Kiisu & co.

30 10 2012

Sinä oot se päätös, jonka pyörrän
Takki, jonka käännän
Vaikka pelottaa
Sinä oot se, mihin loppuu kohtuus
Mistä alkaa huulluus
Järjetön rakkaus

(Jesse Kaikurannan biisistä Järjetön rakkaus)

Siinäpä lyhyesti miksi myös Kiisu meille jäi. Ei pitänyt, mutta jäipä silti. Enempiä ei tartte selitellä. Nuo sanat sisältää ihan kaiken.

* * *

Tässä pentujen 10-viikkoiskuvat. Pätkiskin pääsi kuviin kun oli meillä yökylässä viime viikonloppuna.


Katin Kulta ”Kiisu”


Kultakuume Goes To Liebehund ”Pepper”


Kultu Kimallus ”Pätkis”


Ken On Kultaa ”Kolli”

Pentusilla on ollut useita eri leikittäjiä, mutta kaikkein parhaita näyttävät olevan Katti-emä ja Misiu-pappa. Nyt kun Katti on saanut kerrotuksi pennuille, että maitobaari on sulki, se on ottanut asiakseen leikittää pentuja ihan tosissaan. Sinällään jännää, sillä Katti ei koskaan ole ollut se eniten toisten koirien kanssa leikkivä tapaus. Se on kyllä juossut mukana, mutta enimmäkseen sitä on kiinnostanut sellaiset leikit, joihin liittyy ihminen ja jotain jota voi heittää tai repiä. Nyt näen sen ensimmäisen kerran oikeasti keskittyvän sellaiseen perinteiseen koirien kesken käytävään leikkiin ilman, että se joka välissä käy tuomassa minulle uutta leluksi kelpaavaa esinettä.

Misiu taas – se on niin ihana! Pappa ei tunnu yhtään 10-vuotiaalta kun se painaa menemään noiden pienten kanssa. Se tuo niille leluja, juoksuttaa, pyörittää, hyppii ja pomppii naama hymyillen.

Viikonloppuna oli kyllä sellaiset ulkoilukelit, ettei ne kovin paljon kivemmat voineet enää sen kaiken loskan ja moskan jälkeen olla. Nyt näyttää lumen tilanne taas heikolta kun taivaalta satava aines on valkeasta väristään huolimatta niin märkää, että taitaa lähteä tämä pakkaslumen ilo taas vähäksi aikaa. Ehtihän nuo koirat sentään hetken puhtaita ollakin.

Pepperin uusi emäntä Jo tulee huomenna Suomeen. Tämän kunniaksi ollaan sitten torstai ja perjantai vapaalla ja tehdään Pepperin paperisodan viimeistelyn lomassa kaikkia kivoja koiramaisia juttuja. Olenpa jopa varannut meille vuoron Koirauimalaan, jotta Jo näkee miten Katti ja Misiu hommasta nauttii. Myös Ella otetaan ensimmäistä kertaa uimasille mukaan. Sen liikunta, voimat ja motoriikka ovat huimasti parantuneet nyt kesän aikana. Vuosi sitten näihin aikoihin olin päästämässä sitä taivaskoiraksi, mutta onneksi tuo sisupussi näytti, ettei se vielä luovuttaa tahtonut. Jos oli Pörrillä aikanaan  erilaisia jatkoaikoja, niin eipä jää Ellakaan huonommaksi.





Kaunis Luna ja Komea Tessu

28 10 2012

Luna

Tässä on Upuleista (Unto * Rinja) se ”pikkutyttö”  Big-Wood’s My Icy Idita 19,5 viikkoisena. Luna bunkkaa Kiimingin kupeessa Oulun takamailla.

Aika soma vai mitä?


Kuva: Jutta Kilponen

Tessu

Tessu on Marskin veli Grown Greengrass, joka asustelee isänsä Topin kanssa maalla ja auttelee päivittäin lammaskatraan hoitamisessa. Pätevä ja komia:


Kuva: Ulla Ouramo





Hassu päivä

27 10 2012

Jos Luvalta kysytään, tänään oli sen elämän kummallisin päivä. Se voittaa kummallisuudessaan jopa päivän, jolloin se päätti lenkkeillä Rovaniemellä yöpimeässä ihan keskenänsä ilman yhtään ainokaista tuttua. Hassua vain kun se tuolla reissulla kuitenkin törmäsi kasvattajaisäntäänsä Vinskiin, joka myös oli tuolloin samaan metsään eksynyt. Tai ainakin Luva niin luuli, että Vinski oli eksynyt.  Ihan kerrassaan hassua. Ihan ihme hössötystä oli Luvan mielestä tuolloin se, että puoli Rovaniemeä etsi sitä ja se kuitenkin löysi Vinskin. Eikös ollut Luvalta varsin taitavaa?

No – tänään Luva vietiin Maaningalle katsomaan kolmea hassua setää. Niistä kaksi oli tuomarisetiä ja yksi tuomarisetäharjoittelija. Luva ei yhtään ymmärtänyt, mitä se tuomarisetä sanana tarkoittaa, mutta sen kai se tajusi että ne sedät oli ihan hassuja. Ne oli rakentaneet sinne haukkumajalle ihan ihmeellisen radan, jossa oli paljon kummallisia asioita. Ihan tarkkaan se Luva ei enää niitä kummallisuuksia muista kun se ehti ne unohtaa ennen autolle menoa. Eikä se auto ollut edes kaukana.

Onneksi Heini videoi sen hassuttelun. Näkee muutkin kuinka hassuja miehiä siellä oli.

Luva ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut tilanteeseen, jossa sitä pelotti. Ihme setiä kun ne nyt tahtoivat katsoa onko Luvan kynä terävä vai tylsä. Luva on mielestään terottanut kynänsä aika teräväksi, mutta kyllähän se tylsyy kun tuollaiseen pyöritykseen joutuu. Oisivat nyt antaneet edes hengittää välillä. Ja se pimeä huone… oisivat nyt kertoneet, että sen ulospyrkimisen sijasta olisi pitänyt löytää se Jossu. Ihme tapauksia ne sedät. Aikansa tepsuteltuaan Luva totesi, että se niiskuttava räkänokka on kuitenkin Jossu ja loikkasi syliin. Ensimmäistä kertaa sekin räkänokka syliin loikkaamisesta kehui. Outo!

Luvalla oli mukana myös Woody-corgi. Woodyhän on nyt raahelaisittain sanottuna koiramaailman ”N*ki*n K*pa” ja eipä pettänyt tämä arvio millaan lailla. Tyyppi vain perse keikkuen otti vastaan tehtävät mitä annettiin. Pikkuisen tyhmä kai se tapaus oli, kun ei se muistanut laisinkaan mitä sille hetki sitten tapahtui. Hölömö vain pyöritti häntää ja takalistoaan niille sedille. Haukkuhan se joo – muka – oli niinku isoki mies, mutta ihan kauhiasti se vain rakasti niitä pelinrakentajasetiä, joten katu-uskottavuus haukahuksista katos ku pieru afrikan hietamaalle. Kattokaa itte:

Jossu meinas, jotta siinä Woodyssä oli sekä isäänsä että äitiään. Tyhymä seki. Tottakai on! Woody sai äitiltä vilkkauden ja iskältä henkselit joita paukuttaa. Huono muistiki tuli jotenki sieltä isin puolelta… kai… tai jotain sinnepäin. Kertakaikkisen siisti kokemus Woodyn mielestä tommonen luonnetestitivoli. Se vois alkaa harrastamaan noita vaikka viikottain. Ne hassut sedät vain tuumas, jotta tämä oli molemmille ainutkertainen päivä elämässä. Mitä kummaa nekin sillä tarkoitti?





9-viikkoiset

24 10 2012

Kiitos kauniin viikonloppusään, saatiin ulkoilla paljon. Aamuisin tassuteltiin pikkupakkasessa ja iltapäivällä hemmotteli auringonpaiste. Pennut kävi sisällä vain nukkumassa.

Koska pentujen piha-aitaus (puppylandia) on purettu tältä pentueelta kylmien ilmojen vuoksi turhakkeena pois (lue: kerran olivat siinä hetken), ollaan sitten kulutettu aikaa yhdessä pentujen kanssa tontilla ja lähimaastossa.  Tuo meidän kenttä meinaa käydä pieneksi temmellystantereeksi pentusille, vaikka tokihan siinä on kokoa ja näköä aika monen pentuaitauksen verran. En tiedä johtuuko siitä vai mistä, mutta nämä meidän pentuset eivät ole mistään arkalandiasta. Ne ei taakseen katsele kun päättävät lähteä painelemaan. Itsenäisiä pikkuotuksia!

Leikittäjiäkin niillä on käynyt. Ehkä kaikkein parhain uusi kaveri on 15-viikkoinen Hitsi-göötti, joka melkein saman kokoisena on niille oikein passelia leikkiseuraa ja viikkojen kuluessa eteenpäin, aina vain parempaa leikkiseuraa.

Hyvät ilmat ja muilta menoilta suht vapaa viikonloppu tarkoitti myös posekuvien ottoa. Tällä kertaa se meni jokseenkin kivuttomasti. Saattoihan se toki nopeuttaa toimitusta kun pääluku oli kahdeksan sijasta vain neljä.


Kiisu (Katin Kulta)


Kolli (Ken On Kultaa)


Pepper (Kultakuume Goes… to Liebehund)


Possu (Kultapossu), joka lähti viime sunnuntaina reippaasti Kuopioon.

Pentujen paperitkin tuli viimein. Sain läpi sen värineuvotteluni noiden ”pinkkien” suhteen ja mukavaa kun KoiraNetissä pentujen väri näkyy nyt sellaisena kuin se on:

Kermanvärisyyden toivon tulevaisuudessa sukuja innokkaasti tonkiville kertovan, että tästä syntyi nimenomaan ee-keltaisia pentuja. Kasvattajille taas toivon näiden pentujen lisäävän tietoa kyseisestä väristä ja siitä, että niiden väri on ihan oikeasti rekisteröitävissä muuksikin kuin punaiseksi valkoisin merkein. Sen likimain valkoisena syntyvän pennun väriä ei siis tarvitse hätkähtää millään lailla eikä sitä nyt ainakaan värinsä vuoksi pidä enkelipennuksi pistää. Ei, ei, ei ja ei! Niin löyhässä ei saa pikkukoiran henki olla.


Possu <3

Rekisteröinnin yhteydessä tuli Pepperille jouhevasti Export Pedigree. Täppä vain pentueilmoituksen yhteydessä ruutuun ja se oli siinä. Passi onkin jo valmiina odottamassa. Ensi viikon lopussa käydään eläinlääkärin luona ottamassa matopilleri ja viimeistelemässä passin merkinnät. Uuteen kotiin viemisiksi käytiin ostamassa ”uudenvihreä” Hurtta-panta, joka kyllä on vielä hetken liian iso, mutta ei sinne viitsi mitään heti liian pieneksi jäävää mukaan laittaa. Tässä riittää kokoa aikuiseksi asti.

Kotimatkansa Pepper tekee uuden omistajansa kanssa Pariisin kautta. Päädyimme tähän ratkaisuun, koska näin se voi matkustaa kassissa nk. käsimatkatavarana. Sen ei tarvitse mennä yksin ruumaan. Loppumatkan Pariisista Lontoon kupeeseen he tekevät sitten omalla autolla kanaalin alittavaa tunnelia pitkin. Tai no – ei siellä tunnelissa itse mitään ajeta. Eurostar-juna sen homman hoitaa. Kassissaoloa on muutamaan otteeseen harjoiteltu ja eipä tuossa ole ollut isompia ongelmia. Kaikkein paras harjoittelutilanne oli pari viikkoa sitten kun olin luennoimassa kasvattajan peruskurssilla ja sain ottaa pentuja mukaan. Pepper ja Kiisu treenasivat kasseilua ja sylittelyä ja muuten vain olemista ja suoriutuivat urakastaan loistavasti.


Tämä on pikkuisen pienempi tunneli kuin se kanaalin alta menevä, mutta jostain se harjoittelu on aloitettava…

Kiisun ja Kollin osalta ei ole muuta kerrottavaa kuin että Kolli on iso ja Kiisu on pikkuinen. Kolli on möllöttäjä ja Kiisu on ikiliikkuja. Kolli nuolee, Kiisu puree. Kumpikin vispaa häntää vimmatusti. Kolli katsoo, Kiisu meni jo. Kolli painaa 4,5 kg, Kiisu 3. Siinäpä se tiiviisti.





Vaeltava viisaus

22 10 2012

”Moni heittää huonojen todisteittensa jälkeen vielä kappaleen persoonallisuudestaan, ikäänkuin ne siten kulkisivat oikoisemmin rataansa ja muuttuisivat riittäviksi ja hyviksi argumenteiksi  – samaan tapaan kuin keilaradalla vielä heiton jälkeen yritetään käsivarsien liikkeillä ja eleillä johtaa kuulan kulkua.”
Nietzsche, Der Wanderer und sein Schatten.

Kukaan ei ole täydellinen. Ei edes Obama. En tiedä mitä muualla kuvitellaan, mutta olemme hyvin tietoisia siitä, että Obaman turkki ei ole sen paras ominaisuus. Sitä (yllätys yllätys) ON liikaa. Ei siitä tarvitse kerta toisensa perään mitä erilaisimmilla keinoilla muistuttaa.

Se, että Obama on turkistaan huolimatta ollut voitokas niillä harvoilla näyttelykäyntikerroillaan, ei poista sitä tosiasiaa, että turkki ei ole ideaali. Kenenkään ei tarvitse kantaa tästä asiasta huolta. Asia on tiedostettu ja se tullaan ottamaan huomioon tulevissa jalostusvalinnoissa. Kenenkään ei tarvitse hankkia enää Rennietä tai Samarinia , jotta voi seurata Oban jälkeläisten karvankasvatusta ilman närästysoireita.

Hirmuisen hauskaa olisi, jos joku keksisi vaihteeksi jonkun uuden puutteen/virheen – sellaisen, joka ei näkyisi likinäköisimmällekin sieltä kirkolta kotiportille saakka. Mutta tässä blogissahan on kommentointimahdollisuus! Siitä nyt vain ihan vapaasti ja reippaasti heittämään niitä jalostuksessa huomioon otettavia puutelistoja, mutta sovitaanko, että turkkiasia on jo aika kulunut aihe ja tarpeeksi ruodittu (ja omistaja ruoskittu).


kuva: R.D.

”Hyvälläkin opastuksella on tyhmyrin esittämänä vain vähän arvoa”
Spengler, Untergang des Abendlandes





Suku on ihan paras

20 10 2012

Eilen ja tänään meillä oli mieluisia vieraita. Kupuleiden isomummu Likka, iso-eno Pietu ja Pinja-mummu kävivät visiitillä ihmisväkensä kanssa. Kentällä vilisti koiria neljässä sukupolvessa ja tokihan ne kamerat kävi sukkelaan. Saattaapa meidän Kupulit päästä aikanaan jopa iso-enonsa kovasti luettuun blogiin .

Tässä kuvassa on neljä sukupolvea tyttökoiria: Kiisu (BW Katin Kulta), Katti (BW Catwalk), Pinja (BW Bilberry) ja Likka (Cristyn). Nuorin on 9 vkoa ja vanhin 11 vuotta ja risat.

Tähän kuvaan otettiin iso-eno Pietukin (BW Bounceberry) mukaan.

Ajatus neljästä sukupolvesta ja neljästä pennusta onnistui justiinsa näin hienosti. Nnnnnot! Ei ollut ihan helppoa noiden pikkuvilpereiden kanssa tuo paikallaan pysyminen tai oikeammin pitäminen. Näkisittepä käsien määrän, joka on kuvan ulkopuolella koppeja ottamassa.

Kupuleilla oli muutenkin kiva päivä kun Hitsi-göötti tuli niiden kanssa leikkimään. Tulee huomennakin, hyvä niin!

Aurinkoisen päivän aiheuttama happimyrkytys on ollut pikkukoirille paitsi ruumiillista myös henkistä, sillä niiden eväkään ei ole heilahtanut nyt neljään tuntiin. Meillä on suorastaan hiljaista. Aikuisetkin ovat ulkoilleet yllin kyllin. Sateen jälkeen paistaa ihan oikeasti aina aurinko. Toivottavasti paistaisi vain tuplasti kauemmin kuin sitä edeltänyt sadekausi…





Kupulit kaikkoaa

19 10 2012

Mihin tämä aika on taas kadonnut? Tai ei siinä mitään epäselvää ole. Pennut ja leipätyö on vieneet kaiken ajan ja loput on käytetty nukkumiseen. Viimeksi mainittuun on jäänyt varmaan liian vähän aikaa kun alkaa kestoväsymys painamaan päälle. Tulis nyt kirkkaat pakkaspäivät tämän ainaisen sateen ja pimeyden tilalle. Ehkä se piristäisi, vaikkei se kyllä vapaa-aikaa tuo yhtään sen enempää.

Kupulit eli Kullat ovat nyt 9-viikkoisia ja puolet niistä on jo matkanneet omiin koteihinsa. Täällä meillä kotosalla on vielä Kuopioon lähtöä odotteleva Possu (Kultapossu), Englantiin marraskuun alkupäivinä matkaava Pepper (Kultakuume) ja tietysti omat Kiisu (Katin Kulta) ja Kolli (Ken On Kultaa). Mihin ne muut sitten lähti?

Sijoituskoirani Pätkis (Kultu Kimallus) lähti sitä 2-vuotta odotelleen Minnan mukana Kajaaniin. Kämppiksikseen se sai kolme bortsua ja sheltin – niin ja ihmisisännän, joka syöttää pötkylälle makkaraa. Jos kuun asento marsiin nähden on suotuisa ja kaikki menee kasvussa kivasti, on ajatuksena, että Pätkis kokeilee sitten isompana agilityä, tokottelua ja kehän kiertämistä. Jos vuorovedet eivät ole suotuisia ja laineet liplattavat väärään suuntaan, niin on se ainakin rakastettu lemmikki. Aika näyttää. Aktiiviseen ja tekevään kotiin se kuitenkin pääsi.

Pätkiksen paras ystävä on Noita (Eyespy Witch). Sinällään hassua, että jos Minnan mielestä Pätkiksen emä Katti on cardeista Suomen Ihanin, niin minäpä sitten sanon, että Noidan emä Irkku (Somollis Eira) on sitten Suomen bortsuista se Ihanin. Kahden Ihanuuden tyttärien paras ystävyys on siis varmasti Jotain Suurta!

Tölkki (Lapin Kulta) matkasi Veeran ja Teron mukana… uskokaa tai älkää… Katinalaan. Se sai leikittäjäkseen myös ihastuttavan flättiherra Pikin (Fowl Reed’s Blackpool), joka on näyttänyt taitonsa niin TOKOssa kuin NOMEssakin ja komeutensa näyttelyissä. Tekevä ja taitava koti siis tämäkin, mutta ennen kaikkea varmasti Tölkkiä rakastava. Tölkillä on myös sellainen etuoikeus, että sitä rakastetaan myös isikoira Kennedyn kodissa. Onhan se Taijan ja Teron yhteisomistuskoira.

Suloinen Hippu (Kultahippu) asustaa Hillamarian ja Eliaksen ensimmäisenä yhteisenä koirana Helsingissä. Mahtaa olla odotettu lemmikki, sillä Elias on halunnut omaa corgia aina 5-vuotiaasta saakka ja on nyt jo aikamies. Ei siis ihan hetken huraus hankkia corgikoira! Hippu, Hillamaria ja Elias tulevat tutustelemaan aikanaan erilaisiin koiraharrastusmuotoihin. Aika sitten näyttää millaisia ne yhteiset harrastukset tulevat olemaan.

Ilpo (Kulta Into Pii) on koira, jolla oli nimi jo ennen kuin se syntyi tai tiesi muuttavansa Ylivieskaan Sirin, Annan ja Janin kaveriksi. Näistä uusista kavereista Siri on cardi (Big-Wood’s Gradhach Gringa) – meidän Marskin sisko, joka osaa paljon temppuja jos vain haluaa ne näyttää. Meillä käydessään ei tahtonut, mutta olihan se vähän vesisadekin, joten sallittaneen naiselliset venkoilut. Ilpon ensisijainen tavoite on olla aktiivinen lemmikki, Sirin leikkikaveri ja ehkäpä sorsajahdin apuri. Viimeksimainittu haavekuva nähtäneen sitten ensi syksynä. Vaihtoehdot varmaan ovat lyhykäisyydessään ne, että Ilpo joko tajuaa homman tai sitten ei. Sorsa joko löydetään tai ei. Sorsa joko purraan p*sk*ksi tai sitten ei.

Possu (Kultapossu) matkaa nyt viikonloppuna Räinän miesväen (yksi iso ja kolme pienempää) mukana Kuopioon. Viime viikonloppuna hoideltiin esittelyt puolin ja toisin (siis Possun ja perheen kesken, mehän ollaan keskenämme tunnettu jo iäisyys tai ainakin puolet siitä) ja Äiti-Räinän ja Miesväki-Räinän tiet erosivat hetkeksi. Äiti lähti ansaitsemaan ja miesväki lomailemaan Oulun kupeeseen syysloman merkeissä. Perheen taas yhdistyessä mukana on sitten Possukin. Kotosalla odottelee kaksijalkaisten kädellisten lisäksi X-määrä siivekkäitä ja kaksi cardia Sani (Big-Wood’s Kiwi Brouhaha) ja Igor (Big-Wood’s Kiwi Independent). Possusta tulee isona ensisijaisesti perhekoira. Sillä on kuitenkin erinomaiset mahdollisuudet kokeilla esimerkiksi paimennusharrastusta. Possu sitten päättää mille se alkaa.

Jennin suosikki TiTi, joka tottelee myöhemmin nimeä Pepper (Kultakuume Goes) tullaan loka-marraskuun vaihteessa hakemaan Englantiin. Virallisesti siitä tulee myöhemmin papereihinsa Big-Wood’s Kultakuume Goes To Liebehund ja se saa asuinkumppaneikseen kourallisen cardeja ja sakemanneja sekä palvelijoikseen Jon, Martynin, Kieranin ja Owenin. Tulkikseen se tulee saamaan täältä vajaa vuosi sitten sinne muuttaneen Mintin (Big-Wood’s North Troll Girl For Liebehund).

Piskuinen Kiisu (Katin Kulta) on pentu, joka nyt vain jäi ja jää meille. Ihan huomaamattaan se luikerteli sydämeeni niin tukevasti, että jos sanon sen olevan minun Pikku-Tinka, niin minut tuntevat tietävät millaisesta koira-omistaja-suhteesta puhutaan. Tinkahan ei ollut minulle ”vain koira” – se oli Tinka ja jotain Erityistä. Ihan hassua. Tarkoitushan oli sijoittaa tästä kaksi narttupentua ja pitää uros kotona, mutta näin vain kävi. Tunne meni järjen edelle, mutta jospa tällä on joku tarkoituksensa. Kun Kiisu kasvaa aikuiseksi (isoudesta en mene sanomaan mitään), sen tavoitteena on olla vain Kiisu. Minun oma taskuraketti. Ei siitä tarvitse tulla mitään millään muulla saralla, mutta jos tulee, otetaan toki hymyillen ansiot vastaan.

Kolli-pojan (Ken On Kultaa) kotiin jäämistä on suunniteltu pitkään. Ihan sen saman aikaa kun Minna on odottanut Pätkistään. Siinä se nyt sitten on. Tumma, raamikas pojanpötkylä, joka miettii asioita ennen kuin tekee. Äitinsä Katti oli pienenä ihan samanlainen möllöttäjä. Jossain kohdassa se möllötys kääntyi kuitenkin valtavaksi henkiseksi vahvuudeksi. Katti osallistuu asioihin silloin kun on tarvis ja tekee asiat täysillä. Jos ei ole tarvis tehdä, ei silloin myöskään hötkytä. Ominaisuus, josta kovasti tykkään ja en pane lainkaan pahakseni jos Kollista tulee äitinsä kaltainen. Vaikka Kolli näyttää nyt lupaavalta ulkoisesti, saa se minun puolesta kasvaa ihan millaiseksi haluaa. Ihan yhtä rakastettu se tulee olemaan vaikka ajatukset tulevaisuuden pentueeni isikoirasta (siis Kollista) kariutuisivatkin.

Ihan lopuksi yksi video viime viikonlopulta. Kupulit vauhdissa:

ONNEA YHTEISELLE TAIPALEELLE KUPULIT!





Pitkäkin jatkoaika päättyy joskus

10 10 2012

”rakkaus vaalii ja vahvistaa
se luottaa ja vapauttaa
taisteluissa vihdoin alkaa väsyä
väsynyt ei jaksa pelätä”
(Yö – Pelko ja rakkaus)

Pörri on nyt vapaa!

Kesän aikana ilmenneet eturauhasvaivat kastroidulla uroksella eivät tienneet hyvää. Pörri taisteli sinnikkäästi ja annoimme sen niin tehdä kun elämänliekki oli voimakas ja Pörri oma räiskyvä itsensä. Odotin Pörriltä merkkiä siitä, koska olisi aika. Merkki tuli viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Kivut herättivät sekä Pörrin että minut aamuyöllä ja loppuyö meni meillä melkolailla valvoessa ja odottaessa aamua. Pörrin elämänilo meinasi sammua, mutta kolminkertaisella kipulääkeannoksella sain pidettyä sen likiman omana itsenään. Lääkettä meni paljon, mutta koska tiesin tulevan päivän ohjelman, ei sillä ollut enää mitään väliä. Pääasia oli, että Pörrillä oli hyvä olla. Muutaman tunnin jopa nukuimme – kiitos Rimadylin.

Ihan ensimmäisenä tiedotin omalle esimiehelleni, etten tule tänään töihin. Onni on työpaikka, jossa löytyy joustoa näissä asioissa ja esimies, joka ymmärsi hätäni. Seuraavaksi kerroin päätöksestäni Tapsalle. Sitten odotin, että kello tulee kahdeksan ja soitin omalle luottoeläinlääkärillemme, joka ei edes kyseenalaistanut tekemääni päätöstä. Näiden noin 24 vuoden aikana on muodostunut sellainen asiakassuhde, että hän kyllä tietää milloin meillä ollaan tosissaan. Ajan saimme iltapäivälle. Edessä oli ikuisuudelta tuntuvat viisi tuntia odottelua. Lisää Rimadyliä. Pörrihän alkoi olla jo melko kopsakkana.

Jennille kerroin pienen valkoisen valheen. Jos satut Jenni lukemaan tätä, pyydän anteeksi. En vain halunnut pilata koulupäivääsi. Pyysin Jenniä sanomaan Pörrille heipat siltä varalta, että jos Pörrille ei voidakaan eläinlääkärissä tehdä mitään. Jenni kyllä tietää mitä tuo tarkoitti. Jenni sanoi heipat ja totesi, että nuolaisikohan Pörri minua viimeisen kerran. Minua itketti kun tiesin totuuden. Kyllä Jenni, kyllä nuolaisi… en vain voi kertoa sitä sinulle. Ymmärrät tämän vielä joskus ihan varmasti. Jenni lähti reippaasti kouluun. Minä jäin odottamaan ja itkemään. Ne oli kamalia tunteja.

Kipulääkkeiden voimin Pörri oli aamupäivän oikein reipas. Kävimme kentällä leikkimässä, repimässä lelua, pujottelemassa, menemässä putkeen ja otimme kuvia. Pörri oli ihan elämässä kiinni. Ihan pienen hetken sorruin ajattelemaan, että entäpä jos sittenkin, mutta onneksi järki voitti tunteet. Sellaisella määrällä kipulääkettä, olisi nuoremmankin koiran sisuskalut sanoneet poks parissa päivässä. Pörrihän on 13 ja risat, lähteköön saappaat jalassa. Paikkasimme ne saappaat tosin hetkellisesti Rimadylillä, mutta samapa se, saappaat kuin saappaat.

Kellon tullessa 13 Tapsa tuli hakemaan meidät klinikalle. Olo oli tuossa vaiheessa jo ihan ok. Suru ja järkytys oli surtu ja oli vain aika sanoa Pörrille viimeisen kerran ”vapaa”. Ensimmäisen piikin jälkeen Pörri nukahti rauhallisesti. Ennen nukahtamistaan nuolaisi minua vielä kerran ja painoi päänsä pöydälle. Siitä se pää ei enää noussut. Toinen piikki viimeisteli ikiunen kauniisti. Pörrin sydän löi pitkään ja tasaisesti. Sinnikäs sissi viimeiseen saakka.

Siinä samalla juttelimme eläinlääkärimme kanssa menneistä. Muistelimme kuinka hän hiven vajaa 24 vuotta sitten päästi ikiuneen bernhardilaisemme Romeon. Muistelimme myös sitä huolta ja murhetta, mikä meillä reilut 13 vuotta sitten Pörrin kanssa oli. Pentuparka – tuo yhdeksikön rampajalka, joka ei noussut jaloilleen, sai tuolloin pentutarkastuksen yhteydessä ”tuomion” lyhyenlaisesta elämästä. Jatkoaikaa sai tuolloin pari kuukautta toisiin rokotuksiin saakka. Sille ei edes kirjoitettu pentutarkastuslappua, kun ajattelin, että turhapa se paperi kuitenkin on. No turha olikin, kun Pörri jäi meille ikiomaksi. Toisille rokotuksille mennessä eläinlääkärimme oli varma, että olemme vaihtaneet pennun. Se oppi kävelemään, juoksemaan ja menemään kovaakin.

Takajalat jäivät rumiksi, mutta Pörristä kasvoi iso ja rakastettu lemmikki. Tekevä sellainen, joskus liiankin tekevä. Yhteisen sävelen löysimme vasta todettuani, ettei Pörri niiltä jaloiltaan tipu ja että jotain tarttis tehdä. Aloimme treenata omaksi huviksemme. Ohjelmassa oli jälkeä, tokoa ja agilityäkin. Jälkihommissa Pörri oli etevä eli pätevä. Tokossa ei oikein päästy näyttämään taitojamme kun minun puutteet oli Pörrin vahvuuksia voimakkaammat, mutta tallusteltiin me mukavin kommentein BH-koe ja kerran tokossakin kisattiin. Agilityssä käytiin kisaamassa pari kertaa virallisissa ja agirodun riennoissa Pörri kuului vakikalustoon. Palkintopallillakin oltiin agirodussa kerran. Aika siistiä! Luonnetestinsä Pörri otti henkselit paukkuen haasteena ja ainokaisella näyttelykerrallaan se sai erikoisnäyttelystä aploodien saattelemana sinisen nauhan. Kauneuskisojen ensimmäinen ja viimeinen käyntikerta oli tehty.

Monesti kuulin ihmettelyä siitä, miksi pidämme Pörrin itsellämme, kun se on kasvatusmielessä ihan turha koira. Kyllä – niin olikin. Ruma ja isokin vielä. Mitäpä tuota kaunistelemaan tosiasioita. Pörri oli kuitenkin sisäiseltä kauneudeltaan sellainen, että jokainen siihen oikeasti tutustunut varmasti tajusi miksi se meillä asusti. Siitä ei voinut olla pitämättä. Pörri joko rakasti tai vihasi – aina täysiä. Se ei kuitenkaan koskaan toiminut epäloogisesti, vaan kun opimme sen toimintamallit, siihen saattoi luottaa kuin muuriin. Juuri tuo yhteyden aikaansaaminen nuorena aika raisuun Pörriin oli se kruunu tälle kaikelle. Pörri antoi ja opetti. Olemme näistä 13-vuodesta sille aina kiitollisia.

Tässä viime päivien aikana olen pyöritellyt päässäni ajatusta, joka ei anna minulle rauhaa. Jotta koiranomistaminen on kokonaista, kuuluu siihen syntymä, elämä ja kuolema – ilo, elo, luopuminen ja suru. Ehkä kannan hiven kaunaakin sille, että ”joudun” kohtaamaan ikäkoirieni poismenot. Helpommalla pääsisi kun antaisi ne sopivassa iässä eläkekoteihin nuorempien tieltä ja antaisi noiden kotien hoidella sen viimeisen elämänkaaren vaiheen, joka loppuu suruun. Voisi sitten lopun koittaessa tekstiviestillä heitellä kyyneliä perään ja ilmaista olevansa niin kovin pahoillaan heidän puolestaan. Ei – en minä osaisi niin toimia. Koiranomistamisen pullasta pitää nauttia viimeiseen kuivimpaankin muruseen asti. Ei siitä voi vain ottaa rusinoita.

En oikeastaan pidä itsestäni kun näitä asioita näin ajattelen tai kirjoitan niitä näin näkösälle, mutta en myöskään halua pitää tuota ajatusta vain sisälläni. Olin tuolloin Pörrin kanssa viimeistä piikkiä odotellessani jopa vihainenkin sille, että toiset ihmiset pystyvät sysäämään heille rakkautensa (siinä sivussa ehkä myös pennut, kisa- ja näyttelymeriittejä yms) antaneen  koiransa viimeiset hetket – olipa ne vuosia tai kuukausia – ja viimeisen rakkaudenosoituksen jonkun muun harteille. Tokihan nuo kodit yleensä rakastavat näitä koiria joka solullaan ja on ihanaa, että koirat saavat tällaista elämää kokea, jos heistä kerran edellisessä kodissaan tuli tarpeettomia. Niitä eläkekoteja ja heidän tunnesidettä koiriinsa en missään tapauksessa kritisoi. Kritisoin tässä kaipauksen ja muistojen riuduttamana niitä, jotka eivät pyörivällä eläkekotisysteemillään ole koiranomistajia alusta loppuun saakka. Kerta toisensa jälkeen ”tarpeettomat” siirtyvät viettämään eläkepäiviään sinne tai tuonne. Voi olla, että ajatukseni on nyt täysin sumentunut ja herneitä ropisee joillain lukijoilla sieluun saakka. Antakaa anteeksi, mielipiteeseeni minulla vain on oikeus. Olipa se oikea tai väärä. Omani se mielipiteeni kuitenkin on.

Meillä opetellaan nyt elämään ilman Pörriä. Suurimman kriisin edessä on Ringa (15v), jonka unikämppis se Jennin huoneessa oli. Opaskoiraroolin sai nyt Femma, jonka läsnäolo tuntuu virkustuttaneen Ringaa ainakin toistaiseksi. Pitäähän tuo liki 7-vuotias ”penikka” opettaa huoneen tavoille. Tämä on minun täkki, sä voit bunkata tuossa tai tuossa, mutta minä syön sitten tässä… Ehkäpä tämä muutos oli jopa positiivistakin Ringan aktivointimielessä.

Ja jos joku miettii miten Jenni otti koulusta tullessaan uutisen, kerron, että tapansa mukaan jalat oli maassa ja sana hallussa. Ensimmäinen kysymys oli: ”äiti, onko Pörri vielä hengissä”. Kerroin miten kävi ja että jos Jenni haluaa, voimme käydä katsomassa Pörriä ennen hautaamista. Jennille tuli kaveri ja melkein unohdin koko näyttämisasian. Kun hauta oli valmis, käväisin kysymässä Jenniltä, että haluaako hän leikin lomassa käydä katsomassa Pörriä ja kerroin että hautaus suoritetaan mahdollisimman pian. Jenni ilmoitti, että he (SIIS HE, Jenni ja kaverinsa) kävivät jo Pörriä katsomassa autossa. Toivottavasti kaverikin oli yhtä maalaisjärkinen kuin meidän Jenni,  eikä järkyttynyt näkemästään. Illalla Jenni tuumasi aamullisen nuolaisun olleen viimeinen ja että Pörrillä on nyt varmasti hyvä olla, olihan se vanha ja sairaskin. Seuraavana päivänä Jenni myönsi ennen nukahtamistaan miettineensä Pörriä, mutta mikäli nukahtamisen nopeus kertoi ajatuksien määrästä, ei ne kovin kamalan syvällisiä ja pitkäkestoisia voineet olla. Nyt Pörristä puhutaan ihan normaalisti. Pörri on ollut ja tulee aina olemaan osa elämäämme kuten Pörrin isä Tituskin, joka edelleen on ”purkissa uunin päällä”… mutta se onkin sitten kokonaan toinen tarina se. Sen Jenni kertookin mielellään kavereilleen. Meidän huushollilla on varmasti oikein hyvä maine Jennin kavereiden kotona, mutta vielähän nuo päästävät lapsiaan meille leikkimään ;)

Juuri puhumattomuuden kautta koirasta tulee ihmiselle niin mittaamattoman arvokas;
sen kanssa voi levätä siellä, missä sanat eivät pääse tekemään kiduttavia temppujaan…
Luulen, että sellaiset hetket ovat koiralle kalliita
– kun se palvova sielu silmistään loistaen tuntee,
että sinä tosiaankin ajattelet sitä.
(John Galsworthy)

 

 





Muu Maa Mansikka

3 10 2012

Tiistai

Matkapäivä. Reitti kulki Blue1&SAS:n siivin välillä Oulu-Tukholma-Kööpenhamina-Birmingham. Tukholmassa oli parin tunnin odottelu, mutta Kööpenhaminassa piti pistää juoksuksi. Eileen oli Kustin ja Tuttin kanssa vastassa kentällä. Ilta alkoi jo hämärtyä ja otimmekin suunnaksi heti Walesin ja Dolgellau-nimisen pitäjän Snowdonian kansallispuiston tuntumasta. Siellä majoituspaikaksi oli valikoitunut koiraystävällisten B&B-paikkojen listasta ihana Dolgun Uchaf , joka oli kyllä palvelultaan ja varustelultaan ihan hotellitasoa. Erona hotelliin oli vain se, että huoneita oli vain 9 ja palveltavia asiakkaita huomattavasti pienintäkään hotellia vähemmän. Ruhtinaallista!

Keskiviikko

Aamu valkeni sateettomana. Ennen aamiaista käytettiin Kusti ja Tutti kävelyllä ja ihailtiin hetki maisemia. Viereisellä pellolla oli paimenkoirien harjoitusrata portteineen ja tolppineen. Kyltti kertoi, että seuraavana viikonloppuna olisi ollut kisatkin.

Aamiaisella menin pöljä nyökkäämään ”full brekfastille” ja sitä sitten tulikin lautasen täydeltä. Joo – en jaksanut kaikkea. Kahvi oli suomalaiseen makuun pahaa, mutta antoi kuitenkin tarpeellisen kofeiiniannoksen päivän varalle ihan kertakupillisella.

Mahat täpösen täynnä munia, pekonia, makkaroita, tomaattia jne hyppäsimme Eileenin autoon ja suuntasimme kohti Cardiganshireä ja Aberystwythiä . Ajoimme osan matkaa samaa reittiä mitä edellisenä iltana pimeässä olimme tulleet ja ohops mitä maisemia olimmekaan ohitelleet tietämättämme.

Ensimmäinen etappi oli Vale of Rheidol Railway junayhteys  katsomaan nähtävyyttä nimeltä Devil’s Bridge . Pikkuinen höyryveturi – varmaan vähintään Tuomas Veturin serkkupoika jos ei jopa velikin – puksutti korkeiden kukkuloiden (jos ei jopa vuorten) rinteitä komeissa maisemissa. Välillä siihen tankattiin lisää vettä ja matka jatkui. En ole koskaan nähnyt yhteenlaskettunakaan niin monta haukkaa kuin tuolla junamatkalla näin. Parhaimmillaan niitä lenteli näkökentässä kuusi kerrallaan.

Devil’s Bridge oli kaunis paikka. Vesiputous oli iso ja silta erikoinen. Koirat jaksoivat rappuspaljouden varmaan paremmin kuin minun tai Eileenin polvet. Geokätköilyäkin harrastettiin – tai siis Eileen harrasti. Juhlallisissa tunnelmissa kuvasimme hänen 1000 löytyneen kätkönsä.

 

Omituisin hetki suomalaiselle oli kertoa uteliaille turisteille Kustin ja Tuttin rotu. Öööö… joo… siis these are Cardigan Corgis… Ja missäs me oltiinkaan? Juuri siellä Cardiganshiressä rodun alkujuurilla.

Kolmen tunnin turisteilun jälkeen meillä oli treffit Yvonne Caulin (kennel Rhiwelli) kanssa. Hän tuli hakemaan meidät kiertoajelulle Aberystwythiin ja paikallisten nähtävyyksien ja kotoisasti kerrotun historiapläjäyksen jälkeen menimme hänen kotiinsa syömään. Yvonne asuu kyllä melko paratiisissa. Pihalta ja kaikista talon tärkeimmistä ikkunoista aukesi näkymä koko laaksoon. Talo sijaitsi korkealla rinteellä ja oli tien viimeinen asumus. Siellä oli koirien hyvä temmeltää aidatulla pihalla.

Koiria oli viisi;

  • Kovan onnen mummeli, yksisilmäinen Seren joka on selvinnyt käsittämättömän hyvin vakavasta yhteentörmäyksestä junan kanssa. Oikia ilopilleri!
  • Ihanainen Eddie jonka tapasin ensi kerran Puolan MV-näyttelyssä vuonna 2006 sen ollessa Hollannissa jalostuslainassa Jannuni kasvattajalla. Eddie ei ole enää nuori, mutta kotioloissa tuo ikä ei kyllä missään näkynyt.
  • Vauhdikas Rhodri – ei se musta Rhodri vaan sen merle kaima. Se oli enemmän ilmassa kuin maakosketuksessa.
  • Erittäin paksusti ja tiineesti voiva Topsi, Eddien morsmaikku. Hän oli raskaana – hyvin raskaana.
  • Täynnä persoonaa ja pelisilmää oleva SaliMali. Varsinainen kelmi koiraksi. Ihana.


Rhodri, SaliMali & Seren

 
Eddie & Topsi

Näin siis Cardiganeja Cardiganshiressä. Lopulta kuvautin itseni Kustin kanssa Yvonnen pihamaalla, jotta epäilevimmätkin uskovat minun olleen kasvattini kanssa siellä mistä rotu on lähtöisinkin. Maisema oli upea, koirakin kiva, minä puolestani – noh – muotoillaan vaikkapa näin, että reissussa rähjääntyy.

Yvonnen luota otettiin vielä suunta ennen pimeän tuloa takaisin majapaikkamme tuntumaan ja tehtiin kiertoajelu Snowdonian kansallispuistossa. Navigaattori oli ihan pihalla, mutta luotimme siihen, että kyllä se joskus jostain meidät löytää. Kääntyiltiin sinne, tänne ja vähän tuonnekin ja yritettiin pysyä edes jokseenkin autoilukunnossa olevilla teillä. Olihan hurjia pätkiä välillä! Lopulta osuimme hieman isommalle tielle ja navi löysi koordinaatit. Koska ilta oli jo hämärtymässä, suuntasimme takaisin majapaikkaan ja ajatus jossain syömässä käymisestä unohtui sillä hetkellä kun istahti omalle sängylle. Uni tuli että humpsahti ja kello ei käynyt sikäläistä aikaa vielä yhdeksääkään…

Torstai

Oli luvattu kamalaa sadepäivää, joten odotukset eivät sään suhteen olleet mitenkään korkealla. Ajatuksena oli ajella täysin päämäärättömästi johonkin ja katsoa mitä sieltä löytyy. Walesissa se on helppoa. Aina löytyy näkemistä. Parin-kolmenkymmenen kilometrin matka voi heittää sinut vehreistä kumpuilevista laaksoista kivikkoisiin karuihin vuoristoihin.
Meillä oli tuuria. Aina kun pysähdyimme, pilvet väistyivät. Ihan outoa. Matkalta löytyi monenlaista pitäjää, joiden nimet kirjoitettiin toinen toistaan vaikeammin. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Piipahdimme syömässä ja turistiostoksilla paikassa nimeltä Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch

Ai etkö osaa sanoa. Tässäpä vinkkiä:

Toinen vaikuttava paikka oli vuoristoalue, jossa sijaitsee Walesin korkein vuori, hieman vajaa 1100 metriin kohoava Snowdon. Sillä oli kaverinaan monen monta muutakin korkeaa vuorta. Tiet mutkittelivat näiden vuorien rinteillä ja kokoajan varoiteltiin liikennemerkein vierivistä kivenlohkareista. Minä olisin lisännyt vielä yhtä kylttiä noiden lisäksi: varo putoavia lampaita. Yhtään emme nähneet, mutta onhan se aika hurjaa kun auton vieressä pystysuoraan kohoavalla kalliolla keikkuu lampaita kymmeniä, satoja, tuhansia – varmaan kymmeniätuhansia.

Vaikuttava tuttavuus oli myös 1200-luvulla rakennettu Harlechin linna. Linnasta on varmasti ollut mahtavat näkymät Irlanninmerelle ja se on toiminut tärkeänä puolustuspaikkana mitä erilaisimmissa sodissa.

Pysähtelimme aina kun tuli nättejä paikkoja joiden yhteydessä oli geokätkö. Hyödynsimme minun halun valokuvata ja Eileenin aarteenetsinnän. Yhdellä pysähdyksellä tapasin joen varressa kiltin sedän, joka innoissaan kertoi minulle, että juna tulee kohta. Ajattelin mielessäni, että onpa ihmisillä hassuja harrastuksia (niin kuin nyt junapongailu, geokätköily tai vaikkapa koiriensa rotujen historiaan tutustuminen) ja kiittelin setää tästä tiedosta. Jatkoimme geokätkön etsintää ja sitten… sitten se juna tuli… eikä ihan mikä tahansa juna. Se oli höyryveturi ja sen perässä oli piiiiitkä rivi vaunuja. Se oli isompi ja hienompi kuin se, jolla edellispäivänä matkustimme. Kateeksi ei käynyt, sillä matkustaessa sitä junaa oli vaikeampi kuvata. Ehkei se sedän harrastus niin tyhmä ollutkaan – niistä kahdesta muusta en sitten sanokaan mitään.

Llanelwedd (The Royal Welsh Agricultural Societyn kotitanner ) oli myös yksi pysähdyskohteitamme. Varsinaisella showalueella ei ollut nyt valtavia puitteita lukuunottamatta mitään nähtävää, mutta pitäjän P-alueen vieressä oli isot lammasmarkkinat. Oli lammasfarmareita ja farmikoiria ja tuhansittain lampaita keskellä kaupunkia. Trailerit pörräsivät pikkukatujen tukkeena, mutta ketään ei hermostuttanut. Ihan näytti olevan norminäky kaikille.

Koirat herättivät taas kovasti kummastusta. Osa tunnisti ne corgeiksi, osa tunnisti ne EHKÄ joksinkin corgin tapaisiksi. Kysyttiin myös mitä rotuja niissä on. Muutama kysyi miksi niillä on hännät. Yksi kysyi onko ne cardiganeja vai pembrokeita ja toinen riemastui vallan kamalasti kun pystyy nyt kehumaan nähneensä ensimmäisen cardiganinsa ja vieläpä ihan Walesissa. Tuntuu, että corgit tunnistetaan jopa Suomen katukuvasta paremmin kuin niiden syntysijoilla. Merkillistä! Toivottavasti rotujärjestöt tekisivät jonkun PR-kampanjan, ettei corgien näkyvyys jäisi vain sen kivan Olympialaisten James Bond-pätkän varaan. Siis periaatteessa kaikki tietävät että kuningattarella on corgeja, mutta kun näkevät niitä muualla kuin kuningattarensa helmoissa, he eivät niitä tunnista. Hassua!

Iltasella palattiin taas majapaikkaamme. Nyt emme olleet ihan niin puhki kuin kahtena edellisenä iltana, joten nappasimme Suomesta tuomani olutpullot mukaamme ja menimme B&B:n yhteistiloihin käyttämään hyväksemme ilmaista wifi-yhteyttä. Oli hetki aikaa lueskella kavereiden kuulumisia kotipuolesta ja nauttia idyllisestä takkahuoneesta. Kovasti pieniä ovat tainneet entisajan walesilaiset, kun onnistuin iskemään pääni kattopalkkiin ja vieläpä kahdesti (siihen samaan tietenkin). Vieläkin on päässä ruvet mokomasta tällistä. Otin osumaa ihan tosissaan.

Perjantai

Aamiaisen jälkeen alkoi kotimatka kohti Eileenin taloa. Suorinta tietä ei suinkaan menty (ei sellaista taida tuolla laaksojen, kukkuloiden ja vuorten Walesissa ollakaan) sillä ajatuksena oli mennä aivan merkittävimmille cardigan-rodun syntysijoille. Onnistuimme osumaan maaliin, sillä Llangeithon ja Bronantin tienoilta löytyi talo nimeltä Fronfelen, jonka on aikoinaan omistanut Mr Thomas Griffiths. Häntä voidaan pitää yhtenä nykymuotoisen cardiganin kehittäjistä ja hänen narttunsa Bellorophon löytynee liki jokaisen näinä päivinä elelevän cardiganin sukutaulusta. Teimme pienen kävelyn samoilla pelloilla, joilla Bellorophon sukulaisineen on karjan perässä kirmaillut. Niillä samoilla pelloilla oli edelleen karjaa. Nostalgista!


Fronfelen


Fronfelenin pellot

Nykymuodossa olevan rodun kantakoirat ovat loppupelissä hyvin pieneltä maantieteelliseltä alueelta lähtöisin. Parin joen välinen alue Cardiganshiressä on ollut tuota rodun kultamaata ja tämän reissun jälkeen en usko kenenkään puheita siitä, etteikö kaikki cardiganit olisi taustoiltaan voimakkaasti sukua keskenään. Ovat. Niiden on yksinkertaisesti pakko olla. Ne koirat, joista rotu on alkujaan kehittynyt ovat voineet olla yhtä sun toista mäyräkoiratyyppisistä teckeleistä aina welsh collieen saakka. Ne yksilöt, joista tämä 1900-luvun kanta on alkanut kehittyä, ovat kuitenkin laskettavissa melko nopeasti. Siihen historiaan kun lisätään maailmansodat ja PRA-pullonkaula 1960-luvulla, jäljelle jää kyllä niin mitätön geenivaranto, että on vain ajan kysymys kun rotuun tarvitaan risteytyksiä elinvoiman ylläpitämiseksi. Haluan olla optimistinen ja käyttää sanaa ylläpitäminen sen sijasta että käyttäisin sanaa palauttaminen. Koen kuitenkin rodun olevan keskiverrosti vielä ”elävien kirjoissa”.


Näillä kukkuloilla ne koiriemme esi-isät on karjaa kuljetelleet

Eileenin kotona oltiin viiden maissa. Hetken istahtamisen jälkeen lähdimme Eileenin ystävän Jillin kanssa lähipubiin syömään. Pub on ehkä väärä nimitys sille mikä se paikka oli, mutta oli siellä se pubikin – ihan täysi sellainen. Ruoka oli kuitenkin kuin hienossa ravintolassa ikään ja hyvääkin. Siinä se ilta meni rupatellessa. Takaisin Farndon rd:lle päästyämme lähti taju päästä ennen tyynyä. Merkillistä, etten ennen tätä reissua ole saanut nukuttua olkapääonnettomuuteni jälkeen yhtään kokonaista yötä. Piti mennä Walesiin ja Englantiin saakka opettelemaan nukkuminen uudelleen. En juurikaan heräillyt olkasärkyyn kuin vasta aamusella kun muutenkin jo sai herätä. Mahtavaa!

Lauantai

Päivä meni erinäisissä puseronpelastusyrityksissä. Matkalaukussa vuotanut hiusmuotoiluneste oli vuotanut paitapuseroon neljä ikävännäköistä länttiä ja ne eivät tuntuneet irtoavan sitten millään. Apua konsultoitiin aina Suomesta saakka ja lopulta otin riskin ja tahranpoistoaineella hankaus ja tehopesu koneella saivat läntit lievenemään lähes siedettäviksi. Tahra ei kokonaan lähtenyt, mutta eipä lähteneet ne bling blingit sieltä selästäkään kaikesta pesusta huolimatta. Ne siis pysyy jopa paremmin kuin se tahra.

Iltasella ajeltiin tunteroinen Coventryn kupeeseen Best Western Weston Hall Hotelliin jossa seuraavana päivänä CWCA:n erikoisnäyttely pidettäisiin. Illan ohjelmassa oli illallinen ja eläinlääketieteen opiskelija Peter Tomlinsonin esitelmä paljon maailmaa kiertäneestä ja uuden tulemisen tehneestä Mr. Bonesista, joka elinaikanaan tunnettiin nimellä Dilwel Gwilym. Peterin ansiokas esitys on videoitu ja se tullenee YouTubeen ajallaan.

Mr. Bonesista tein sellaisia havaintoja, että nykykoiriemme luustot ovat mitä ilmeisimmin vahventuneet kovasti. Se mikä tuolloin on ollut vahva, on nykykäsitteenä varmaan monen mielestä tikkujalka. Mr. Bonesin reisiluiden paksuutta vertasin mielessäni lonkkakuviin, joita koiristani on otettu ja epäilen vahvasti, että piskuisinkin kuvauttamani narttu on koiviltaan vahvempi kuin tämä hiljainen esi-isänsä. Ja omani kun eivät ole keskiverrosti lainkaan siitä rodun vahvaluustoisimmasta päästä, ennemminkin päinvastoin.

Korkeutta Mr. Bonesilla oli noin 30 senttiä. Tätä on vaikeaa arvella, sillä eturaajojen kiinnittäminen runkoon jollain luonnollisemmalla tavalla kuin musta rautalanka, oli vielä käynnissä. Elävällä koirallahan kiinnityksen hoitaa lihakset, joita Mr. Bonesilla ei luonnollisesti enää ole. Pituudeltaan Mr. Bonesia voitaisiin nykykäsityksen mukaan moittia rangan perusteella lyhyenlännäksi. CWCA:n valiokirjan takaa löytyvä kuva paljastaa kuitenkin Mr. Bonesin olleen pituudeltaan jos nyt ei ihan liian lyhyt, niin ainakin riittävän pitkä oletettuun kokoonsa nähden. Onko pituuskäsite kuitenkaan nykyisin oikea? Onko Mr. Bones lyhyt vai rotu menossa liian pitkäksi? Uskaltaisin väittää jälkimmäistä.


D. Gwilym (Mobile phone photo from CWCA Champion book)

Enemmän kuvia Mr. Bonesista löytyy Facebookin kuvagalleriastani jos satut olemaan FB-kaverini tai kaverini kaveri.

Ainiin – ruoka oli hyvää ja viiniä… noh… tarpeeksi.

Sunnuntai

Tihkusateinen sunnuntai alkoi talkootöillä ja aamiaisella. Kannoin minäkin jäsenenä korteni kekoon CWCA:n näyttelyn pystyttämiseksi. Paikkana oli hotellin ”lasihuone”, jossa oli riittävän kokoinen tanssilattia, sopivasti tilaa yleisölle ja koirien häkeille, ruokaa ja juomaa myytävänä ja parkkitilaa vaikka kuinka paljon. Ainoa mitä minä jäin kaipaamaan, oli kokonaan matotettu kehä. Liukas, tömisevä tanssiparketti ei ollut aivan kaikkien koirien mieleen ja vaikkei se menoa jokaisella häirinnytkään, lyheni askel jokaisella aina sillä seinustalla, jossa kipitettiin ilman kumimattoa.


Kusti & Tutti

Minä esitin omat kasvattini Kustin ja Mintun sekä Eileenin Tuttin. Lisäksi pelleiltiin Kustin ja Tuttin kanssa parikisan voittajiksi. Harjoitus olisi varmaan tehnyt mestarin, mutta vähemmälläkin selvittiin. Kalju Kusti jäi omassa luokassaan kolmanneksi kolmesta, Minttu oli viiden koiran luokastaan kolmas ja Tutti voitti oman luokkansa muttei sitten parhaan nartun valinnassa enää noussut. Ei siis mitään suurmenestystä millään tavalla, mutta koiria katsomassa ja kuvaamassahan tuolla oltiin, joten tavoitteet täyttyivät.


Mint kilpasiskonsa kanssa

Yhtenä tavoitteena oli myös nähdä aikaisemmin näkemättömiä koiria ja ehkäpä jotain mielenkiintoista. Onneksi en joutunut pettymään. Pari nuorta ihastuttavaa rekkua sieltä silmiin osui, joskin vastapainoksi osui myös muutamia ”voikauhia” tapauksia. No – niitähän aina riittää. Toivottavasti kuitenkin ovat omistajilleen rakkaita ja tärkeitä sellaisina kuin ovat.

Minä sain toimia näyttelyn virallisena valokuvaajana. Otin kuvat jokaisesta osallistujasta ja nk. voittokuvat kärkikoirista. Minun ollessa koiraa esittämässä Eileen tuurasi. Tuo lasikattoinen sali oli ihana paikka ja kirkkaalla ilmalla se olisi kylpenyt liki luonnonvalossa. Nyt harmaa sadetaivas välillä pimensi tietyt nurkat salista, mutta ihan kelvosti kuvausurakasta selvittiin.

Päivän tulokset löytyvät CWCA:n sivuilta. Niistä ei sen enempiä. Kuvagalleriani on ladattu JoFli-galleriaani. Niistäkin jokainen voi noukkia omat suosikkinsa. Kuvat on nimetty koirien nimien mukaan.

Päivän voittaja oli tällä hetkellä voitosta voittoon ravaava Belroyd Pemcader Cymro, joka tuskin ihan heti kohtaa voittajaansa, sillä se lienee rodun parissa jo sellainen nimi, että vaatii jo tuomariltakin melko pokkaa, rohkeutta tai täydellistä rodun ”nimien” tuntemattomuutta, nostaa sen edelle joku muu. Puolisiskonsa Inan (Bymil Picture This) tavoin Cymro on voittanut likimain melkein kaiken siinä maassa voitettavissa olevan ja vähän enemmänkin. Koska tulee tuomari, joka löytää jotain Cymron edelle nostettavaa. Ans kattoo kuka kuskaa Cymron voittajan kehiin ja koska tämä tapahtuu.


Päivän voittaja Cymro valmistautumassa kehään

Näyttelyn jälkeen ajeltiin takaisin Eileenin kotiin, syötiin ja sitten olikin taas aika moikata tyynyä.

Maanantai

Kaatosadepäivä. Tulihan se viimein. En muista moisessa sateessa koskaan olleeni. En kyllä ollut nytkään kun en nenääni ulos koko päivänä laittanut. Kropassa oli ihan selvä kokonaisvaltainen koomatila edellisviikon ja viikonlopun reissaamisista ja kokemuksista. Istuin sängyllä ja tein tabletillani pikakuvankäsittelyä näyttelykuvista saadakseni edes jonkinlaisen gallerian facebookiin. Onnistuin pienentämään suht kattavasti noin 300+ kuvaa ja tyydytin tällä uteliaimpien kuvatarpeet ainakin siihen saakka kun kotona pääsisin käsittelemään ja rajaamaan kuvia paremmin. Kiitosta kuvista alkoi sadella mukavasti illan aikana. Kiva kun kiittävät ja osaavat arvostaa tuota hommaa.

Iltasella mietittiin hetki kylille lähtöä, mutta laiskuus voitti. Kiskottiin juustoja, cream crackereitä ja maisteltiin Walesista tullessa ostettuja siidereitä ja walesilaista olutta.
Maanantai oli ihan laiskuuspäivä. Kroppa ei jaksanut enää rasitusta. Laiskottelusta huolimatta unikin tuli melko hyvin sen jälkeen kun olin lueskellut ostamaani vuoden 1956 vuosikirjaa ja muutamaa muuta Eileenin hyllyltä löytynyttä vuosikirjaa. Niistä löytyi monta ajatuksia herättänyttä artikkelia. En nyt sen kummemmin niihin puutu kuin yhden jutun osalta. Eikös ole kummallista, että jo blue merle väriä takaisin rotuun juurrutettaessa (ne siis melkein hävisivät) syntyi toisinaan trikki+merle yhdistelmään ”häikäisevän kauniin värisiä kullankeltaisenpunertavia yksilöitä”. Hups! Ajatella! Niitä pinkkejä on ollut jo tuolloinkin.

Tiistai

Kotimatka. Reitti kulki nyt Birmingham – Kööpenhamina – Oulu. Köpiksessä oli vain tunnin vaihto, joten koko kotimatka tuntui mahdottoman lyhyeltä. Kokonaiskesto oli noin 5 tuntia. Etelä-Ruotsin päällä oli pikkuisen turbulenssia, mutta muuten lento oli niin miellyttävä kuin lento ylipäätään voi olla. En pidä lentämisestä, mutta siedän sitä, sillä lentämällä pääsee aina johonkin mukavaan paikkaan. Se mukavuus voittaa lentämisen tuskat mennen, tullen ja palatessa.

Oma maa mansikka myös

On se aina mahtavaa olla reissussa, mutta on se kotiinkin tulo ihanaa. Nyt oli loppuviikko vielä kesälomaa. Reissuelpymistä tosin varjosti Jennin ja minun kuumeilut. Ärsyttävää kun flunssa ei sitten minulla loppujen lopuksi iskenytkään päälle, vaan jäi kytemään pikku kuumeena. Se hieman vei menomeininkiä loppulomasta, mutta onneksi oli viikonloppuna Semmosia Kivoja Vieraita piristämässä.

Pennut on kasvaneet, mutta ne ansaitsevat ajallaan ihan oman blogikirjoituksensa. Sitä odotellessa pikku videonpätkä tältä illalta.