Alkusyksyä ajan tasalle

2 10 2015

Ei tästä blogin pitämisestä näytä enää tulevan mitään. Ei vaikka haluaisi. Jotain tarttee tehdä, joista ensimmäinen lienee se, että nyt tarttuu toimeen ja alkaa naputtaa. Aikaakin on, sillä viikon mittaiseksi suunniteltu lomareissu Englantiin (tästä tulee oma kirjoituksensa ihan pian – varmasti tulee) saikin pari lisäpäivää, kun syksyn puurtamisesta töissä on kertynyt tunteja jemmaan ja esimies ehdotti kotona oloa reissun jälkeenkin. Ensin ajattelin, että mitä tuota – töihin vaan, mutta kyllä hän ihan oikeassa oli. Olin ja olen loman ja paussin tarpeessa. Selvästi. Maanantaina sitten takaisin sorvin ääreen.

Edellisen päivityksen jälkeen on tapahtunut näyttely- ja koerintamalla kaikenlaista hassua ja hauskaa ja mukavaa. Tulospuolen asioita löytyy uutisista kotisivuilta. Niistä ei nyt sen tarkempia.

Kaverikoirailut

IMG_1714

Kesän aikana Piika, Kolli ja Kiisu ovat vierailleet pääasiasassa ulkoilmatapahtumissa. Nyt syksyn myötä ovat alkaneet myös nk. laitosvierailut. Kaikilla kolmella on takanaan käyntejä sen verran, että ne on huivitettu ja toimiviksi tapauksiksi todettu. Piika on koirana sellainen, että sen voi viedä mihin vain. Se ei luokittele ihmisiä sen perusteella mikä on ikä, vamman aste tai ymmärryksen taso. Kollin ja Kiisun kanssa olen vielä hieman etsivällä asenteella liikenteessä. Kiisu on koirista vierailuilla ”kiltein ja huomaamattomin”, mutta totesin sen toimivan oikein loistavasti vanhusten palvelukodissa. Se on pieni ja helppo nostaa mm. sänkyyn, jos näin halutaan. Ehkä tämä on sen kutsumus. Kolli ei vielä ole päässyt laitosvierailulle. Tai pääsi se, mutta vain pihalle. Autosta tullessa siitä jäi kourallinen karvaa käteen, joten en sitten kehdannut ottaa sitä sisälle karvaamaan ihan kaikkea. Onneksi oli Piika varakoirana auton jousilla. Kollin osalta siis arvailen edelleen. Kollihan ei kamalasti tykkää kantamisesta ja nostelusta (eikä minukaan selkäparka), joten ehkä vierailukohteet joissa on paljon vuoteessa olevia, eivät ole sille paras kohde. Lapsistahan se tykkää mahdottomasti, joten ehkä tämä osa-alue on sitten sen erikoisalaa tulevaisuudessa. Katsotaan. Pitää kuitenkin tunnustella ennen kuin päättää ja muotittaa koiransa.

IMG_5649

Vierailut ovat antaneet minulle paljon. En oikein osaa edes tätä kuvata sanoin. On liikuttavaa huomata miten paljon iloa ja hyvää mieltä oma koira voi antaa myös toiselle. Varsinkin palvelulaitoksissa vierailumme tuovat mukavaa vaihtelua siihen arkeen. En aina ole ihan varma onko se koira se päävieras, vai onko jo pelkästään päivärutiinin katkeaminen ja vieraideen (joilla nyt sattuu olemaan koiria mukanaan) saapuminen se iso juttu. No ihan sama se minulle on. Jutellaan sitten vaikka säästä, jos se hihnassani oleva koira ei kiinnostakaan, mutta juttuseuraa kuitenkin halutaan. Toisinaan taas pelkkä koiran katsominen on tuonut ikäihmisen kasvoille pilkettä ja hymyä, vaikka oma kommunikointikyky olisi jo kovasti heikentynyt. Lapset taas ovat niin ihanan vilpittömiä iloissaan ja suruissaan. Meidän koirien turkkiin on nyyhkytetty niin isovanhempien koiran kuolema kuin supatettu että meidän äitille tulee vauva vaikkei siitä saa puhua vielä… ja kaikkea siltä väliltä.

kksaloinen

Kaverikoiratoiminta on tuonut myös uusia tuttavuuksia, uuden ryhmän johon kuulua. Mukavaa sakkia ja erityisen mukavaksi sen tekee se, että kaikessa niin kilpailuhenkisessä koiraharrastustoiminnassa on tällainen ryhmittymä, johon kilpaileminen ei kuulu lainkaan. Toiminnassa mukana olevia yhdistää vapaaehtoistoiminta lemmikkikoiran kanssa. Se lemmikkikoira voi olla myös harrastus- ja kilpailukumppani, mutta se ei tee siitä ja sen omistajasta tässä toiminnassa yhtään sen kummempaa kuin kenestäkään muusta. Rentouttavaa. Jokainen on vain minä ja mun koira/koirat.

Aksa maistuu taas

Ehkä kaikkein siisteintä kesän aikana on ollut se, että agility on tullut takaisin viikkorytmiin ihan oikeasti. TuTun kanssa kisauran aloitus ja kahdessa viikossa kakkosluokkaan nousu, kesän aikana Marskin kanssa ohjatuissa agiharkoissa käyminen, treenikavereiden yllytys ja kannustus ja Femman kaivaminen ”naftaliinista” eläköitymään piirinmestaruuskisoista pistivät kroppaan sellaisen agikärpäsen, että melkein kokee taas olevansa nuori ja nätti. Tai no ehkei sentään (se on mahdotonta), ei enää samanlaista paloa kilpailemiseen tule koskaan kuin ”Konna-vuosina” oli, mutta kuitenkin agility on taas mukavaa ja alkukankeuden jälkeen sitä huomaa ehkä jotain vielä osaavansakin treeneissä. Kiisu, Tarmo ja Lystikin ovat harjoitusryhmissä vierailleet ja edistyvät takana olevien treenihetkien edellyttämällä tavalla. Kai sitä jotain tekee oikein.

tutuagi
Kuva: Petra Tiittanen

Luva on löytänyt kartturikseen minua pitkäpinnaisemman Satun. Hän on saanut Luvasta irti sitä tekemisen riemua, joka kohdistuu oikeisiin asioihin eli esteisiin siellä radalla. Tekemisen riemuahan Luvassa aina on ollut, mutta ei aina välttämättä niin keskittyneesti niihin juttuihin, joita minä sen eteen olen tuonut. Mun kanssa Luva tekee, Satun kanssa se nauttii ja tekee. Siinä on iso ero ja ihan voin sen vilpittömästi myöntää julkisesti.

luvaagi
Kuva: Petra Tiittanen

TuTun kanssa kuljetaan kerta viikkoon nyt Tupoksella Minnan treeneissä ja elämä hymyilee sillä saralla. TuTu on niin pätevä otus! Joka viikko ajelen treeneistä kotiin naama loistaen ja ylpeänä kuinka tuo otus ei ole vain nätti vaan myös toimiva pakkaus. Jos haaveeni TuTun pennuista toteutuvat alkuvuodesta 2016, Marski perii TuTun paikan ko. ryhmässä. Se on edistynyt sen verran hienosti, että uskon sen selviävän ryhmän treeneistä ainakin auttavasti.

Fyra kävi yrittämässä naftaliinista kaivamista Raahen kisoissa, mutta neljännellä esteellä totesin, että Fyran rata loppui siihen. Se vinkaisi pienesti ja hyppäsi huonosti ja minä ilmoitin tuomarille meneväni vain putket. Näin teimme ja Fyra otti vielä viimeisen hypyn omasta halustaan. Se oli siinä sitten se Fyran agiura. Femma tykitti viimeisenä kisaviikonloppunaan yliaikanollan ja kaksi yliaikavitosta. Kaikki virheet tein minä, Femma oli liekeissä. Yhteiset kurvit maistui mans… eiku mustikoilta (olen vähän allerginen mansikoille). Molemmat äffät jäivät nyt sitten ihan kokonaan eläkkeelle kisahommista. Kiitos Femma. Kiitos Fyra.

Wanhuskoirat

IMG_9557
Esko

Esko on poissa. Hou Hou ei enää kuulu meidän pihalla. Esko nukkuu nyt meidän pihalla kuusiryhmän juurella yhdessä 17-vuotiaan kissamme kanssa ikiunta. Eskon lähtö tuli nopeasti. Eräänä päivänä se ei vain laittanut toista etujalkaansa maahan eikä kipuun auttanut edes voimakkaat lääkkeet. Ei sitä kauaa mietitty. Tämä oli Eskon merkki siitä, että aika oli tullut. 13-vuotta on ihan hyvä elämänmitta arvokkaalle elämälle. Ikävä on, mutta sen yli menee kiitollisuus siitä kuinka ihana, mutkaton ja helppo koira Esko oli. Se sanoi kaikkeen ”joo”, ”okei” tai ”selvä juttu”. Sen ajatusmaailmaan ei kuulunut machoilut tai pullistelut tai talon tapojen kyseenalaistamiset. Esko ansaitsi vain parasta. Siksi se pääsi heti rauhallisesti uneen. Yksin ei tosiaan tarvinnut lähteä, sillä huulikasvainta sairastellut Musti(kki)-kissa makaa sen kainalossa ikiuntaan.

IMG_0203
Totti

Totti (Eskon isä) täytti 15 vuotta syyskuun alussa. Totti on köpö vanha höppänä, jolla on vielä elämäniloa vaikka askel onkin lyhentynyt ja aistit huonontuneet. Aina toisinaan hiipii mieleen väistämätön ajatus siitä, koska on sen aika. Toivottavasti Totti kertoo sen sitten ajallaan itse. En minä nyt mitenkään löydä syytä siihen, että kovasti vanha koira lopetetaan vain siksi, että itse lakkaa miettimästä asiaa. Eihän se ole enää nuori ja nätti se ei ole koskaan ollutkaan. Ei se lauko pitkiä lenkkejä eikä askel aina ole sujuva, mutta se liikkuu omalla köpö tyylillään iloisesti, kiertelee tontilla omat reissunsa, on elämässä mukana, komentelee ihmisväkeä palvelemaan itseään, syö ja nukkuu hyvin (ja oikea-aikaisesti) ja tekee tarpeensa ulos. Se kuulee kutsut pihalta sisälle ja pystyy liikkumaan sisällä törmäämättä esineisiin. Se kävi jopa synttäreidensä kunniaksi kahlailemassa meressä ja nautti kyllä kovasti tästä lahjastaan. Myös Tottin Aapo-veli juhli 15-vuotissynttäreitään, joten melko sissejä ovat nämä Tinkan ja BJ’n pojat olleet. Tuuti-siskohan lähti jo 1,5 vuotiaana sikiöaikaisen karsinooman uuvuttamana. Se oli ehdottomasti ihan liian aikaisin ja jäi jotenkin traumaattiseksi muistoksi mielen sopukoihin. Vielä edelleenkin koen, että Tottin vierestä puuttuu Tuuti, vaikka vettä on Pattijoessa virrannut tuon poismenon jälkeen jo melko paljon.

IMG_0357
Ella

Wanhuskolmikon, josta Eskon poismenon jälkeen tuli kaksikko, jäsen on myös kohta 12-vuotias Ella. Sillä on toukokuun alusta saakka ollut korvamysteeri. Joku kohta korvakäytävässä vuotaa pienesti verta koko ajan eikä syytä löydy. Asia pysyy kurissa tietyllä korvahuuhdecocktaililla eikä korva ole kipeä tai haittaa Ellan edelleen villiä ja pentumaista menoa mitenkään. Jotenkin tuo mysteerijuttu ei yllätä, sillä Ellan elämä on ollut aina täynnä niitä mysteereitä ja uusia jatko-osia elämälle. Tilannetta seurataan ja korvaa putsataan cocktaililla päivittäin. Ei tuo nyt itselle niin iso vaiva ole kun ei näytä olevan Ellallekaan.

Piika ja Femma täyttävät tässä loppuvuodesta  10. Fyran kymppi tulee täyteen keväällä. Niitä en pidä vielä wanhuksina sanan varsinaisessa merkityksessä. Kahden ensimmäisen kohdalla olen vieläkin hämmentynyt, että ne ovat nk. veteraaneja, vaikka uusi veteraanisarja kolkuttelee jo 8-vuotisrajaansa ensi vuonna. Näitä koiria ovat Katti ja Luva. Aika juoksee ja pentupentukin vanhenee. Pakko myöntää.

Vanhat koirat ovat samaan aikaan niin rakkaita ja rasittavia. Rakkaiksi ne tulevat vuosien aikana ja rasittaviksi vanhenemisen myötä. On juurtuneita omia tapoja, joista pidetään kiinni ja palvelua osataan jopa vaatia. Tuo on kuitenkin rakastettavampaa kuin rasittavaa. Eniten rasittavammaksi koen sen kokoaikaisen menettämisen pelon. Nyt kun meillä tämä menettäminen on niin tuoreessa muistissa, niin onkohan tuo menettämisen pelko juuri syynä siihen, että niin moni koirankasvattajaksi tai tosiharrastajaksi itseään kutsuva dumppaa vanhat koirat eläkekoteihin väittäen, että koirilla on siellä parempi. Silloin niitä ei tarvitse sitten olla suremassa päivittäin kun eron hetki alkaa lähetä. Sitä voi vain heitellä muistovärssyt kotisivuilleen ja vastaanottaa facebookissa osanottoja. Olla niin mahdottoman surullinen kokematta sitä surua konkreettisesti ja jopa etukäteenkin. Aito suru, viimeisen unen päätös ja lopullinen menetys jää ”eläkekodin” tehtäväksi, samoin usein myös mahdolliset vanhuskoiran hoidosta aiheutuvat konkreettiset lisäkulutkin ennen tätä lopullisuutta. Sen jälkeen taas eläkekodissa koittaa se aito tyhjyys. Kasvattaja vain poistaa ”osaomistuskoiransa” kotisivuiltaan tai siirtää sen poisnukkuneiden sekaan. Tosi surullista?

Ehkä tämä nyt oli aika kärjistettyä ja osin omalla surulla väritettyä, mutta mielestäni kyllä ihan asia, joka aina toisinaan pitäisi nostella pöydällekin. Onko nk. eläkekoti koiran mielestä teemana sellainen elämänmuutos kuin me ihmiset eläkkeenä ymmärrämme? Osaako koiralaumassa asustellut ja siitä elämässään seuraa ja tukea saanut koira arvostaa heti omaa sohvaa ja jakamatonta huomiota ihmiseltä? Vai elääkö se sittenkin vain tässä ja nyt periaatteella ja toteaa, että hyvä sohva ja kas ruokakuppikin löytyy? Jos vaihtoehtona on huono elämä koiralaumassa unohdettuna, niin ehkä se kodinvaihto, kutsutaan sitä nyt sitten tosiaan vaikka eläkekotiin muutoksi, on koirallekin parasta. Onko kuitenkin koiran koko elinkaaren järjestäminen sille tutuissa oloissa ihan mahdoton ajatus? Tuskinpa noihin oikeita ja vääriä vastauksia on ja muutoksen kokeminen on myös koirayksilökysymys. Meillä vain pääpiirteissään pyritään omat koirat saattelemaan myös hautaankin. Mielestämme ne ovat sen ansainneet.

Advertisement




Nyt saa huokaista

19 07 2013

Kesälomani on viimein tainnut kääntyä vaiheeseen, jossa oikeasti ollaan lomalla. Nyt oikeastaan huomaa miten väsynyt sitä onkaan ollut. Sitä nukkuu kellonympäryksiä ja silti pitää ottaa vielä nokoset. Mitäänhän tällä päivärytmillä ei aikaiseksi saa, mutta onko aina pakkokaan? Vielä kaksi viikkoa tätä ihanuutta on edessäpäin ja vielä varastoonkin jää päiviä pidettäväksi.

pentusetlajassa

Huoli pentujen selviämisestä ensipäivistä ja ensimmäisestä viikosta on takanapäin. Kaikki 7 ja Vitsi-emo voivat nyt 2,5 viikkoa synnytyksen jälkeen loistavasti. Pennut harjoittelevat leikkimistä ja Vitsi hoitaa niitä järkevästi. Se ei uhraa pennuilleen koko elämäänsä, vaan nauttii myös omasta vapaa-ajastaan. Pennuilta ei kuitenkaan puutu äitikoiran hoivaa eikä huomiota. Vitsi on niille läsnä kun tarvis niin vaatii. Mielestäni hyvin järkevän emon ominaisuus, harmi vain kun tästä ominaisuudesta Vitsin osalta nautitaan vain tämän yhden ainokaisen kerran.

Isompien koirien kanssa ollaan harrasteltu yhtä sun toista, muttei mitään oikeastaan tosissaan. Tai no – jos tosissaan oloksi lasketaan hillittömän mukava reissu heti kesälomani aluksi Jällivaaraan Armi ja Piippa belggareiden ja niiden ruokkijoiden kanssa, niin sitten ollaan kai tehty jotakin tosimielellä. Minulla oli mukana Marski ja täysin karvaton TuTu. Näillä neljällä koiralla me tuotiin tuliaisina seitsemän titteliä, kaksi ROP-ruusuketta ja yksi VSP-sellainen. TuTusta tuli Kansainvälinen, Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio, Marskista Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio ja Armista Kansainvälinen ja Ruotsin muotovalio. Piippa-Armintytär oli vain muuten erinomaisen kaunis ja haki omat tittelinsä viikkoa myöhemmin Piteåsta Armi-emon kääntäessä kylkeä kotisohvalla Haukiputaalla. Onnea Ansku ja Mika!

Oulun näyttelyssä meidän ruokakuntaa edusti vain kasvattajaluokan ”varakoiraksi” ilmoitettu Esko. Onneksi kasvatinomistajat olivat aktiivisempia ja varsin erinomaisia tuloksia sieltä tulikin. Itselle ihan ykkössykähdyttävää oli kun Jenni halusi viedä itsensä ikäisen Eskon kehään lauantaina. Tytär voitti äiteensä (esitin Untoa) ja lopulta nosti Eskon vielä paras uros kehässä sijoitukselle 4. Sunnuntaina olin itse Eskon remelin päässä ja tuolloin PU-sijoitus oli sitten kolmas. Molempina päivinä Esko hävisi ROP-veteraanin valinnassa Tio-Femmanemälle ja molempien päivien VSP oli Helka-Femman-Ja-Unton-tytär. Hiski (sarjaa Upulit UntoxRinja) sai molempina päivinä varasertin. Sen Luna sisko sai lauantaina ERI:n ja Kupuleiden (KentsuxKatti) Tölkki lauantaina EH:n ja sunnuntaina ERI:n & SA:n. Halo esiintyi eka kerran avoimessa luokassa ja sai hienosti ERI:n lauantaina. On se sekin vain hienosti vahvistunut kropaltaan!

Sunnuntaina kaljut Kolli ja Kiisu olivat mukana tapaamassa Tölkki-veljeään. Pitihän siitä kuva tietenkin napata. Oulun näyttelystä on otettuna melko paljon kuvia sekä Päivin että minun kameroilla. Kuvaajat vaihtuivat kameroiden takana melko tiuhaa, joten ei ole mitään tarkempaa tietoa siitä kuka otti minkäkin kuvan, mutta pääasia että tilanteet tuli ikuistetuiksi. Kuvat löytyvät Facebookin julkisesta hakemistosta *kliks*

Maanantaina 15.7. täällä juhlittiin Eskon (ja samalla sisaruksiensa) 11-vuotissynttäreitä. Juhlakalu oli hyvin mielissään putkensuorituspalkkana olleesta ”täytekakustaan”.

Treenirintamalla on ollut pikkuisen hiljaista, mutta Tarmon kanssa on skarpattu tokon ja agin kanssa. Tokossa ollaan harpattu nöyränä vähän taaksepäin ja alettu purkaa seuraamista osasiin ja noutoa treenataan nyt ensimmäisen kerran niin, että jopa ehkä ajatellaan mitä tehdään tai mitä ei ainakaan tehdä. Agilityssä päätin että se aikanaan kesken jäänyt pujottelutreeni viedään nyt loppuunsa ja melko hyvällä mallilla nyt ollaankin. Videon upotus ei onnistunut, mutta tässä linkki FB-videoon. Näkyy kenelle näkyy, jos ei näy ja niin kovin kiinnostaa, niin pyytää sitten FB:ssa vaikka kaveriksi.

Fyran, Luvan, Katin ja TuTun kanssa agirataa on juostu muutamia kertoja ja kyllä ne kaikki kulkee hyvin. Minäkin kuljen kohtalaisesti aina sinä samana iltana, mutta seuraavana päivänä selkäparka muistuttaa olemassaolollaan ja polvi turpoaa edestä ja takaa. On sitä romuna. Suututtaa.

Femma on ollut agiliidoista nyt vähän sivussa kun sillä on ollut verikorvavaivaa tässä kevään aikana. Nyt on korva parantunut, mutta kyllähän siitä näkee, ettei se enää normikorva ole. Tuskin se kuitenkaan sen mahdollisia veteraaniluokassa käyntejä tulee haittaamaan, mutta tympii se silti. Tämän kauden piti olla Femman viimeinen kisakausi, mutta ehkä mä totean, että kausi oli ja meni. Enhän minäkään ole kisakunnossa, ei ole edes lisenssiä…

Vaikka itse en ole treenannut, olen silti saanut nauttia kavereiden treenien ohjaamisesta. Jossulassa on pidetty monia kivoja treenejä vielä kivemmalla porukalla. Ihan ykköshauskaksi on noussut nk. Hupility-sakki, jossa agilityä ja tokoa ja herratiesmitätemppuilua harrastaa yhdessä koiria apinapinseristä ja chow chowsta aina tanskandoggiin saakka. Voi että sitä riemua! Tekemistä ilman tavoitteita. Treenaamista täysin koirien ja ohjaajien ehdoilla. Siis niin siistiä ja virkistävää kaiken sen järjestäytyneen koiraharrastuksen tosikkomaisten lieveilmiöiden rinnalla. (kuva yllä Petra Tiittanen)

Suomessa on varmasti maailman paras ulkomuototuomarikoulutus. Siitä yhtenä osoituksena oli vasta kokelasvaiheessa oleville järjestetty koirasilmätesti-koulutustilaisuus Oulussa. Pääsin mukaan koiranesittäjän ja -viejän roolissa ja tilaisuus oli todella mielenkiintoinen. Näkemäänsä koiraa pitää kuvailla kuten koirista mitään ymmärtämättömälle sokealle kuvailisi. Onko koira suuri, keskikokoinen vai pieni, voimakas, kevyt, korkeuttaan pidempi vai huomattavasti pidempi jne. Millainen sen kuono-osa tai kallo on, entäpä sen korvat tai karvapeitteen väri ilman, että käytetään koiramaailmassa vakiintuneita väritermejä (jos niitäkään on olemassa)? Miten kuvaillaan koiran liikuntatapaa tai sen kulmauksia ilman että käytetään mitään laatua kuvaavia termejä kuten ”erinomainen” tai ”niukka”. Kuulostaa helpommalta kun loppupelissä onkaan. Jokainen voi toki kokeilla tahollaan.

Omista koirista kuvattavina olivat Femma ja Luva ja näiden lisäksi pääsin vielä fiilistelemään dallu Rutun remmin päähän. En edes yritä selvittää monennessako polvessa sen takana olevaa Belladonnaa olen joskus muinoin näyttelyissä esittänyt. Jossain se siellä kuitenkin on. Sen tiedän – jopa. Jennillehän on luvattu ”rippilahjaksi” dalmatiankoira jo vuosia sitten. Pitää varmaan alkaa jo projektia suunnitella. Rakkaus rotuun on ja pysyy, vaikka matalia onkin tupa täys. Huonomminkin olisi tytär siis voinut ”oman rotunsa” lapsena valita.

dalluilua

Sunnuntaina olisi Ylivieskan näyttely. Täältä en ole ilmoittanut sinne koiran koiraa, mutta eihän sitä tiedä jos sää on siedettävä ja aamulla innostuu liftaamaan turistiksi jonkun kyytiin. Ihanaa kun on 100% vapaus päättää lähteäkkö vai ei. Seuraava näyttely johon täältä oikeasti suunnataan on Corgiseuran erikoisnäyttely elokuun lopussa, mutta senkin viikonlopun tavoite on enemmänkin leireillä yhdessä kavereiden kanssa Jämsästä varatussa majapaikassa kuin olla tiukasti vääntämässä sijoituksista näyttelypaikalla. Tuomari päättäköön sen järjestyksen sitten aikanaan.





Melkein ehjä viikko

3 03 2013

Viime viikko meni melkein ilman kolhuja ja verenvuodatusta tämän poppoon osalta. Eilen tuli pikkuinen takapakki kun Tarmo teloi kyntensä likimain irtipoikki ja verta tietenkin vuodatettiin. Tarmo tarkkana poikana luuli lattialla olevan veren olevan Fyrasta ja kosi minkä kerkesi. Ihan turha varmaan mainitakaan, että pakit sai ja lujasti.

Kämpille kerkesin vasta torstaina treeneihin. Olin ihan puhkipoikkiväsy jo lähtiessäni, joten ajattelin, että tämä kerta vedetään ihan vain pelleilyksi ja tehdään asioita, jotka ei kuulu millään lailla minkään koiran oikeaan treeniohjelmaan. Mukaan lähtivät ”saksalaiset” eli Tarmo ja Fyra. Fyra treenasi naksulla kaikenlaista hassua. Opetin sen nousemaan pesuvadin päälle ja lopulta kiertämään sitä kuin sirkusnorsu ikään etujalat vadilla ja takajalat lattialla. Helppo nakki! Meni jakeluun aika nopeasti. Takapään osuttaminen sinne vadille jäi vaiheeseen, mutta alulle laitettiin.

Tarmo treeni näyttelyseisottamista. Kaikkee sitä! Vaikka kuinka venytin ja vanutin, en saanut sen selkälinjaa yhtään sen laskevammaksi kuin millään keskivertokoiralla on. Ei ole Tarmo näitä näyttelysessejä sitten lainkaan, vaikka sillä kyllä on handleritkin oikein jonossa odottamassa, että koska päästään kehää kiertämään. Sitä päivää ei tosin taida koskaan koittaa, mutta jos jollain on heittää kikkakutosta jolla saadaan tuo omaa elämäänsä elävä korva pysymään hetken satavarmasti pystyssä, niin sitten voidaan joskus harkitakin yhtä kierrosta H-tuloksen toivossa. Se korvahan siis menee pystyyn kyllä… jos se tahtoo.. aina ei tahdo.

Kämpille on Liisa hommannut ison peilin ja voi että se on mahtava kapistus! Oli pakko ottaa pieniä tokottelujuttuja sen edessä ja katsoa vain sieltä peilistä mitä koira tekee. Raadollista! Sitä koiran seisottamista oli myös hieno tarkastella sieltä peilistä. Pääsi palkkaamaan just eikä melkein oikeasta tekemisestä (kontaktista, käännöksestä, seisoma-asennosta jne).

Perjantaina oli Kiisun agitreenien vuoro. Kiisuli oli tosi reipas, meni rohkeasti ensimmäistä kertaa pussiin ja suorastaan ryntäsi syömään keinun loppupäähän namipalkkaansa. Se alkoi myös selvästi seurata muiden tekemisiä ja kuumua niiden suorituksesta. Omiin suorituksiinsa se jopa pikkuisen keuli ja kyttäsi äitinsä tavoin. Sieltä se tulee Pikku-Kiisun syttyminen vielä! Jenni oli mukana treeneissä ja kiltisti kuvasi kaikenlaisia treenipätkiä videolle. Niistä sitten koostettiin seuraava lyhkänen pätkä:

Sunnuntaina ohjelmassa oli Corgiseuran alaosaston kokous Tupoksella ja treenit kämpillä. Sain sopivasti osutettua aikataulut niin, että sain suoraan ajella kokouksesta Kämpille. Mukana oli Kiisu, Kolli ja Katti. Kämppänaapurit soittivat hyvää musiikkia ja sen tahdissa sitten treenittiin toista tuntia erilaisia asioita. Kolli ja Kiisu leikki näyttelyasioita ja Katti sen lisäksi vähän tokotteli. Kiisu otti vielä pienet leluleikit. Jälleen kerran ylistin sitä isoa peiliä. Oli siitä vain mahtava katsoa miltä se moppe seistessään näyttää ja palkata sitä juuri oikeaan aikaan oikeasta asiasta eli tässä tapauksessa asennosta. Jospa viimein minunkin koirat oppisivat oikeasti esiintymään, eikä vain pummaamaan namia.

Tänään otettiin myös Kiisusta ja Kollista puolivuotiskuvat kun ilma oli nätti ja hetki sopiva. Katti-äiteekin pääsi kuviin:


Kiisu


Kolli


Katti-äitee


Katti & pennut

Enää kolme yötä ja reissuun. Sitä ennen tapahtuu kuitenkin kovasti ja paljon. Tapahtumista vähäisin ei ole se, että Marskille tulee huomenna morsian… jännää!

 





Koiranpäivä

25 04 2012

Suomen Kennelliitto oli nimennyt tiistain 24.4. koiranpäiväksi. Tätä päivää juhlistettiin paitsi Kennelliiton myös kennelpiirien, koirayhdistyksien ja koira-alan yrityksien toimesta aika laajasti. Kennelliitolla oli tempaus Helsingissä ja Facebookissa sivusto. Kennelpiireillä ja muilla yhdistyksillä oli kevättempauksia, mätsäreitä jne.

Näkyvyys voisi tosin olla parempikin ja osallistuminen koiranpäivän viettoon laajempi, jos tietovuosittaisesta päivämäärästä julkaistaisiin vielä aiemmin kuin tähän saakka on tehty. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin se, että lyötäisiin lukkoon joku tietty päivä, joka on koiranpäivä viikonpäivästä riippumatta. Erimerkiksi kennelpiirien näkyvyys paikallisten isompien tapahtumien järjestäjänä helpottuisi. Ensi vuonna Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirikin tempaissee jotain kyseisenä päivänä. Päätimme edellisessä hallituksen kokouksessa, että Jossu (siis minä) ottaa jo tämän vuoden lopulla selvää koska 2013 Koiranpäivää vietetään. Ideoista ei ainakaan ollut pulaa! Tänä vuonna homma kaatui vain liian tiukkaan aikatauluun.

Meidän koiranpäiväohjelmaan kuului keikka Oulun Koirauimalaan. Katti aloitti ”corgipuolituntisen” ja sekoiltuaan aikansa, Misiu päästettiin sen kanssa altaaseen. Katti voitti luonnollisesti kaikki uintikilpailut, mutta yhden erän onnistuin huiputtamaan Misiun eduksi. Kattin läsnäolo altaassa oli kuitenkin selvästi Papan mieleen, sillä uintirytmi oli välillä todella rivakkaa. Kahta agilityssä aika hyvin ohjautuvaa koiraa oli hauska uittaa. Välillä se homma näytti aika hienolta kuviouinnilta.

Misiu ui reilun vartin ja sitten se päätti ihan itse, että nyt tämä hulluttelu tyttären kanssa riitti. Se ravisteli itsensä rampilla ja töpsytteli alas odottelemaan. Katti oli puolen tunnin jälkeen vielä täydessä vedossa. Siinä ei ollut mitään väsymisen merkkiä. Yrittipä tuo jopa liukas-saippua-tekniikkaakin kun huomasi joutuvansa pois altaasta.

Corgien jälkeen oli puolen tunnin paussi ennen Tarmoa ja Fyraa. Tuo oli aika toimiva juttu, sillä corgit sai sen puolituntisen aikana kunnolla kuiviksi. Ei tarvinnut hoppuilla ollenkaan.

Isoja en altaaseen yhdessä voinut kuvitellakaan. Tarmon uimahypyt versus Fyran suoritusuinti ei jotenkin tunnu yhtälöltä joka mahtuisi veteen samaan aikaan. Tarmo pääsi ensin. Ajattelin, että se huutaa sitten märkänä Fyran (okei – lelujensa) perään vähemmän. Saihan sitä luulla… ääntä lähti märkänäkin. Tarmon allas, Tarmon lelut, Tarmon hauskuus. OUWOU! Tarmolla on iso suu ja pienet aivot. Isoon suuhun mahtuu kolme vesilelua kerralla ja pienet aivot etsivät vielä neljättä, jota ei koko altaassa ole.

Fyra suoritti. Se ui niin kauhean tosissaan ja lujaa. Kun Fyra on altaassa, homma on liki äänetöntä. Se lipuu rampilta veteen hyvin huomaamattomasti ja uintitekniikka on kuin valtamerilaivan lipumista. Ainoat roiskeet, joita Fyran aikana vedestä nousee, ovat lelun aiheuttamia.

Koiranpäivän teema jatkui kokeilemalla Ellan kanssa ideaa ”koirantahtisesta lenkkeilystä”. Ellahan loukkasi itsensä uudelleen viime marraskuussa ja olin tuolloin melkein valmis luovuttamaan sen kanssa. Sinnikkäänä emäntänä se kuitenkin näytti itse haluavansa toipua ja tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa Ella tepsuttaa menemään pirteästi. Motoriikassa on vielä puutteita. Puhdasta ravia tulee harvakseltaan, mutta peitsaamallakin pääsee paikasta toiseen varsin sukkelaan. Kipuja sillä ei mielestäni ole. Jos onkin, ne eivät näytä häiritsevän sen elämäniloa millään tavoin. Se on oma iloinen pomppiva itsensä ja aina hyvällä tuulella. Ne jotka Ellan tuntevat, tietävät mitä tarkoitan.

Noniin, siis se lenkki. Valmistauduin menemään lähi pelloille ja metsiin viettämään Ellan kanssa aikaa. Kumpparit jalkaan ja vettäpitävää kampetta päälle. Olin valmis löytämään myyränraatoja, hiirenpesiä ja epämääräisiä koiria kiinnostavia kasoja. PAH! Ei me mitään noita ehditty katsella. Ellalla oli kiire ja mun kumpparit vain lonksuivat! Se kierrätti minulla tyylipuhtaan Lassintien lenkin (3+ km). Ei paljoa pysähdellyt eikä sivuaskelia tien vasemmasta laidasta ottanut. Onko mun koira mielikuvitukseton, vai onko mun lenkkeilyreitit olleet niin mielikuvituksettomia, ettei koira yksinkertaisesti kuvitellutkaan muualle pääsevänsä?

Tänään/huomenna sitten nähdään miten Ellan kroppa reagoi tähän eiliseen lenkkiin. Tähän mennessä se on tehnyt max 1,5 km lenkkejä kerralla. Joinain päivinä noita puoltoistakilsasia on tehty useampikin, mutta yhtään yksittäistä pidempää köpöttelyä ei olla tehty. Eilinen oli kyllä kaukana köpöttelystä kun Ella kiskoi valjaissa melkein koko matkan. Koirantahtisuuden katkaisin siinä vaiheessa kun se olisi tuossa postilaatikon kohdalla aloittanut uuden kierroksen…

Vaikkei ne kumpparit lenkkikenkinä olleet parhaasta päästä, tulivat ne silti tarpeeseen. Kuoppainen Lassintie on mielestäni jo kuivunut kokonaisuudessaan paremmaksi kuin tämä meidän Jokirannantie. Joki on nyt liki tien tasalla ja on ihan turha kuvitella, että tiessä oleva kosteus valuu sieltä jokeen. Seuraava pelko on, että joki nousee vielä lisää ja vie tien mennessään. Huonokuntoinen pinta lähtisi nyt nätisti virran matkaan. Se voisikin lopulta olla tämän tien pelastus, sillä silloin tälle tielle olisi PAKKO tehdä jotain muutakin kuin vuosittaiset tekohengityslanaukset.

 

 

Huomenna saan tietää enemmän käteni tilanteesta. Olkapää ultrataan. Käsihän nyt toimii toki paremmin kuin heti onnettomuuden jälkeen ja kivut ovat lieventyneet. Tärähdyskipu on luonnollisesti häipynyt, mutta se jännä repivä juttu on siellä edelleen – siis sen, josta päättelin kaatumisen jälkeen, että nyt jotain meni rikki. Liikerajoitteisuuttahan tuossa tulehtuneessa olkapäässä on ollut jo piiiiitkään ja etenkin yösärkyä, mutta tuo uusi juttu tuli kaatumisesta. Tuo repivä tunne myös aiheuttaa tämän yksikätisyyden – tai no – pitäisikö puhua ennemmin 1,5 kätisyydestä (sormethan toimii jos kättä ei kovasti kohottele). Olkapään päälle tuli myös reilu viikko onnettomuudesta mojova mustelma. Kauan se kesti verellä tulla pintaan.

Luva on Rovaniemellä viimeisillään. Täällä jännätään!