Varsin viihtyisä Vaasa

19 04 2015

Vaasan näyttelypaikka, Botniahalli, on mielestäni paras sisänäyttelypaikka Suomessa. Tälläkään kertaa paikka tai näyttelyjärjestelyt eivät pettäneet. Talkoolaisia näytti ainakin meidän autolastin silmiin olevan enemmän kuin tarpeeksi. Liikenneohjauksessakin riitti huomioliivisiä ukkoja oikein ketjuksi asti, joten meidänkin auto pääsi ”talon kokosten autojen” parkkiriviin varsin sutjakkaasti.

Oltiin näyttelypaikalla enemmän kuin hyvissä ajoin. Ei ollut kiirettä tai hoppua mihinkään. Kehä alkoi suht ajallaan. Cardeja oli ilmoitettu 26 ja tähän joukkoon näytti mahtuvan varsin monen näköistä ja kokoista yksilöä. Voihan se toki olla rodulle rikkauskin, kun sakkiin mahtuu pientä ja isoa, vahvaa ja siroa, mutta ei se varmaan ulkomuototuomarin roolia helpota hänen tulkitessaan rotumääritelmää ja antaessaan sen puitteissa laatuarvostelupalkintoja.

Pontun vuoro koitti ensin ainokaisena pentuna. Pikkuisen Pontu koitti pöydällä väistää, mutta pienen suoristustoimenpiteen jälkeen pikkuherra seisoi varsin mallikkaasti. Kehäesiintyminen meni muilta osin hyvin, mutta edestakaisten liikkeiden aikana kehän ulkopuolella otti sille vieraat corgipojat aika ärhäkkäästi matsia ja se hiven hätkäytti Pontun liikeradaltaan hetkeksi sivummalle. Videotallenteelta tarkasteltuna, pelästymistilanne näytti remmin päähän pahemmalle kuin se lopun kaiken oli. Ärsyttävää silti tuollainen. Hetkellisiä rähähdyksiä ja vahinkoja voi toki tulla, siihen syyttömiä ei ole omatkaan koiranikaan. Vahinkoja on sattunut ja sattuu varmasti tulevaisuudessakin. Ne on vain koiria, eläimiä. Sellainen tilanne (mikä Vaasassakin tuntui olevan), joka alkaa jo ennen arvostelun alkamista ja jatkuu lähes siihen saakka kunnes koirat viedään pois näyttelypaikalta, on kuitenkin jotain jota en pysty käsittämään. Eikö niitä koiria oikeasti saa kuriin? Onko niitä pakko pitää siellä toisiaan kyttäämässä, jos ne eivät sitä kestä ja pönttöön kertyy painetta? Olisiko sittenkin se oma rauhallinen boksi parempi paikka odotella ei vain oman koiran, vaan ihan kaikkien kanssakilpailijoidenkin kannalta?

No, Pontu sai kunniapalkinnon ja siitä tuli rotunsa paras pentu. Tuomari ihasteli sitä kovasti ja antoi seuraavanlaisen arvostelun: ”Erinomaista tyyppiä oleva tasapainoisesti rakentunut. Hyvin kauniit, tyypilliset pitkät linjat. Erittäin mukava pää. Hyvin asettuneet korvat. Ikäisekseen hyvä runko. Mukavat kulmaukset, samoin liikkeet”. Tähän loppui Pontun pentu-ura, loppui varmaan hetkeksi kehutkin, kun se heitti pohjavillansa pois ja paljasti altaan pikkuruisen junnukropan, jolla lähdetään nyt sitten kokeilemaan virallisiin luokkiin alkaen Varkaudesta. No treenataan jos ei muuta.

Junnupojissa Vaasassa kiersi kehää Sisu Hannan kanssa ja hyvin kiersivätkin. Luokkavoitto erinomaisella ja SA:lla mahdollisti pääsyn paras uros -kisaan sertijahtiin.

Valioluokassa Kolli nolasi minut ihan täysin. Kaikki se mitä ollaan tehty pöydälle ja pöydältä noston eteen näytti unohtuneen siltä täysin. Kollihan vihaa sitä, nostamista siis. Tämän jälkeen herraa pitää houkutella takaisin yhteistyöhön ja sekin meni pieleen. Minä tyhmä kokeilin sille ensi kertaa täysin kiristävää ketjukaulainta ja eihän siitä mitään tullut. Ei oo pakko jos ei taho, tuumas Kolli ja laatuarvostelu meni sen osalta ihan penkin alle tai ainakin vähintään vetelehtimiseksi. Erinomaisen se kyllä sai, mutta ei ollut minulla mieli katossa. Kanssakilpailijan vuoron aikaan vaihdettiin ketju suosiolla puolikiristävään ja kilpailuluokkaan mentiin entisin vermein, houkutellen ja pidin huolen ettei hihna pääsisi kiristymään yhtään. Se passasi Kollille jossain määrin ja esiintyminen hivenen parani. Kolli voitti valioluokan ja sai SA:n. Arvostelu näytti tältä: ”Erinomaista tyyppiä. Erittäin tasapainoisesti rakentunut, tyylikäslinjainen uros. Erinomainen eturinta. Kaunis kaula. Oikeanmuotoinen ilmeikäs pää. Erinomaiset kulmaukset. Tehokas tapa liikkua.

Veteraaniuroksen saatua SA:nsa alkoi paras uros -luokka. Kolli sai eteensä kanssakilpailijoita ja meno alkoi maistua jo melkein mukavalta. Tuomari järjesteli koiria järjestykseen. Kolli meni keulille ja kas – Sisu siihen perään kakkoseksi. Kollille tuli ensimmäinen CACIB ja Sisulle ensimmäinen serti. Hassua ja hienoa!

Nartuissa meidän poppoota edustivat nuortenluokassa bikineissä kipitellyt Tuutikki ja avoimessa luokassa Puhi, jolla viimein päällä ollut karvapeite ja tärkeä näyttely kohtasivat. Tuutikki sai reippaan esiintymisen jäljiltä EH:n ja luokassa sijoitus oli kolmas. Julia on kyllä opettanut Tuutikin esiintymään kauniisti. Harmi se karva, tai siis sen puute.

Puhi oli varsin ahneella päällä, eikä haikaillut Saana-omistajansa perään kehänlaidalle, kun vaihdokkina sai minulta lihapullaa. Puhille avoimen luokan voitto, erinomainen ja SA. Valio- tai veteraaninarttuja ei ollutkaan, joten heti perään kierrettiin kehää parhaan nartun valitsemiseksi. Ykköseksi Puhi ja kakkoseksi nuorten luokan narttu. Puhille sen kolmas serti ja sen kolmas cacib ja olipa mukava sanoa kehäsihteerille sanat: ”se tuli valioksi”. Siistiä! Puhista arvostelulapussa luki seuraavaa: ”Erinomainen tyyppi, hyvä runko,luusto ja eturinta. Tyylikäs kaula ja ylälinja.  Kuono voisi olla hiemän täyteläisempi. Tasapainoiset kulmaukset. Tyypilliset etenevät liikkeet. Hieman löysä edestä.

Rotunsa parhaasta kisasivat Kolli ja Puhi. Saana tuli itse viemään Puhia ja minä jatkoin Kollin kanssa möllistelyä. Toivoin hartaasti, että Puhi voittaa, sillä sen pirtsakka olemus olisi varmempaa PR:ää rodulle isossa kehässä kuin Kollin ”ehkä kuljen ehkä en, se on fifty-sixty” -ajatusmaailma. Ehkä tuomarikin ajatteli näin kun ROP-ruusuke ojennettiin Saanalle. Taisipa suustani lipsahtaa kiitoskin tästä valinnasta.


Ehkä pölhöin ROP-kuva pitkään aikaan. Hei… se kamera on TÄÄLLÄpäin!

Cardien arvostelun jälkeen päätin keskittyä tilanteen niin salliessa oikein kunnolla pemujen kuvaamiseen. Olen viime aikoina käynyt niin vähän näyttelyissä, että pemujen näkeminen rinkiä kiertämässä on ollut kyllä vähäistä. Sekään ei ole helpottanut, että niiden kehäkin on usein ollut eri kuin cardeilla. Nyt hoidin kuitenkin hommani ja jokainen kehässä ollut koira tuli kuvattua. Rotunsa parhaaksi nousi aivan omaa luokkaansa ollut Ron, joka voitti myös Kuopiossa erikoisnäyttelyn. Ron sijoittui vielä päivän päätteeksi ryhmäkehässä toiseksi.

Tässä kuvalinkit corgikuviin Vaasasta. Cardikuvista vastasivat kamerallani Kilposen Jutta ja Pekkalan Julia. Kumpi otti minkäkin? En tiedä. Minä kuvasin pemut ja Jutta taas sitten puolestaan ryhmäkehän.

Olipa mukava näyttelypäivä taas jälleen kerran. Menestyminen on toki yksi syy siihen miksi kaikki näyttää valoisalta ja kivalta, mutta väitänpä, että vieläkin kivempaa oli hyvä reissuseura ja mukavien kavereiden tapaaminen näyttelyissä. Sitä oikein jossain kohtaa päivää huomasi olevansa sosiaalisempi, kuin oikeasti pitkään aikaan on ollutkaan. Mistähän tuokin johtuu?

Ennen kotimatkalle lähtöä otettiin kaikessa rauhassa vielä ryhmä- ja posetuskuvia. Kuvattiin tuore valio, ROP&VSP, ROP-pentu, tuore sertivoittaja ja Jutan Pöysti. Ihan vitsinä heittämäni ryhmäkuvakin lopulta onnistui yli odotusten:

IMG_8507

Aurinko paistoi, lämmintä oli yli +10 ja melkein tuntui siltä, kuin kesä olisi jo tulossa. Melkein.

 

 

 

 

 





Pääsiäislennolla

13 04 2015

Kiirastorstaina heti töiden jälkeen hypättiin Pontun ja Kollin kanssa Nissaniin ja suunnattiin kohti Sorsakoskea. Matkalla piipahdettiin kahvilla moikkaamassa Pikkuvirran Aina Valpasta väkeä, jonka muonavahvuuteen myös Wicca (BW Shun Gon) kuuluu. Sorsakoskelle Päivin, Helkan ja Heartbeat-pentujen luo laskeuduttiin iltasella. Pentuset oli juuri sellaisia suloisia mössyköitä kuin 4,5-viikkoiset, ruokataistelussa helpolla päässeet pennut ovat. Niitähän on vain kolme ja Helkalla on ilmiselvästi maitoa riittänyt. Pennut olivat kovasti saman tyyppisiä, vahvoja, reippaita ja minulle kovasti tutun näköisiä. Onko tuo nyt ihmekään kun pentujen lisäksi molemmat vanhemmat ovat omia kasvattejani ja molempien sukujuuret luikertelevat kumpaankin kantanarttuumme Eleanoraan ja Cesrose Noelaan.

11066521_10153221431007360_1991799701033555890_n

Päivillä vierailun teema ei ollut vain palluttaa pentuja, vaan päätarkoitus oli treffata pennunottajakokelaat pentujen omassa ympäristössä. Vaikeaa, niin vaikeaa oli päättää, keille pentuset päätyvät kun hyviä – anteeksi erinomaisia – kotikokelaita oli enemmän kuin saatavilla olevia pentuja. Nyt on kuitenkin tämä positiivinen ongelma ratkaistu. Pojat muuttavat Ouluun ja Kuopioon toukokuussa, tyttöpentu jää Helka-emänsä ja Hiski-enonsa seuraksi Sorsakoskelle ja tulee toivottavasti tottelemaan lempinimeä Hulta (ainakin savolaisittain lausuttuna).

Enemmän kuvia Big-Wood’s Nick Rowanista, Peggy Armstrongista ja Oscar Blaketonista löydät kuvakansiosta: http://jofli.kuvat.fi/kuvat/Pentukuvia/Heartbeat+2015/

Päivin luota matka jatkui Kankaanpäähän. Olipa mielenkiintoista ajella minulle ennestään täysin vieraita reittejä, joilla joutui täysin luottamaan vain navigaattoriin. Matkan varrella poikkesin Kaipolassa Annelin luona kahvilla ja moikkaamassa pirtsakoita pemuja. Navigaattorin ohjaamana matka jatkui Tampereelle ja sieltä Tarjan luo sellaisia teitä pitkin, joita en tiennyt edes olevan olemassa. Eipä siinä mitään, liikenne oli niillä melko rauhallista.

Tarjalla vierailun syy oli Kollin ja Tehon vuodenvaihteessa alulle laitetut Handskes J-pennut. Leikkisästi sanottuna niissä pennuissa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, etteivät ne olleet omassa pentuaitauksessani. Tasapainoisia, reippaita ja iloisia, mielestäni hyvin lupaavia pentuja. Meidän piti Tarjan kanssa valkata sieltä sitä parasta, mutta emme me kyenneet siihen vielä. Tiettyjen kriteerien valossa saatiin kuitenkin kolmen pennun tulevaisuus ja uudet kodit ratkaistua, mutta vielä sielläkin riittää miettimistä, pohtimista ja se jos mikä vaatii pennunsaantiuutista odottavilta kodeilta kärsivällisyyttä. Ymmärrän hyvin, että tuollainen epätietoisuus saako pennun vai ei ja minkä pennun saa, on kotikokelaista raskasta. Kasvattajan vinkkelistä tuo kärsivällisyys on kuitenkin merkki siitä, että todellakin haluaa pennun juuri a) ko. ydistelmästä tai b) ko. kasvattajalta. Se on kuulkaa positiivista se. Jos taas kärsivällisyys ei riitä, kyllä niitä pentuja saa muualtakin. Tarjontaa kyllä riittää jos cardiganin haluaa.

Lisää ottamiani pentukuvia löytyy kuvakansiosta: http://jofli.kuvat.fi/kuvat/Pentukuvia/Handskes-J-2015/

Sunnuntaina otimme myös Tarjan isommista koirista kuvia. Oli tarkoitus tehdä sellainen ”kuinka posekuvia otetaan” kuvasarja, joka näyttäisi miten ne hyvät ja ei-niin-hyvät kuvat syntyvät ja mistä kuvakulmasta niitä sessejä kannattaa kuvata ja kuinka käyttää esimerkiksi avustajia. Ajatus siirtyi kuitenkin ajankohtaan ja paikkaan, jossa väkeä riittää myös kuvaamaan niitä kuvausjärjestelyjä.

SukuLakuToffosta (Big-Wood’s My Woodchuckin poika Handskes Hotter Than Hell) on kuoriutumassa kelpo nuorimies. Se on tässä kevään aikana menossa virallisiin terveystarkastuksiin, joiden jälkeen päästään toivottavasti pureksimaan lopullisesti sitä ajatusta blue merleistä pennuista meillä. En ole edelleenkään aivan varma siitä, haluanko, pystynkö ja kykenenkö sen värin kanssa elämään tai varsinkaan sitä kasvattamaan. Koen, että on jo tarpeeksi haasteellista miettiä yhdistelmävaihtoehtoja muille kuin merleille. Merlen kanssa joutuisi rajaamaan heti suuren joukon vaihtoehtoja pois ja jättämään vain tricolourit ehdokkaat jäljelle. Se rajaisi jo ison joukon koiria suunnitelmien ulkopuolelle. Tiedän, ja jatkuvasti yritän tuoda esille, että hyvä cardigan on hyvä väristään huolimatta, eikä siihen väriin saisi takertua. Tiedän myös, että tulisi elää kuin opettaa. Oma henkilökohtainen heikkouteni on kuitenkin se, että olen piirtänyt mieleeni haavekuvan niin kauniista merleväristä, että vain harva nyky-merle sitä on. Olisiko pentueellinen epämääräisen mustia harmaanvivahtavia koiria minulle henkilökohtaisesti pettymys riippumatta siitä, kuinka hienoja pennut värinsä alla muuten olisivat? Ajaisiko tunnetasolla kosmeettiseen asiaan tuijottaminen järjen edelle?

Nostan hattua niille, jotka tämän hankalan ja melko paljon ennalta-arvaamattoman värin parissa puurtavat. Se ei taatusti ole helppoa, jos sen kunnolla haluaa tehdä. Kaupallisessa mielessähän merle on mitä ihanteellisin, sillä jatkuvasti tulee yhteydenottoja henkilöiltä jotka haluavat Merlen Cardin nimenomaan tässä järjestyksessä: 1. merle, 2. cardi. Meillä on tähän saakka ollut toisinaan saatavilla 1. cardeja ja 2. cardeja, jotka nyt sattuvat olemaan jotakin väriä (paitsi toistaiseksi ei sitä merleä). Vuonna 2005 olen kokeillut merlepentueen tekemistä. Meille syntyi pennut, jossa isänä oli merle ja emänä tricolour. Sain pentueellisen tricoloureja ja yhden mahdottoman kauniisti värittyneen merletytön. Siinä ei vain ollut muuta vikaa kuin se, että pentu oli kuollut jo syntyessään. Ehkäpä pitääkin kokeilla toisen ja sen toden kertovan kolmannen kerran, ennen kuin tuomitsee itsensä pysyvästi ihmiseksi, joka ei vain osaa tämän värin parissa puurtaa. Ja jos nyt joku sai päähänsä, etten merleistä tykkää, niin väärässä on. Se, onko se minun juttuni kasvattajaa, jää nähtäväksi. Pureskeluprosessi jatkuu…

Kotimatkalle lähdettiin Kankaanpäästä pääsiäismaanantaina. Liikenne oli vasta Seinäjoen yläpuolelta alkaen vilkasta ja joukkoon mahtui hämmästyttävän monta reilulla alinopeudella ajavaa tien tukkoa. Jos satasen alueella vauhti on humppaa 65-70 km/h välillä ja jopa asuntovaunuja vetävät joutuvat pyyhkimään ohi, pitäisi jossain kohtaa miettiä onko se oma paikka vilkkaaseen aikaan siellä muun liikenteen seassa. Alinopeus sinällään ei toki ole vaarallista, mutta näiden kuskien taakse kertyvät jonot ruuhka-aikaan ovat. Siellä letkassa alkaa tietyn tyyppisillä kuskeilla vetää kaasujalasta ja hermosta ja kun vastaantuleva liikennekin on vilkasta, tulee ohituksista sitten leikkiä omalla ja toisten hengellä. Kyllä huokaisin, kun olin alkuillasta kotona hengissä.

Kollille ja Pontulle annan reissusta täydet pisteet. Ne käyttäytyivät hienosti ja tulivat toimeen uusissa ”laumoissa” mainiosti oltiinpa sitten sisällä tai ulkona lenkkeilemässä. Myös automatkat menivät loistavasti. Tämä kyläluuta antaa myös kiitokset kyläilypaikoille. Oli mukava nähdä, saada irtiotto arjesta ja huristella luudalla eiku Nissanilla noin 1150 km.

reitti