen tuli kaksikko, jäsen on myös kohta 12-vuotias Ella. Sillä on toukokuun alusta saakka ollut korvamysteeri. Joku kohta korvakäytävässä vuotaa pienesti verta koko ajan eikä syytä löydy. Asia pysyy kurissa tietyllä korvahuuhdecocktaililla eikä korva ole kipeä tai haittaa Ellan edelleen villiä ja pentumaista menoa mitenkään. Jotenkin tuo mysteerijuttu ei yllätä, sillä Ellan elämä on ollut aina täynnä niitä mysteereitä ja uusia jatko-osia elämälle. Tilannetta seurataan ja korvaa putsataan cocktaililla päivittäin. Ei tuo nyt itselle niin iso vaiva ole kun ei näytä olevan Ellallekaan.

Piika ja Femma täyttävät tässä loppuvuodesta  10. Fyran kymppi tulee täyteen keväällä. Niitä en pidä vielä wanhuksina sanan varsinaisessa merkityksessä. Kahden ensimmäisen kohdalla olen vieläkin hämmentynyt, että ne ovat nk. veteraaneja, vaikka uusi veteraanisarja kolkuttelee jo 8-vuotisrajaansa ensi vuonna. Näitä koiria ovat Katti ja Luva. Aika juoksee ja pentupentukin vanhenee. Pakko myöntää.

Vanhat koirat ovat samaan aikaan niin rakkaita ja rasittavia. Rakkaiksi ne tulevat vuosien aikana ja rasittaviksi vanhenemisen myötä. On juurtuneita omia tapoja, joista pidetään kiinni ja palvelua osataan jopa vaatia. Tuo on kuitenkin rakastettavampaa kuin rasittavaa. Eniten rasittavammaksi koen sen kokoaikaisen menettämisen pelon. Nyt kun meillä tämä menettäminen on niin tuoreessa muistissa, niin onkohan tuo menettämisen pelko juuri syynä siihen, että niin moni koirankasvattajaksi tai tosiharrastajaksi itseään kutsuva dumppaa vanhat koirat eläkekoteihin väittäen, että koirilla on siellä parempi. Silloin niitä ei tarvitse sitten olla suremassa päivittäin kun eron hetki alkaa lähetä. Sitä voi vain heitellä muistovärssyt kotisivuilleen ja vastaanottaa facebookissa osanottoja. Olla niin mahdottoman surullinen kokematta sitä surua konkreettisesti ja jopa etukäteenkin. Aito suru, viimeisen unen päätös ja lopullinen menetys jää ”eläkekodin” tehtäväksi, samoin usein myös mahdolliset vanhuskoiran hoidosta aiheutuvat konkreettiset lisäkulutkin ennen tätä lopullisuutta. Sen jälkeen taas eläkekodissa koittaa se aito tyhjyys. Kasvattaja vain poistaa ”osaomistuskoiransa” kotisivuiltaan tai siirtää sen poisnukkuneiden sekaan. Tosi surullista?

Ehkä tämä nyt oli aika kärjistettyä ja osin omalla surulla väritettyä, mutta mielestäni kyllä ihan asia, joka aina toisinaan pitäisi nostella pöydällekin. Onko nk. eläkekoti koiran mielestä teemana sellainen elämänmuutos kuin me ihmiset eläkkeenä ymmärrämme? Osaako koiralaumassa asustellut ja siitä elämässään seuraa ja tukea saanut koira arvostaa heti omaa sohvaa ja jakamatonta huomiota ihmiseltä? Vai elääkö se sittenkin vain tässä ja nyt periaatteella ja toteaa, että hyvä sohva ja kas ruokakuppikin löytyy? Jos vaihtoehtona on huono elämä koiralaumassa unohdettuna, niin ehkä se kodinvaihto, kutsutaan sitä nyt sitten tosiaan vaikka eläkekotiin muutoksi, on koirallekin parasta. Onko kuitenkin koiran koko elinkaaren järjestäminen sille tutuissa oloissa ihan mahdoton ajatus? Tuskinpa noihin oikeita ja vääriä vastauksia on ja muutoksen kokeminen on myös koirayksilökysymys. Meillä vain pääpiirteissään pyritään omat koirat saattelemaan myös hautaankin. Mielestämme ne ovat sen ansainneet.





Frankentastic…

8 11 2013

Halloween-yönä (to-pe) ne viimein syntyi. Jos tiineyden viime hetket menivät hitaasti, meni synnytys sitten nopeasti ja helposti. Pennut olivat pieniä, joten näiltä osin helppoja maailmaan puskea. Saldoksi tuli 3 urosta ja 6 narttua + viimeisenä syntynyt poikapentu, jossa ei ollut elämää.

Pentulaatikossa ei ole pinkkejä, ei myöskään trikkejä. Varmuuttahan tästä tieteellisessä mielessä ei toki saa, mutta pidän Marskin pinkin ja trikin kantajuutta epätodennäköisenä. Jotenkin olisi voinut kuvitella, että tämmöiseen määrään putkahtaa jos on putkahtaakseen, mutta toki tulee muistaa sattumankin mahdollisuus.

Kattilla oli kovasti maitoa ja ihan ylisuuret nisät pentujen kokoon nähden. Maitoa oli jopa niin paljon, etteivät pennut saaneet mitään otetta syömishommasta ja painot alkoivat tippua. Avuksi otettiin kermaviili ja RC:n emonmaidonvastikkeet. Lauantaina nk. mustanokkatyttö kävi vähän nuupelona, mutta tokeni. Erikoishuomiota annoin myös punaiselle tytölle, joka oli ihan miniminisintti verrattuna sisaruksiinsa.

IMG_1182

Kattilla ei onneksi tullut kuumetta maidontulon vuoksi. Pakkautumisen laukaisemiseksi käytettiin lämpöhauteita (kaurapusseja) ja sen nisiä valeltiin Annelin neuvosta kermaviilillä ja lisämaidolla, jotta pennut oppisivat imemään hanakammin. Nämä toimenpiteet auttoivat ja maanantaina tilanne laukesi siinä määrin, että nisät pehmenivät aivan yhtäkkiä. Pennuilla on ottanut melko koville oikean imemisen opettelu, kun kärsivällisyys ei meinaa imiessä millään riittää nk. suihkumaidolle saakka. Tässä onkin sitten tasapainoiltu lisäruuan ja emonmaidon välillä. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että olen antanut niille tänä aamuna kuuden jälkeen lisämaitoa ja seuraavan kerran aion antaa sitä vasta yöksi. Painot eivät ole enää junnanneet paikoillaan pelkällä emonmaidolla, joten eiköhän tämä ongelma ole pian historiaa ja pennut ovat oppineet imemään oikein.

No eipä nämä vastoinkäymiset tässä olleet…

Lauantaina aamulla katsoin, että toinen punaisista poikapennuista on sotkenut jalkansa. Pyyhkäisin sitä puhtaammaksi, mutten sen kummemmin tarkastellut jalkaa. Tuumasin vain, että eipä kaikki lähtenyt – emä siistiköön loppuun. Illemmalla huomasin, että oikean takajalan 2. ulommainen varvas alkoi mustua ja että varpaan alla on ilkeän näköinen haava. Tassu kastettiin Betadine-liuokseen ja toivottiin parasta. Sunnuntaina varvas näytti vieläkin mustemmalta ja eläinlääkäriaika sovittiin maanantaiaamulle. Myöhemmin illalla totesin, että aamuun saakka tässä ei enää voida odottaa. Varvas oli pikimusta ja pelko pennun yleistilan heikkenemisestä sai vallan.

Päivystykseen… päivystykseen pentu povarissa ja eihän siinä ollut muuta vaihtoehtoa kuin napata kuoliossa ollut varvas pois. Inahdustakaan ei pieni päästänyt toimenpiteen aikana, nuuskutteli vain käsiäni ruuan toivossa. Kun ruokaa ei herunut, tuli lopulta nukkumatti ja piti otteessaan kotiin saakka.

Tällä hetkellä pentunen on edelleen lääkekuurilla, jotta pöpöt eivät saa valtaa pienestä kropasta. Jalka on parantunut hienosti. Pidän siinä vielä löyhästi laastarisuojaa, jottei se enää teloisi sitä lisää enää mihinkään. Tassun alla oleva haava on menossa kovaa kyytiä kiinni ja tassu tiivistymässä.

Muuta syytä tälle en keksi kuin langanohueksi kuivaneen napanuoran riekaleen, joka on jäänyt tassun alle ja liikkumisen aikana viiltänyt varpaidenvälin pahasti. Kun tämän tilanteen viimein tajusin, tajusin myös leikata sen kuivaneen riepulan lyhyemmäksi. Mitään muuta mahdollisuutta tuollaiselle viiltohaavalle ei ole.

No ei tässä ollut vieläkään kaikki…

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä se mustanokkatyttö meni uudelleen nuupeloksi. Lämpöön siirto ja lisäruuan tarjoaminen eivät auttaneet lainkaan. Se vain nukkui, nukkui ja nukkui. Mitä enemmän se nukkui, sen harmaammaksi se meni. Lopulta en enää kestänyt katsella tätä kuolemaan ihan selvästi johtavaa tilannetta, jossa ei ollut enää toivon murentakaan. Päästin pennun pois tästä ajasta niin nopeasti, ettei se enää kärsinyt nanosekuntiakaan. Ei niitä koirankasvattamisen huippuhetkiä, mutta pakko näitä vain toisinaan tehdä on.

Tämän pennun menetettyäni lisäsin hätätoimenpiteenä pentuhuoneen lämmön lukemiin, jollaisia meillä ei yleensä pidetä. Äitini ompeli pentulaatikkoon kangasputkiloita, jotka täytettiin kauralla ja lämmitettiin aina mikroaaltouunissa. Voi sanoa, että nämä toimivat pentujen lämmikkeinä paljon paljon paremmin kuin mitkään lämpövesipullot (joiden korkkin pettämistä tms saa aina pelätä) tai sähköiset lämpötyynyt (jollaisesta yksi äitikoira vuosia sitten söi johdon poikki, onneksi ei ollut tuolloin seinässä pistoke). Alla olevassa kuvassa kaurapusseja on tungttu tyynyliinan sisään ja pentuset on linnoittautuneet nauttimaan lämmöstä.

Kauraa tuli kyllä kiireessä hankittua vähän reippaanlaisesti, mutta kai siitä lopusta noin 37 kilosta puput ja pikkulinnut ensi talven pärjää…

Eipä tässäkään kaikki ollut…

Maanantaina mietin, että onkohan yhden tytön silmä vähän pullollaan. Tiistaina aamulla sitä kaverin kanssa katseltiin ja tuumattiin, että ehkä kuvitellaan. Tiistai-iltana en enää kuvitellut, silmä pullotti ja taas oltiin yhteydessä eläinlääkäreihin. Sain luvan aloittaa saman lääkkeen kuin mitä varvaspoikakin syö, sillä pelättiin, että silmäluomen alla jylläävä infektio leviää muuallekin. Silmää piti hautoa lämpimällä vedellä ja toivoa parasta. Keskiviikkona aamulla tilanne oli todella hurja. Silmää kiinni pitävän nahan alta näkyi kellertävä mätä ja tiedossa oli sen kalvon pettävän ihan millä hetkellä tahansa. Sitä toki toivottiinkin, jotta silmää päästäisiin hoitamaan kunnolla. Kuvassa silmän tilanne noin tunti ennen tilanteen laukeamista.

Yhtäkkiä kesken hautomisen se mätä päätti tulla pois. Käsittämättömän paljon moskaa mahtuu minisilmään. Eläinlääkärikonsultaation ja apteekkikeikan jälkeen uusintapuhdistuksella tuli moskaa ulos vielä ihan pikkuisen ja sen koommin se silmä ei ole mitään erittänyt. Jo samana iltana silmä oli oikein siisti (kuva alla).

Silmäluomet ovat tällä hetkellä 1/3 auki ja alla kuultava silmä näyttää kirkkaalta. Pentunen on ollut kokoajan kamalan ponteva ja syönyt hyvin. Toivottavasti infektiolla ei ollut pysyviä vaikutuksia. Aika näyttää ja eläinlääkäri sen sitten vielä varmistaa.

Minulla on ollut kerran aikaisemmin vastaava tilanne. Silloin elettiin vuotta 1995 ja olin paljon paljon noviisimpi näissä koirahommissa. Neuvoja ja vinkkejä ei löytynyt sitäkään vähää kuin nyt. Muistan kun selitin puhelimessa muutamalle kaverille luuloistani, että silmät pullottaa. Höpö,höpö… kuvittelet vain. No en kuvitellut. Ne pennut tuolloin menetettiin kun taisi hoidon aloitus viivästyä siinä empiessäni. Nyt sentään uskoin silmiäni aikaisemmassa vaiheessa, mutta tiedon löytyminen ei ollut juurikaan helpompaa. Googlettelin mitä erilaisimmilla termeillä vastasyntyneiden koiranpentujen silmätulehduksista ja aika laihanlaista oli suomenkielinen anti. Nyt olen kyllä saanut kasvattajakavereilta yhteydenottoja ja vertaistukea. Näitä silmäjuttuja siis on. Niistä vain pitää osata aukaista suunsa/näppäimistönsä sosiaalisessa mediassa jos aikoo apua ja neuvoja saada muiltakin kuin eläinlääkäreiltä, joilta kyllä itse ongelman hoitoon saa loistavan avun. Kasvattajan vinkkelistä sitä on vain yön pimeinä tunteina kovin yksin kun huolesta soikeana seuraa pennun tilaa.

Oiskohan tässä nyt kaikki?

Toivottavasti. Pennut ovat nyt viikon. Poikia on kolme (2 soopelia ja 1 brindle) ja tyttöjä viisi (punainen ja 4 erisävyistä brindleä). Niiden painot nousevat viimein vauhdilla, johon keskiverrosti olen tottunut (20-30 g päivä). Ne ovat kovasti ihmisen perään, sillä onhan ihmiskädellä niille ihan eri merkitys pullosta ruokaa saaneena kuin pennulla, joka imee tuossa iässä vain luomumaitoa emästään. Pienimmäinen ottaa kiinni isompiaan ja suurin poika jyrää muut alleen. Varvaskaveri ja silmäpotilas pistävät hoitotoimenpiteissä vastaan minkä vain suinkaan pystyvät. Katti on leppoisa, iloinen ja mahdottoman nälkäinen. Minäkin alan nyt viikonlopun aikana ottamaan takaisin univelkaani, jota tässä on tullut tehtyä. Vielä se ei kahden viimeisimmän yön 6 tunnin unilla ole paikattu.

Jenni kysyi koska TuTu astutetaan. Vaikka sille viimein on keksitty mieleinen urosidea, taitaa se nyt kuitenkin olla sellainen juttu, että seuraavat pennut meille tulee vasta ensi kesänä tai syksyllä. Tämän vuoden huolissaanolokiintiö on nyt ylitetty huolella. Yön pimeinä tunteina monta vuorokautta samoilla silmillä valvoneena oli aika-ajoin hyvin vaikeaa kuvitella, että toisinaan tämä harrastus antaa voimia ja rentouttaakin. Nyt alkaa jo optimismi heittää pessimismin sivuun. Eiköhän tämä tästä. Kiitos Ystävät tuesta!

On meillä ollut muutakin elämää, ainakin pikkuisen

Tarmo kävi viime lauantaina viettiominaisuustestissä Oulussa. Minulle jäi testistä oikein positiivinen kuva. Jokainen koira poistui kentältä ”voittajana”, tuloksia ei laitettu paremmuusjärjestykseen eikä ketään hylätty. Jokainen koira testattiin ja ominaisuudet kuvattiin arvosteluun, ei muuta. Meidän koirapojalla oli oikein hienosti kuulat kohdillaan ja se toimi luottavaisesti ja avoimesti läpi koko testin. Sen saaman arvostelun voi lukea alla olevasta kuvasta. Videointi meni vähän plörinäksi kun en varmistanut kamerani toimivuutta. Tiina sai kuitenkin pikkupikkuvideon kännykällään, mutta se jääköön ihan vain omaksi muistoksi tapahtumasta.

Ella-emonen täytti eilen 10-vuotta. Se on alkanut ihan täysin Lystin Ystäväksi ja niiden lempileikki on köydenveto. Pakkohan tätä oli synttäripäivän kunniaksi vähän videolle ottaa. Siinä näkyy kaksi pentua. Ikäeroa niillä on ”vain” 9 vuotta ja 9 kuukautta.





Nyt saa huokaista

19 07 2013

Kesälomani on viimein tainnut kääntyä vaiheeseen, jossa oikeasti ollaan lomalla. Nyt oikeastaan huomaa miten väsynyt sitä onkaan ollut. Sitä nukkuu kellonympäryksiä ja silti pitää ottaa vielä nokoset. Mitäänhän tällä päivärytmillä ei aikaiseksi saa, mutta onko aina pakkokaan? Vielä kaksi viikkoa tätä ihanuutta on edessäpäin ja vielä varastoonkin jää päiviä pidettäväksi.

pentusetlajassa

Huoli pentujen selviämisestä ensipäivistä ja ensimmäisestä viikosta on takanapäin. Kaikki 7 ja Vitsi-emo voivat nyt 2,5 viikkoa synnytyksen jälkeen loistavasti. Pennut harjoittelevat leikkimistä ja Vitsi hoitaa niitä järkevästi. Se ei uhraa pennuilleen koko elämäänsä, vaan nauttii myös omasta vapaa-ajastaan. Pennuilta ei kuitenkaan puutu äitikoiran hoivaa eikä huomiota. Vitsi on niille läsnä kun tarvis niin vaatii. Mielestäni hyvin järkevän emon ominaisuus, harmi vain kun tästä ominaisuudesta Vitsin osalta nautitaan vain tämän yhden ainokaisen kerran.

Isompien koirien kanssa ollaan harrasteltu yhtä sun toista, muttei mitään oikeastaan tosissaan. Tai no – jos tosissaan oloksi lasketaan hillittömän mukava reissu heti kesälomani aluksi Jällivaaraan Armi ja Piippa belggareiden ja niiden ruokkijoiden kanssa, niin sitten ollaan kai tehty jotakin tosimielellä. Minulla oli mukana Marski ja täysin karvaton TuTu. Näillä neljällä koiralla me tuotiin tuliaisina seitsemän titteliä, kaksi ROP-ruusuketta ja yksi VSP-sellainen. TuTusta tuli Kansainvälinen, Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio, Marskista Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio ja Armista Kansainvälinen ja Ruotsin muotovalio. Piippa-Armintytär oli vain muuten erinomaisen kaunis ja haki omat tittelinsä viikkoa myöhemmin Piteåsta Armi-emon kääntäessä kylkeä kotisohvalla Haukiputaalla. Onnea Ansku ja Mika!

Oulun näyttelyssä meidän ruokakuntaa edusti vain kasvattajaluokan ”varakoiraksi” ilmoitettu Esko. Onneksi kasvatinomistajat olivat aktiivisempia ja varsin erinomaisia tuloksia sieltä tulikin. Itselle ihan ykkössykähdyttävää oli kun Jenni halusi viedä itsensä ikäisen Eskon kehään lauantaina. Tytär voitti äiteensä (esitin Untoa) ja lopulta nosti Eskon vielä paras uros kehässä sijoitukselle 4. Sunnuntaina olin itse Eskon remelin päässä ja tuolloin PU-sijoitus oli sitten kolmas. Molempina päivinä Esko hävisi ROP-veteraanin valinnassa Tio-Femmanemälle ja molempien päivien VSP oli Helka-Femman-Ja-Unton-tytär. Hiski (sarjaa Upulit UntoxRinja) sai molempina päivinä varasertin. Sen Luna sisko sai lauantaina ERI:n ja Kupuleiden (KentsuxKatti) Tölkki lauantaina EH:n ja sunnuntaina ERI:n & SA:n. Halo esiintyi eka kerran avoimessa luokassa ja sai hienosti ERI:n lauantaina. On se sekin vain hienosti vahvistunut kropaltaan!

Sunnuntaina kaljut Kolli ja Kiisu olivat mukana tapaamassa Tölkki-veljeään. Pitihän siitä kuva tietenkin napata. Oulun näyttelystä on otettuna melko paljon kuvia sekä Päivin että minun kameroilla. Kuvaajat vaihtuivat kameroiden takana melko tiuhaa, joten ei ole mitään tarkempaa tietoa siitä kuka otti minkäkin kuvan, mutta pääasia että tilanteet tuli ikuistetuiksi. Kuvat löytyvät Facebookin julkisesta hakemistosta *kliks*

Maanantaina 15.7. täällä juhlittiin Eskon (ja samalla sisaruksiensa) 11-vuotissynttäreitä. Juhlakalu oli hyvin mielissään putkensuorituspalkkana olleesta ”täytekakustaan”.

Treenirintamalla on ollut pikkuisen hiljaista, mutta Tarmon kanssa on skarpattu tokon ja agin kanssa. Tokossa ollaan harpattu nöyränä vähän taaksepäin ja alettu purkaa seuraamista osasiin ja noutoa treenataan nyt ensimmäisen kerran niin, että jopa ehkä ajatellaan mitä tehdään tai mitä ei ainakaan tehdä. Agilityssä päätin että se aikanaan kesken jäänyt pujottelutreeni viedään nyt loppuunsa ja melko hyvällä mallilla nyt ollaankin. Videon upotus ei onnistunut, mutta tässä linkki FB-videoon. Näkyy kenelle näkyy, jos ei näy ja niin kovin kiinnostaa, niin pyytää sitten FB:ssa vaikka kaveriksi.

Fyran, Luvan, Katin ja TuTun kanssa agirataa on juostu muutamia kertoja ja kyllä ne kaikki kulkee hyvin. Minäkin kuljen kohtalaisesti aina sinä samana iltana, mutta seuraavana päivänä selkäparka muistuttaa olemassaolollaan ja polvi turpoaa edestä ja takaa. On sitä romuna. Suututtaa.

Femma on ollut agiliidoista nyt vähän sivussa kun sillä on ollut verikorvavaivaa tässä kevään aikana. Nyt on korva parantunut, mutta kyllähän siitä näkee, ettei se enää normikorva ole. Tuskin se kuitenkaan sen mahdollisia veteraaniluokassa käyntejä tulee haittaamaan, mutta tympii se silti. Tämän kauden piti olla Femman viimeinen kisakausi, mutta ehkä mä totean, että kausi oli ja meni. Enhän minäkään ole kisakunnossa, ei ole edes lisenssiä…

Vaikka itse en ole treenannut, olen silti saanut nauttia kavereiden treenien ohjaamisesta. Jossulassa on pidetty monia kivoja treenejä vielä kivemmalla porukalla. Ihan ykköshauskaksi on noussut nk. Hupility-sakki, jossa agilityä ja tokoa ja herratiesmitätemppuilua harrastaa yhdessä koiria apinapinseristä ja chow chowsta aina tanskandoggiin saakka. Voi että sitä riemua! Tekemistä ilman tavoitteita. Treenaamista täysin koirien ja ohjaajien ehdoilla. Siis niin siistiä ja virkistävää kaiken sen järjestäytyneen koiraharrastuksen tosikkomaisten lieveilmiöiden rinnalla. (kuva yllä Petra Tiittanen)

Suomessa on varmasti maailman paras ulkomuototuomarikoulutus. Siitä yhtenä osoituksena oli vasta kokelasvaiheessa oleville järjestetty koirasilmätesti-koulutustilaisuus Oulussa. Pääsin mukaan koiranesittäjän ja -viejän roolissa ja tilaisuus oli todella mielenkiintoinen. Näkemäänsä koiraa pitää kuvailla kuten koirista mitään ymmärtämättömälle sokealle kuvailisi. Onko koira suuri, keskikokoinen vai pieni, voimakas, kevyt, korkeuttaan pidempi vai huomattavasti pidempi jne. Millainen sen kuono-osa tai kallo on, entäpä sen korvat tai karvapeitteen väri ilman, että käytetään koiramaailmassa vakiintuneita väritermejä (jos niitäkään on olemassa)? Miten kuvaillaan koiran liikuntatapaa tai sen kulmauksia ilman että käytetään mitään laatua kuvaavia termejä kuten ”erinomainen” tai ”niukka”. Kuulostaa helpommalta kun loppupelissä onkaan. Jokainen voi toki kokeilla tahollaan.

Omista koirista kuvattavina olivat Femma ja Luva ja näiden lisäksi pääsin vielä fiilistelemään dallu Rutun remmin päähän. En edes yritä selvittää monennessako polvessa sen takana olevaa Belladonnaa olen joskus muinoin näyttelyissä esittänyt. Jossain se siellä kuitenkin on. Sen tiedän – jopa. Jennillehän on luvattu ”rippilahjaksi” dalmatiankoira jo vuosia sitten. Pitää varmaan alkaa jo projektia suunnitella. Rakkaus rotuun on ja pysyy, vaikka matalia onkin tupa täys. Huonomminkin olisi tytär siis voinut ”oman rotunsa” lapsena valita.

dalluilua

Sunnuntaina olisi Ylivieskan näyttely. Täältä en ole ilmoittanut sinne koiran koiraa, mutta eihän sitä tiedä jos sää on siedettävä ja aamulla innostuu liftaamaan turistiksi jonkun kyytiin. Ihanaa kun on 100% vapaus päättää lähteäkkö vai ei. Seuraava näyttely johon täältä oikeasti suunnataan on Corgiseuran erikoisnäyttely elokuun lopussa, mutta senkin viikonlopun tavoite on enemmänkin leireillä yhdessä kavereiden kanssa Jämsästä varatussa majapaikassa kuin olla tiukasti vääntämässä sijoituksista näyttelypaikalla. Tuomari päättäköön sen järjestyksen sitten aikanaan.





Jos sinulla on kiire, älä tee mitään.

22 04 2013

Töissä tuo otsikon mukainen ajatus ei kyllä käy päinsä, mutta kotona kyllä näyttää siltä, että näin on toimittu. Pitkäksi venyneiden työpäivien jälkeen sitä on huolehtinut vain sen, että eläimet saa tarvitsemaansa puuhaa, ravintoa ja kun ne voivat hyvin, oma mielikin on parempi. Ehtii sitä lomallakin siivota sitten kun sellainen ihme koittaa. Vapaa-aikaa onkin tämän kiireisen työkevään jäljiltä tiedossa ihan kiitettävästi, joten ehtii kai sitä haud… eiku lomallakin nukkua.


Upuleiden Tuittu ja Saara treenimässä peilin edessä

Kämpillä on treenailtu vaihtelevalla aktiivisuudella. Huhtikuun alussa vietin siellä pitkän treenisession yhdessä Corgiseuran Pohjois-Suomen alaosaston kanssa. Pyrin viestittämään osallistujille, että näyttelyissä voi kyllä käydä puolivaloilla kokeilemassa miten se koira esiintyisi tai sitten oikeasti opettaa se esiintymään niin, että sen parhaat puolet tulee esille – tai vastavuoroisesti niin, ettei nyt ainakaan niitä anatomisia puutteita korosta. Kyllä ne valveutuneet tuomarit löytää ne kuitenkin, mutta kehänlaitavalokuvaajille ei kannata sitä iloa antaa… vaimitenseoli…

Koirat ulkoili iltojen pidennyttyä aika paljon jäällä niin kauan kuin jäätä riitti. Olihan ne auringonlaskut upeita! Jäällä sitä aina hermo lepäsi ja tunne siitä, ettei voisi asua sisämaassa, vain voimistui.

Sellaisen irtioton arjesta kuitenkin otin, että toteutin pitkään suunnitteilla olleen Kuopio-vierailun viikko sitten. Ihan hövelisti jatkoin viikonloppua vielä päivällä ja pysäytyksellä Iisalmen kupeeseen Runnillekin. Oli mukavata! Matkaseurana suurimman osan ajelusta olivat Miuku ja Joona + sushukkalapset Laina ja Usko.

Perjantaista sunnuntain alkuiltaan vietin Pondera-Pirjon messissä Kiisun, Kollin, Kattin ja TuTun kanssa. Niiden käytös oli muilta osin moitteetonta, mutta pikkuvesselit söi Pirjon hierontapöydästä johdon (no se oli kuulemma jo valmiiksi rikki… mutta silti, sori Pirjo!)  ja Kolli ei ehtinyt yhden kerran ihan ulos asti koipeaan nostamaan. Siitä tuli pikkuinen miinus pentusille, mutta vielä isompi miinus minulle kun en älynnyt huomioida asioita tarpeeksi. Pirjon kanssa syötiin, shoppailtiin ja vaihdettiin kuulumisia. Maailmakin ehkä taas vähän parantui.


Pirjon Poppiksen kanssa katteltiin telkusta sisustusohjelmaa kun Pirjo hieroi TuTua.

Koirat saivat tuta ripauksen kaupunkilaiselämää kun ulkoiltiin pääasiassa ihan urbaaneissa ympyröissä. Minä yritin olla valveutunut koiranomistaja ja varauduin kerrankin kunnolla kakkapussien kanssa lenkille lähtiessäni. Pusseja oli taskussa enemmän kuin koiria hihnassa ja keräsin urhoollisesti koirien kiltisti vääntämät tortut talteen. Neljä pussia kourassa kävelin sitten reippaasti roskista etsien, mutta tovin talsittuani totesin homman aivan turhaksi. Omakotitalojen roskikset olivat nounou. Yhdestäkään en pongannut sitä koirankakkaroskis-tarraa. Kerrostalojen roskikset olivat lukkojen takana. Siinä vaiheessa kun olin astunut kaikista väistelyistä huolimatta jalkakäytävällä olevaan koiranpaskaan nro 347, heitin omien koirien jätökset pusseineen päivineen (pussit olivat maatuvaa sorttia) vitikkoon. Oikeasti! Jos koiranomistajia velvoitetaan siivoamaan jätökset, niin voisi kai tuota edes JONKUN roskiksen sinne tien sivuun laittaa? Omakotitaloissa asuvat koiranomistajat voisivat helpottaa kanssasisariensa lenkkeilytuskaa laittamalla niitä koirankakkaroskis-tarroja roskalaatikoihinsa. Ajattelin siinä kävellessäni mm. tanskandoggin omistajia. Reppuko se pitää selässä kantaa, jotta saa sen isomman tavaran kotio asti kannettua? Neljän pussin ja neljän hihnan kanssa taiteilu otti jo näppien päälle ihan riittävästi.

Kyllä me treenattiinkin. Kolli ja Kiisu humputteli näyttelyasioita ja Kiisu vähän kierteli merkkejä ja koski keppiin ja teki maahan-seiso -jumppaa. TuTuli sai kokeilla rally-tokoa eka kerran ja se olikin aika pätevä. Pirjo dognappasi Kattin ja teki sen kanssa mitä teki, pääasiassa varmaan fiilisteli.

Nähtiin me muitakin tuttuja kuin Pirjo koirineen. Ensimmäinen tuttavuus oli Ellan ottotyttö sushukka Lahja omistajansa Kiian kanssa. Lahja oli oikein reipas tottistelijan alku ja yhteistyö vaikutti kovasti mukavalta. Lauantaina sitten nähtiin Päivin ja Helka-Femma-Untontyttären ja Hiski Rinja-Untonpojan rally-toko treenit. Päteviä rekkuja ja ihan pätevä Päivikin!

Sunnuntaina paluumatka suuntasi ensin Runnille, jossa vietettiin maanantaina Eetu-corgin 1-v synttäreitä. Nepä ei olleetkaan ihan mitkä tahansa synttärit, vaan varmasti ehkä Suomen valokuvatuimmat ja jos ei seuratuimmatkin koiransynttärit ikänä. Niistä voi lukea Eetun kämppäkaveri Pietun blogista ja Pietun FB-sivustolta, jotka päivittäin keräävät melko mittavan joukon ihmisiä seuraamaan koirakaksikon kuulumisia.


Kuva: Minna Lappi

Ihanan maalaismaisemissa vietetyn vuorokauden jälkeen ajelin maanantai-iltana kotiin todetakseni, että lumi oli kaikonnut lähes kokonaan kaikkialta. Hupsista! Yhtäkkiä kenttä olikin taas minun valtakuntaani ja ensimmäiset treeninpoikasetkin siellä on jo pyörähdetty. Jenni on nyt jääkiekkokautensa päätyttyä päättänyt harrastaa kesän agilityä. Piika ja TuTu saavat vuorollaan ”pikku treenit”. Kiva jos on innostusta. En valita.

Olosuhteiden pakosta lenkkeilymaastot vaihtuivat merellisistä vaihtoehdoista toistaiseksi hiekkakuopiksi. Hyvä sielläkin on olla, mutta  ei tässä mene aikaakaan kun taas päästään merelle kahlaamaan ja kastumaan. Kuukauden päästä on rantavesi jo varmaan sellaista, että koirien uittaminen on jo ihan helppoa. On koirauimalaa ihan omasta takaa ja kuntopiiri valmis.

Ja mitäkö kuuluu Tarmolle? Tarmo on erikoistunut koiranruokavarkaana, mikä näkyy sen vyötärössä jo aika tavalla. Ei sinällään, että lisäkilot sille mitenkään haittaa aiheuttaisivat – onhan se ollut melko kevyessä kunnossa. Joku roti kuitenkin täytyy olla siinä syökö päivittäin hallitusti sen oman ruokamääränsä, vai varastaako 3-4 kiloa suoraan saavista. Varkaudenestojärjestelmäksi Tapsa kehitti Tarmolle älypelin. Kolme jousellista hakaa, joista kaksi on eri suuntaan aukeavia kuin kolmas. Tähän mennessä tilanne on sellainen, että Tarmon ennätys on 2 hakaa auki, 1 kiinni. Sitä eripäin olevaa hakaa se ei vielä – korostan VIELÄ – osaa avata. Jotta Tarmon elämä ei olisi helppoa, on se myös harrastanut luontourheilun sijasta citylenkkeilyä ikätoverinsa Martin kaverina. Kaksikko on kelpuuttanut mukaansa myös vaihtelevan kokoonpanon pikkurakkeja oman kokonsa esille tuomiseksi. Ehkei kannata kertoa niille, että niissä pikkurakeissa on paljon enemmän egoa ja sisäistä kokoa kuin noissa kahdessa pojankoltiaisessa yhteensä…


Kuva: Hanna Luoto

Englannista tuli kivoja terveisiä. Kustin (BW Gruffudd Gritus) ensimmäisestä pentueesta oleva tytär Tamlin Charity on käynyt kahdesti näyttelyissä. Kummassakin tuli narttupentujen voitto, toisessa Best Puppy In Show, toisesta narttupentujen loppukisassa (Puppy Bitch Stakes) 34 muun joukosta sijoitus hienosti toinen. Toivottavasti näen tämän neitokaisen sitten syksyllä kun vuosittaisen erikoisnäyttelyreissun aika koittaa.


Tamlin Charity 5 kk, kuva Brooke Taylor

Täällä Suomessa kasvatit ovat ahkeroineet. Päivi ja Helka tekivät uuden aluevaltauksen isomettäläisten joukosta osallistumalla ensimmäisiin Rally-toko-kisoihinsa. Julia & Tove saivat ensimmäiset LUVA-tuloksensa agikisoista, vieläpä samana päivänä. Sonja & Romi ovat kiitäneet vauhtiratoja ja kisakirjasta löytyy se ensimmäinen LUVA-tuloskin. Näyttelykehissä ovat kiertäneet vast’ikään valioitunut Helka, kämppiksensä Hiski, Kupuleiden Pätkis, Upuleiden Tuittu ja vanhat kehäketut Unto, Rita ja Onni ja uuden kehiintulemisen tehnyt Rinja. Tokokisoissa ovat ahkeroineet voittajaluokan kisaoikeuden hakeneet Kätyri & Pia ja ensimmäisen tokokokeensa kunnialla selvittäneet Romi ja Sonja. Lonkkakuvissa poikkesi Tessu ja vieläpä varsin hienoin tuloksin! Jos jonkun tästä listasta nyt jotenkin unohdin, niin antanette anteeksi. Aktiivisia olette olleet ja siitä kiitos teille.

Minun oma aktiivisuuteni alkaa vasta Kuopion näyttelystä ja se kuinka aktiivisena kesä koiranäyttelyiden osalta jatkuu, riippuu hyvin pitkälti siitä mitä siellä Kuopiossa tapahtuu. Agilityn osalta teen tarkemmat suunnitelmat sitten kun oikeasti saan nuo esteet levitettyä kentälle ja otettua tuntumaa lajiin. Yksi pentukurssi Kiisun kanssa ja kertakeikka Muhoksen treenihallille ei nyt vielä kerro, onko minusta tai koirista kisakentille millä aikataululla. Epäilen, että koirat ovat kisakunnossa nopeammin kuin minä. Siihen malliin niillä hirtteli kaasu kiinni siellä keinonurmella…

Kevään kunniaksi koirien pesu-urakka on aloitettu. Sitä seuraa yleensä Tapsan ja Jennin suureksi ”riemuksi” aina kuvaussessio, jossa avustajiksi joutuvat toisinaan Jennin kaveritkin. Eilisen pesu-kuvausurakan tuotosta ovat nämä otokset:


Marski melkein 2v


TuTu 3v


Kiisu 8 kk


Kolli 8 kk





Melkein ehjä viikko

3 03 2013

Viime viikko meni melkein ilman kolhuja ja verenvuodatusta tämän poppoon osalta. Eilen tuli pikkuinen takapakki kun Tarmo teloi kyntensä likimain irtipoikki ja verta tietenkin vuodatettiin. Tarmo tarkkana poikana luuli lattialla olevan veren olevan Fyrasta ja kosi minkä kerkesi. Ihan turha varmaan mainitakaan, että pakit sai ja lujasti.

Kämpille kerkesin vasta torstaina treeneihin. Olin ihan puhkipoikkiväsy jo lähtiessäni, joten ajattelin, että tämä kerta vedetään ihan vain pelleilyksi ja tehdään asioita, jotka ei kuulu millään lailla minkään koiran oikeaan treeniohjelmaan. Mukaan lähtivät ”saksalaiset” eli Tarmo ja Fyra. Fyra treenasi naksulla kaikenlaista hassua. Opetin sen nousemaan pesuvadin päälle ja lopulta kiertämään sitä kuin sirkusnorsu ikään etujalat vadilla ja takajalat lattialla. Helppo nakki! Meni jakeluun aika nopeasti. Takapään osuttaminen sinne vadille jäi vaiheeseen, mutta alulle laitettiin.

Tarmo treeni näyttelyseisottamista. Kaikkee sitä! Vaikka kuinka venytin ja vanutin, en saanut sen selkälinjaa yhtään sen laskevammaksi kuin millään keskivertokoiralla on. Ei ole Tarmo näitä näyttelysessejä sitten lainkaan, vaikka sillä kyllä on handleritkin oikein jonossa odottamassa, että koska päästään kehää kiertämään. Sitä päivää ei tosin taida koskaan koittaa, mutta jos jollain on heittää kikkakutosta jolla saadaan tuo omaa elämäänsä elävä korva pysymään hetken satavarmasti pystyssä, niin sitten voidaan joskus harkitakin yhtä kierrosta H-tuloksen toivossa. Se korvahan siis menee pystyyn kyllä… jos se tahtoo.. aina ei tahdo.

Kämpille on Liisa hommannut ison peilin ja voi että se on mahtava kapistus! Oli pakko ottaa pieniä tokottelujuttuja sen edessä ja katsoa vain sieltä peilistä mitä koira tekee. Raadollista! Sitä koiran seisottamista oli myös hieno tarkastella sieltä peilistä. Pääsi palkkaamaan just eikä melkein oikeasta tekemisestä (kontaktista, käännöksestä, seisoma-asennosta jne).

Perjantaina oli Kiisun agitreenien vuoro. Kiisuli oli tosi reipas, meni rohkeasti ensimmäistä kertaa pussiin ja suorastaan ryntäsi syömään keinun loppupäähän namipalkkaansa. Se alkoi myös selvästi seurata muiden tekemisiä ja kuumua niiden suorituksesta. Omiin suorituksiinsa se jopa pikkuisen keuli ja kyttäsi äitinsä tavoin. Sieltä se tulee Pikku-Kiisun syttyminen vielä! Jenni oli mukana treeneissä ja kiltisti kuvasi kaikenlaisia treenipätkiä videolle. Niistä sitten koostettiin seuraava lyhkänen pätkä:

Sunnuntaina ohjelmassa oli Corgiseuran alaosaston kokous Tupoksella ja treenit kämpillä. Sain sopivasti osutettua aikataulut niin, että sain suoraan ajella kokouksesta Kämpille. Mukana oli Kiisu, Kolli ja Katti. Kämppänaapurit soittivat hyvää musiikkia ja sen tahdissa sitten treenittiin toista tuntia erilaisia asioita. Kolli ja Kiisu leikki näyttelyasioita ja Katti sen lisäksi vähän tokotteli. Kiisu otti vielä pienet leluleikit. Jälleen kerran ylistin sitä isoa peiliä. Oli siitä vain mahtava katsoa miltä se moppe seistessään näyttää ja palkata sitä juuri oikeaan aikaan oikeasta asiasta eli tässä tapauksessa asennosta. Jospa viimein minunkin koirat oppisivat oikeasti esiintymään, eikä vain pummaamaan namia.

Tänään otettiin myös Kiisusta ja Kollista puolivuotiskuvat kun ilma oli nätti ja hetki sopiva. Katti-äiteekin pääsi kuviin:


Kiisu


Kolli


Katti-äitee


Katti & pennut

Enää kolme yötä ja reissuun. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin kovasti ja paljon. Tapahtumista vähäisin ei ole se, että Marskille tulee huomenna morsian… jännää!

 





Ihan turha viikko

25 02 2013

Viime viikko meni melkeinpä täysin pedissä. Kun pedistä pääsin, tapahtui tapaturma, jonka takia sitten olin taas… ylläripylläri… pedissä. Ensin iski angiina niin huolella, että piti viikko takaperin sunnuntaina nöyrtyä ja ensiapuun raahautua. Angiinan kaveriksi tuli migreeni, sellainen huimaava, päätähalkova ja oksettava malli. Huumori oli koetuksilla angiinakurkulla posliinia halaillessa.

Neljä päivää olin täysin vuoteen omana. Sitten tuli hutera paranemisolotila ja koska sairastaminen piti lopetella pikkuhiljaa, suuntasin perjantai-iltana Oulunsaloon samalla kun muu väki lähti Kärppä-naisia kannustamaan jäähallille Ouluun. Siellä sitten onnistuin komuamaan ”koiraportin” läskeineen irti ovenpielistä ja kaatumaan pärstä edellä painavan nojatuolin puisiin kädesijoihin. Verta tuli nenästä  yli 5 tuntia ja nyt naama on nyt kuin kapakkatappelun jäljiltä. Nenäkin murtui katu-uskottavasti. Rutisi kuin kuiva oksa. Nyt en saakaan siihen koskea hetkeen, että jää jotensakin suoraksi.

Että näin – ihan turha varmaan kertoa, että oli aika lailla harrastamaton viikko koirilla. Onneksi on tuo oma piha, jossa koirat saa juoksutettua melko hyvin kun uppohankeen pistää keppiä ja lumipalloa menemään. Sen kykenee tekemään puolikuntoisenakin jos vain jotenkin kykenee pystyssä pysyttelemään ja silmät sietää valoa.

Ainoa, joka on treenin makuun päässyt, on Pikku-Kiisu, jolla alkoi Tupoksella pentuagin pro-kurssi. Kiisu on se pentu, ympäristö on agia ja minun pitäisi olla se pro, vaikkakin väitän, että olin kipeällä naamallani kaukana siitä. Kiisu teki reippaasti asioita, muttei sillä mikään täysrähinä ollut päällä. Vauvamaisen touhukkaasti se kuitenkin yritti ymmärtää mitä siltä haluttiin. Ehkä kaikkein paras älynväläys sillä tapahtui pujottelussa, joissa se ymmärsi heti pysytellä ohjureiden avustamana reitillä.

Eilen iltamyöhällä testasin kaatumisesta kipeytyneen kropan toimintaa pikku treeneissä Kämpillä. Mukana oli vain Kiisu ja Tarmo. Kiisu treenasi namilautaselle juoksemista (kotiläksyä pentukurssilta) ja hampaiden näyttöä (se pentele tekee siitä shown). Kumpikin treeni onnistui kivasti. Namilautaselle mentiin laukalla ja hampaiden näytössäkin se pään viskominen jäi vähemmälle.

Tarmo oli osin ihan kuutamolla ja käskyn meneminen ymmärrykseen asti, tuntui kestävän ikuisuuden, mutta kyllä sieltä ihan järkevääkin toimintaa löytyi. Paikallaolo oli hyvä. Liki kylki kyljessä vuosikkaan doggiuroksen kanssa makasi rauhassa. Naksuttelin kosketusalustaa ja herneet pyörivät ihan hoksaamiseenkin saakka. Henkilöryhmää treenattiin eka kertaa ikinä. Kolme henkilöä meni hyvin, mutta neljättä henkilöä paikannutta tuolia piti kummastella. Se ei meinannut saada siitä silmiään irti ollenkaan. Torvi! Kaukojen asentojumpassa on tapahtunut läpimurto. Se osaa nyt nousta jalkojaan liikuttamatta istu > seiso ja maahan > seiso. Olen edelleen ihan vieressä, mutta noiden liikesarjojen viemistä lihasmuistiin on kyllä väännetty. Eilen tuli ensimmäiset puhtaat setit. Taisin jättää vain yhden istu > seiso vaihdon palkkaamatta, vaikkei sekään katastrofi ollut.

Sairastamisen lomassa meillä on laitettu alulle pikkukoiria. Onneksi Esko-papparainen muisti, mitä noille tyttökoirille tehdään kun niillä on ”ne”. Melkeinpä ovat keskenänsä TuTun kanssa hoidelleet hommat. Nyt vain odotellaan, onko luonto sitä mieltä, että tuo yhdistelmä on tarkoitettu syntyväksi. Minä olen sitä mieltä, että on ja onneksi pari muutakin on jo odottelemassa, josko oman Pikku-E:n tai Pikku-T:n sieltä saisi.

Englannin reissuun ei ole enää montaa aamua. Työpäivien aamukahveja on jäljellä enää 6. JIPPII!

 





Treenikämppä

5 02 2013

5.2.2013 klo 17.48

Talven toimettomuus sai äkkikäännöksen kun Liisa aktiivisena ihmisenä soitteli mahdollisia koiraharrastajille vuokrattavia tiloja läpi. Ihan halvalla tahi helpolla sellaisia ei tarjolla ole ja halpa ja hyvä tai halpa ja kookas eivät ole tässä tapauksessa mitenkään yhdistyviä adjektiiveja. Lopulta kuitenkin halpa ja kelvollinen kohtasivat kun Myllymäen koululta meille osoitettiin kakkoskerroksesta luokkahuone ja seitsemään naiseen jaettuna se vuokrakin jäi ihan kohtuulliseksi. Naapureiksi saatiin varmaan kaikki Raahen bändit ja bändintekeleet.

Siitä se sitten lähti ja ensin talkoiltiin sotkuja sivummalle, että saatoimme kuvitellakaan tuovamme koirat niiden käytävien läpi treenitiloihin.

 

Ensimmäiset treenit pidettiin viikko sitten tiistaina. Ihmeen hyvin tilaan mahtuivat pyörimään koirat harjakoirasta tanskandoggiin. Suuri yllätys oli, että ulos ja käytävään kuuluva soitto ei kuulu tuonne meidän luokkahuoneeseen lainkaan kun ovi on kiinni.

Kiisu, Kolli ja Vitsi ovat treenanneet näyttelyremmiasioita ja ihan vain muiden mukana höntsäilyä. Tarmo on tottistellut.

Tällä kämppäläisten aktiiviporukalla ollaan suunniteltu jo vaikka mitä pientä ilkeyttä keskenämme. Suunnitelmissa on treenien lisäksi esimerkiksi valokuvausstudioleikkejä ja bling bling iltaa. Onhan meillä nyt oma tila missä näitä harrastaa.

Tänään treenaamaan pääsevät Kiisu, Katti, Marski ja Tarmo. Kiin ja Koon on aika kasvaa toisistaan erilleen edes pikkuisen.

5.2.2013 klo 23.05

Kolmannet kämppäilytreenit takana. Mukana oli suunniteltu kokoonpano. Kiisu kipitti näyttelyhihnassa, Marski opetteli tarjoamaan poseasentoa, Katti kaahotti rinkiä ja tottisteli ja Tarmo harjoitteli tokottelemaan juoksunartun ollessa vieressä. Fiksu miehenalku osasi kyllä käytöskoodit ja näin se pitää ollakin. En mitenkään vain hyväksy selityksiä siitä, että ”ei tää nyt tottele kun se haisto juoksunartun”. Meillä tottelevat kaikki kun tarve niin vaatii ja jopa mielellään. Toreilla ja turuilla on niin paljon juoksunarttuja, että tokihan siitä saisi aina hienon tekosyyn sille, että koiran hallinnassa on jotain vialla…

Itselle tähän muistiksi laitettakoon, että Tarmo jumppas maahan-ylös-maahan liikesarjaa, kontaktinpitoa, peruuttamista ja teki ensimmäisen paikallaolonsa niin, että poistuin luokasta oven ulkopuolelle. Rauhallinen oli tyyppi ollut siinä maatessaan, vaikka se Juoksu-Piru oli paikkamakuukaverina. Aini – luoksetulon pysäytykset oli hyviä, mutta nyt pitää tehdä tovi vielä enemmän läpijuoksuja lyhyemmilläkin matkoilla. Ei se ollut hidas (vielä), muttei valtavan nopeakaan.

Pikku-Hukkasetkin (Sauli, Usko ja Laina) kävivät kämpillä kääntymässä. Demi, Kiisu, Marski ja Katti niiden kanssa puuhailivat aikansa.

Tänään kuultiin ensimmäisen kerran musiikkia jopa luokkaan saakka kun seinän takana soitettiin heviversiota für elisestä. Saiskohan niiltä pojilta tehdä biisivaraukset aina treenien ajaksi. Nousis se omakin tossu eli villasukka vieläkin jouhevammin.

Torstaina jatketaan samoissa merkeissä.