Alkusyksyä ajan tasalle

2 10 2015

Ei tästä blogin pitämisestä näytä enää tulevan mitään. Ei vaikka haluaisi. Jotain tarttee tehdä, joista ensimmäinen lienee se, että nyt tarttuu toimeen ja alkaa naputtaa. Aikaakin on, sillä viikon mittaiseksi suunniteltu lomareissu Englantiin (tästä tulee oma kirjoituksensa ihan pian – varmasti tulee) saikin pari lisäpäivää, kun syksyn puurtamisesta töissä on kertynyt tunteja jemmaan ja esimies ehdotti kotona oloa reissun jälkeenkin. Ensin ajattelin, että mitä tuota – töihin vaan, mutta kyllä hän ihan oikeassa oli. Olin ja olen loman ja paussin tarpeessa. Selvästi. Maanantaina sitten takaisin sorvin ääreen.

Edellisen päivityksen jälkeen on tapahtunut näyttely- ja koerintamalla kaikenlaista hassua ja hauskaa ja mukavaa. Tulospuolen asioita löytyy uutisista kotisivuilta. Niistä ei nyt sen tarkempia.

Kaverikoirailut

IMG_1714

Kesän aikana Piika, Kolli ja Kiisu ovat vierailleet pääasiasassa ulkoilmatapahtumissa. Nyt syksyn myötä ovat alkaneet myös nk. laitosvierailut. Kaikilla kolmella on takanaan käyntejä sen verran, että ne on huivitettu ja toimiviksi tapauksiksi todettu. Piika on koirana sellainen, että sen voi viedä mihin vain. Se ei luokittele ihmisiä sen perusteella mikä on ikä, vamman aste tai ymmärryksen taso. Kollin ja Kiisun kanssa olen vielä hieman etsivällä asenteella liikenteessä. Kiisu on koirista vierailuilla ”kiltein ja huomaamattomin”, mutta totesin sen toimivan oikein loistavasti vanhusten palvelukodissa. Se on pieni ja helppo nostaa mm. sänkyyn, jos näin halutaan. Ehkä tämä on sen kutsumus. Kolli ei vielä ole päässyt laitosvierailulle. Tai pääsi se, mutta vain pihalle. Autosta tullessa siitä jäi kourallinen karvaa käteen, joten en sitten kehdannut ottaa sitä sisälle karvaamaan ihan kaikkea. Onneksi oli Piika varakoirana auton jousilla. Kollin osalta siis arvailen edelleen. Kollihan ei kamalasti tykkää kantamisesta ja nostelusta (eikä minukaan selkäparka), joten ehkä vierailukohteet joissa on paljon vuoteessa olevia, eivät ole sille paras kohde. Lapsistahan se tykkää mahdottomasti, joten ehkä tämä osa-alue on sitten sen erikoisalaa tulevaisuudessa. Katsotaan. Pitää kuitenkin tunnustella ennen kuin päättää ja muotittaa koiransa.

IMG_5649

Vierailut ovat antaneet minulle paljon. En oikein osaa edes tätä kuvata sanoin. On liikuttavaa huomata miten paljon iloa ja hyvää mieltä oma koira voi antaa myös toiselle. Varsinkin palvelulaitoksissa vierailumme tuovat mukavaa vaihtelua siihen arkeen. En aina ole ihan varma onko se koira se päävieras, vai onko jo pelkästään päivärutiinin katkeaminen ja vieraideen (joilla nyt sattuu olemaan koiria mukanaan) saapuminen se iso juttu. No ihan sama se minulle on. Jutellaan sitten vaikka säästä, jos se hihnassani oleva koira ei kiinnostakaan, mutta juttuseuraa kuitenkin halutaan. Toisinaan taas pelkkä koiran katsominen on tuonut ikäihmisen kasvoille pilkettä ja hymyä, vaikka oma kommunikointikyky olisi jo kovasti heikentynyt. Lapset taas ovat niin ihanan vilpittömiä iloissaan ja suruissaan. Meidän koirien turkkiin on nyyhkytetty niin isovanhempien koiran kuolema kuin supatettu että meidän äitille tulee vauva vaikkei siitä saa puhua vielä… ja kaikkea siltä väliltä.

kksaloinen

Kaverikoiratoiminta on tuonut myös uusia tuttavuuksia, uuden ryhmän johon kuulua. Mukavaa sakkia ja erityisen mukavaksi sen tekee se, että kaikessa niin kilpailuhenkisessä koiraharrastustoiminnassa on tällainen ryhmittymä, johon kilpaileminen ei kuulu lainkaan. Toiminnassa mukana olevia yhdistää vapaaehtoistoiminta lemmikkikoiran kanssa. Se lemmikkikoira voi olla myös harrastus- ja kilpailukumppani, mutta se ei tee siitä ja sen omistajasta tässä toiminnassa yhtään sen kummempaa kuin kenestäkään muusta. Rentouttavaa. Jokainen on vain minä ja mun koira/koirat.

Aksa maistuu taas

Ehkä kaikkein siisteintä kesän aikana on ollut se, että agility on tullut takaisin viikkorytmiin ihan oikeasti. TuTun kanssa kisauran aloitus ja kahdessa viikossa kakkosluokkaan nousu, kesän aikana Marskin kanssa ohjatuissa agiharkoissa käyminen, treenikavereiden yllytys ja kannustus ja Femman kaivaminen ”naftaliinista” eläköitymään piirinmestaruuskisoista pistivät kroppaan sellaisen agikärpäsen, että melkein kokee taas olevansa nuori ja nätti. Tai no ehkei sentään (se on mahdotonta), ei enää samanlaista paloa kilpailemiseen tule koskaan kuin ”Konna-vuosina” oli, mutta kuitenkin agility on taas mukavaa ja alkukankeuden jälkeen sitä huomaa ehkä jotain vielä osaavansakin treeneissä. Kiisu, Tarmo ja Lystikin ovat harjoitusryhmissä vierailleet ja edistyvät takana olevien treenihetkien edellyttämällä tavalla. Kai sitä jotain tekee oikein.

tutuagi
Kuva: Petra Tiittanen

Luva on löytänyt kartturikseen minua pitkäpinnaisemman Satun. Hän on saanut Luvasta irti sitä tekemisen riemua, joka kohdistuu oikeisiin asioihin eli esteisiin siellä radalla. Tekemisen riemuahan Luvassa aina on ollut, mutta ei aina välttämättä niin keskittyneesti niihin juttuihin, joita minä sen eteen olen tuonut. Mun kanssa Luva tekee, Satun kanssa se nauttii ja tekee. Siinä on iso ero ja ihan voin sen vilpittömästi myöntää julkisesti.

luvaagi
Kuva: Petra Tiittanen

TuTun kanssa kuljetaan kerta viikkoon nyt Tupoksella Minnan treeneissä ja elämä hymyilee sillä saralla. TuTu on niin pätevä otus! Joka viikko ajelen treeneistä kotiin naama loistaen ja ylpeänä kuinka tuo otus ei ole vain nätti vaan myös toimiva pakkaus. Jos haaveeni TuTun pennuista toteutuvat alkuvuodesta 2016, Marski perii TuTun paikan ko. ryhmässä. Se on edistynyt sen verran hienosti, että uskon sen selviävän ryhmän treeneistä ainakin auttavasti.

Fyra kävi yrittämässä naftaliinista kaivamista Raahen kisoissa, mutta neljännellä esteellä totesin, että Fyran rata loppui siihen. Se vinkaisi pienesti ja hyppäsi huonosti ja minä ilmoitin tuomarille meneväni vain putket. Näin teimme ja Fyra otti vielä viimeisen hypyn omasta halustaan. Se oli siinä sitten se Fyran agiura. Femma tykitti viimeisenä kisaviikonloppunaan yliaikanollan ja kaksi yliaikavitosta. Kaikki virheet tein minä, Femma oli liekeissä. Yhteiset kurvit maistui mans… eiku mustikoilta (olen vähän allerginen mansikoille). Molemmat äffät jäivät nyt sitten ihan kokonaan eläkkeelle kisahommista. Kiitos Femma. Kiitos Fyra.

Wanhuskoirat

IMG_9557
Esko

Esko on poissa. Hou Hou ei enää kuulu meidän pihalla. Esko nukkuu nyt meidän pihalla kuusiryhmän juurella yhdessä 17-vuotiaan kissamme kanssa ikiunta. Eskon lähtö tuli nopeasti. Eräänä päivänä se ei vain laittanut toista etujalkaansa maahan eikä kipuun auttanut edes voimakkaat lääkkeet. Ei sitä kauaa mietitty. Tämä oli Eskon merkki siitä, että aika oli tullut. 13-vuotta on ihan hyvä elämänmitta arvokkaalle elämälle. Ikävä on, mutta sen yli menee kiitollisuus siitä kuinka ihana, mutkaton ja helppo koira Esko oli. Se sanoi kaikkeen ”joo”, ”okei” tai ”selvä juttu”. Sen ajatusmaailmaan ei kuulunut machoilut tai pullistelut tai talon tapojen kyseenalaistamiset. Esko ansaitsi vain parasta. Siksi se pääsi heti rauhallisesti uneen. Yksin ei tosiaan tarvinnut lähteä, sillä huulikasvainta sairastellut Musti(kki)-kissa makaa sen kainalossa ikiuntaan.

IMG_0203
Totti

Totti (Eskon isä) täytti 15 vuotta syyskuun alussa. Totti on köpö vanha höppänä, jolla on vielä elämäniloa vaikka askel onkin lyhentynyt ja aistit huonontuneet. Aina toisinaan hiipii mieleen väistämätön ajatus siitä, koska on sen aika. Toivottavasti Totti kertoo sen sitten ajallaan itse. En minä nyt mitenkään löydä syytä siihen, että kovasti vanha koira lopetetaan vain siksi, että itse lakkaa miettimästä asiaa. Eihän se ole enää nuori ja nätti se ei ole koskaan ollutkaan. Ei se lauko pitkiä lenkkejä eikä askel aina ole sujuva, mutta se liikkuu omalla köpö tyylillään iloisesti, kiertelee tontilla omat reissunsa, on elämässä mukana, komentelee ihmisväkeä palvelemaan itseään, syö ja nukkuu hyvin (ja oikea-aikaisesti) ja tekee tarpeensa ulos. Se kuulee kutsut pihalta sisälle ja pystyy liikkumaan sisällä törmäämättä esineisiin. Se kävi jopa synttäreidensä kunniaksi kahlailemassa meressä ja nautti kyllä kovasti tästä lahjastaan. Myös Tottin Aapo-veli juhli 15-vuotissynttäreitään, joten melko sissejä ovat nämä Tinkan ja BJ’n pojat olleet. Tuuti-siskohan lähti jo 1,5 vuotiaana sikiöaikaisen karsinooman uuvuttamana. Se oli ehdottomasti ihan liian aikaisin ja jäi jotenkin traumaattiseksi muistoksi mielen sopukoihin. Vielä edelleenkin koen, että Tottin vierestä puuttuu Tuuti, vaikka vettä on Pattijoessa virrannut tuon poismenon jälkeen jo melko paljon.

IMG_0357
Ella

Wanhuskolmikon, josta Eskon poismenon jälkeen tuli kaksikko, jäsen on myös kohta 12-vuotias Ella. Sillä on toukokuun alusta saakka ollut korvamysteeri. Joku kohta korvakäytävässä vuotaa pienesti verta koko ajan eikä syytä löydy. Asia pysyy kurissa tietyllä korvahuuhdecocktaililla eikä korva ole kipeä tai haittaa Ellan edelleen villiä ja pentumaista menoa mitenkään. Jotenkin tuo mysteerijuttu ei yllätä, sillä Ellan elämä on ollut aina täynnä niitä mysteereitä ja uusia jatko-osia elämälle. Tilannetta seurataan ja korvaa putsataan cocktaililla päivittäin. Ei tuo nyt itselle niin iso vaiva ole kun ei näytä olevan Ellallekaan.

Piika ja Femma täyttävät tässä loppuvuodesta  10. Fyran kymppi tulee täyteen keväällä. Niitä en pidä vielä wanhuksina sanan varsinaisessa merkityksessä. Kahden ensimmäisen kohdalla olen vieläkin hämmentynyt, että ne ovat nk. veteraaneja, vaikka uusi veteraanisarja kolkuttelee jo 8-vuotisrajaansa ensi vuonna. Näitä koiria ovat Katti ja Luva. Aika juoksee ja pentupentukin vanhenee. Pakko myöntää.

Vanhat koirat ovat samaan aikaan niin rakkaita ja rasittavia. Rakkaiksi ne tulevat vuosien aikana ja rasittaviksi vanhenemisen myötä. On juurtuneita omia tapoja, joista pidetään kiinni ja palvelua osataan jopa vaatia. Tuo on kuitenkin rakastettavampaa kuin rasittavaa. Eniten rasittavammaksi koen sen kokoaikaisen menettämisen pelon. Nyt kun meillä tämä menettäminen on niin tuoreessa muistissa, niin onkohan tuo menettämisen pelko juuri syynä siihen, että niin moni koirankasvattajaksi tai tosiharrastajaksi itseään kutsuva dumppaa vanhat koirat eläkekoteihin väittäen, että koirilla on siellä parempi. Silloin niitä ei tarvitse sitten olla suremassa päivittäin kun eron hetki alkaa lähetä. Sitä voi vain heitellä muistovärssyt kotisivuilleen ja vastaanottaa facebookissa osanottoja. Olla niin mahdottoman surullinen kokematta sitä surua konkreettisesti ja jopa etukäteenkin. Aito suru, viimeisen unen päätös ja lopullinen menetys jää ”eläkekodin” tehtäväksi, samoin usein myös mahdolliset vanhuskoiran hoidosta aiheutuvat konkreettiset lisäkulutkin ennen tätä lopullisuutta. Sen jälkeen taas eläkekodissa koittaa se aito tyhjyys. Kasvattaja vain poistaa ”osaomistuskoiransa” kotisivuiltaan tai siirtää sen poisnukkuneiden sekaan. Tosi surullista?

Ehkä tämä nyt oli aika kärjistettyä ja osin omalla surulla väritettyä, mutta mielestäni kyllä ihan asia, joka aina toisinaan pitäisi nostella pöydällekin. Onko nk. eläkekoti koiran mielestä teemana sellainen elämänmuutos kuin me ihmiset eläkkeenä ymmärrämme? Osaako koiralaumassa asustellut ja siitä elämässään seuraa ja tukea saanut koira arvostaa heti omaa sohvaa ja jakamatonta huomiota ihmiseltä? Vai elääkö se sittenkin vain tässä ja nyt periaatteella ja toteaa, että hyvä sohva ja kas ruokakuppikin löytyy? Jos vaihtoehtona on huono elämä koiralaumassa unohdettuna, niin ehkä se kodinvaihto, kutsutaan sitä nyt sitten tosiaan vaikka eläkekotiin muutoksi, on koirallekin parasta. Onko kuitenkin koiran koko elinkaaren järjestäminen sille tutuissa oloissa ihan mahdoton ajatus? Tuskinpa noihin oikeita ja vääriä vastauksia on ja muutoksen kokeminen on myös koirayksilökysymys. Meillä vain pääpiirteissään pyritään omat koirat saattelemaan myös hautaankin. Mielestämme ne ovat sen ansainneet.





Täsmäisku kai tämäkin

8 08 2013

Marskin täsmäiskut jatkuu. Tällä kertaa tuli tosin napakka isku vasten omia kasvoja  kun viime perjantaina agilitytreeneissä Luvassa havaittiin ”jotain outoa”. Päällisin puolin normaalilta näyttänyt rekku humputteli agirataa tavallista verkkaisemmin, eikä se innostunut edes loppusuoran lautaspalkkaukselle. Mikäs nyt? Onko se jumissa? Käsikopelolla kävin sitä läpi ja yhtäkkiä kädet osuivat maitoa täynnä oleviin nisiin. Onpas se valeraskaana – hetkinen, eihän tämä tänään ole vielä syönyt… mahahan on hiven turpea. Ei kai se vain? Ei, ei se VOI olla! Sen juoksun alkamisestakin on niin kauan. Kun mahanalus oli saksittu lyhyeksi, paljastui karvan alta suora vatsalinja ja se käsinkin tunnettu hieman turpea maha. Hupsista! Tiina koitti rauhoitella, että kyllä se paha valeraskaus voi turvottaa kovastikin. Kyllä, voi, joo. Ehkä. Mutta käsiin tuntunutta pennun pään muljahdusta se valeraskaus ei selittäisi.

Image

Päällisin puolin omassa painossaan pysytellyt vyötärön omistanut Luva kiikutettiin Jarmo-lääkärille ultraan ja kyllähän se vain oli – tiine siis. Vieläpä ihan viimeisillään. Hassu homma, että vielä 2,5 viikkoa aikaisemmin sama koira kuvattiin ulkomuototuomarikokelaiden koirasilmäharjoittelussa vatsalinjaltaan nousevaksi ja kevyeksi. Tuskin kukaan villeimmissä kuvitelmissakaan tajusi koiran olevan tiineenä. Välillä jopa mietin, tajusiko tuota Luva itsekään kun sen käytöksessä ei ole ollut mitään muutosta missään vaiheessa.

Isäehdokasvaihtoehtoja oli tasan yksi, sillä ennen juoksunsa alkamista Luva ulkoili vain Marskin, Kattin ja TuTun kanssa ja näistä Katti ja TuTu ovat kaikkien tarkastelukulmien mukaan narttuja. Juoksun alkamista osattiin odotella ja Luva olikin päivittäin katollaan ja tarkkailun alla. Kun juoksu havaittiin, se muutti asumaan ja ulkoilemaan Ellan kaveriksi. Täsmäiskujen valtias on kuitenkin ehtinyt sohaisemaan tuohon pennunsiemeniä sen verran, että ne ovat elelleet ja odotelleet hedelmöittymispäivää ja sen jälkeen jatkaneet kasvuaan meiltä kaikilta täysin salassa.

Image

Tunnen itseni NIIN tyhmäksi. Vaikka sitä kuinka henkisesti on muka valmistautunut ajatukseen, että vahinkoja voi isossa koiralaumassa sattua kaikista varotoimista huolimatta, niin kyllä tämä lopullinen tunnetila (tunnemyrsky) ihan puskista tuli. Jotenkin sitä muka itselleen aina hokee, että vahinkoja sattuu muille – ei itselle. Viikonlopun ajan sulattelimme asiaa ja mietimme toimintasuunnitelmia. Täysin selvää oli, että Luva pentunsa synnyttäisi. Tiedossa oli myös, että niitä tulee kaksi, maksimissaan kolme. Ei onneksi sen enempää. Vitsin pennut muuttivat keittiöön ja pienempi pentulaatikko kannettiin takaisin työhuoneeseen.

Viikonloppuna yritin myös googletella ja ottaa selvää miten tämä asia hoidetaan Kennelliiton suuntaan, sillä olen allekirjoittanut kasvattajan sitoumuksen jossa vakuutan kasvattavani puhdasrotuisia koiria. Nämä eivät tuon sitoumuksen mukaisia ole. En löytänyt muiden kasvattajien sivuilta tai blogeista vastaavia tapauksia ja minua ehdittiin jo varoitella vaikka millä sanktioilla. Ilmeisen tabu tämä tällainen vahinko ja sen julkiseksi asiaksi tuominen. Luottamukseni kuitenkin siihen, että rehellisyys Kennelliiton suuntaan  on se oikea tie, osoittautui oikeaksi. Kiitokset vertaistuesta sinne minne kiitos kuuluu. Eilen illalla ilmoitin itse Kennelliittoon vahinkopentueen, pentueen vanhempien viralliset tiedot, pentujen syntymäpäivän ja selvityksen siitä miten kaikki tapahtui ja missä aikataulussa. Tänään sain kuittauksen ja tiedon, että pentue merkitään Luvan tietoihin, mutta ei aiheuta muita toimenpiteitä. Asia tullaan viemään tiedoksi kasvattajatoimikunnalle ja tulen saamaan asiasta ajallaan pöytäkirjanotteen.

Image

Minä annan nyt ”kasvot” idiootille, joka ei edes tiennyt koiransa olevan tiine (ok, tiesin – perjantaista maanantaihin) tahi tulleen edes astutuksi. Annan kasvot sille tyypille, joka ei näköjään kaikista ennakkouhoiluistaan huolimatta olekaan erehtyväinen ja niin täydellinen koiranpitäjä, ettei vahinkoja sattuisi.  Annan myös kasvot sille, joka ei suostu lakaisemaan vahinkoa maton alle piiloon (peläten jatkossa paljastumista jotain muuta kautta) tahi lopettamaan täysin syntymäänsä syyttömiä koiranalkuja. Uskon (ja nyt jo melko varmasti tiedänkin) nille löytyvän kodit aivan lähipiiristä, joten minun ei tarvitse käyttää kasvattajastatustani niiden markkinointiin. Tähän blogiini tulevat merkinnät pennuista eivät tule missään määrin olemaan kaupallisessa mielessä tehtyjä, vaan ovat vain meidän koira-arjen kuvausta.

Sitten mennään viimein itse pentuihin. Ne syntyivät kahdessa tunnissa maanantai-iltana. Luva synnytti hyvin ja urhoollisesti, vaikka pennut olivat kookkaita. Tuo 15+ kiloinen äitikoira puski sisuksistaan kaksi 390 grammaista urosta ja 420 grammaisen tytön. Pennut olivat todella pontevia ja elinvoimaisia. Luvalta tulee kovasti maitoa ja pennut kasvavatkin mahdottomalla vauhdilla.

Image

Syntymähetkellään pennut näyttivät kovasti normeilta corginpoikasilta. Mitään muuta ”vikaa” niissä ei ollut kuin se, että äiti oli schapendoes. Nyt parin päivän iässä pennuista alkaa tulla tuo Luvan ”harmaus” valkeista merkeistä läpi. Tassut ja kuononseudut näyttävät siltä, kuin ne olisi upotettu nokeen ja sitten koitettu hätäisesti tiskata nokea pois. Yksi pennuista vivahtaa pääväriltään ruskeaan, kaksi muuta ovat rungoltaan mustia ainakin vielä toistaiseksi. Tämän väriasian pohtimisen annan suosiolla väriasiantuntijoiden tehtäväksi. Nyt tuli vähän liikaa liikkuvia osia tähän värigeenikarttaan.

Minulla ei yksinkertaisesti riitä mielikuvitus siihen, millaisia näistä ulkoisesti edes EHKÄ tulee. Marski on jo todettu pitkän karvan kantajaksi, joten pitkäkarvaisuus on todennäköistä, mutta corginkarvakin mahdollista. Luvalla on isot luppakorvat, Marskilla isot pystyt. Minnehän pentujen korvat sojottavat – tuskin kuitenkaan täysin ylöspäin ainakaan… kai? Marski on matalaraajainen, Luva ei ole kondrodystrofinen muttei kyllä korkeakinttuisinkaan tapaus. Hyvin todennäköistä myös on, että Luvan parrakkuus näkyy joka pennulla, sillä parrakkuus dominoi parrattomuutta ja uskon Luvan schappena olevan partageenien osalta muotoa Wh/Wh (Marski on sileänaamaisena muotoa wh/wh). Aika se nämäkin asiat tulee näyttämään, mutta olen tässä epätietoisuudessani vähän kärsimätön. Monella tavalla elellään täällä nyt oppimisen aikoja.

Image

Se mitä on toukokuun viikolla pikaisesti ulkona tapahtunut ei enää muuksi muutu. Pentuset saavat elämälleen aivan samanlaisen alun kuin muutkin meidän pennut. Ennen koteihinsa lähtöä ne tunnistusmerkitään ja eläinlääkärin toimesta tarkastetaan. Niillä ei itsellä ole mittään hajua siitä, että isäs oli cardigan ja äitees oli car… eiku schapendoes. Ne on vain koiria ja ansaitsevat tulla kohdelluksi koirina.

Se mitä Luva tästä kaikesta tulee saamaan on sterilisaatio. Koira joka päästää uroksen selkäänsä juoksun ensihetkillä, tulee siitä tiineeksi ja vielä jatkaa juoksuaan ”kaikessa rauhassa” sen 3 viikkoa aina juhannuksen alle saakka = hedelmä(llisyys)pommi. Toista kertaa se pommi ei meitä jymäytä!





Nyt saa huokaista

19 07 2013

Kesälomani on viimein tainnut kääntyä vaiheeseen, jossa oikeasti ollaan lomalla. Nyt oikeastaan huomaa miten väsynyt sitä onkaan ollut. Sitä nukkuu kellonympäryksiä ja silti pitää ottaa vielä nokoset. Mitäänhän tällä päivärytmillä ei aikaiseksi saa, mutta onko aina pakkokaan? Vielä kaksi viikkoa tätä ihanuutta on edessäpäin ja vielä varastoonkin jää päiviä pidettäväksi.

pentusetlajassa

Huoli pentujen selviämisestä ensipäivistä ja ensimmäisestä viikosta on takanapäin. Kaikki 7 ja Vitsi-emo voivat nyt 2,5 viikkoa synnytyksen jälkeen loistavasti. Pennut harjoittelevat leikkimistä ja Vitsi hoitaa niitä järkevästi. Se ei uhraa pennuilleen koko elämäänsä, vaan nauttii myös omasta vapaa-ajastaan. Pennuilta ei kuitenkaan puutu äitikoiran hoivaa eikä huomiota. Vitsi on niille läsnä kun tarvis niin vaatii. Mielestäni hyvin järkevän emon ominaisuus, harmi vain kun tästä ominaisuudesta Vitsin osalta nautitaan vain tämän yhden ainokaisen kerran.

Isompien koirien kanssa ollaan harrasteltu yhtä sun toista, muttei mitään oikeastaan tosissaan. Tai no – jos tosissaan oloksi lasketaan hillittömän mukava reissu heti kesälomani aluksi Jällivaaraan Armi ja Piippa belggareiden ja niiden ruokkijoiden kanssa, niin sitten ollaan kai tehty jotakin tosimielellä. Minulla oli mukana Marski ja täysin karvaton TuTu. Näillä neljällä koiralla me tuotiin tuliaisina seitsemän titteliä, kaksi ROP-ruusuketta ja yksi VSP-sellainen. TuTusta tuli Kansainvälinen, Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio, Marskista Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio ja Armista Kansainvälinen ja Ruotsin muotovalio. Piippa-Armintytär oli vain muuten erinomaisen kaunis ja haki omat tittelinsä viikkoa myöhemmin Piteåsta Armi-emon kääntäessä kylkeä kotisohvalla Haukiputaalla. Onnea Ansku ja Mika!

Oulun näyttelyssä meidän ruokakuntaa edusti vain kasvattajaluokan ”varakoiraksi” ilmoitettu Esko. Onneksi kasvatinomistajat olivat aktiivisempia ja varsin erinomaisia tuloksia sieltä tulikin. Itselle ihan ykkössykähdyttävää oli kun Jenni halusi viedä itsensä ikäisen Eskon kehään lauantaina. Tytär voitti äiteensä (esitin Untoa) ja lopulta nosti Eskon vielä paras uros kehässä sijoitukselle 4. Sunnuntaina olin itse Eskon remelin päässä ja tuolloin PU-sijoitus oli sitten kolmas. Molempina päivinä Esko hävisi ROP-veteraanin valinnassa Tio-Femmanemälle ja molempien päivien VSP oli Helka-Femman-Ja-Unton-tytär. Hiski (sarjaa Upulit UntoxRinja) sai molempina päivinä varasertin. Sen Luna sisko sai lauantaina ERI:n ja Kupuleiden (KentsuxKatti) Tölkki lauantaina EH:n ja sunnuntaina ERI:n & SA:n. Halo esiintyi eka kerran avoimessa luokassa ja sai hienosti ERI:n lauantaina. On se sekin vain hienosti vahvistunut kropaltaan!

Sunnuntaina kaljut Kolli ja Kiisu olivat mukana tapaamassa Tölkki-veljeään. Pitihän siitä kuva tietenkin napata. Oulun näyttelystä on otettuna melko paljon kuvia sekä Päivin että minun kameroilla. Kuvaajat vaihtuivat kameroiden takana melko tiuhaa, joten ei ole mitään tarkempaa tietoa siitä kuka otti minkäkin kuvan, mutta pääasia että tilanteet tuli ikuistetuiksi. Kuvat löytyvät Facebookin julkisesta hakemistosta *kliks*

Maanantaina 15.7. täällä juhlittiin Eskon (ja samalla sisaruksiensa) 11-vuotissynttäreitä. Juhlakalu oli hyvin mielissään putkensuorituspalkkana olleesta ”täytekakustaan”.

Treenirintamalla on ollut pikkuisen hiljaista, mutta Tarmon kanssa on skarpattu tokon ja agin kanssa. Tokossa ollaan harpattu nöyränä vähän taaksepäin ja alettu purkaa seuraamista osasiin ja noutoa treenataan nyt ensimmäisen kerran niin, että jopa ehkä ajatellaan mitä tehdään tai mitä ei ainakaan tehdä. Agilityssä päätin että se aikanaan kesken jäänyt pujottelutreeni viedään nyt loppuunsa ja melko hyvällä mallilla nyt ollaankin. Videon upotus ei onnistunut, mutta tässä linkki FB-videoon. Näkyy kenelle näkyy, jos ei näy ja niin kovin kiinnostaa, niin pyytää sitten FB:ssa vaikka kaveriksi.

Fyran, Luvan, Katin ja TuTun kanssa agirataa on juostu muutamia kertoja ja kyllä ne kaikki kulkee hyvin. Minäkin kuljen kohtalaisesti aina sinä samana iltana, mutta seuraavana päivänä selkäparka muistuttaa olemassaolollaan ja polvi turpoaa edestä ja takaa. On sitä romuna. Suututtaa.

Femma on ollut agiliidoista nyt vähän sivussa kun sillä on ollut verikorvavaivaa tässä kevään aikana. Nyt on korva parantunut, mutta kyllähän siitä näkee, ettei se enää normikorva ole. Tuskin se kuitenkaan sen mahdollisia veteraaniluokassa käyntejä tulee haittaamaan, mutta tympii se silti. Tämän kauden piti olla Femman viimeinen kisakausi, mutta ehkä mä totean, että kausi oli ja meni. Enhän minäkään ole kisakunnossa, ei ole edes lisenssiä…

Vaikka itse en ole treenannut, olen silti saanut nauttia kavereiden treenien ohjaamisesta. Jossulassa on pidetty monia kivoja treenejä vielä kivemmalla porukalla. Ihan ykköshauskaksi on noussut nk. Hupility-sakki, jossa agilityä ja tokoa ja herratiesmitätemppuilua harrastaa yhdessä koiria apinapinseristä ja chow chowsta aina tanskandoggiin saakka. Voi että sitä riemua! Tekemistä ilman tavoitteita. Treenaamista täysin koirien ja ohjaajien ehdoilla. Siis niin siistiä ja virkistävää kaiken sen järjestäytyneen koiraharrastuksen tosikkomaisten lieveilmiöiden rinnalla. (kuva yllä Petra Tiittanen)

Suomessa on varmasti maailman paras ulkomuototuomarikoulutus. Siitä yhtenä osoituksena oli vasta kokelasvaiheessa oleville järjestetty koirasilmätesti-koulutustilaisuus Oulussa. Pääsin mukaan koiranesittäjän ja -viejän roolissa ja tilaisuus oli todella mielenkiintoinen. Näkemäänsä koiraa pitää kuvailla kuten koirista mitään ymmärtämättömälle sokealle kuvailisi. Onko koira suuri, keskikokoinen vai pieni, voimakas, kevyt, korkeuttaan pidempi vai huomattavasti pidempi jne. Millainen sen kuono-osa tai kallo on, entäpä sen korvat tai karvapeitteen väri ilman, että käytetään koiramaailmassa vakiintuneita väritermejä (jos niitäkään on olemassa)? Miten kuvaillaan koiran liikuntatapaa tai sen kulmauksia ilman että käytetään mitään laatua kuvaavia termejä kuten ”erinomainen” tai ”niukka”. Kuulostaa helpommalta kun loppupelissä onkaan. Jokainen voi toki kokeilla tahollaan.

Omista koirista kuvattavina olivat Femma ja Luva ja näiden lisäksi pääsin vielä fiilistelemään dallu Rutun remmin päähän. En edes yritä selvittää monennessako polvessa sen takana olevaa Belladonnaa olen joskus muinoin näyttelyissä esittänyt. Jossain se siellä kuitenkin on. Sen tiedän – jopa. Jennillehän on luvattu ”rippilahjaksi” dalmatiankoira jo vuosia sitten. Pitää varmaan alkaa jo projektia suunnitella. Rakkaus rotuun on ja pysyy, vaikka matalia onkin tupa täys. Huonomminkin olisi tytär siis voinut ”oman rotunsa” lapsena valita.

dalluilua

Sunnuntaina olisi Ylivieskan näyttely. Täältä en ole ilmoittanut sinne koiran koiraa, mutta eihän sitä tiedä jos sää on siedettävä ja aamulla innostuu liftaamaan turistiksi jonkun kyytiin. Ihanaa kun on 100% vapaus päättää lähteäkkö vai ei. Seuraava näyttely johon täältä oikeasti suunnataan on Corgiseuran erikoisnäyttely elokuun lopussa, mutta senkin viikonlopun tavoite on enemmänkin leireillä yhdessä kavereiden kanssa Jämsästä varatussa majapaikassa kuin olla tiukasti vääntämässä sijoituksista näyttelypaikalla. Tuomari päättäköön sen järjestyksen sitten aikanaan.





Rikkinäisen näppiksen syndrooma

14 11 2012

… niin… toisinaan näppäimistöiltä irtoaa yhtä ja toista. Toisinaan irtoaa toisten luettavaksi mitä erikoisimpia asioita ja toisinaan irtoaa sitten jotain muuta. Meillä irtosi tänään sitä muuta…

Mutta missä on A? Miten saadaan jumiutunut K toimimaan ja mistä löytyy välilyöntejä varaosina? Arvatenkin Luvalla ja Femmalla on ollut päivällä kiivasta viestinvaihtoa jonnekin kun pöytäkone pyytää salasanan varmennetta ja hiiren liikut on vielä noin 1458 kierrosta perässä rouvakoirien hiirileikkejä. Niillä riittää ruudussa katselemista koko yöksi.

Aikuistensana!





Hassu päivä

27 10 2012

Jos Luvalta kysytään, tänään oli sen elämän kummallisin päivä. Se voittaa kummallisuudessaan jopa päivän, jolloin se päätti lenkkeillä Rovaniemellä yöpimeässä ihan keskenänsä ilman yhtään ainokaista tuttua. Hassua vain kun se tuolla reissulla kuitenkin törmäsi kasvattajaisäntäänsä Vinskiin, joka myös oli tuolloin samaan metsään eksynyt. Tai ainakin Luva niin luuli, että Vinski oli eksynyt.  Ihan kerrassaan hassua. Ihan ihme hössötystä oli Luvan mielestä tuolloin se, että puoli Rovaniemeä etsi sitä ja se kuitenkin löysi Vinskin. Eikös ollut Luvalta varsin taitavaa?

No – tänään Luva vietiin Maaningalle katsomaan kolmea hassua setää. Niistä kaksi oli tuomarisetiä ja yksi tuomarisetäharjoittelija. Luva ei yhtään ymmärtänyt, mitä se tuomarisetä sanana tarkoittaa, mutta sen kai se tajusi että ne sedät oli ihan hassuja. Ne oli rakentaneet sinne haukkumajalle ihan ihmeellisen radan, jossa oli paljon kummallisia asioita. Ihan tarkkaan se Luva ei enää niitä kummallisuuksia muista kun se ehti ne unohtaa ennen autolle menoa. Eikä se auto ollut edes kaukana.

Onneksi Heini videoi sen hassuttelun. Näkee muutkin kuinka hassuja miehiä siellä oli.

Luva ei koskaan aikaisemmin ollut joutunut tilanteeseen, jossa sitä pelotti. Ihme setiä kun ne nyt tahtoivat katsoa onko Luvan kynä terävä vai tylsä. Luva on mielestään terottanut kynänsä aika teräväksi, mutta kyllähän se tylsyy kun tuollaiseen pyöritykseen joutuu. Oisivat nyt antaneet edes hengittää välillä. Ja se pimeä huone… oisivat nyt kertoneet, että sen ulospyrkimisen sijasta olisi pitänyt löytää se Jossu. Ihme tapauksia ne sedät. Aikansa tepsuteltuaan Luva totesi, että se niiskuttava räkänokka on kuitenkin Jossu ja loikkasi syliin. Ensimmäistä kertaa sekin räkänokka syliin loikkaamisesta kehui. Outo!

Luvalla oli mukana myös Woody-corgi. Woodyhän on nyt raahelaisittain sanottuna koiramaailman ”N*ki*n K*pa” ja eipä pettänyt tämä arvio millaan lailla. Tyyppi vain perse keikkuen otti vastaan tehtävät mitä annettiin. Pikkuisen tyhmä kai se tapaus oli, kun ei se muistanut laisinkaan mitä sille hetki sitten tapahtui. Hölömö vain pyöritti häntää ja takalistoaan niille sedille. Haukkuhan se joo – muka – oli niinku isoki mies, mutta ihan kauhiasti se vain rakasti niitä pelinrakentajasetiä, joten katu-uskottavuus haukahuksista katos ku pieru afrikan hietamaalle. Kattokaa itte:

Jossu meinas, jotta siinä Woodyssä oli sekä isäänsä että äitiään. Tyhymä seki. Tottakai on! Woody sai äitiltä vilkkauden ja iskältä henkselit joita paukuttaa. Huono muistiki tuli jotenki sieltä isin puolelta… kai… tai jotain sinnepäin. Kertakaikkisen siisti kokemus Woodyn mielestä tommonen luonnetestitivoli. Se vois alkaa harrastamaan noita vaikka viikottain. Ne hassut sedät vain tuumas, jotta tämä oli molemmille ainutkertainen päivä elämässä. Mitä kummaa nekin sillä tarkoitti?





Goście z Polski

8 07 2012

Vitsin mukana meille matkusti myös kasvattaja Dorota, joka vietti meillä melkein viikon verran kesäisiä päiviä. Vitsin kannalta ajatellen tämä oli erinomainen ratkaisu, sillä se sai totutella uuteen kotiinsa ja sen rutiineihin tutun ihmisen läsnäollessa.


Perhekuvaa: Dorota joka on kasvattanut Misiun ja Vitsin ja oma kasvattini Ringa, jonka tytär on sitten Vitsin äiti ja oma kasvattini. Misiuhan taas on Vitsin pappa. Siinäpä sukuselvitystä kerrakseen.

Viikon aikana oltiin paljon rannalla koirien kanssa, käytiin kaupoilla ja otettiin valokuvia. Toki myös saunottiin, höpötettiin ja ihan vain yksinkertaisesti oltiin tekemättä mitään. Sitä kuulemma kutsutaan rentoutumiseksi.

Kahtena iltana kestittiin vieraita. Tiistaina Dorota valmisti salaatit ja Tapsa toimi grillausmestarina kun Malla, Lilli, Hanna, Heini ja Miuku istuivat kanssamme iltaa. Perjantaina saimme lisää puolalaisvieraita kun Sammaltiellä vierailleet Jan ja Eva ajelivat meille kahvittelemaan Maijun ja Jontun kanssa.

Dorota lähti kotimatkalle aikaisin lauantaiaamuna. Hieman jännitti, että kuinka yhteisen kielen puute vaikuttaa Vitsin kanssa puuhasteluun, mutta ihan turhaksi on pelko osoittautunut. Omaa lentoboksiaan se pitää ihan selvästi pesänään, joten pitäköön mökkinsä. Vauhti päällä oleva Jenni kavereineen saa sen vielä  haukkumaan, sillä se ei ilmiselvästi ole tottunut epämääräisesti käyttäytyvien, liikkuvien ja metelöivien mini-ihmisten riehumisiin. Jenni on ottanut sydämen asiakseen Vitsin kouluttamisen ja totuttamisen erilaisiin leikkeihinsä. Kyllä se siitä, tahtoa ei puutu kummaltakaan osapuolelta. Mikäli Jenni muistaa toimia ”aikuismaisesti”, ei Vitsillä ole mitään Jenniä vastaan.

Tietystä ” tynnyrissä kasvamisestaan” huolimatta Vitsi on kovasti utelias ja hetkellisesti kammottavilta tuntuneet asiat se lähtee itsenäisesti tutkimaan. Se jos mikä on minusta koirassa erinomainen ominaisuus. Se ei lamaannu eikä pyri pakoon. Se vain kuuluvasti kertoo kummastelevansa uutta asiaa. Minun tehtävänä on nyt vain niiden uusien asioiden järjestäminen sen kummeksuttavaksi. Sitä ennen täytyy kuitenkin rakentaa sen kanssa luottamusta puolin ja toisin. Me ollaan kuitenkin alle 2-vuotiaalle Vitsille jo neljäs koti. Sen elämä on ollut jokseenkin mutkikasta, vaikka se itse on täysin syytön näihin sitä kohdanneisiin elämänkurveihin. Nyt se kuitenkin on lopullisessa kodissaan. Varmasti.

Luva kotiutui lauantaina Rovaniemeltä pentupuuhista. On se vaan niin hassu koira. Tulla humputti n. 4,5 kk poissaolon jälkeen kotiin ihan kun ei missään poissa olisi ollutkaan. Ensikohtaaminen Vitsin kanssa meni ennakko-odotusten mukaisesti eli loistavasti. Marskia Luva tutki pitkään ja mietti varmaan, että missäs välissä sinusta mieskoira on kasvanut.


Marski 13 kk (kuva: D. Paz)

Pennut ovat nyt 3,5 viikkoisia. Ensimmäiset annokset kiinteää ruokaa on maisteltu ja kylläpä niitä sen jälkeen nukuttikin pitkään ja hartaasti. Äitikoiralla on ikuinen nälkä ja ruoka sekä maistuu että toppaa sen kroppaan. Energiaa näkyy riittävän omien kilojen ylläpitämisen lisäksi myös loistavasti maitoonkin. Sen verran pallukoita nuo pienet koiranalut ovat.

Tänään otettiin pentusista ensimmäiset seisomakuvat. Eihän se sessio tietenkään mene vielä loistavasti ja hienojen seisoma-asentojen ikuistaminen on suoraan verrannollinen oikean nanosekunnin ja erinomaisen tuurin keskinäiseen yhteyteen. Täydelliset seisoma-asennot antavat odottaa itseään, mutta niitä odotellessa pitää tyytyä näihin:

 

 

 

Ensimmäinen ulkoilureissukin tehtiin perjantaina. Aivan pikaisesti kävivät syömässä yhden maitobaarisession etupihalla ja totuttelemassa valon määrään.





Äitikoira nimeltä Luva

27 04 2012

Siellä ne Rovaniemellä syntyy – Luvan lahjat. Saldona on tätä kirjoittaessa 2 tyttöä ja yksi poika ja voi olla, että kolmosiksi tilanne jääkin.

Onnea Luva, Onnea Riikka!


Kuva: Vinski Kerttula


Kuva: Riikka Koistinen


High Volt’s J-pentue: Pilke, Vappu ja Läpsy, Kuva: Riikka Koistinen