Mitalikahvit keitetty

14 08 2017

Suomen Kennelliitto palkitsee vuosittain ansioituneita Kaverikoiria. Kukin koira voi saada tämän huomionosoituksen vain kerran. Tämä kerta koitti Kollille, Piikalle ja kotona ison mahansa kanssa odotelleelle Kiisulle Oulun KV-näyttelyn yhteydessä 15.7. Palkittujen rivistö olikin melko pitkä, sillä palkittavia oli Raahen ryhmän lisäksi Oulusta ja Kuusamosta.

19983925_10155573907147360_1738087394832558789_o

Koirista oli ennakkotietona kyselty tehtyjen vierailujen määrää ja kohteita, joissa ne ovat vierailleet ja nämä myös kuuluttaja toi juonnossaan yleisön tiedoksi. Vierailujen määrä oli suuntaa antava, sillä tokihan tietojen annon jälkeenkin oli noita keikkoja meistä jokainen tehnyt. Kollin ilmoitettu vierailumäärä oli 36 ja kohteiksi nimesin erityisesti kehitysvammaisten palvelukodit, mutta tokihan se on myös vieraillut lasten ja ikäihmistenkin parissa. Piikan vierailumäärä oli 28 ja kerroin sen olevan vierailuiden osalta kaikkiruokainen. Kerroin myös Piikan olevan syy sille, miksi itse olen Kaverikoiratoimintaan lähtenyt. Kotona pentujaan viimeisillään odottanut Kiisu sai myös osansa kuulutuksista, vaikkei se luonnollisesti itse palkitsemiseen päässyt. Kiisulla oli takana 28 vierailua ja sen erikoisalaksi nimesin erityisesti vanhukset ja ne ihan pienimmät lapset, sillä sen kanssa ei tarvitse hauraimmankaan asiakkaan olla varuillaan. Kiisu ei riehu, raavi tai tee äkillisiä liikkuja, vaikka Kaverikoiratoiminnan ulkopuolella se onkin varsin tekevä, puuhakas ja riehakas tapaus.

20045560_10155516990928048_4572667124927438018_o
Palkittujen rivistö oli pitkä ja mahtui nippa nappa näyttelyn loppukilpailukehään. Kuva Kirsi Kotisaaren kamerasta, kuvaaja?

Koirat saivat kaulaansa kauniit mitalit ja me koiranohjaajat käteemme kunniakirjat. Lisäksi myös Kaverikoiratoiminnan ruokasponsori Pedigree muisti meitä tuotepaketein. Niistä suun saivat makeaksi paitsi koirat myös me ihmiset.

Raahen ryhmästä palkittavia oli runsaasti. Kaikki eivät toki tuonne tilaisuuteen päässeet, joten he saivat mitalinsa postissa. Melko joukkio meitä kuitenkin oli mitaleja vastaan ottamassa.

20157986_10155516995398048_3502410436780661609_o
Raahen ryhmä yhteiskuvassa. Kuva Kirsi Kotisaaren kamerasta, kuvaaja ?

20017541_10155574186392360_5098440005466469132_o
Kilposen Jutta otti Piikasta ja Kollista näin hienon kuvan palkitsemisen jälkeen!

19642239_10155574498507360_6479811859568325492_n.jpg
Ja viimeisillään pentuja odottanut (synnytti seuraavana päivänä) Kiisu sai pukea huivin ja mitalin kaulaansa kotona. Sitten keitettiin kahvit, mitalikahvit. On ne tällä vapaaehtoistoiminnalla ansaittu, vaikkei tässä hommassa olla mukana kullan kiilto silmissä. Kyllä kuitenkin tällainen huomionosoitus silti mieltä lämmittää.

Vaikka täällä meillä kolmella ”roikkuu mitalit kaulassa”, ei me silti ole jääty kotosalle niitä ihastelemaan. Vierailuita on jatkettu erilaisissa ulkotapahumissa ja jatketaan pitkin alkavaa syksyä, jolloin alkavat myös ne nk. laitosvierailutkin. Kiisu on hetken riveistä poissa, mutta muu seitsikko (Kolli, Katti, Piika, TuTu, Luva, Lysti ja Tarmo) kiertävät kanssani muun ryhmän mukana ihmisiä ilostuttamassa kuka missäkin. Viimeksi oltiin lapsille suunnatussa Huvilahti-tapahtumassa tällaisella kokoonpanolla:

20638450_10155644054082360_446888270021886587_n

Kaverikoiratoiminta ottaa jonkun verran aikaa, mutta antaa takaisin monin kerroin enemmän positiivista mieltä kuin siinä ajallisesti häviää. Suosittelen tutustumaan toimintaan jos yhtään touhu kiinnostaa. Lisätietoja toiminnasta löytyy Kennelliiton sivuilta





Vielä on kes… eiku kautta jäljellä…

13 08 2017

Koiran elämä on mitä suurimmilta osin arkea, yhdessäoloa ja puuhastelua omistajan kanssa. Vaikka tässä näihin tarpeisiin koiria kasvatetaankin, ei se silti koiralle itselleen ole huono asia olla rakenteeltaan tasapainoinen ja jos siihen on kuorrutukseksi saatu ripaus kauneuttakin, niin kivahan sellaista on katsella, miksei jopa näyttelyissäkin käyttää jos intoa riittää.

Tämä vuosi ja erityisesti kesä on ollut monella tavoin meidän ”heimolle” menestyksekäs. Näyttelyissä on käyty vaihtelevalla aktiivisuudella. Aika usein kun on liikkeelle lähdetty, onkin sitten oltu isolla porukalla viettämässä yhteistä näyttelypäivää. Kimppakyydit ja yhteismajoitukset ovat myös olleet näkyvässä roolissa. Mukavaa on ollut ja yhdessä on iloittu menestyksestä. Joukkoon mahtuu toki niitä pettymyksenkin tunteita, eikä aina se oma suosikkikoira voita. Kateutta, mutinoita, natinoita, huonoa häviämistä ja jälkipeliä mahtuu lieveilmiönä tähän harrastukseen ja tämän edessä voittajan osa ei aina ole lainkaan helppo. Tätä harrastusta ei sovi ottaa turhan vakavasti ja kateuskorttienkin kanssa on mahdollista oppia elämään. Antti Tuiskun sanoja lainatakseni: ”Jos sisimmässä kaikki olisi hyvin, toisen paremmuuden ei pitäisi häiritä” (Me Naiset -lehti). Näyttelyt eivät tästä maasta loppumaan pääse. Kesäkautena varsinkin on joka viikonloppu eri paikkakunnilla paljon iloisia ihmisiä iloisen väriset ruusukkeet tai toivomaansa palkintosijaa osoittavat arvostelulaput kädessä. Ehkä järjestys on toisessa näyttelyssä katsontakannasta riippuen mieluisampi? Ehkä oma koirani voittaa tuolloin? Veikkaan ettei maapallo lopeta pyörimistään jos ”väärä” koira joskus voittaa ja sen omistaja tulee iloiseksi.

Ynnään tähän nyt tämän vuoden menestyjiä – niitä jotka ovat olleet tähän mennessä rotunsa parhaita, rotunsa parhaita veteraaneja tai saaneet sertin, jopa ehkä valioituneetkin. Linkitän myös tiedot KoiraNet-järjestelmään, josta kiinnostuneet voivat kurkata kenestä on virallisemmin kyse. Lisäksi laitan myös meidän kasvattajaluokkien kuvia. Yhtään samalla kokoonpanolla olevaa ryhmää ei muuten tänä vuonna ole esitetty.

Rotunsa parhaina palkittuja:

tutukemijutta
TuTu (ROP:t Tuuri, Kemi, Saarijärvi, VSP:t Erikoisnäyttely ja Jällivaara SE)
Kuva: Jutta Kilponen

KolliRhe
Kolli (ROP:t Erikoisnäyttely, Jällivaara SE, VSP:t Kemi, Raahe)
Kuva: Jonna Jussila

Mokkasta
Mokka (ROP:t Tromssa NO, Överkalix SE) Kuva: Jutta Kilponen

Pirkka
Pirkka (ROP: Tornio, VSP: Saarijärvi, lisäksi erikoisnäyttely BIS1-juniori)
Kuva: Petra Tiittanen

pinko
Pinko (ROP: Raahe) Kuva: Petra Tiittanen

Viljo
Viljo (ROP: Porvoo, Tuusula) Kuva: Jenni Flinck

20479701_10213640545030201_7267769737601606852_n
Priha (ROP: Goes, Oss, Groninge, Venray, Echt, Limburgia, Rotterdam NL & Dortmund DE) Kuva: Kynoweb

dio
Dio (ROP: Pello) Kuva: Jutta Kilponen

helka
Helka (ROP: Moletai LT, Moletai Baltic Winner LT) Kuva: Petra Tiittanen

marski
Marski (ROP: Kauhava) Kuva: Susan Hellman

ketku
Ketku (ROP: Tallinna EE, VSP: Varkaus) Kuva: Petra Tiittanen

Rotunsa parhaita veteraaneja:

femma
Femma (Kauhava, Tornio)

Katti1
Katti (Kemi, Raahe, Jällivaara SE) Kuva: Anne Walden

Sertivoittajia

Yllä esiteltyjen Pirkan (FI), Pinkon (FI), Viljon (FI), Prihan (NL & DE), Dion, Kollin (SE), Mokan (SE & NO), Helkan (LT) ja Ketkun (EE, FI, SE) lisäksi sertiruusukkeita ovat saaneet:

IMG_1346
Kiisu (Tornio)

dimma
Dimma (Porvoo) Kuva Jenni Flinck

hulta
Hulta (Tallinna EE) Kuva: Petra Tiittanen

Kasvattajaluokat:

kauhava
Kauhava (Marski, Wicca, Puhi & Pirkka), ROP-ryhmä, BIS2-ryhmä
Kuva: Susan Hellman

tornio
Tornio (Kiisu, Pinko, Pirkka & Dio), ROP-ryhmä
Kuva: Minna Lappi

IMG_6301.jpg
Tuuri (Marski, Katti, Pirkka & TuTu), ROP-ryhmä

erkkari
Erikoisnäyttely (TuTu, Minttu, Pirkka & Marski) KASV2 KP
Kuva: Mikko Palsola

gallivare
Jällivaara Ruotsi (TuTu, Mocca, Katti & Kolli) ROP-ryhmä, BIS4-ryhmä

saarijarvi
Saarijärvi (TuTu, Pirkka, Minttu ja Pinko) ROP-ryhmä, BIS3-ryhmä
Kuva: Paula Heikkinen-Lehkonen

Kemi
Kemi (Kolli, Dio, TuTu ja Pinko) ROP-ryhmä
Kuva: Jenni Flinck

Raahe
Raahe (TuTu, Dimma, Mocca & Kätyri), ROP-ryhmä, BIS2-ryhmä
Kuva: Petra Tiittanen

Valionarvoja ja muita näyttelytitteleitä on tullut tähän mennessä seuraavasti:

  • Kolli: POHJ & SE MVA
  • Mokka: C.I.B. (vaatii vielä vahvistuksen), POHJ & SE & NO MVA
  • Kiisu: FI MVA
  • Helka: C.I.B. LT MVA BALTV-17
  • Priha: VDH Europa Jugendsieger 2017 & BENELUX Winner 2017
  • Ketku: BALTJV-17 EE JMVA

IMG_8513
Kolli valioiduttuaan Ruotsissa. Kuva Jutta Kilponen

Erityisiä menestyksen hetkiä:

19221558_10155460053157360_5031027712652260784_o
Jenni esitti Tuurissa Marskin alusta loppuun saakka ja hienosti esittikin, sillä ensimmäisen kerran Jennin esittämä koira voitti oman sukupuolensa muut kanssakilpailijat. Nyt ei tarvitse enää kysyä, kuka esittää Marskin jos se ilmoitetaan näyttelyyn. Jenni on vapaaehtoinen heti. Itsevarmuus koirien esittämisessä rotukehissä myös kasvoi tällä reissulla runsaasti eikä Jenniä näytä enää niin jännittävän vieraidenkaan koirien esittäminen tarvittaessa.

19030391_10155460055417360_1634131137269044988_n
TuTu voitti Tuurin miljoonakoirassa ryhmän (ja ralliauton). BIS-kehässä ei sitten enää sijoitusta tullut, mutta…

20424330_10155625260607360_8549288597636879981_o
… Raahessapa TuTun tytär Pinko sitten olikin näyttelyn kaunein koira. Ryhmävoittajia oli tosin tässä näyttelyssä vain kaksi (Pinko ja komea sininen tanskandoggi), mutta BIS-voitto silti. Ei mitään tavallista kakkupalaa tälle rodulle, vaikkakin samana päivänä Kainuussa myös nuori cardinarttu voitti ryhmän ja BIS-ruusukkeen. Onnea sinne! Melko päivä rodulle oli tämä lauantai 29.7.2017.

(nämä 3 kuvaa yllä: Jutta Kilponen, Jutta Kilponen & Jonna Jussila)

Lopuksi

Vuotta on toki vielä jäljellä, vaikka näyttelyiden aktiivisin aika ajoittuu aina kesään. Edessä on isoja sisänäyttelyitä mm. Seinäjoella, Jyväskylässä ja tietenkin Koiramessujen voittaja-näyttelyt Joulukuussa Helsingissä. Osallistumista näihin ehtii meistä jokainen vielä miettiä ja harkita, tutkia kalenteriaan, lompakkoaan ja tehdä päätöksen ennen viimeistä ilmoittautumispäivää.

Tällä tekstillä kuittaan samalla loppukesän blogipäivityksien puutteen näyttelytuloksien osalta. Paljon muuta muistiin kirjoittamisen arvoista on toki tapahtunut. Näistä jokainen tapahtuma on varmasti tärkeämpi juttu kuin yksikään näyttelyruusuke tai ryhmäkehästä voitettu pölyä keräävä pokaali ja ansaitsevat ihan omat kirjoituksensa. Ne ovat enemmän sitä arkea ja elämää koiran kanssa, sellaista, mitä meidän Pawel (kuva alla) esimerkiksi viettää meillä 100%:sti. Sille ei tule kauneuskisoista menestystä edes puun takaa, ei vaikka se sellaisiin mentäisiin joskus vahingossa ilmoittamaankin.

 





Hattutemppu

22 06 2017

Rotujärjestön vuoden kohokohta erikoisnäyttely on taas takana ja voittajat saaneet ruusukkeensa ja palkintonsa. Järjestelyt olivat loistavat, toimikunta oli tehnyt hienoa työtä, paikka oli kaunis ja toimiva ja sääkin tuotti positiivisen yllätyksen vastoin sääennusteita. Päivä oli pitkä, mutta koskaan eikä ikinä erikoisnäyttelyyn tulisi mielestäni lähteä hakemaan vain arvostelua ja suunnata sen jälkeen mahdollisimman pian kotiin. Erikoisnäyttely on kokonaisuus alkaen ensimmäisestä koirasta aina päivän päättävään näyttelyn parhaan valintaan. Päivän juoneen kuuluu se, että jotkut voittavat ja toiset kokevat mahdollisesti pettymyksiä. Se ei kuitenkaan saisi olla se ainoa mieleen jäävä asia päivästä, sillä tuomarin tekemät valinnat ovat mielestäni vain yksi osa tätä showta. Sen tulisi olla päivä, jossa kasvattajat ja rodunharrastajat tapaavat toisiaan, katsastavat rodun tilan ja ennen kaikkea oppivat näkemästään. Se on, ja voisi vielä enemmänkin olla, myös rotuun tutustuville oiva tilaisuus verrata rotuja, yksilöitä ja haastatella kasvattajia.

IMG_5357
Valioluokan uroksia (kuva Jonna Jussila)

Meille pitkän matkan takaa tuleville erikoisnäyttely on iso ponnistus ajallisestikin. Tällaiselle useamman koiran tuojalle se alkoi jo perjantaina, kun päivän aikana pesi ja kuivasi sekä teki tassu- ja kynsihuollon kaikille kahdeksalle mukaan lähtevälle koiralle ja pakkasi kaiken mahdollisen ja mahdottoman tarvittavan asian autoon. Matkustaminen Raahesta Anjalan nuorisokeskukseen otti lauantain tehokkaista tunneista suurimman osan, mutta silti meidän porukasta irtosi väkeä myös näyttelyn pystytystä tekevän toimikunnan avuksi. Majoitus oli onneksi näyttelypaikalla, joten sunnuntai aamu oli ennen näyttelyn alkamista kiireettömämpi kuin tavallisesti. Kiireettömämpi ei tosin tarkoittanut kiireettömyyttä, se tulee aina jossain kohtaa aamua. Näyttelypäivän aikana kelloa ei ehdi katsella lainkaan, mutta pitkän kotimatkan aikana tuo puute tulee korjattua moneen kertaan. Tällä kertaa olimme takaisin Raahessa puoli neljän jälkeen maanantaina aamuyöllä. Väsytti toki, mutta oli tämä viikonloppu tuon reissaamisen arvoista! Se olisi ollut sen arvoista, vaikkei auto olisi ollut täynnällään erilaisia palkintoja.

19264404_10155481517677360_2868486795580073499_o
Kuvasta puuttuvat 79 kiloa koiranruokaa, 5,5 kiloa lakritsaa ja koirien voittamat ”pikkuruusukkeet” sekä kaksi Iittalan lautasta, tuomarilta saadut Wales-aiheiset keittiöpyyhkeet ja Kollin voittama 60 euron lahjakortti, jolla saa sen kuvan perusteella tehdyn huovutetun taulun. Aika hulppeaa palkitsemista. Mihinkähän nuo mahdutetaan ja miten nuo mahtuivat autoon? (Kuva Petra Tiittanen)

Cardiganit oli jaettu kahdelle tuomarille. Pennut ja 9 veteraania arvosteli Alan Rees Iso-Britanniasta. Loput 88 (juniorit, nuoret, avoimet ja valiot + ROP) arvosteli John Essenhigh Iso-Britanniasta. Hänen valinta rodun ja urosten voittajaksi osui meidän Kolliin ja narttujen voittajaksi hän valitsi meidän TuTun. Tämän hattutempun mutustelu kestää tovin, mutta kai se joskus päässä jäsentyy. Ei tämä ensimmäinen kerta ole, kun näin hassusti meille käy. Vuonna 2001 rodun voitti Tuuti isänsä BJn ollessa VSP. Vuonna 2014 rodun voitti Marski ja Kiisu oli VSP. Silti näihin hattutemppuihin ei vain koskaan totu, eikä saakaan tottua. Menisi liian totiseksi tämä leikki, jos näin kävisi. Kolli palkittiin myös näyttelyn parhaana liikkujana ja näyttelyn toiseksi kauneimpana koirana. Voiton vei Kaipolassa majaileva Ron-pembroke, jolla mitä erilaisimpia voittoja on melko liuta. Komialle ei oo paha hävitä!

19222922_10155554089534940_2967511161097066403_o
Rotunsa parhaat järjestyksessä. Ykkönen Ron ja kakkonen Kolli. Keskellä Best In Shown arvostellut Alan Rees. (Kuva Jutta Kilponen)

Meidän porukan must… siis brindleksi hevoseksi nimeäisin Pontuksen. Se pudotti kauniin, kuparinhohtoisen karvansa 1,5 viikkoa ennen näyttelyä ja oli kaikkea muuta kuin komeassa näyttelykunnossa. Päätin kuitenkin, että parempi kaljuksi pestynä, kuin muutamassa säästellyssä kuivassa likaisessa haivenessa. Pesin sen kahdesti tuon 1,5 viikon aikana ja puhalsin kuollutta karvaa taivaan tuuliin niin paljon kuin vain siitä irti sain. Ei sitä paljon jäänyt, mutta olipa ainakin puhdasta ja kiiltävää. No mitenkö kävi? Pömpeli oli valioluokan toinen ja paras uros -kisassa kiilasi aina pronssisijalle saakka. Jälkeläisluokkansakin se esitti. Junioreista koostuva ryhmä sai kunniapalkinnon ja oli näin ollen ainoana kasaan saatuna ryhmänä ROP-ryhmä ja loppukahinoissa meille ojennettiin BIS2-jälkeläisryhmän ruusuke.

19399210_10155481500002360_5636052074969702723_n
Pontus palkintoineen. (Kuva: Petra Tiittanen)

Neljäs mainitsemisen arvoinen koira on pikkuinen Pirkka-poika. Minun suureksi yllätykseksi se voitti 15 ilmoitetun junioriuroksen luokan ja lopulta myös mielestäni hyvin kauniin junnunartun ollen rotunsa paras juniori. Päivän päätteeksi se ”kruunattiin” näyttelyn parhaaksi junioriksi. Kyllä Pirkka varsin lupaava poika on, mutta ihan tällaista menestystä en osannut odottaa.

19366265_10155481499987360_764422671294301265_n
Pikku-Pirkka palkintoineen (Kuva: Petra Tiittanen)

Ei ole aina aivan itsestään selvää, että brittituomarit, jotka tulevat pelkän kilpailuarvostelun maasta, osaavat käyttää laatuarvosanoja. Nyt tuomari(t) oli briiffattu (=ulkomaalaisten tuomareiden ohjeistus ennen näyttelyä) hyvin. Erinomaiset olivat jokseenkin tiukassa, joten EH:kin oli Erittäin Hyvä saavutus. Myös H:ta (Hyvä) jaettiin kehissä melko liuta ja kylläpä siellä ainakin yksi hylättiinkin. Luin päivän aikana useita John Essenhign kasvateilleni antamia arvosteluja (arvosanat vaihtelivat erinomaisesta hyvään) ja uskallan väittää, että kyllä niistä ne koirat tunnisti virheineen ja ansioineen. Arvostelut olivat myös pitkiä ja kuvaavia ja niissä oli myös puutteita ja virheitä kuvattuna. Kirjalliset jokaiselle koiralle annettavat arvostelut, joissa kerrotaan muutakin kuin hyviä asioita, eivät ole arkipäivää brittituomareille.

19221740_10211597553046989_2863800124048912474_o
Heimotelttojen eturivi. Kuva: Hanna-Kaisa Hummer

Oma ”Heimo” ansaitsee kunniamaininnan, sertin ja BIS-tiimin arvosanan. Majoituksessa, teltoilla ja kehissä oltiin iloisia ja kannustavia, huolto pelasi saumattomasti ja hässäkästä huolimatta koirat saatiin ajallaan kehään. Sain koirien esitysapua, koirien huoltoapua ja lopuksi jopa autonkin pakkasivat minun heiluessa loppukehissä. Ei tässä voi muuta kuin kiitollinen olla kaikista teistä meidän teltoilla ja koirien esittäjinä pyörineistä apureista. Kiitos jokaiselle yhdessä ja erikseen! Kiitokset myös Pontuksen Beryllos-tyttöjen taustajoukoille ja esittäjille.

Lopuksi toteamus: Voittajien on helppo hymyillä…

19457650_10210922048220052_1408401700_o
… jos osaisi sen tehdä valokuvissa. Me ei Tarjan kanssa näemmä osata, vaikka kovasti tuossa tilanteessa toisiamme hymyilemisestä muistutettiin. Onneksi tuomari osaa. (Kuva Anne Walden)

Maanantai levättiin ja toivuttiin viikonlopun reissaamisesta. Tiistaina palattiin arkeen ja niihin koiran Tärkeämpiin Virkoihin. Kullassa ja kimalluksessa sunnuntaina kuorrutetut TuTu ja Kolli saivat oranssit Kaverikoirahuivit kaulaansa ja kävivät ilostuttamassa ikäihmisiä heidän kesäjuhlassaan. Siinä koirien tehdessä työtään minä kuulin monta liikuttavaa tarinaa edesmenneistä Turreista, Napeista ja Musteista (jne), niiden uroteoista ja persoonallisista tavoista. Asiat palasivat tärkeysjärjestykseen. Juhla on juhlaa, mutta arki juhlaa tärkeämpää.

19390704_10155483127177360_5325124066985908391_o





#aunus #lainakoira #sulhomies

14 05 2017

IMG_2346

Kiisu on nyt ensimmäisen kerran astutettu Aunuksella ja nyt sitten peukutetaan oikein urakalla.

Koen olevani etuoikeutettu, että omistaja Heli luotti sen meille hoitoon ja että saan kasvattajana tutustua urosvalintaani huolella. Kuluneen viikon aikana sen kanssa on koettu niin yhteinen agilityvalmennus kuin pitkäksi venähtänyt kisapäiväkin agilityn merkeissä. Käytin myös sen silmätarkastuksessa Oulussa, sillä lausunto oli edellisestä hellusteluajasta päässyt vanhenemaan ja Rovaniemen korkeuksilla ei silmätarkastukseen sormia napsauttamalla pääse.

Aunus on ollut niin täällä kotona kuin eläinlääkärireissulla, treeneissä ja kisoissa erittäin avoin, luottavainen ja reipas äijjäkoira. Se ottaa minuun erinomaisesti kontaktia ja tekee pyytämiäni asioita topakasti ja energisesti. SIllä on suuri moottori, joka toimii niin lelu- kuin ruokapalkallakin. En aio testata kuinka se tulisi toimeen meidän muiden uroksien kanssa, sillä en koe sitä tarpeelliseksi. Se ei kuitenkaan esimerkiksi pihalla haasta riitaa aidan läpi toisille uroksille, lenkkeili leppoisasti treenireissulla Tupoksella treeniryhmämme mukana jack russel -uroksen rinnalla ja eläinlääkäri- ja kisareissullakin kaikki koirakohtaamiset sujuivat loistavasti. Se lienee sen verran sopivasti macho, ettei sen tarvitse olla koko ajan miettimässä onko pakko pullistella vai ei.

On hyvin merkillistä, miten se tuntuu niin kovin omalta, vaikka tiedostan kyllä täysin, että oma se ei ole. Olen nauttinut jokaisesta sekunnista sen kanssa niin harjoitus- kuin kisaradoillakin.  Sen ohjaaminen kisoissa ei tuntunut yhtään vieraalta ja tuli välillä jopa tunne, että ohjaan omaa edesmennyttä Misua (Tiramisu-Lisiura Controversia), joka oli Aunuksen pappa (emän isä) ja jolla aikanaan kilpailin agilityn 3-luokassa omaan harrastusmäärääni nähden jopa aktiivisesti.

Aunus on myös täällä ollessaan osoittanut, etteivät juoksuajat sekoita sen päätä liiaksi. Se on kyennyt nukkumaan, syömään ja tekemään pyydettyjä asoita, vaikka sen tuleva morsian on ollut muutaman portin takana. Se keskittyy siihen mitä on kulloinkin tekemässä. Perjantaina se oli Kiisun ensitapaaminen pihalla vapaana. Astumisyrityksiä oli, muttei onnistumista. Lauantain Aunus keskittyi agilityyn (ja hyvin keskittyikin) ja sunnuntaina se sitten astui Kiisun. Ei piippauksia, levottomuutta tai kontaktin puutetta ihmiseen. Tykkään!

Vaikkei Aunus meille täysin uusi tuttavuus olekaan (onhan se Hey-pentueemme isä), on tuosta astumisreissusta vierähtänyt jo aikaa. Tämä tuttavuuden päivitysreissu on saanut minut pitämään Aunuksesta vain enemmän ja enemmän.

Mitä Aunuksesta Kiisulle haen? Kiisu on vilkas, hieman pieni narttu joka ehdottomasti tarvitsee kumppanikseen ideaalikokoisen uroksen joka ei paljoa hötkyile. Aunus on juuri sitä. Koen myös että ainakin nyt ennakolta ne voisivat anatomisesti ja luonteiden osalta täydentää toisiaan. Tunnen myös Aunuksen taustat ja varsinkin sen emän sukutaulu on minulle tutumpaa kuin ulkotakkini taskujen sisältö. Sen isän olen myös nähnyt niin näyttely- kuin kotioloissakin. Aunus on jo ikämies (8 vuotta), mutta silti se ja sen täysveli kilpailevat edelleen agilityssä korkeimmassa luokassa ja myös sen täyssisko on agilityssä mukavasti menestynyt koira. En edelleenkään kasvata agility-, toko- tai näyttelykoiria, vaan koen, että nämä tulokset ja aktiivinen kisaaminen pitävät sisällään myös lukuisia treenejä, lukuisia tilanteita, jolloin koiraa on henkisesti ja fyysisesti rasitettu. Näin ollen on myötävaikutettu siihen, että koiran ”käyttöominaisuuksista” on saatu lisätietoa. Tiedän kyllä varsin hyvin, ettei agility todellakaan ole cardiganien käyttökoe – ehei, se on kaukana siitä. Käyttöominaisuuksilla tarkoitan kuitenkin lähinnä koulutettavuutta, ohjattavuutta ja sitä että se kestää fyysisestikin tämän rasituksen ja näitä ominaisuuksia taas on tarvittu aikoinaan rodun alkutaipaleilla.

Tähän loppuun pätkä Aunuksen ja minun treeneistä viime viikolta ja pätkiä eilisistä kisoista, joissa sain sitä ohjata. Kiitos Heli luottamuksesta!

 





Hyvää Omaa Elämää Märskikset!

7 05 2017

Viikonlopun aikana Märskikset muuttivat omiin koteihinsa ja meidän keittiöön kasattu pentuaitaus hiljeni tyystin ja täysin. Myös äitikoira Pätkis lähti omaan kotiinsa tänään saateltuaan ensin kaikki pentunsa matkaan ja annettuaan viimeiset emokoiran ohjeet elämäntaipaleelle.

18278585_10155336998177360_7558355460448312867_o.jpg

Aina kysytään, onko pentujen luovuttaminen haikeaa. Vastaan aina, että ei todellakaan ole ja näen kysyjässä pienen pilkahduksen joko epäuskoa tai tyrmistystä siitä, että onpas se tunteeton tapaus. Näen sen, vaikkei kysyjä sitä tarkoittaisikaan. Minä koen, että kun pentujen kodit on tarkoin valittu ja pennunostajan kanssa tutustuttu paremmin kuin parin sähköpostin verran sitä pentua ehkä pitkäänkin odotellessa, minulla ei ole syytä huoleen, murheeseen tai haikeuteen. Jos olisi, taustatyöt olisi tehty jotenkin huonosti. Uskon vilpittömästi uusien kotien taitoihin viedä pentua elämässä eteenpäin ja olen tällä tiellä tarvittaessa mielellään tukena. Me ihmiset olemme toki erehtyväisiä ja elämässä tulee eteen käänteitä, joille emme mitään mahda, mutta niitä ei sovi alkaa tuossa tilanteessa murehtia.

18319136_10155336995177360_3583493174027845308_o

Koen, että minulla on kunnia olla yksi pieni osa pennun elämänpituista taivalta ja suurimmaksi osaksi nämä elämänpituiset taipaleet tapahtuvat luonnollisesti muualla kuin meillä. Ei kaikkia voi pitää kotona. Sen tiedän jo syntymän hetkellä, joten se ajatus edellä pentujen kasvuaika mennään. Kaikki mitä niiden kanssa puuhataan, puuhataan pääasiassa siksi, että niiden loppuelämälle olisi näistä touhuista hyötyä. Ei siksi, että pennut ovat suloisia, ihania ja rakkaita, vaikka sitä toki myös ovat.

18358835_10155333459512360_495341179954134807_o

Ja jotta tämä penturumba ei tältä vuodelta olisi tässä, aloitti Kiisu juoksunsa. Jos kaikki menee oikein hyvin, tämä sama prosessi alkaa taas alusta heinäkuun loppupuoliskolla.





Voi hitsi, voi hitsinhitsi

21 04 2017

… heimo huijas ja huolella!

Pari kuukautta sitten minut jotenkin juonittiin keksimään yhteinen treenipäivä pääsiäisen seutuun Muhokselle Häntä ja Panta -hallille. Varasin pitkäperjantaiksi treenihallin 5 tunniksi ja olin mahdottoman iloinen kun treenaamaan ilmoittautui väkeä niin runsaasti ja vieläpä kaukaakin. Pääsiäinenhän oli matkustelun aikaa ja etelästä ehtisi vielä laskettelureissullekin treenien jälkeen. Missään kohtaa ei päässä välähtänyt mitään muuta kuin että hienoa – jengi tahtoo treenata yhdessä.

Ja mehän treenattiin. Koko viisituntinen käytettiin jokseenkin tehokkaasti tokottelun, näyttelytottumusharjoitusten ja agilityn kanssa. Yllätysvieraitakin saimme, vaan meillähän on avoimet ovet ja avoin mieli. Mikäs tässä on fiksuja koiria ja puheliaita ihmisiä esitellessä.

Treenien loppupuolella väkeä alkoi valumaan poispäin. Olihan ne pääsiäiskiireet ja matkan jatkumiset ihan ymmärrettävät. Me suljimme hallin oven tarkalleen ottaen 16.56 ja starttasimme kohti Raahea. Autossa kyytiläiset saivat idean, että mennäänpä syömään yhdessä. Ehdotin Liminkaa ja Hesburgeria, mutta se ei passannut. Josko vietäisiin koirat kotiin ja mentäisiin vaikka Raahessa Alto Mareen pizzalle. Oishan se nyt oikiampaa ruokaakin. Antoivat ymmärtää, että sen aukioloajatkin tarkastettiin kun epäilin aukioloa…

Kotona huollettiin pikaisesti koiria ja valmisteltiin pizzalle lähtöä. Minä uhkasin kehdata istua koko illan pipo päässä, vaikka hieman se arvelutti. Enemmän vain arvelutti ajatus pipottomuudesta päivän pipoilun jälkeen. Siinä pipouho päällä hypättiin autoon ja en millään käsittänyt miksi viiden ihmisen pitää käyttää kahta autoa. Ihan hyvin olisi yhdelläkin selvitty. Parkkipaikkojakaan ei olisi tarvittu niin kovasti.

Saara ja Mikko lähtivät ajamaan meidän edellä. Hiven minä siinä mietin, että miksei me paikalliset johdettu kulkuetta, mutta luotin heidän navigaattoriinsa. Näppäilin kännykkää ja kun nostin katseeni, oltiin kasitiellä – KASITIELLÄ!!! Mitä HITTOA! Keravalaisilla on kummat navigaattorit. Melkoinen kiertotie tulossa ja Petrakin odottaisi siellä pizzerialla ihan turhaan ja liian kauan. Siinä kohtaa kun ohitimme viimeisen kaupungin suuntaan kääntyvän tienhaaran, otin jo puhelun Saaralle, että päivittäkää se navinne ja kääntykää het seuraavasta oikialle pelastaaksenne vielä reitistä mitä voitte. Eivät kääntyneet. Ajoivat vielä hetken ja kääntyivät vasemmalle. Kun viimeinenkin u-käännöspaikka oli ohitettu, mä tajusin – nää vie mua kohti jotain josta en tiedä mitään. Siinä kohtaa ei ollut tien päässä enää mitään muuta varteenotettavaa paikkaa kuin Saloisten Jahtimaja ja sinnehän nämä kääntyivät. Piha oli täynnä autoja. Yllätyksen voima jysähti tajuntaan. Voi *aikuistensana*! Sisään oli mentävä…

Laulun jälkeen mulle annettiin tehtävä. Kortista piti tunnistaa kasvatteja ja muita heimolaiskoiria postimerkinkokoisista kuvista ja silmälasit oli tietty kotona.

Selvisin tehtävästä virheittä ja sain avata lahjani. Mulle oli hankittu heimologolla brodeerattu pyyhe, hierontalahjakortti ja Niskasen Johannan uunituore runokirja.

 

Maljojen nostamisen jälkeen syötiin yhdessä. Pizzaakin oli tarjolla, mutta pääruokana oli jauhelihakeittoa sellainen padallinen, että heimo söi siitä vielä seuraavanakin päivänä. Jälkiruokiakin oli suolaisesta makeaan ja Eren muurinpohjalätyt paistuivat ja maistuivat.

Saunakin lämpesi ja eipä hätää, tämäkin asia oli juilittu valmiiksi. Mulla oli repullinen puhdasta vaatetta, uusi pyyhe ja lempparisaunajuomaa kylmässä. Nämä veijarit olivat ottaneet kaiken huomioon.

Miksikö ne tämän teki? Helmikuun 9. päivä tuli 25 vuotta siitä kun minun taipaleeni cardigan-kasvattajana Railin rinnalla alkoi. Laulun uudelleensanoituksessa tiivistettiin syy juhlaan näin:

”Siitä kaikesta on jo tovi
ja heimon koko kasvaa vaan
on pentuja nyt yli kakssataa kirsua.
Meillä kaikilla on corgikoira
heimovaatteet ja päällikkö
Me tapaamme aina toisinaan
ja tahdomme yhdessä pelastaa maailmaa.”

Niinpä me sitten pelastettiin yhdessä sitä maailmaa tai ainakin koitettiin tehdä siitä hetkellisesti parempi. Illan aikana juteltiin, naurettiin, liikututtiin ja oltiin läsnä. Meillä oli juhlimisen lisäksi sellaisia elämää suurempia syitä olla yhdessä. Veikkaan, että tämä yllätys tuli tarpeeseen ei vain minulle, vaan myös monelle paikalla olleelle. Heimo tarttui hetkeen ja veti minut yllätetynkin mukaansa. Ette kuulkaa uskokaan kuinka kiitollinen minä tuolle porukalle olen? Niin sananiekka en ole, että osaisin sen sanoiksi pukea. Myönnän kuitenkin, että voititte 6-0. Taas jaksaa!

Tästä se lähti minun osuus Big-Wood’s tarinasta 9.2.1992

16487682_10155044840392360_5899049487029859893_o

… ja näin on edetty viime vuosina:

13781682_10154410474037360_1453868103584236477_n

Kamalasti jännittää millainen ryhmäkuva me saadaan 30.7.2017.

 





Pätkis ja pienet Märskikset

8 03 2017

17190967_10210549152297493_3585797337574793322_n

Meillä on pentuja! Tai siis meillä ei ole kotona pentuja vaikka meillä ON pentuja. Pätkiksen ja Marskin pennut syntyivät Kajaanissa maanantaina 6.3. Pätkiksen Omassa Kotona. Tästä järjestelystä on nyt kyllä kovasti kiittäminen Pätkiksen emäntää Minnaa, joka auttoi ”naista mäessä”, kun ennalta suunniteltu Englannin matka ja pentujen syntymä näyttivät ajoittuvan juuri samoille viikoille. Tämä on nyt vähän semmoinen win-win-win tilanne. Pätkis sai synnyttää kotonaan, Minna saa pallutella pikkupentuja ja minä pääsen reissulleni huoletta, kun pennut ja äitikoira ovat kokeneissa käsissä.

16939552_10155124246802360_7594551577047373394_n

Synnytys (joka sattui tietenkin päivään, jolloin minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin mennä täällä Raahessa töihin) oli mennyt hyvin. Pätkis jatkoi emälinjansa luonnollisen synnytyksen perinteitä ja kaikki pennut tulivat ulos oikeaa reittiä. Viimeisenä syntynyt kuollut pentu tosin synnytettiin eläinlääkärissä, mutta se apu nyt on pientä verrattuna siihen, että keisarinleikkausprosentit ovat corgiroduissa aika korkeat. Pätkis on loistava emo ja eläinlääkärikeikkaa lukuunottamatta kaikki on ainakin toistaiseksi mennyt kuin oppikirjoissa.

Pennuissa on 3 poikaa (soopeli/punainen ja kaksi brindleä) ja 4 tyttöä (soopeli/punainen ja kolme brindleä). Ne ovat ilmeisesti väritystään kehittäessään olleet kuulolla mitä tulee uuteen FCI:n hyväksymään rotumääritelmään ja varmistaneet, ettei niissä ainakaan liikaa valkoista ole vaan asia on täysin päinvastainen. Valkeaa niissä ei ole juuri nimeksikään.

17190708_10210549380663202_1860046488240162417_n

Näitä pentuja on odotettu ja toivottu monessa kodissa. Nyt toistaiseksi annamme ajan kulua ja pentujen kasvaa. Muutaman viikon päästä ne muuttavat emänsä kanssa meille Jokirantaan ja sitten pikkuhiljaa katsellaan kuka niistä mihinkin voisi muuttaa. Osalla varmasti vielä pennun odotus jatkuu tai pentu hankitaan jostain muualta, sillä tällä hetkellä tilanne on se, että odottajia näyttää olevan enemmän kuin pentuja. Näin kasvattajan näkökulmasta on toki hyvä, että kysyjiä riittää, mutta samaan aikaan tilanne on jopa sietämätön kun a) ennalta ei voi tietää pentujen määrää ja ominaisuuksia joten kysyjiä ei voi heti ohjata toisaalle ja b) näissä tilanteissa joutuu tuottamaan ehkä pettymyksiäkin innokkaille perheille. Meiltä ei voi varata pentua ennen pentujen syntymää, eikä meillä myöskään ole mitään jonotusnumerosysteemiin verrattavaa varausjärjestystä.

No – pentueita Suomessa riittää ja tulee riittämäänkin. Kyllä se cardiganin pentu kesäksi löytyy jos kova kuume iskee. Pembrokeiden suosio on sellaisessa nousukiidossa, että hieman jopa hirvittää mahdolliset lieveilmiöt, joita tämä voi aiheuttaa. Pembroken hankkiminen voikin olla jo työläämpi toimenpide, kun kasvattajille saattaa päivittäin tulla useitakin tiedusteluja. Mistä kummasta tämmöinenkin suuntaus johtuu?

Puuhakkaat viikot on takana

Alkuvuosi on ollut yhtä lentoa. On ollut Koira-Expoa, Kennelpiirin kokoustamisia ja koulutuksia, agilitytreenejä Marskin ja TuTun kanssa, Kaverikoiramenoja ja muutama näyttelykin. Koirien kanssa on ulkoiltu metsässä ja jäällä sen mitä on-off flunssa on sallinut. Kevään karvanlähtöajat ovat alkaneet, joten koirien kampaamista on riittänyt ja teippiharja on töissäkävijän paras ystävä.

16836367_10155099877682360_2338069726363085329_o

Koiranäyttelyreissut ovat suuntautuneet Kauhavalle ja Tornioon mukavalla kaveriporukalla ja runsain eväin. Menestystäkin tuli, joten ihan hukkareissuiksi eivät niiltäkään osin menneet. Pikku-Pirkalla on nyt 11-kuisena 2 sertiä, Kiisusta on tullut muotovalio ja kasvattajaluokkakin sijoittui Kauhavan isossa ryhmänäyttelyssä hienosti BIS-2 ryhmäksi. Se olikin mielestäni ihan hieno ryhmä varsin yhdenmukaisia koiria (Pirkka, Puhi, Marski ja Wicca).

16835828_10155080215047360_6843195060930483158_o

Kiireisen alkuvuoden katkeama – loma

Huomenna illalla SE alkaa. Sen nimi on L-O-M-A. Ei liene yllätys, että se suuntautuu Englantiin. Ei liene sekään yllätys, että se sijoittuu Cruftsin näyttelyn ajankohtaan. Tuo maailman suurin koiranäyttely on kuitenkin reissusta vain yksi päivä. Muu aika menee lomaillessa Tarjan ja Eileenin kanssa ja muita ystäviä tavatessa. Meistä jokainen on kantanut harteillaan sen verran paljon työasioita sitten viime loman, että ollaan lomamme ansaittu. Suunnitelmissa on piipahdus Yorkshireen, patikointia ja kyllä – varmaan maltillisessa määrin sitä shoppailuakin. Englannissa kevät on jo pitkällä, joten pieni kurkkaus täältä lumituiskusta yli 10 asteen lämpöön luokoon uskoa siihen, että vielä se kevät tulee tännekin.

Olen siis poissa maisemista 9.-18.3.2017. Kotijoukot huolehtivat koirat ja Jenni jopa TuTun kanssa tuuraa minua Tupoksella agitreeneissä. Näin se homma etenee!