Kukkuluuruu

9 02 2013

Vuosittainen pyhiinvaellusvuoro Kennelliiton mekkaan eli Koira-Expoon lankesi viime tingassa jälleen minulle. Kennelpiirimme alkuperäinen osallistujalista koki pikkuisen muutoksia ja minut pyydettiin mukaan jos pääsisin. Tokihan pääsisin, mielelläni jopa!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Erkin ja Virpin kanssa sitten matkattiin aamulla 2.2. – toinen toistamme tukien – Norskin siivin Rantasipi-hotelliin Vantaalle. Lentomatkasta sen verran, että nyt tiedän miten ne pelastusliivit siellä penkkien alla on kiinnitetty. Kadonneen sukkapuikon metsästyksestä tyhjässä koneessa oli jotain hyötyä uteliaalle, joka ei aikaisemmin ole mokomaa asiaa kehdannut muuta kuin salaisesti miettiä.

e1

Aamupalan jälkeen kokoonnuttiin ensin yhdessä aloitustilaisuuteen pääsaliin. Paikalla oli noin 500 kennelvaikuttajaa rotujärjestöstä, kennelpiireistä ja kennelliiton toimielimistä. Vaikuttavaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kennelliiton hallituksen puheenjohtaja Helena Sunin ja tulevaisuustoimikunnan puheenjohtaja Risto Ojanperän avaussanojen jälkeen jalkauduttiin kukin kuulemaan erilaisia koira-aiheisia luentoja, jotka pyörivät 7 eri salissa ennalta toimitetun lukujärjestyksen mukaisesti. Siitä lukujärjestyksestä sitten jokainen pystyi valitsemaan itseä kiinnostavimmat luennot. Ongelma vain oli se, että oli niin paljon vaihtoehtoja, että piti melkein itse jo arpoa se, mihin itse menee.

Virpin kanssa löydettiin itsemme Juha Kareksen ulkomuototuomarikoulutusta käsittelevältä luennolta. Luennolla käytiin läpi niin käytännön kuviot ulkomuototuomarikoulutuksesta kuin käytännön kokemuksia ulkomuototuomarina olemisesta. Kokemuksiaan olivat jakamassa mm. Gunnel Holm, Hans Lehtinen, Rainer Vuorinen ja Juhani Kauppinen – kaikki Kennelliiton kunniajäseniä. Luennolla sivuttiin myös tuomarietiikkaa ja sitä vastuuta, mitä ulkomuototuomarit harteillaan kantaa. Ulkomuototuomarin ei soisi päästellä suustaan sammakoita, vaan toimimisen tulisi kentällä olla esimerkillistä ja vastuullista. Todettiin, että jokainen ulkomuototuomari saa varmasti sen maineen kuin ansaitsee. Ulkomuototuomari on helposti myös silmätikkuna ja näyttelykansan eräänlainen julkkis – jopa tankatessaan autoa kesälomareissulla vanhoissa verkkareissa (vaimitensemeni).

e10

Luennon jälkeen aloitettiin ruumiin tankkaus, jota sitten jatkuikin säännöllisin väliajoin aina sunnuntai-iltapäivään saakka. Mentiin siis Syömään ja tuo sana on pakko kirjoittaa isolla alkukirjaimella. Alkuruokapöydät olisivat jo riittäneet ähkyyn (kuva), mutta ei – heikko ihmismieli kiskoo vielä pääruokaa ja kruunaa olotilansa kiskomalla uskomattomia jälkiruokakakkuja, hyydykkeitä ja muita kermaisia unelmia vielä kolmannen normiaterian edestä. Valmiin ruokapöydän kutsuhuuto on tämmöiselle harvoin tuota herkkua saavalle ihan liian kutsuva. Voi ähky!

Ruoan jälkeen arvottiin taas Virpin kanssa mitä tehtäisiin, mutta koska hallituksen kyselytunti kiinnosti molempia, valittiin lukujärjestyksestä samassa tilassa ennen kyselytuntia oleva Kareksen ”onko ilo kadonnut koiranäyttelyistä” -sessio. Olisipa ainakin paikat valmiina silloin kun huoneeseen olisi odotettavissa yleisöryntäys. Oikeassa oltiinkin. Kun hallituksen kyselytunti koitti, Rantasipin henkilökunta kantoi lisätuoleja huolella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kareksen luento alkoi koiranäyttelyiden historiaosuudella. Erinomaisena puhujana hän otti yleisönsä ja lisämaustetta siihen toivat ehdottomasti jo aiemmin mainitut Kennelliiton kunniajäsenet. Kuulimme mukavia ja hauskojakin muisteloita suomalaisesta koiranäyttelyhistoriasta. Todella värikkäitä persoonia tuntuu olleen noina vuosina liikenteessä. Historiaosuudesta oli Expo-kansiossa hienot diat, joten muistiinpanoja ei tarvinnut kirjoittaa. Minulla valmistui kämmekkäitä ja Virpillä kaulaliinaa aika rivakasti siinä kuuntelun lomassa.

Koiranäyttelyistä on kadonnut ilo – kyllä, se on totta. Ammatillisuus ja kilpailullisuus ajaa talkoohengen ja aatteen edelle. Koiranäyttelyissä ei enää vietetä aikaa, vaan yleensä piipahdetaan ja ”haetaan se mitä oltiin hakemassa” tai sitten ei haeta ja palataan pettyneenä kotiin. Yhteisöllisyys ei enää kiinnosta. Me-henki katoaa. Minäkin (jopa) muistan ne koiranäyttelyajat kun drive in -näyttelyt olivat harvinaisia. Näyttelyissä piti olla tiettyyn kellonaikaan saakka jotta yleisö voi tutustua esillä olleisiin koiriin. Ei se ollut mikään ongelma kun siihen oli varauduttu. Ongelma siitä tuli vasta kun drive in -näyttelyt yleistyivät ja ihmiset keksivät näyttelyistä pakenemisen siinä vaiheessa kun kehään ei tarvinnut enää mennä. Lopulta ajatus näyttelypäivän vietosta näyttelypaikalla arvostelun jälkeenkin muuttui ajatuksissamme jopa kammottavaksi ajatukseksi.

Mitä sille ilon takaisin tulemiselle voisi tehdä? Niinpä? Siihen ei tuntunut kenelläkään olevan helppoa ratkaisua. Yksi ehdotus oli ammatillisista näyttelypalveluista saadun hyödyn ja siitä säästyneen ajan hyödyntäminen näyttelytoimikunnissa oman näyttelyn viihtyvyyden suunnittelemiseksi. Miten meidän järjestämä näyttely erottuisi muista ja miten saisi ihmiset viihtymään siellä pidempään kuin arvostelun ajan? Onko koiranäyttelyissä enää ”tekemistä ja katsottavaa” muille kuin nk. koiranäyttelyihmisille ja näytteillesettajille? Siinäpä pohdittavaa näyttelytoimikunnille.

Luennon lopuksi meitä muistutettiin siitä, että me – siis piskuinen Suomi – on yksi kennelmaailman suurmaa. Meillä rekisteröidään maailman eniten eri koirarotuja, meillä on suurimmat koiranäyttelyt, meillä on hirmuisesti kennelliiton jäseniä asukaslukuumme nähden, meillä on eniten maailmanvoittajia ja -mestareita eri lajeista ja koemuodoista. Meillä on tietoa ja taitoa – arvostus vain itseltämme puuttuu. Itse mietin, että ehkä emme tiedäkään kuinka suuria loppupelissä olemme. Olisiko tuota tietoisuutta lisätä?
Hallituksen kyselytunnilla tuotiin esille ajankohtaisia asioita ja tulevaa Kennelliiton 125-vuotisjuhlavuotta. Kyselytunnilla lisättiin tietoamme siitä, missä asemassa Suomen kennelliiton asiantuntijat FCI:n eri asiantuntijaelimissä ovatkaan. Saimme myös kuulla, että Kennelliiton nettisivut uusiutuvat toukokuussa ja kennelpiirien sivut myöhemmin syksyllä.

Kennelliiton uudet säännöt myös puhuttivat ja aiheuttivat kysymyksiä. Esimerkiksi ajatus rotujärjestöjen niputtamisesta roturyhmittäin vain yhden valtuustoäänen taakse sai murskaavaa palautetta. Jos ja kun tuo tulee yleiskokouksessa aikanaan päätettäväksi, en henkilökohtaisesti usko rotujärjestöjen hyväksyvän tuollaista mallia valtuuston kokoonpanosta. En ainakaan minä hyväksyisi. Pienissäkin rotujärjestöissä voi valtuustoedustaja olla aikaansaava ja paljon ideoita täynnä oleva rohkea tapaus. Jos rotujärjestöt esimerkiksi keskuudestaan äänestäisivät jäsenmääräänsä sidotulla äänimäärällä omaa roturyhmänsä valtuustoedustajaa, niin olisihan päivänselvää, että isommat jyräisivät pienemmän. Tällainen roturyhmäedustajan äänestäminen valtuustoon olisi myös yksi äänestysporras lisää, joten onko se nyt loppupelissä maailmanloppu, että se valtuusto olisi kokoonpanoltaan niin iso kuin se nyt on. Valtuuston kokoahan tietyillä tahoilla parjataan liian isoksi. Kyllähän siellä paljon väkeä on – myönnetään – mutta jos kerran olemme maailman johtava kennelmaa, niin onko tuolla sitten mitään haittaa?

Kari Järvinen päätti hallituksen kyselytunnin toteamalla, että me olemme hieno koiramaa. Annettiin aploodit sitten itsellemme. Hyvä me!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Seuraava ohjelmanumero oli ennakolta mietityttänyt minua suuresti. Otsikkona oli Elämän voimaa arkeen ja puhujana Satu Silvo. Mitä se pitäisi sisällään? Mitä se meille antaisi muuta kuin julkkispongauksen ja hyvän esiintyjän? No ihan turhiksi osoittautuivat mietteet. Silvo oli Loistava (jälleen kirjankoko tarkoituksella iso). Yleisönsä hän otti haltuunsa ammattimaisesti, mutta se asia, mihin me loppupelissä keskityimme, oli kuuntelemisen taito. Meillä jokaisella on halu tulla kuulluksi, mutta kuinka usein kuulluksi tulemisen sijasta saamme vastaanottaa siltä ”kuulijalta” neuvoja sen sijaan, että toinen oikeasti ja aidosti kuuntelisi.

e4

Teimme myös tahoillamme pari kuunteluharjoitusta jossa jouduimme kuuntelemaan toisen kertomusta ilman että kommentoimme mitään sinne väliin ja hetken päästä palauttamaan kuulemamme. Teimme kuunteluharjoitusta myös itsellemme vieraan henkilön kanssa. Huisimpaa kuin miltä tämä kuvaus edes kuulostaa. Näimme myös Satu Silvon ja Risto Ojanperän improvisoinnin kahvilanpitäjistä. Ensimmäisessä näytöksessä Risto suhtautui kaikkeen negatiivisesti ja toisessa näytöksessä mieli oli päinvastainen. Näimme kuinka negatiivisuus vaikuttaa voimakkaasti asian eteenpäinviemisessä. Hämmästyttävää oli, miten hyvin Risto roolisuorituksestaan selviytyi ammattinäyttelijän rinnalla.

Ja sitten me… sitten me… syötiin. Toki me oltiin välissä juotu kahvit ja syöty pullat ja vähän suolapalaa, mutta nyt oli illallisen aika. Seura oli loistavaa, ruoka erinomaista ja viini hyvää, mutta turnajaiskunto oli aika vähäinen. Nolointa asiassa on myöntää se, että meillä jäi jopa viiniä lasiin kun unimaa kutsui ihan liian aikaisin. Taisin olla huoneessa jo puoli ysin jälkeen ja torkahdettuani sängylle heräsin laittamaan television kiinni kellon näyttäessä 1.44. Aamun aikainen herätys koneelle vei veronsa.

Aamiaisella koodasimme päiväohjelmamme. Minä lähtisin Tuijan kanssa kuuntelemaan ajankohtaisia jalostusasioita Kirsi Sainion luennolle ja Virpi ja Erkki-Vara-Jorma ottaisivat osaa kennelpiirien neuvottelupäiville.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sainion luento ei kuulunut sarjaan ”sukankudonta”, vaan siellä tein muistiinpanoja kynä sauhuten. Otin myös luentoesityksestä kuvat joka diasta muistini vahvistamiseksi. Esillä oli niin jalostusstrategia, koirarekisteriohje, pevisa ja monimuotoisuustestit. Keskustelua tuli myös dna-testauksista ja jalostuksen tavoiteohjelmien tekemisestä. Selväksi tuli myös se, että jalostustieteellinen toimikunta huolehtii koirien asioista, kasvattajatoimikunta ihmisten.

Kennelliitossa on kasattu kaikki koirankasvatusta koskevat dokumentit, ohjeet ja kaavakkeet yksiin kansiin nimellä Kasvattajan käsikirja 2013. Tuo yli 100 sivuinen opas alkaa sanoin: ”Kädessäsi oleva käsikirja on tiivistetty tietopaketti koirien rekisteröintiin liittyvistä Kennelliiton säännöistä ja ohjeista. Rotukoirien rekisteröintisäännösten ja -kriteerien tarkoituksena on sekä jalostukseen käytettävien yksilöiden että syntyvien pentujen terveyden ja hyvinvoinnin varmistaminen ja edistäminen”. Kirjan alussa käydään läpi termistö, jota kirjan sisäsivuilla käytetään. Toivottavasti tuo kirjanen luetaan myös niilläkin tahoilla, joilla tietojen päivittäminen on toisinaan enemmän poikkeus kuin sääntö.

Kennelliitossa ollaan suunnittelemassa jatkokoulutuskokonaisuutta, joka jalkautettaisiin myöhemmin piireihin. Nämä olisivat esimerkiksi niille kasvattajille jotka ovat jo käyneet kasvattajan peruskurssin ja -jatkokurssin, mutta kaipaavat tietojensa päivittämistä tai muuten vaan ovat kiinnostuneita ajankohtaisista asioista. Mielestäni erinomainen ajatus ja siinä jos missä huomioitaisiin maantieteelliset näkökohdat. Kaikkien ei tarvitsisi matkustaa aina ”alas” kuullakseen ajankohtaisia asioita.

Esille nostettiin myös sellainen hieman ikävä tosiasia, että rekisteröimättömiä rotukoiria on kokoajan enemmän ja enemmän. Onko syynä Pevisa-määräykset, raha vai mikä? Siinäpä mietittävää, mutta (kuten luennolla todettiin) olisiko aika valistaa vielä enemmän ostajakuntaa ja ajaa jyrkästi sitä näkökulmaa eteenpäin, että rotukoira on vain rekisteröity koira?

Kasvattajien ”armahduspykälästä” kysyttiin muutamia kysymyksiä. Kysehän on siitä, että jokainen kasvattaja voi rekisteröidä yhden Pevisa-ehdot astutushetkellä täyttämättömän pentueen sitten jos/kun pentueen vanhemmat jälkikäteen nuo Pevisa-ehdot täyttävät. Rekisteröintimaksu on silloin korotettu ja tätä korotuksen syytä tiedusteltiin. Vastauskin oli sitä mitä odotinkin – niin… tyhmyydestä sakotetaan. Jos ei muulla ihmisolento opi, niin rahan voimalla. Armahduspykälä ei muuten koske sitten isä/emä + jälkeläinen yhdistelmiä. Tämä näin loppukaneettina.

Uusi koirarekisteriohje jättää E-lonkkaiset, 3-kyynäräiset, 4-polviset ja spondyloosilausunnon 4 saaneet koirat jalostuksen ulkopuolelle niin, että niiltä voidaan rekisteröidä elämänsä aikana yksi pentue ja sekin EJ-rekisteriin. Tokihan kysyttiin sitä, että mitenkäs käy esimerkiksi niiden lonkiltaan kyseenalaisten rotujen (mm. englanninbulldoggi) vapaaehtoisten lonkkakuvausten, kun tuloksen pelossa jätetään nyt mieluummin kuvaamatta. Eipä tuohon taida oikeaa vastausta edes olla. ”Nähtäväksi jää”, kuten Sainiokin totesi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
”… johon merkitään täysin terveitäkin ja siten jalostuskelpoisia…”

DNA-testauksista muistutettiin, että jos/kun Koiranet-järjestelmä mahdollistaa terveyttä koskevien DNA-testitulosten ajamisen tietokantaan näkösälle, sinne voidaan laittaa vain sellaisia tuloksia, jotka on otettu eläinlääkärissä ja lähteneet sieltä suoraan laboratorioon. Ymmärrettävää tämä on, mutta tässä kohdassa tulee sitten esimerkiksi cardiganien kohdalla kaikkien kasvattajien yhteinen kysymys esille: haluammeko PRA-testauksen sinne virallisesti vai emme. Jos haluamme, alkaa uusi testaaminen, sillä suurin osa nykyisistä PRA-vapaista suvuista pohjautuu testeihin, joita tehtiin joko niin että testi otettiin itse tai testin ottoa ei voida eläinlääkärissä otetuksi todistaa. Jos emme halua näitä tuloksia järjestelmään, voimme edelleen jatkaa tätä omaa testaamistamme. Jos nyt laajennetaan tätä kysymystä vielä enemmän, niin miten maailmanlaajuisesti tätä tulisi käsitellä kun osassa maista kennelliitot hyväksyvät näitä kotitestejä järjestelmiinsä ja osassa ei. Paljon paljon sotkua tiedossa ja onhan tuo jo Facebookissa olevassa corgiryhmässäkin (WUWC) nähty miten sakea on sopassa liemi kun kulttuurit ja mielipiteet aiheesta (tai aiheen vierestä) kohtaavat.

Sitten me taas Tuijan kanssa syötiin. Kuulostaako Enid Blytonin Viisikko-kirjoilta jo?

Raahasimme mahamme kuulemaan eläinsuojeluaiheista luentoa. Sen piti eläinlääkäri, kasvattaja Marja Kosonen. Paljon asiaa, vähän aikaa, mutta Eviran vihkonen ”Koira ja kissa eläinsuojelulainsäädäntöä koottuna” kannattaa jokaisen hankkia käsiinsä ja hommata vielä niitä niin paljon, että sujauttaa sellaiset pentupaketteihinsakin. Vihkosen hankkiminen ei ainoastaan riitä, vaan se pitää sitten luonnollisesti lukeakin. Julkaisu on luettavissa myös Eviran sivuilla: *kliks*

Edelleen täyttä mahaa oli niin vaikea siirtää huoneesta toiseen, joten jäimme kuulemaan Marja Blomqvistin luentoa kasvattajien verotuksesta. Luentomonisteet olivat niin ansiokkaat, ettei paljon tarvinnut muistiinpanoja tehdä. Lopussa näytetty laskelma näytti hyvin konkreettisesti sen, että ei tässä hommassa asiallisesti ja hommat kunnolla hoitaen kyllä tuntipalkoille jää. Päinvastoin. Saman totesin vastikään kun laskeskelin montako koiraa per vuosi olen kasvattajaurani aikana keskimäärin kasvattanut. Sitten varovasti ynnäilin, paljonko rahaa on voinut upota siihen, että nuo pennut on maailmaan saatu ja sinne saateltu. Päästyäni pahasti pakkaselle, lopetin laskemisen ja olotilaani helpottaakseni totesin itselleni, että maksaa se laskettelu, vuorikiipeily, kilpa-autoilu tai mikä tahansa muu elämäntavaksi muuttunut harrastus melkoisesti.

e9

Kasvatuskeskeisten tuntien jälkeen raahasin itseni pääsaliin kuulemaan Alkon toimitusjohtaja Hille Korhosen esitystä järjestötoiminnan muutoksesta. Mitä Alkon toimitusjohtajalla olisi antaa kennelliiton väelle? Miksi ihmispolo on niin ennakkoluuloinen? Ensinnäkin hän nyt sattui olemaan koiraihminen (eka plussa). Hänen esitelmänsä oli melko lyhyt mutta loistava (toinen plussa). Miksi jaaritella kun voi olla tehokaskin? Esityksessä nostettiin esille swot-analyysin lisäksi erilaisia syitä siitä, miksi muutosprosessi ei välttämättä onnistu kivuttomasti. Muutoksessa on myös monia muuttujia ja näkökantoja siitä riippuen, mistä vinkkelistä niitä muutostarpeita tarkastellaan. Siinä kuunnellessa palautin mieleeni myös Helena Sunin Expon avauspuheenvuorossa lausumat sanat: ensin uudelle asialle nauretaan, sitten sille raivotaan ja lopuksi se hyväksytään itsestäänselvyytenä. Noinhan se on mennyt ja tulee menemään monikin asia.

e11

Ojanperän päätössanoissa kuulimme hieman ensi vuoden Exposta. Se pidetään 8.-9.2.14 Messukeskuksessa ja jos oikein ymmärsin, se tulee olemaan avoin tapahtuma muillekin kuin rotujärjestöjen ja kennelpiirien edustajille. Huisia ja suurta! Odotan sitä jo innolla. Juhlavuoden kunniaksi tiedossa on myös Finlandia-talolla pidettävä Kennelliiton juhla, mutten nyt muista sen päivämäärää. Illalliskorttien ostaminen ko. tilaisuuteen on kuitenkin mahdollista Pertti Perusjätkältäkin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kennelpiirin neuvottelupäivät kestivät pidempään kuin tuo päätöstilaisuus, joten minulla oli aikaa selata Expon materiaalia niiden luentojen osalta, joihin en tänä vuonna mennyt. Leppisen Mikan yhdistysjuridiikkaa ja koiran kauppaa koskevat sivut olivat jälleen erinomaiset. Nuorisoprojektin loppuraportti oli myös mielenkiintoista luettavaa. Kennelliitto on myös julkaissut mukavan esitteen hyötykoirista ja parasta siinä oli se, että kaverikoirat oli nostettu noiden kansien sisään yhdessä virkakoirien kanssa. Niiden tuoma hyöty on erilaista hyötyä kuin muiden hyötykoirien, mutta todella arvokasta niille, jotka kaverikoirien ”palveluita” käyttävät.
Kotimatka käytettiin ideoiden. Niitä oikein pursusi ja me jo ennalta hieman epäiltiin, ettei tätä kolmikkoa enää Kennelpiirin hallituksen taholta uskalleta liikkeelle yhdessä laittaa. Sen verran tuota ideata ja ajatusta pukkasi. Erkki oli painanut mieleensä yhden nettilinkin, joka oli kuulemma katsomisen arvoinen. Kukkuluuruun sivustoa, jolta löytyisi jotain koira-asiaa, ei kuitenkaan löytynyt, mutta saatiinhan siitä jälkikäteen hyvät naurut. Tuo sivusto kun oli ollut Kekkeruusi ja sieltä löytyvä tiedosto *klik* .

Ouluun laskeuduttiin sunnuntai-iltana kahdeksalta lentoemon toivottaessa meidät tervetulleiksi Helsinkiin. Sattuuhan sitä…

JK. Kennelliiton sivuilla on juttua Koira Exposta *klik*. Ollaan Virpin ja Erkin kanssa päästy kuvaan, mutta tehtävä kuuluukin, että missä kolmikko luuraa.





9-viikkoiset

24 10 2012

Kiitos kauniin viikonloppusään, saatiin ulkoilla paljon. Aamuisin tassuteltiin pikkupakkasessa ja iltapäivällä hemmotteli auringonpaiste. Pennut kävi sisällä vain nukkumassa.

Koska pentujen piha-aitaus (puppylandia) on purettu tältä pentueelta kylmien ilmojen vuoksi turhakkeena pois (lue: kerran olivat siinä hetken), ollaan sitten kulutettu aikaa yhdessä pentujen kanssa tontilla ja lähimaastossa.  Tuo meidän kenttä meinaa käydä pieneksi temmellystantereeksi pentusille, vaikka tokihan siinä on kokoa ja näköä aika monen pentuaitauksen verran. En tiedä johtuuko siitä vai mistä, mutta nämä meidän pentuset eivät ole mistään arkalandiasta. Ne ei taakseen katsele kun päättävät lähteä painelemaan. Itsenäisiä pikkuotuksia!

Leikittäjiäkin niillä on käynyt. Ehkä kaikkein parhain uusi kaveri on 15-viikkoinen Hitsi-göötti, joka melkein saman kokoisena on niille oikein passelia leikkiseuraa ja viikkojen kuluessa eteenpäin, aina vain parempaa leikkiseuraa.

Hyvät ilmat ja muilta menoilta suht vapaa viikonloppu tarkoitti myös posekuvien ottoa. Tällä kertaa se meni jokseenkin kivuttomasti. Saattoihan se toki nopeuttaa toimitusta kun pääluku oli kahdeksan sijasta vain neljä.


Kiisu (Katin Kulta)


Kolli (Ken On Kultaa)


Pepper (Kultakuume Goes… to Liebehund)


Possu (Kultapossu), joka lähti viime sunnuntaina reippaasti Kuopioon.

Pentujen paperitkin tuli viimein. Sain läpi sen värineuvotteluni noiden ”pinkkien” suhteen ja mukavaa kun KoiraNetissä pentujen väri näkyy nyt sellaisena kuin se on:

Kermanvärisyyden toivon tulevaisuudessa sukuja innokkaasti tonkiville kertovan, että tästä syntyi nimenomaan ee-keltaisia pentuja. Kasvattajille taas toivon näiden pentujen lisäävän tietoa kyseisestä väristä ja siitä, että niiden väri on ihan oikeasti rekisteröitävissä muuksikin kuin punaiseksi valkoisin merkein. Sen likimain valkoisena syntyvän pennun väriä ei siis tarvitse hätkähtää millään lailla eikä sitä nyt ainakaan värinsä vuoksi pidä enkelipennuksi pistää. Ei, ei, ei ja ei! Niin löyhässä ei saa pikkukoiran henki olla.


Possu <3

Rekisteröinnin yhteydessä tuli Pepperille jouhevasti Export Pedigree. Täppä vain pentueilmoituksen yhteydessä ruutuun ja se oli siinä. Passi onkin jo valmiina odottamassa. Ensi viikon lopussa käydään eläinlääkärin luona ottamassa matopilleri ja viimeistelemässä passin merkinnät. Uuteen kotiin viemisiksi käytiin ostamassa ”uudenvihreä” Hurtta-panta, joka kyllä on vielä hetken liian iso, mutta ei sinne viitsi mitään heti liian pieneksi jäävää mukaan laittaa. Tässä riittää kokoa aikuiseksi asti.

Kotimatkansa Pepper tekee uuden omistajansa kanssa Pariisin kautta. Päädyimme tähän ratkaisuun, koska näin se voi matkustaa kassissa nk. käsimatkatavarana. Sen ei tarvitse mennä yksin ruumaan. Loppumatkan Pariisista Lontoon kupeeseen he tekevät sitten omalla autolla kanaalin alittavaa tunnelia pitkin. Tai no – ei siellä tunnelissa itse mitään ajeta. Eurostar-juna sen homman hoitaa. Kassissaoloa on muutamaan otteeseen harjoiteltu ja eipä tuossa ole ollut isompia ongelmia. Kaikkein paras harjoittelutilanne oli pari viikkoa sitten kun olin luennoimassa kasvattajan peruskurssilla ja sain ottaa pentuja mukaan. Pepper ja Kiisu treenasivat kasseilua ja sylittelyä ja muuten vain olemista ja suoriutuivat urakastaan loistavasti.


Tämä on pikkuisen pienempi tunneli kuin se kanaalin alta menevä, mutta jostain se harjoittelu on aloitettava…

Kiisun ja Kollin osalta ei ole muuta kerrottavaa kuin että Kolli on iso ja Kiisu on pikkuinen. Kolli on möllöttäjä ja Kiisu on ikiliikkuja. Kolli nuolee, Kiisu puree. Kumpikin vispaa häntää vimmatusti. Kolli katsoo, Kiisu meni jo. Kolli painaa 4,5 kg, Kiisu 3. Siinäpä se tiiviisti.





Vaeltava viisaus

22 10 2012

”Moni heittää huonojen todisteittensa jälkeen vielä kappaleen persoonallisuudestaan, ikäänkuin ne siten kulkisivat oikoisemmin rataansa ja muuttuisivat riittäviksi ja hyviksi argumenteiksi  – samaan tapaan kuin keilaradalla vielä heiton jälkeen yritetään käsivarsien liikkeillä ja eleillä johtaa kuulan kulkua.”
Nietzsche, Der Wanderer und sein Schatten.

Kukaan ei ole täydellinen. Ei edes Obama. En tiedä mitä muualla kuvitellaan, mutta olemme hyvin tietoisia siitä, että Obaman turkki ei ole sen paras ominaisuus. Sitä (yllätys yllätys) ON liikaa. Ei siitä tarvitse kerta toisensa perään mitä erilaisimmilla keinoilla muistuttaa.

Se, että Obama on turkistaan huolimatta ollut voitokas niillä harvoilla näyttelykäyntikerroillaan, ei poista sitä tosiasiaa, että turkki ei ole ideaali. Kenenkään ei tarvitse kantaa tästä asiasta huolta. Asia on tiedostettu ja se tullaan ottamaan huomioon tulevissa jalostusvalinnoissa. Kenenkään ei tarvitse hankkia enää Rennietä tai Samarinia , jotta voi seurata Oban jälkeläisten karvankasvatusta ilman närästysoireita.

Hirmuisen hauskaa olisi, jos joku keksisi vaihteeksi jonkun uuden puutteen/virheen – sellaisen, joka ei näkyisi likinäköisimmällekin sieltä kirkolta kotiportille saakka. Mutta tässä blogissahan on kommentointimahdollisuus! Siitä nyt vain ihan vapaasti ja reippaasti heittämään niitä jalostuksessa huomioon otettavia puutelistoja, mutta sovitaanko, että turkkiasia on jo aika kulunut aihe ja tarpeeksi ruodittu (ja omistaja ruoskittu).


kuva: R.D.

”Hyvälläkin opastuksella on tyhmyrin esittämänä vain vähän arvoa”
Spengler, Untergang des Abendlandes





Oikeita ongelmia?

5 05 2012

Welsh corgi cardigan harrastaja hemmotellaan rodun runsaalla värivalikoimalla. Rotumääritelmä antaa aika höllät rajat väritykselle. Sen mukaan kaikki värit sallittuja, kunhan valkoinen ei ole vallitseva. Tämän mukaan siis värillä ei ole väliä, kunhan se ei ole valkoinen tai yli 50%:sti valkoinen. Kuulostaa nopeasti ajateltuna sallivalta – eikö?

Eipä innostuta. Kirsun väriä käsittelevässä kohdassa sallivuus loppuu. Kirsu musta, piste! Tämä rajaa rodussa yleisesti esiintyviä värityksiä ulos sallitun rajoista. Esimerkiksi nk. maksanruskeat (bb) eivät ruskean kirsunsa vuoksi täytä värimääritystä. Monet nk. pinkit (ee-keltaiset) rajautuvat pois värille tyypillisen talvikirsunsa vuoksi, vaikka pigmentti olisikin pohjaväriltään mustaa. Siniseksi kutsutuilla (dd) on harmaasävyisillä koirilla on sininen kirsu. Merlen kirsun pimentoitumiseen emme voi vaikuttaa ja se voikin olla musta, kirjava tai vaikkapa melkein kokonaan väritön. Karvapeitteen väri ei siis olekaan ratkaisevaa. Käännekohta onkin kirsu, jonka väritykseen vaikuttaa karvapeitteen väritys. Rotumääritelmähän on epälooginen eikä alkuunkaan salliva.

Welsh corgi cardiganin ensimmäinen rotumääritelmä kirjoitettiin tietääkseni 1933-34, jolloin cardiganin ja pembroken erottaminen omiksi roduikseen oli ajankohtaista. Tässä rotumääritelmässä väristä sanotaan näin: ”Any colour except pure white ”  (Kaikki värit sallittu, paitsi kokonaan valkoinen). Tuo lause toistui rotumääritelmässä kauan ja salli periaatteessa valkoisen koiran jossa oli laikkuina jotain muuta väriä. Kaivelin vanhaa kirjallisuutta ja vasta 1978 rotumääritelmässä löytyy valkoisen määrää rajaava maininta, joka on toistunut aina tähän päivään saakka: ”Any colour, with or without white markings, but white should not predominate” (Kaikki värit valkoisin merkein tai ilman, mutta valkoinen väri ei saa olla vallitseva).

Kaikissa rotumääritelmissä kirsun väri on pysynyt mustana. Rotumääritelmän tulkinnoissa on tosin jo ammoisista ajoista saakka mainittu, että tietty kirjavuus on sallittua merlevärsillä koirilla. Se on kuitenkin tulkinta, ei rotumääritelmä.

Uskoisin, että rotumääritelmät on kirjoitettu aikakautena, jolloin ei vielä ole tiedetty/hoksattu, että tietty väri vaikuttaa myös kirsun väriin. Oma kärjistetty kuvitelmani rotumääritelmän alkuajoilta on, että rodunharrastajat ovat keskenänsä keksineet, että musta kirsu on nätti ja se on kirjattu kirjoihin ja kansiin. Turkin värin kanssa on taas menty samalla sallivalla linjalla kuin monessa käyttökoirarodussa, jossa väri ei ole merkinnyt työkoiralle mitään. Siinä on nykytietämyksen valossa tapahtunut lapsus, jonka vuoksi me edelleen kulutamme kamalasti aikaa ja energiaa niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä väriasioihin.

Negatiivisuudella tarkoitan kosmeettisten seikkojen korostumista niin puheissa kuin teoissakin. Kuka nyt tieten tahtoen tahtoisi kaunisrakenteista, mutta väärin värittynyttä koiraa? Kylläpä kasvttaja C on kasvattaja A:n ja kasvattaja B:n mukaan saanut huonon pentueen, kun siellä on ”värivikaisia”. Sen ihmettelemiseksi tarvitaan ainakin kolme tunnin puhelusessiota ja sähköpostit päälle – eikö? Jos taas minulle syntyy se väritykseltään kyseenalainen, niin piiloonhan se on hukattava. Kukaan ei saa tietää siitä, eikä varsinkaan nähdä siitä kuvia. Olisihan se tietenkin tärkeää, että muutkin kasvattajat näkisivät tämän värisen pennun kehityksen, mutta minun pennun kustannuksella sitä oppia ei anneta. Ei varmasti!

Värigenetiikka on kiehtovaa. On mielenkiintoista selvittää miksi koirani on sen värinen kuin se on ja mitä väriä se ehkä jälkeläisilleen jättää. Taijan vast’ikään valmiiksi saatu opinnäytetyö toi ansiokkaasti esille rotumme värikirjon ja siihen liittyvän genetiikan osuuden. Värigenetiikassa on vielä paljon tutkimattomia saloja ja esimerkiksi väreihin liittyvä kaupallinen geenitestaus tulee varmasti tulevaisuudessa lisääntymään. Kiinnostaahan meitä koiranomistajia nyt mahdottomasti se, voiko oma täydellisesti värittynyt koiramme aikaansaada värinsä osalta rotumääritelmän vastaisia jälkeläisiä – eikö?

Omasta mielestäni väritestaukset ovat varmasti mielenkiintoisia ja tyydyttävät meidän ihmisten uteliaisuutta. On myös värejä, joiden osalta geenitestaus voisi olla jopa paikallaan, sillä kaikki värit eivät suinkaan ole koiralle harmittomia. Esimerkiksi kaksi merle väristä koiraa yhdistettynä jälkeläisissä voi olla nk. tuplamerlejä, jotka voivat olla kuuroja ja niillä voi olla vakavia silmien kehityshäiriöitä; pienisilmäisyyttä tai silmä/silmät voivat puuttua kokonaan.  Tuplamerlethän helposti välttää sillä, ettei yhdistä kahta merleä keskenään, mutta kun sekään ei aina ole niin yksinkertaista. Esimerkiksi cardiganeissa syntyy niin mustavoittoisia merlejä, että merleyden toteaminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Koira voi näyttää tricolourilta, mutta ollakin merle. Kutsumme rodun parissa näitä koiria cryptic merleiksi.

Toinen väri, jolla on todettu olevan terveysvaikutuksia, on sininen (dd). Sinisen koiran pigmenttihippuset karvoissa ovat ryppäinä (tämä saa koiran näyttämään sinertävältä) ja nämä pigmenttiklöntit voivat haitata karvan kasvua. Tätä tilaa kutsutaan sinisen koiran syndroomaksi (blue dog syndrome, colour dilution alopecia ja CDA). Sininen koira voi toki olla täysin normaaliturkkinen ja usein näin onkin, mutta ongelmaturkkiset kärsivät karvan ohuudesta tai peräti kaljuista laikuista. Se, etten ole oirehtivista cardeista kuullut, ei tarkoita etteikö niitä olisi olemassa. Väri on sen verran harvinainen maailmanlaajuisestikin. En kuitenkaan usko, että rotumääritelmän ensikirjausten aikaan tunnistettiin tätä ongelmaa ja perusteltiin harmaan kirsun kieltämistä sillä.

Sinisen värin vastustamiselle on kuitenkin olemassa jonkinlaista terveydellistä perustetta, mutta maksanruskean (bb) rajaamista ulos sallituista väreistä en pysty käsittämään. Toistan itseäni mainiten, että karvan väri sinällään ei tee koirasta väärän väristä, mutta bb-ruskean koiran kirsukin on ruskea ja sitä väriä ei rotumääritelmä tunne. Väriin ei liity mitään terveydellisiä ongelmia enkä pysty käsittämään miksi kyseinen väri kuuluu nk. värivirheellisten kastiin.

Täysin valkoisen tai valkovoittoisen huonosti pigmentoituneen koiran vastustamisen työkoirana ymmärrän. Sellainen koira on altis auringolle ja pigmentittömyys yhdistetään myös kuurouteen. Auringolle altis kuuro koira olisi tuskin ollut karjanajajan paras kaveri. Sitä minä en vain ymmärrä, että valkoisen määrästä ja vieläpä valkoisten merkkien paikasta tehdään tässä rodussa niin suuri ongelma. Onneksi meillä Suomessa on ymmärretty rotumääritelmä pääosin niin, että valkoista saa olla se alle 50% ja ettei sen paikkaa ole muuten määritelty. Yhtä onnekkaassa asemassa ei olla esimerkiksi USA:ssa, jossa kuvitetussa rotumääritelmässä kuvataan hyvin tarkoin valkoisten merkkien sijainti. Rodun kotimaassa Englannissa puolipäätävalkean koiran näyttelykehään vieminen olisi varmaan kahden seuraavan vuoden puheenaihe ja paheksunta olisi valtaisaa, vaikkakin heidän rotumääritelmänsä on juuri se sama kuin meillä täälläkin. Tulkinta tuntuu olevan paitsi maa- myös tulkitsijakohtaista.

Kosmeettiset asiat on helppo huomata, mutta ne ovat kuin ne lillukanvarret, joihin takerrutaan.  Värityksensä alla olevan koiran kokonaisuus (anatominen tasapaino ja kokonaisvaltainen terveys) on paljon vaikeampaa hallita. Ehkä se on turvallisempi maaperä puhua paljon siitä mitä näemme ja vaieta siitä laajemmasta kokonaisuudesta.

Millainenhan olisi rodun tulevaisuus, mikäli värirajat avattaisiin oikeasti eikä vain ”rotumääritelmänoikeasti”? Mitäpä jos sen kirsun väriä ei olisikaan mainittu? Mitä jos cardiganit oikeasti liittyisivät niiden alkuperältään työkoirien rotukirjoon, joka toteaa, ettei värillä työkoiralle ole merkitystä? Jäisiköhän sitten väriasioilta pohdinta- ja puheaikaa ihan oikeille asioille ja ongelmille? Vai onko niin, että welsh corgi cardiganien tilanne on niin hyvä, että kosmeettiset asiat ovat ainoita ongelmiamme ja kaikki muu on onnellisesti ja hyvin? En valitettavasti usko. Olemme seurakoiramaistuneet rotumme rinnalla niin paljon, että paluu niille alkujuurille nykytietämys apunamme on mahdotonta. Koiran sijasta keskitymme kuoreen.

 
Näiden kosmeettisten puutteidensa alla Hemuli (BW Snowface) ja Piuku (BW Sunflower) olivat ihan kelpoja cardiganeja.