Mora lähti maailmalle

28 01 2013

Hukkaspennut ovat tulleet luovutusikään. Torstaina tuli mittariin 7 viikkoa ja ensimmäinen lähti sunnuntaina Jennan mukaan Kauhajoelle. Siellä se saa kämppiksekseen Ellan sukulaistytön Puhin sekä elämänkumppanikseen Basso-akitan. Jospa ”Pikku-Nanni” jatkaa äitinsä tassunjäljissä Jennan rinnalla harrastuksissa ja elämän riennoissa. Muiden osalta kotiinlähtö koittaa 8 viikon täytyttyä. Yksi tyttö etsiskelee vielä omaa ihmistään.

Se surullinen päivä 7.12. on niin lähellä mutta kaukana. Painajainen, muisto menneisyydestä. Pennut eivät kuitenkaan tästä mitään tiedä, joten heille suotakoon elämänilo ja onni ja kaikkea hyvää elämäntaipaleelle. Urhoollinen Ella taas on ansainnut tietyn kunniapaikan monen tähän yhtälöön liittyvän kaksijalkaisen sydämessä. Tuskin sekään ymmärtää koko kuviota, mutta emonrakkaus on asia jota yksikään eläin ei voi näytellä. Ella on noiden emonen, Nanni niiden emä. Isäkseenhän ne saivat dna-testien jälkeen Poliisikoira-Peikon. Nuorempi isäehdokas oli joutunut nöyrtymään vanhemman edessä.

Lauantai-iltana pennuista käytiin tekemässä juttua paikallislehteen. Ella ja pennut pääsevät uudistuneen Raahen Seudun kansikuvakoiriksi tiistaina.

Olen nyt laittanut kaikki Ellan ja pentujen kuvat samaan hakemistoon. Ne löytyvät kuva-albumista: http://jofli.kuvat.fi/#/kuvat/Pentukuvia/Ellan_hukkaset/

Kaikki Ellaan ja hukkaslapsiin viittaavat tekstit täältä blogista saa auki kun klikkaa tuosta sivusta kategoriaa ”Ellan orvot”.





Onneks ovat omia

26 01 2013

… tai vähintään omaa käsialaa. Ei niin paljon ärsytä kattella *wink*

Kupulit ovat täyttäneet 5 kk ja tältä 4/8 Kupuleista näyttävät:


Kiisu (Katin Kulta), kuva: TF


Kolli (Ken On Kultaa), kuva TF


Tölkki (Lapin Kulta), kuva: Veera Jääskeläinen


Pätkis (Kultu Kimallus), kuva: Salme Räsänen

Ulkonäkö on toki vain yksi tyytyväisyyden aihe kasvattajan vinkkelistä. Vauvojakin vasta ovat, joten tiedä häntä mihin vinoon nämä vielä päättävät kasvaa. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin niin hienolta, että hymyilyttää. Kaikissa on äitiään ja isäänsä sopivasti.





Suurinkin koira on ollut pentu

24 01 2013

Olen nähnyt koiran silmissä katseen,
nopeasti katoavan ihmettelevän halveksunnan,
ja olen vakuuttunut, että yleisesti ottaen
koirat pitävät ihmisiä hulluina.

(John Steinbeck)

Koira ei ole ”lähes” ihmisen kaltainen,
enkä tiedä koiralle lajina suurempaa
loukkausta kuin kuvailla sitä noilla sanoilla.

(John Holmes)

Piikit voivat satuttaa sinua,
ihmiset hylätä,
auringonpaiste muuttua sumuksi,
mutta et ole koskaan ilman ystävää,
jos sinulla on koira.

(Douglas Mallock)

Saadakseen oikean käsityksen tärkeydestään
ihmisellä pitäisi olla palvova koira
ja kissa, joka ei ole häntä huomaavinaankaan.

(Dereke Bruce)





Backup

23 01 2013

Eilen illalla ennen kymmentä pöytäkone sanoi, jotta kannattas ottaa varmuuskopiot tiedostoista kun kovalevy on sanomassa poks. Kiitos HP tiedotuksesta. Olit muuten ensimmäinen kone, joka tästä muisti varottaa. Yön ajan kone kopioikin kuvia ulkoiselle kovalevylle (jonka muuten soisin pysyvän hengissä vastoin edeltäjänsä tapoja). Nyt on kahden vuoden kuvat tallessa ja kone saa aloittaa saikuttamisensa näillä sanoin:

Kovalevykaupoille pitää siis oletettavasti lähteä, ellei nyt jostain ratsasta joku ritariuljas tuon HP:n sisällön pelastamaan taioillaan.

Olen myös kaiken varalta kopioinut vanhan Vuodatus-blogini sisällön itselleni talteen. Siitä tuli 1800+ sivua word-tiedostoksi siirrettynä alkaen vuodelta 2007. Niitä sinne siirrellessä muistot vain vilisivät silmissä ja ajattelin, että kymmenen vuoden päästä nuo sivut ovat kultaakin kalliimmat. Niillä on seurattu koirieni elämää ja pentueiden kasvua ja kehitystä kuvin ja sanoin ja kuvissa vilahtelee myös Jenni eri ikäisenä, vaikkei se mikään lapsiblogi olekaan ollut. Osan kuvista Vuodatus jossain vaiheessa kadotti, mutta on ne muissa hakemistoissa tallessa. Pitänee vähän siistiä sitä tiedostoa ja muokata siitä vaikka itselle pdf-tiedosto.

Ensi viikonloppuna kääntyy taas koiraharrastuksessani uusi lehti. Ollaan kavereiden kanssa kimpassa vuokrattu pieni treenitila. Hallista ei voi puhua kun neliömäärä on mitä on, mutta kyllä siellä jotain voi tehdä. Kiisun ja Kollin kehitysvaiheeseen tämä tilamahdollisuus tulee just eikä melkein oikeaan aikaan.

42 yötä kevään kohokohtaan. Sitä ennen pikkupiristys reilun viikon päästä Koira-Expon merkeissä. Jaksaa jaksaa…





Terveisiä Nannille

19 01 2013

”Nanni tiesi ettei sateenkaarisillalla ole sellaista narttua kenelle se luottaisi pentunsa, se varmaan hetken mietti mitä tehdä ja muisti Ellan. Se tiesi että Ella tulisi ja hoitasi ja Nanni vois mennä sinne toiseen paikkaan toisen kuusikon luokse. Nimi on enne Quiet-Nancy, Hiljainen lastenhoitaja.. Me ei Nannia kuulla mutta mä oon ihan varma että Ella kuulee, ne vaihtaa keskenään kuulumisia pennuista ♥” (Miia H, Joulukuu 2012)





Ella emonen

16 01 2013

Ella-emonen on edelleen kaikista ennakkoluuloista huolimatta ihan kasassa. Sitä ei myöskään ole pentujen toimesta hävitetty, eivätkä ne pikkusushukkaset pyöritä emoaan millään lailla sydäntäraastavan rajusti. Ella-emosella on homma hanskassa ja hanskat tiukasti tassuissa.

ellalle

Etukäteispelot siitä, että tuollaiset susikoiranpoikaset 3 viikon jälkeen tekee Ellasta nahkasuikaleita, on osoittautuneet NIIN vääriksi kuin olla ja voi. Ella elelee pentujen kanssa yhdessä koko ajan. Se jopa edelleen imettää niitä, vaikka huomenna tulee 6-viikkoa ikämittariin. Ella myös leikkii pörriäisten kanssa yhdessä ja erikseen, mutta ilmoittaa kyllä sitten kun leikki loppuu ja se haluaa omaa rauhaa. Silloin on pikkuhukkaset tassu lipassa ja tottelevat nätisti.

Miian kanssa on mietitty missä se menee pieleen, kun niin monet keskustelupalstat ja sosiaalisen median yhteisöt kauhistelevat Kennelliiton uutta (mielestäni täysin aiheellista) määräystä siitä, ettei emää ja pentuja saa erottaa eri kattojen alle alle 7-viikkoa pentujen syntymästä. Kauhistelijoiden mielestä on emän kiusaamista kun pennut repivät emät likimain riekaleiksi tai emät muuttuvat yhtäkkiä niin kamalan aggreiksi pennuilleen kun ne ovat niin rasittavia riiviöitä. Olisiko yksinkertaisesti syy se, että me ihmiset sotkeennumme asiaan, joka ei meille kuulu. Me yleensä erotamme emää siinä vaiheessa kun pennuilla alkaa hampaita tulla, kun alamme ”sääliä” mammakoiraa. Kun sitten päästämme emän pentujen sekaan, niin tottahan ne riiviöt iskevät mammaikävässään emänsä kimppuun. Näyttää vielä pahemmalta. Emä parka! Erotetaan vielä vähän lisää ja paremmin. Mitä vanhemmaksi pennut tulevat, sen enemmän suojelemme emää pennuilta ja kun pennut emän näkevät, niin sitä hirveämmältä se touhu näyttää. Kyllä – sen täytyy olla ihan kamala sen Kennelliiton uuden määräyksen, tai sitten ei…

Ella on saanut olla pentujen kanssa koko ajan. Ihan jo selkänsä vuoksi, sille ei ole mahdollistettu hyppelyä pentujen luo ja pois. Sen sijasta sille on järjestetty niin isot tilat, että se on voinut halutessaan siirtyä pennuista kauemmaksi. Se on aivan itse hoitanut pentujen vieroituksen ja koulutuksen ja hyvin se on tehtävänsä suorittanut. Se on välillä ihan yhtä lapsellinen kuin pahaisinkin ”kakaroistaan”, mutta tarvittaessa se ilmoittaa ensin nätisti tönimällä haluavansa vähän lisätilaa ja jos se ei tehoa, tulee ärähdys ja sitä sitten totellaan kiltisti. Välillä nukutaan samassa nipussa, välillä erillään. Todeksi se on ainakin osoittanut sen, ettei se emän fyysisestä koosta ollut kiinni, pysyykö pesue hallinnassa vai ei.

Sen seitsemän viikon säännön kauhisteluun on vedetty usein näkökulmaksi se pointti, ettei välttämättä omasta laumasta vierasta narttua voi pitää tuota aikaa siellä oman lauman seassa ilman erikoisjärjestelyitä. Oma mielipiteeni taas tähän näkövinkkeliin on, että sitten ei varmaan kannata edes pennuttaa. Joskus kun se ihan lauman omakin koira voi olla pentujaan kohtaan kovasti suojeleva ja aiheuttaa erikoisjärjestelyjä. Nämä on nyt niitä asioita, että kaikkeen on varauduttava. Tuskin Miiakaan oli varautunut siihen, että yhtäkkiä sinne tulee täysin vieraan lauman ihan erirotuinen koira pentuja hoitamaan ja heille asustamaan, mutta niin vain kävi. Onneksi maalla on mukavaa ja asioilla on tapana järjestyä. Ellakin on ihan turvassa ja kokee olonsa turvalliseksi, vaikkei varmasti koe kuuluvansa Miian laumaan.

Minusta se seitsemän viikon sääntö tulkitaan myös tahallisesti väärin. Eihän kyse ole siitä, että emä on pakko pitää pentujensa kanssa tuon 7 viikkoa samassa tilassa samassa aitauksessa jos emä on jo selvästi pennut vierottanut. Tuo sääntö vain pakottaa meidät sallimaan emälle ja pennuille varmasti sen luonnollisen vierotuksen. Kyllähän jokainen valveutunut kasvattaja sen toki pentueelle ja emälle sallii, mutta valitettavasti säännöt on tapana tehdä siksi, että osa porukasta menee siitä mistä aita on matalin. Kyllä niitä 5 viikkoisilta pennuilta emän maailmalle laittavia (vieroituksen tilasta piittaamattomia) kasvattajia vain on ollut ihan nimikasvattajissakin. Eihän tämä sääntö toki takaa sitä, että emä edelleenkään saa pentunsa luonnollisesti tissittelystä karkottaa. Voidaanhan se emä sulkea vaikka toiseen huoneeseen 24/7 ja noudattaa tällä tuota 7-viikon sääntöä, mutta tuollaiseen toimintaan kykeneville nyt tuskin mikään sääntömuutos auttaisi.

Ella tulee olemaan Laiduntiellä niin kauan kuin pennut tai sen oma tila sitä vaatii. Niin kauan kun se tahtoo pentuja tissitellä, se sitä saa tehdä. Kyllä se itse sitten kertoo kun tämä sen viimeinen äitiys on ohi. Tokihan sitä täällä on ikävä ja sen kotiintuloa ajatellen on tehty jo valmistelujakin, mutta kaikkein tärkeintä on antaa sille ja pennuille mahdollisimman häiriintymätön vierotus. Kyllä Ella osaa. Kyllä pennut tottelee. Kyllä Miia pitää huolen, että kaikki on hallinnassa.

Pentuset on saaneet niskaansa sirut ja niiden isäkoiran selvitys on nyt laitettu alulle. Nämähän olivat kaksoisastutuksen tulosta, joten on hyvin mielenkiintoista nähdä montako Pikku-Tanea ja montako Pikku-Peikkoa siellä on. Pikku-Nanneja ovat kaikki, mutta Laina-lellikki lienee saanut jotain muutakin Ellalta kuin maitoa. Se on nimittäin matalaraajaisempi kuin sisaruksensa. Voiko corgigeenit siirtyä maidossa *LOL* ? Eläinlääkärintarkastuksessa siitä ei onneksi löytynyt mitään myyntiä estävää vikaa, mutta siitä huolimatta se jää Laiduntien laumaan Joona-pojan ikiomaksi ystäväksi.

Miiakin on aloittanut kertomaan pentujen kuulumisia omassa blogissaan: laiduntienlauma.wordpress.com





Roopea, Ilpoa ja vähän muutakin

12 01 2013

Tässä tuoren kuvapäivitys vanhimmasta ee-keltaisen värisestä kasvatistani Roopesta (Big-Wood’s Pink Cadillac, s.2010). Roopeahan ei ole kermanvärisenä rekisteröity, mutta ehkä tämän asian kanssa selvitään kun on se sentään tiedostettu asia ja vieläpä hyvinkin julkinen sellainen. Ja miksei olisi?

roope5

 

Roope asuu Ylivieskassa rakastettuna perhekoirana yhdessä blue merle -värisen ”pikkusiskonsa” kanssa. Sille ei ole kaavailtu jalostuksellisia tavoitteita, mutta siitä huolimatta en mitenkään näe tämän ee-keltaisuuden olevan peruste EJ-rekisteröinnille (Ei Jalostukseen -rekisteri). Väri, joka ei ole millään tavoin koiran elämään vaikuttava tekijä eikä siihen sisälly terveydellisiä riskejä, ei mahdu minun käsityskykyyni EJ-rekisteröinnin perusteesta. Kaiken lisäksi tämä väri on oikeasti vältettävissä DNA-testein, joten sen putkahtamisen pelossa ei tarvitse kenenkään olla jos kovasti tätä välttää haluaa.

Itse olen käyttänyt EJ-rekisteriä sellaisten pentujen kohdalla joilla on häntämutka. Voisin myös kuvitella käyttäväni sitä esimerkiksi koiralle, jolla jo pikkupentuna on selvä purentavirhe. Voisin myös kuvitella rekisteröiväni meille syntyvän sinisen pennun EJ-rekisteriin en niinkään pelkän värin vaan siihen väriin liittyvän sinisen koiran syndrooma -nimisen sairauden (Blue Dog Syndrome) vuoksi. Ei jokaisella sinisellä koirallakaan sitä automaattisesti ole, mutta se on sinisen värin riski.

Oheisen linkin takaa löytyy kuvia niin sinisistä cardeista kuin pemuistakin: http://www.welshcorgi-news.ch/Leseecke/InfoCorgi/Bluies_eng.html

Muistin myös kirjoittaneeni ee-keltaisesta ja muista väreistä itsekin aikaisemmin tänne blogiin otsikolla ”oikeita ongelmia?”.

Vastoin kaikkia vääristyneitä käsityksiä, en ole opastamassa ketään käyttämään ee-keltaista cardigania jalostukseen. Jos joku niin haluaa tehdä, on edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä kerrottu esimerkkejä, miten tämän värin kanssa voisi toimia. On mahdollista ettei ee-keltainen saa yhtään ee-keltaista jälkeläistä ja on täysin mahdollista, että sen pennunpennut ovat kokonaan geeniperimältään vapaita kyseisestä väristä. Juuri tämän vuoksi en ymmärrä EJ-rekisteröintiajatusta tämän värin kohdalla. Toistan nyt varmaan itseäni, mutta jos kyseisen värinen koira olisi nartulleni ehdottomasti taustoiltaan ja terveydeltään paras vaihtoehto, eikä narttuni kantaisi kyseistä väriä perimässään (DNA-testillä todettu), en ITSE miettisi hetkeäkään sen väriä. Se mitä itse voisin tehdä, ei tarkoita, että ohjeistan muita tekemään näin. Jokainen aikuinen ihminen tekee päätöksensä ihan itse. Luulisin ainakin.

Ihan sama koskee aihetta pitkäkarvaisuus. Olen henkilökohtaisesti ”nylkkyturkin” ystävä, mutta olen silti käyttämässä omaa keskivertokarvaisempaa kasvattiani Obamaa nartulleni. Toistan taas – vaikka näin itse teen ja käytän omaa kasvattiani, en koe olevani millään muotoa sellaisessa asemassakaan, että jakelisin ohjeita jostain korkeuksista kuvitteellisille alamaisille. Ei, jokainen ajattelee itse. Piste. Minä olen ajatellut tämän niin, että Vitsi ja Oba täydentävät toisiaan, eikä tuo täydentäminen koske ainoastaan anatomisia asioita. Myös karvapeite on huomioitu. Jalostus on valintoja. Onneksi nyt on tiettyjä testejä, joilla voidaan edes osa riskeistä minimoida. Tässä tapauksessa minimoitu riski on täysin kosmeettinen, joten ihan omaa turhamaisuuttahan tämä loppupelissä vain on. Voi kun isompiin riskeihin olisi yhtä helpot testaukset.


Oba & Vitsi -yhdistelmä toteutunee ensi kesänä mikäli Vitsin silmätarkastuksessa ei ole mitään tätä suunnitelmaa estävää löydöstä.

Yhteen isoon riskiin, nuorena cardiganeja sokeuttavaan PRA:han on mahdottoman helppo testi. Se testi on ihan yhtä helppo kuin tuo ee-keltaisen tai pitkänkarvan karttaminen. DNA-näyte topspuikontapaisella kapistuksella laboratorioon ja sitten odotellaan hetkonen. Toinen mahdollisuus on pyytää eläinlääkäriä ottamaan verinäyte lähetettäväksi. Kotiin tuleva testitulos kertoo kantaako koira perimässään riskigeeniä vai onko se siitä vapaa. Kertoisi se toki sairaudenkin olemassaolon. Cardiganien PRA on siitä ikävä, että se todella rajusti sokeuttaa nuorena ja se on todella traumaattinen kokemus siinä iässä. Selitykset siitä, että miksi testata kun näkyisihän se sitten silmätarkastuksessa, ontuvat. Kyllä – silmätarkastuksessa näkyisi sen kyseisen yksilön sokeutuminen (ellei sitä olisi käytöksen vuoksi jo sitä ennen huomattu surullisella tavalla), mutta sen  sokean vanhempia on voitu käyttää jalostukseen jo ties montako kertaa.

PRA-testimahdollisuuden tulo markkinoille oli suuri juttu tälle rodulle. Rotu oli PRA:n vuoksi pullonkaulatilanteessa  60-70 -lukujen taitteessa. Nuoria koiria sokeutui, kasvattajat poistivat tämän pelossa jalostusmateriaalia, pennuttamista pelättiin ja pahat kielet lauloivat. Kun testausmahdollisuus 90-luvun loppupuoliskolla tuli mahdolliseksi, ne kasvattajat, jotka olivat vielä mukana testauksen alkaessa, ottivat sen helpottuneina vastaan ja uudet tulokkaat opetettiin arvostamaan tätä tilaisuutta. Ympäri maailmaa kasvattajat tekivät yhteistyötä ja testasivat ensin sukutauluissa esiintyviä iäkkäitä koiria ja näin ollen lähtivät ”puhdistamaan” sukutauluja ikäänkuin takaa päin.

Näin tehtiin Suomessakin ja aika harvoja nykyään vielä jatkavia sukuhaaroja jäi testaamatta. Silloin Suomessa ajateltiin sinisilmäisesti, että riittää kun toinen vanhemmista on testattu vapaaksi – riskiyhdistelmiä ei syntyisi. Minäkin olin tuolloin sitä mieltä, vaikka omat linjani vapaaksi sainkin testattua. Olen nyt kuitenkin korjannut mielipidettäni vähemmän sallivampaan suuntaan. Ei niin, ei toki syntynyt kuin maksimissaan kantajia. Nämä syntyneet olivat PRA-statukseltaan epäselviä pentuja, joista aina joku silloin tällöin jatkoi sukuaan ilman omaa testaamista. Pikkuhiljaa tultiin tähän tilanteeseen, että meillä Suomessa on varmaan prosentuaalisesti suurin kanta PRA-statukseltaan (vapaa, kantaja, sairas) epäselviä koiria jos verrataan eri maiden kantoja toisiinsa. Täällä on onnistuttu kasvattamaan jopa  riskiyhdistelmiäkin vanhemmista, joista kummankaan statuksesta ei ole tietoa. Surullista. Pikavilkaisu vuoden 2012 pentueisiin tuotti silmämääräisesti arvioituna vajaa kolmasosan pentueita joissa joko toisen tai molempien vanhempien PRA-statukset ovat epäselviä. Toivottavasti katsoin väärin. Vielä kauhistuneemmaksi tulin joululomalla kun tein listauksia niistä Suomessa syntyneistä cardeista, jotka eivät ole PRA-testatuista linjoista. Niitä on hirveästi, monta, paljon!

Minusta tuntuu, että tietämys PRA-asiasta on tällä hetkellä jotenkin piilotettuna niiden kasvattajien keskuuteen, jotka elivät tuon testauksen kulta-ajan ja testasivat tuolloin koiriaan. Asiasta tuli niin itsestäänselvä, ettei siitä sen kummemmin enää jaksettu/tajuttu uusille tulokkaille tietoa jakaa. Syyllistän itseänikin, sillä olen antanut omia uroksiani testaamattomille nartuille juurikin sitä silmällä pitäen, että omani olivat PRA-vapaita ja syntyisi maksimissaan kantajia. Näin kyllä syntyikin, mutta noilla on taas jatkettu edelleen jne jne. Loppuvuodesta poisnukkunut Likka (Cristyn) oli juuri tuollaisesta pentueesta, mutta sen testautin itse, sillä se teki kennelnimellemme pennut, sijoituskoira kun oli. Se lieneekin ainokainen tämän tyyppisistä (minun uros + testaamaton) yhdistelmistä syntyneistä pennuista, joka on testattu.

En osaa sanoa onko milloin viimeksi syntynyt PRA:ta sairastava Cardigan. Kantajia on kyllä maailmalla ja sellaisen syntyminen on toki mahdollista jos testituloksia käytetään vessapaperina tai mikä pahinta – niitä testejä ei tehdä ollenkaan. Kantajuushan ei ole edes maailmanloppu ja kantajakin voi olla jalostuskoira siinä missä PRA:sta vapaakin. Vakavuudestaan huolimatta PRA on kuitenkin tauti, joka periytyy yksinkertaisesti ja on DNA-testattavissa, joten kiikissä on pirulainen ainakin niillä, jotka tästä asiasta välittävät.

PRA:stakin näyn kirjoittaneeni jo aiemmin kirjoituksessa ”PRA ja DNA”.

Ja ihan loppuun Ilpo ”the pink punisher” Balboan terveiset Ylivieskasta:





End of Era

12 01 2013

”I was chosen today
I’m learning to fly
the world took me away
but please don’t you cry

And I chose you today
to try and be strong
so please don’t you cry
or say that I’m gone

Miss Me, But Let Me Go”

C.I.B. NORD/FI/SE/NO Ch EuVW-06 Big-Wood’s Tirion
22.6.1997 – 10.1.2013

 

Ringa on nyt vapaa viimeisistä kahleistaan. Niitä kahleitahan sillä elämänsä aikana riitti, mutta tämä viimeinen kahle oli ainoa, jonka ratkaisemiseksi se tarvitsi ihmisen apua. Kaikki muut olivat sille sellaisia, että se osasi ratkaista ne itse. Aikaisemmilla kahleilla tarkoitan lähinnä erilaisia suljettuja esineitä, asioita ja paikkoja, jotka Ringa aina näppärästi ratkaisi edukseen siinä missä joku toinen koira olisi tyytynyt vain tavoittelemaan haluamaansa. Ringa on mm. löytynyt lukitusta kanihäkistä niin, että ne lukot olivat edelleen lukittuina. Siellä se nukkui pupujen kanssa kun ensin oli kimpassa syöty porkkanat ja näkkärit. Sellainen oli Ringa-Hontto-Petteri-Honttinen eli Houdini.

Viimeiset kahleet tulivat ensin hiipuen. Tuossa 14-15 vuoden välissä alkoi kuulo kadota, askel lyhetä ja dementiakin vaivasi toisinaan. Näitä höpö- ja köpöpäiviä oli kuitenkin huomattavasti vähemmän kuin hyviä. Yllä oleva kuva on otettu viime huhtikuussa, vauhtia vielä tuolloin oli ihan temuta asti. Sen täytettyä 15-vuotta annoin iltaisin Ringalle luvan nukkua pois, jos se haluaa ja olla nukkumatta jos se tahtoo vielä nähdä seuraavankin päivän. Aika monta päivää se vielä tuon rajapyykin jälkeen tahtoi nähdä – oikeammin kokea, sillä sen näkö alkoi olla jo aika heikko. En edes väitä, että Ringan viime kuukausien päivät olivat vauhdikkaat, mutta omasta mielestään se oli varsin kopsakka – paitsi nukkuessaan ja se nukkuikin paljon.

Mentiin  päivä kerrallaanvielä puoli vuotta aina viime torstaihin saakka, jolloin Ringan kroppa kertoi, että nyt on tullut SE aika. Jenni soitti minulle töihin, kuvasi tilanteen näillä sanoin ”Ringa heiluttaa jalkoja, sillä on suu auki ja se ei ole unennäkemistä”. Jokainen voi kuvitella mitä täällä tapahtui. Lähdin kotiin ja jo matkalta soitin kummallekin eläinlääkärituttavalle, jotka näissä maisemissa vaikuttavat. Tiesin, ettei ole mikään soittoaika kummallekaan, mutta myös tiesin sen, että kumpaankin heistä voi luottaa niin – että he tietävät että minä en rinkuta peräperää ihan turhan takia. Kumpikin tajusi, että täällä on hätä. Kumpikin otti yhteyttä minuun päin heti kun pystyi. Olen niin kiitollinen siitä!

Noin tunnin päästä Jennin soitosta olimme jo Ringan ja kuskiksi lähteneen Miian kanssa eläinlääkärissä. Jarmo auttoi Ringan rajan yli rauhallisesti. Se oli siinä. Nyt Ringa sai lupaamani unen.

Nyt tietenkin pohdin sitä, olisiko uni tullut antaa Ringalle jo aikaisemmin ettei tätä viimeistä tuntia olisi tarvinnut nähdä tai kokea. Ehkä – olisihan se toki ollut vielä nätimpi lähtö, mutta onko ikivanhuus kuitenkaan sinällään syy auttaa koiraa rajan yli jos se elelee ilman päivittäistä lääkitystä ja köpöttelee vielä elämässä mukana. Askel voi lyhentyä, näkö huonontua, kuulo mennä, mutta onko nuo vielä varsinaiset syyt? Mielestäni ei. Minä luotin siihen, että kyllä merkki tulee kun on lähdön aika ja merkki tuli. Olin niin varautunut siihen merkin tuloon, että en edes miettinyt muita vaihtoehtoja kuin ikiunen. Varautuminen auttoi myös siinä, että meillä oltiin hyvin sinut sen ajatuksen kanssa, että lähtö tuli. Toki tämä on haikeaa, surullistakin välillä, mutta ei tässä mitään elämän kiertokulkua kummempaa ole tapahtunut. Ringa oli ilonani ja ilonamme niin kauan.

Koska yhteisiä vuosia oli takana niin paljon, haluan pikkuisen muistella Ringaa ja sen taivalta.

Ringan alkutaivalta olen muistellut sen 15-vuotiskirjoituksesssa (*klik*), joten ei siitä sen enempiä, mutta mennään muihin muistoihin. Alla olevassa kuvassa Ringa on noin vuoden vanha. Hirmuisen harvinainen kuva, sillä siinä Ringan tassut eivät ole siniset. Noihin aikoihin minulla meni paljon mustekyniä ja tusseja, sillä se oli mestari löytämään ja hajottamaan niitä. Harrastustaan se jatkoi (tosin harvennetulla määrällä) aina loppuun saakka. Siinä Ringan ollessa jo rajan tuolla puolen, huomasin sen etutassun kynnestä, että jossain Jennin huoneen nurkissa taitaa olla se viimeinen urakointi. Kynnessä oli niin tutut hajonneen mustakynän jättämät jäljet.

Ringa oli oman latunsa tallaaja. Sen ollessa nuori, olin koulutustaidoiltani taitamaton, enkä oikein osannut löytää sille sellaista palkintoa, jota se erityisesti olisi halunnut tavoitella ja tehdä palkinnon toivossa asioita nopeammin ja paremmin. Se meni agilityä ja osasi tokoliikkeitä, mutta kaiken se teki ilmeellä ”teenpä nyt tässä, mutta älä hoputa kun ei tämän enempiä huvita”. Se oli erilainen tapaus kuin silloin käsissäni olleet Tinka ja Nola-muori, jotka taas olivat tulta ja tappuraa kaikissa treenitilanteissa. Ringa oli koira, joka siis kulki treenikentillä, mutta täysin ilman tavoitteita. Olihan se mukana agiroduissa useammankin kerran ja suoritti siellä aina urheasti ratoja puhtaasti. Se oli alo-joukkueiden kantava voima tuolloin ja kerran se nousi palkintopallillekin yhdessä veljensä Pörrin, veljentyttärensä Hillan sekä tulevan sulhonsa Ripan kanssa. Ringa on tuossa kuvassa se ruma, pieni ja karvaton alarivissä…

Ei Ringa tyhmä ollut, ei – päinvastoin. Sen viisaus oli oli siinä, että se teki yleensä mitä halusi ja sehän halusi – kaikenlaista. Se palkitsi itse itsensä asioista joista se todella piti ja tämä sille mielekkään toiminnan jatkaminen, oli palkkio, jota minun olisi tullut hyödyntää enemmän sen koulutuksessa ja mahdollisissa lajivalinnoissa. No – nyt on hyvä olla jälkiviisas, mutta Ringa opetti minulle paljon koirien erilaisuudesta siinä mitä tulee palkkaukseen. Ihan turhaan yritin tehdä sen kanssa itselleni mukavia asioita, kun olisi pitänyt keskittyä sen kanssa sille mielekkäisiin asioihiin ja vahvistaa sitä kautta yhteistä oppimistamme. Ringa ei mahtunut samaan muottiin Tinkan ja Nolan kanssa, olisi pitänyt tehdä oma. No – ei tehty, mutta väitän Ringalle passanneen sen höntsäilyn muiden mukana. Ei se työtön ollut.

Yksi missä se olisi ollut ihan toimiva peli, olisi ollut käytännön hommat maatilalla. Sillä treenattiin vuonna kivi- ja keppi paimennusta muutaman oppitunnin verran, mutta koska meillä ei ole itsellä päkättejä eikä mäkättejä, tuo homma jäi vain lähinnä kokeilun asteelle. Sillä oli hyvin selvä kiinnostus eläimiin, niiden liikutteluun, kasaamiseen ja perustottelevaisuus, joka mahdollisti sen ohjailun ilman, että homma olisi ollut saalistamiseen verrattavissa olevaa ajattamista. Ringa oli ystävällinen kaikille eläimille, myös päkäteille ja mäkäteille, ja toimi vain silloin kun se sille sallittiin.

Meidän ihmisten vinkkelistä olimme Ringan kanssa samaa mieltä siitä, että pelastushaku on mukavaa ja mielekästä työtä ja siinä Ringa oli ilmiömäinen. Siltä ei jäänyt ukko metsään – ei. Olipa se mukana tosietsinnöissäkin. Jäljestämisestäkin se tykkäsi, mutta enemmän treenitunteja käytettiin hakuharjoitteluun.

Ringa halusi olla tärkeä ja tärkeä se olikin… myös toisella saralla… Äitikoirana Ringa oli valla vertaa. Se on ainoa omistani, joka on tehnyt meille kolmet pennut ja oikeastaan koko kasvatukseni jollain tavoin pohjautuu Ringaan tai vähintään sen isään Titukseen. Omien pentujensa jälkeen se jatkoi äiteilyään ottamalla hoiviinsa orvot tollerin pennut ja taisipa se sillä mammailureissullaan pikkuisen kiepaista talonväkeäkin tassunsa ympäri. Tuosta pentueesta yksi tyttö sai nimensä Ringan mukaan. Pidin tätä suurena kunniana.

Omien mammailuidensa jälkeen Ringa siirtyi mummoilemaan. Se on ollut pentue pentueelta äitikoiran jälkeen tärkein lenkki pentujen opettamisessa koirien tavoille ja kielelle. Tuon homman se hoiti aina viime kesään saakka loistavasti. Kiisu ja Kollikin ovat päässeet osaksi tästä elämänkoulusta ja tulen varmasti kiittämään tätä vielä monesti. Alla olevassa kuvassa Ringa on viime kesänä pennun-pennun-pentunsa Hiskin kanssa.

Olen nyt ennalta pelännyt, kuka meillä ottaa tämän mummoiluroolin kun Ringasta aika jättää, mutta joulukuun alun tilanne orpojen saksanpaimenkoirien kanssa kertoi minulle sen, että meillä on tuohon rooliin hakijoita. CV:nsä Ella ja Femma ovat jo todeksi osoittaneet.

Näyttelyissä Ringa kävi vähänlaisesti. Nuorena varsinkin, se oli koira, jonka kauneuden vain rotuspesialistit huomasivat. Erään all rounderin sanat arvostelusta ja ”mitä sitten tapahtui”, kuvaa hyvin Ringan näyttelyuran alkutaipaletta. Lauantaina käteen saadussa arvostelussa luki ”esiintyy ja esitetään hyvin, mutta sekään ei aina riitä” (palkinto silloinen ”kakkonen”) – seuraavana päivänä se oli rotunsa paras Corgiseuran erikoisnäyttelyssä. Että näin!

Toinen yleistuomari totesi sunnuntaipäivänä, sille ”kakkosen” annettuaan, että saattaa siitä tulla vielä joskus ykkösenkin koira, muttei valitettavasti muuta. Kiitin tätiä nätisti ja sanoin, että ei se mitään kun siitä tuli eilen valio… Sen jätin toki sanomatta, että se edellispäivän valioittaja oli muuten Ruotsin corgimaailman grand-old-man. Mutta joo – Ringa ei ottanut koskaan näyttelyitä vakavasti, eikä sen kanssa voinut ottaa niitä vakavasti. Ihan tuuliviirihommaa sen kanssa ne leikit varsinkin nuoruusvuosina.

Vanhana se teki ”uuden tulemisen” veteraaniluokkaan. Siitä varmaan viimein kasvoi se ”ykkösen” koira, kun aika harvoin se oli jotain muuta kuin ROP-vet. Toisinaan se voitti myös nuorempansa ja oli ROP tai VSP. Hilpeä hetki koettiin sen toiseksi viimeiseksi jääneessä näyttelyssä, jossa se tuomarin kovaäänisen ylistyksen mukaan oli kehän kaunein koira (voittikin kaikki nartut), mutta koska tuomari tahtoi säästää mummelia kuumana päivänä kehän kiertämiseltä jatkossa, hän laittoi uroksen voittamaan rodun, jotta mummukka saa ladata kaikki paukut BIS-veteraanin valintaan. Noh – eihän se niissä kinkereissä juurikaan pärjännyt, mutta tuli sille joskus muutama BIS-veteraani-sijoituskin.

Ringa kiersi veteraani-ikäisenä oikeastaan mukana vain kasvattajaluokkien takia. Se oli 10-vuotta täytettyään niihin ilmanen ja hyvin sopiva ”täyte” ja se hoiti sen täyteroolinsa oikein hyvin. Ringa edusti koirana juuri sitä tyyppiä, mitä minä ihailen, arvostan ja haluan kasvattaa. Ihan omasta mielestäni olen jopa onnistunut siinä samankaltaisuudessa aika hyvin. Alla olevassa kuvassa on Titus-Ringanisä, Ringa, Tio-Ringantytär ja Femma-Tiontytär.

DT

Ringa oli terveydeltään parasta A-luokkaa. Se tarvitsi lääkekuurit vain muutamaan vanhana sairastettuun pissatulehdukseen. Muuten se kävi vain rokotuksilla ja sen viimeiset omat pennut otettiin ulos sektiolla, jossa lähti myös kohtu. Tässä loppuvuodesta joku meidän nuorisosta oli jostain käsittämättömästä syystä sanonut Ringalle rumasti ja siitä tuli poskeen ikävä haava. Siihen se söi lääkekuurin, joka puri siihen todella nopeasti ja hyvin. Viimeisen vuoden aikana annoin sille joskus kipulääkkeen vain nähdäkseni vaikuttaako se sen yleisvointiin merkittävästi. Ei vaikuttanut, joten totesin, ettei sen elämää ainakaan kivut häiritse. Nuorena tehty lonkkakuvaus toi sille aikanaan tulokoksen C/D. En koe sen oireilleen nimenomaan lonkkiaan, mutta enhän toki voi tietää millaiset sen lonkkanivelet ovat olleet loppuvaiheessa. Vanhuusköpöttely ja ajoittainen jäykkyys lienee normaalia nuorena kuvatusta lonkkastatuksesta riippumatta. Selkäänsä se ei oireillut ikinä.

Luonnetta olen kuvannut harrastuskertomusten lomassa osittain. Näin kotikielellä kuvattuna Ringa oli mutkaton, helppo ja mukautuva koira, jonka kanssa oli helppo liikkua paikassa kuin paikassa. Se ei ollut tappelija eikä riidanhaastaja, mutta tarpeen tullen ei alistunut lapatossuilemaankaan. Ihmisiä kohtaan se oli arvokkaan avoin, ts. se ei saanut ylitsevuotavia riemukohtauksia kohdatessaan ihmisiä, mutta tervehti toki kaikki rauhallisesti ja kiltisti. Se ei kaatanut pienintäkään silittäjäänsä (tai taluttajaansa).

Nyt kun Ringa on fyysisesti täältä poissa, on toki sen saappaiden täyttäminen aika vaikeaa. Isojen saappaiden kulkijoita meillä on ollut ja tulee aina olemaan, joten Ringan saappaita ei tarvitse kenenkään täyttääkään, vaan joku nyt lisää omat isot saappaansa tuohon saapasriviin. Iällisesti se on varmaan Totti, joka täytti nyt syksyllä 12-vuotta. Se on meidän vanhin nyt. En vain ihan varma ole siitä, onko Totin tassunnumero ihan niin suuri, että siitä on koko porukan grand-old-maniksi. Se on semmoinen joo-joo-ukko, samoin kuin poikansa Esko (10,5 vuotta). Epäilen että se Jokiranta kakskutosen kuninkaallisuus lankeaa nyt Misiulle (10+ vuotta). Misiu välittää saapaskoostaan paljon enemmän kuin tuo isä-poika kaksikko.

Elämä jatkuu erilaisena. Viimeinen side ”nuoruuteeni” ennen perhettä on nyt katkennut. Hyvää matkaa Ringa-rakas. Kiitos kaikesta. Ihan kaikesta!

”Kun olet iloinen,
katsele syvälle sydämeesi ja huomaat,
että ainoastaan se, mikä tuottaa sinulle surua,
antaa myöskin iloa.

Kun olet murheellinen,
katsele taaskin sydämeesi ja huomaat,
että tosiaankin itket sitä,
mikä on tuottanut sinulle iloa.”

-Kahil Gibran-

 

 





Pakkaskinkerit

8 01 2013

Moni oli Kempeleen mätsärissä 6.1. treenaamassa Kajaanin näyttelyä varten. Kylmyys yllätti, mutta pakkaskelistä huolimatta osallistujia oli todella paljon! Me oltiin mukana vain kannatuksen vuoksi. Kiisu ja Kolli (4,5+ kk) saivat juuri edeltävällä viikolla rokotukset kuntoon ja seuraneidiksi ja -herraksi lähtivät Vitsi ja Marski. Henkivartijaksi otettiin mukaan tanskandogginuorukainen Martti. Viisikko veti hyvin! Kaikki esiintyivät loistavasti ja meillä kaksijalkaisilla oli hyvä mieli iloisten kehäesiintymisien jälkeen.

Ne iloiset kehäesiintymiset videoitiin sormenpäät jäässä, mutta kotona Canonin pikku jekku paljastui ja kortilla olikin kaikki välispiikit muttei lainkaan niitä kuvattuja hetkiä. Hienoa! Videolta sai räävittyä joitain kuvia ohitse kiitäneistä hetkistä, jotka ehtivät välähtää ruudulla, ennen kuin REC olikin kameralle tarkoittanut kuvauksen lopettamista. Liekö pakkanen sekoittanut mokoman aparaatin. Eihän se voi olla niin, että kolme kameran kanssa häärännyttä olisi samalla lailla mokannut.

Tässä pieniä kuvia pienistä iloisista harjoitushetkistä:

Pennut esiintyivät oikein katu-uskottavasti. Ihan kuin niiden kanssa olisi treenattu. Kiisu liikkui reippaasti ja oli pöydällä luottavainen, mutta hampaiden näyttöä meidän tarvitsee aikuisten oikeasti alkaa harjoittelemaan. Siinä meinasi pikkuisen vikuroida. Pelkoa se ei ollut, mutta sellaista ”tongippas omaa purukalustoas vaan” -teutarointia. Tuomari olisi halunnut antaa molemmille parissa punaisen nauhan, mutta koska se ei ollut mahdollista, upeasti esiintynyt sheltti vei voiton. Mulle kyllä riitti ilonaiheeksi ja yllätykseksi ylipäätään se, että Kiisu juoksi pirteästi näyttelyhihnassa. Eipä tuo ole monesti ylipäätään mitään hihnaa kaulassaan pitänyt. Myönnän – maaseudun iloja ja samalla kiroja…

Kolli oli ihan stara. Jotenkin se vain syttyi esittämään itseään. Liikkeet se veti voimalla ja arvokkuudella ja minua melkein nauratti sen kanssa kehää kiertäessä. Pikkuvanha apina! Seisoessaan se oli kuin patsas. Tuomarikin totesi, että tätä on varmaan harjoiteltu paljon ja ihaili Kollin reippautta, kiiltävää karvaa ja heiluvaa häntää. Jossain kohtaa kehän loppupuolella viereisen kehän ympärillä alettiin taputtamaan ja Kolli oikein valpastui esittämään itseään. Tahtooko se näyttelyitä alkaa harrastamaan? Apua! Kolli voitti parinsa ja sijoittui lopulta punaisten saaneiden pikkupentujen joukosta kolmanneksi.

Vitsillä on Puolasta huonoja kokemuksia kehästä. Se on säikähtänyt pahasti viereisestä kehästä rynnännyttä saksanpaimenkoiraa ja kun se meille tuli, sain tiedon, ettei se välttämättä nauti kehäesiintymisestä. Siksi se kiersikin viime kesänä meidän mukana vain turistina Kemissä ja Oulussa mukana ja se on todellakin kannattanut. Se esiintyi todella reippaasti häntä heiluen. Halusin laittaa Dorotalle kuvaterveisiä niistä pienistä pätkistä, mitä videolta saatiin räävittyä ja tältä ne hetket näyttivät:

Vitsi voitti parinsa ja nousi aina neljänneksi punaisten nauhan saaneissa pienissä aikuisissa. Kolme sijoitettiin, joten niukin naukin se jäi sijoitusten ulkopuolelle. Sijoituksista viis – olen riemuissani siitä, että Vitsin ja minun välillä on ilmiselvästi luottosuhde ja Vitsin mahdolliset möröt suljettu kauas historian arkistoihin. Iloinen, reipas koirahan se on. Kaikki sen tuntevat sen tietää, mutta että – tuollainen trauma koiralle, jolla on olosuhdepakkojen vuoksi aukkopaikkoja nuoruuden sivistyksessä ja sosialistamisessa, voi toisinaan olla niin pysyväisluontoista, että sen poistamiseksi pitää oikeasti tehdä töitä. Me ei olla tehty. Me ollaan vain tutustuttu toisiimme ja kaikki on nyt hyvin. Hyvä Vitsi!

Marski oli mukana vain huvin vuoksi. Ei se oikeastaan tarvinnut treeniäkään, mutta lähtipä mukaan kun autoon tilaa jäi. Sekin voitti parinsa ja punasten nauhan saaneiden kehään se sai lainahandleriksi Upulin omistavan Katin. Tuumasin, jotta Marski tarvii harjoitusta vieraasta esittäjästä ja Kati tarvii kehässä kierrettyjä metrejä alleen jotta kokemus oman Lunan kanssa kasvaa ja siinäpä se valmis paketti olikin. Aika loppuvaiheessa Marski ja Kati käteltiin ulos. Oisko ollut Marski 6 parhaan joukossa. Hienoa. Pääasia kuitenkin oli, että sen mitä ehdin katsoa, esittäminen meni hienosti.

Mätsärissä olivat harjoittelemassa myös Katin Luna, joka hienosti ravasi pienten pentujen sinisten loppukehässä toiseksi, ja Tarmon kasvattajan luona bunkkaava Ansa-Makkara, joka esiintyi reippaasti punaisen nauhan edestä.

Martilla ja Hannallakin meni hienosti. Iloinen, reipas esiintyminen toi parivoiton ja lopulta vajaa 50 ison aikuisen joukosta sijoituksen punaisten finaalissa kolmanneksi. Kelpoa menoa!

Mätsärit on omalla tavallaan höpökisoja jos ne ottaa kovasti tosissaan, mutta tällaisina harjoitusetappeina ne on loistavia paikkoja. Sitäpaitsi numerolaput, joilla saa 5 euron alennuksen Mustiin ja Mirriin ovat aina tervetulleita… varsinkin silloin kun ne ovat arvoltaan ilmoittautumismaksun suuruiset.

Kiitokset kivasta mätsäristä Lakeuden Koiraharrastajat!





Ihan tylsä totuus

8 01 2013

On käynyt ilmi, että meidän Possun (BW Kultapossu) ja Ilpon (BW Kulta Into Pii) rekisteröiminen kermanvärisiksi valkoisin merkein, on herättänyt mitä kummallisimpia kysymyksiä ja niihin on tiedusteltu vastauksia aina rotujärjestöltä saakka. Kovasti on kyselijät vaivaa nähneet, mutta en voi välttyä ajatukselta, olisiko asia selvinnyt nopeammin ihan reippaasti kysymällä minulta. Eihän tässä nyt mitenkään ollut kyse mistään laajemmasta huolesta kun noita ei ainakaan kukaan muu tässä maassa tunnusta kasvattaneensa. Vai tunnustaako?


Ilpo-blondi ja kämppiksensä Siri

Ihmetystä on herättänyt se, milloin kermanvärinen on hyväksytty cardiganien viralliseksi väriksi. Kuka tietää mitä ne viralliset värit ovat kun rotumääritelmä ei tunne erikseen nimeten kuin valkoisen, joka ei koirassa saa olla ”vallitseva”. Tällä termillä tarkoitetaan sitä, että valkoista koirassa ei saa olla yli 50%. Kaikki muut värit ovat sallittu. Kaikki – ihan kaikki, vaikka vihreä jos sellainen syntyisi.

Koirien värigenetiikka ei kuitenkaan tunne vihreää väriä, mutta tämän kermanvärisen, nk. ee-keltaisen eli resessiivisen keltaisen, se tuntee ja sen periytyminen on tiedossa. Internetissä on paljon artikkeleita kotimaankielellämme ja ”lontooksi”. Hakusanana kannattaa käyttää vaikkapa ee-keltainen, ee-yellow tai ee-red. Bordercollieiden keskuudessa väriä kutsutaan australianpunaiseksi ja cardigan-kasvattajat ovat kutsuneet tätä väritystä nimellä pinkki. Vuosia, vuosikymmeniä sitten vanhat kasvattajat Englannissa tunsivat värin clear-red, jolla he tarkoittivat juuri tätä ee-keltaista. Vanhoissa teksteissä nämä pennut kuvataan hyvin tarkoin liki valkeana syntyneiksi, jotka sitten tummuivat pikkuhiljaa. Ei tämä väri ole siis mitenkään uusi asia rodussa. Ei todellakaan.

ilpo2
Ilpo

Minä päädyin rekisteröidessäni pentuja värinimitykseen kermanvärinen, sillä se on jo tunnustettu nimitys tälle värille monessa monessa rodussa. Kennelliitosta ehdotettiin toiseksi vaihtoehdoksi kelta-valkoista. Mitenkö onnistuin ohittamaan rotujärjestön yhtäkkiä jossain keksityn ylivallan koirarodun värikoodaamisissa ja unohtamaan jopa mielipiteen kysymisen rodun kotimaan järjestöltä CWCA:lta? Vastaus on hyvin tylsä. Ei niitä näissä asioissa tarvita. Kennelliitossa jalostuspuolella oli hyvin yksiselitteinen näkemys, että ”koirat pyritään rekisteröimään sen mukaan mitä väriä ne ilmentävät” (suora lainaus saamastani vastauksesta). Tämän kirjeenvaihdon liitin mukaan pentueilmoitukseeni ja jätin Possun ja Ilpon värikohdat tyhjiksi. Lisätietoihin ilmoitin niiden väriksi kermanvärisen valkoisin merkein ja kas – se oli siinä. Ei millään tavoin hohdokasta. Jokseenkin näin on varmaan menetelty myös silloin kun Suomeen syntyivät ensimmäiset siniset (en tarkoita blue merlejä vaan niitä nimenomaan siniharmaita yksilöitä). Ei sinistäkään löydy siitä ilmeisen suureen arvoon nostetusta listauksesta joka aikoinaan rotujärjestöiltä pyydettiin rotujen värinimitysten yhdenmukaistamiseksi. Sitä listaa ei kuitenkaan ole orjallisesti noudatettava, jos joku rodussa esiintyvä harvinainen, ennalta listaamaton väri tupsahtaa pentueeseen. Tämä nyt tällä selvä ja tiedoksi niille, joille ”pinkkiä pukkaa”.

ilpo3

Suomen rajojen ulkopuolelta suomalaisille corgiharrastajille (ei kuitenkaan vieläkään minulle itselleni saakka) on heitetty huolestunutta kysymystä siitä miten kummassa olen voinut rekisteröidä koiran diskvalifioivalla värillä. Hetkinen – aikalisä. Ensinnäkin missä kohdassa rotumääritelmässä lukee hylkäävissä virheissä väri? Ei missään. Toiseksi – vaikka lukisikin, olisiko sitten pitänyt väittää koiraa jonkin sellaisen väriseksi mitä se ei ole? Onko kiellettyä rekisteröidä koira sen väriseksi kun se on, vaikka tuo väri vaikka olisikin hylkäävän virheen arvoinen. Tuskin. Kolmanneksi : vähemmällä porukka-arvailulla olisi päässyt, jos joku Reima-Rohkea olisi kysynyt minulta asiasta. Ihan suoraan, silleen reippaasti eli rohkeasti.

Tämä ee-keltaisuus, kermanvärisyys, pinkkiys – kutsuimmepa sitä nyt miten halusimmekaan – aiheuttaa sen, että koiran turkissa ei synny tummaa pigmenttiä, eumelaniiniä. Kaikki turkissa näkyvä väripigmentti on keltaista eli feomelaniiniä. Iän myötä turkin väri elää ja se yleensä tummuu vanhemmiten. Viime syksynä kuulin rodun kotimaassa kauan kauan vaikuttaneelta kasvattajalta, kuinka ee-keltaisen cardiganin väri on lopullisessa sävyssään vasta veteraanina. Hän piti tätä hyvin kiehtovana värinä, vaikkei sitä tieten tahtoen tavoittelekaan pentueisiinsa. Häntä ei kuitenkaan närästä, mikäli niitä tulee ja tuleehan niitä, jos ne ovat sukuihin pesineet. Yhden näistä hänen ee-keltaisistaan näin CWCA:n 80-vuotisjuhlanäyttelyssä 6 vuotta sitten. Kyseisellä koiralla on myös jälkikasvua.

Nämä pennuthan syntyvät melkein valkeina. Korviini on kantautunut huhuja valkeina syntyneistä corgeista, jotka on äkkiä lopetettu hus pois. Epäilen niiden valkoisen sijasta olleen näitä kermanvärisiä. Syntymäväri on niin hämäävä, suorastaan hätkäyttävä. Muistan itse yhden kätilöimäni corgipentueen, jossa viimeisenä syntynyt kuollut ”marsu” oli kalvoissaan täysin valkea. Siinä pentueessa oli kovasti runkovalkoista, mutta että nyt jälkikäteen ajateltuna se taisikin olla tällainen. Se kuitenkin syntyi niin varmasti kuolleena, että se laitettiin ilman kummempia elvytysyrityksiä kalvoineen ja muine vihreine sotkuineen pois, joten selvittämättä jäi se, olisiko siitä löytynyt mustaa jostain. Epäilen nyt ettei olisi. Pentu oli yhdistelmästä First Flock vd Veulen Hof * Zoopark’s Romantic Raisin ja vuosi oli… kauan sitten.

Ihon pigmentin värin määrää kokonaan toinen geenipari kuin ne kaksi pikku-ee:tä. On kuitenkin totta, että ee-keltaisilla aika usein on nk. talvikirsu ja vaikka se kesällä olisikin kokonaan värittynyt, se voi talvella haalistua. Tässä kohtaa on ehkä syy sille, miksi tätä väriä pidetään ”diskvalifioivana”. Rotumääritelmä sanoo ”kirsu musta”. Tulee kuitenkin muistaa, että ee-keltaisen koiran kirsu VOI olla kokonaan pigmentoitunut tai olla osittain haalistunut. Tiedänpä minä muunkin kuin kermanvärisiä koiria, joiden kirsut haalistuvat joko talveksi tai ympärivuotisesti. Ei se aina ole pelkän ee-keltaisen syy eli seuraus.

Pigmentin värin näkee koiran silmäluomista, huulista ja kirsun reunoilta, jos koko kirsu ei sitä kerro. Mikäli ne ovat mustia/siellä on mustaa, koira on joko Bb tai BB. Mikäli ne ovat selvästi ruskeita, koira on bb ja cardiganien värikielellä puhutaan samasta ihopigmentin väristä kuin nk. maksanvärisellä koiralla. Kermanvärinen, ruskeasilmäluominen koira, jolla on vieläpä melkoisen pissinkeltaiset silmät, olisi siis kerman lisäksi myös ”maksanvärinenkin” ja sitten vielä jotain sen alla. Nyt lähti monimutkaiseksi – eikö? Sitä sinistä (dd) en tähän edes enää sotke, mutta joka pysyi kartalla tähän saakka, voi jatkaa mielikuvitusleikkiään koirasta joka on ee, bb ja dd…


Possu on mustapigmenttinen (kts. esim silmänympäryspigmentti), mutta sen kirsu on keskeltä haalistunut rusehtavaksi. Tuleeko se täysmustaksi ensi kesänä – se jää nähtäväksi.

Corgiseuralta on myös tiedusteltu, minkä väristen kanssa näitä ”pinkkejä” voi nyt sitten parittaa. Sinällään siihen on varmaan hyvä varautuakin, sillä tuskin nämä meidän kolme ainokaisiksi jää. Toistaiseksi kuitenkin yksikään noista pinkeistä pojista ei ole saatavissa yleisiksi jalostuseläimiksi, joten sinällään tässä kasvattajat ovat kerrankin ajoissa liikkeellä. Itse en ole ihan ensimmäiseksi suunnittelemassa meillä syntyneille kermakarvoille jälkeläisiä, mutta en myöskään täysin poissulje niiden käyttämistä siinä tapauksessa, että joku näistä pojista olisi ehdottomasti paras vaihtoehto nartulleni. Tässä tapauksessa kuitenkin (vaikka kyse on vain kosmeettisesta asiasta) teettäisin nartulle DNA-testin tarkistaakseni onko se itse kermanvärin kantaja vai ei. En välttämättä haluaisi tehtaillakaan näitä tietoisesti lisää ainakaan niin, että yhdistäisin kermanvärisen kantajaan. Ei tässä nyt itsetarkoitus ole alkaa kohublondeja lisäämään tai niitä erityisemmin mainostamaan. Jos niitä syntyy, syntyköön hauskoina yllätyksinä.

Ohjeistuksen laatimista tärkeämpää on kuitenkinymmärtää se, mitä tämä ee-keltainen eli pinkki eli kerma nyt sitten tarkoittaa. Kermanvärinen näyttää miltä näyttää, mutta geneettisesti se on jotain mitä meidän silmä ei näe. Osan voimme päätellä sen vanhempien värien perusteella, osaa emme voi kuin arvailla.

’Tricolour + tricolour -yhdistelmästä syntyvä kermanvärinen on geneettisesti tricolour, siis merkkivärinen jos käytetään näitä virallisempia värinimityksiä. Meidän Possu ja Ilpo ovat siis tricoloureja tuon salavärinsä alla. Ne voisivat teoriassa astua vaikka merlenkin ja mikäli tuo merle kumppani olisi geenitestillä testattu kermanväristä ”vapaaksi”, olisi syntyvä pentue kuin mikä tahansa tricolour + blue merle yhdistelmän pentue. Ainoa ero olisi se, että jokainen siitä syntyvä pentu kantaisi perimässään kermanvärin tuovaa geeniä – siis sitä ”pikku-eetä”.

Tricolour + blue merle -yhdistelmästä tupsahtavat kermanväriset ovat joko tricoloureja tai merlejä. Kermanvärisen merlen erottaminen kermanvärisestä tricolourista voi olla ylivoimaisen vaikeaa, joten tuon pentueen kaikkia kermanvärisiä rinnastaisin mahdollisessa jatkokäytössä merleksi. Tuolloin käyttäisin kumppanina vain tricolouria. Siis jos edes käyttäisin, mutta tämä onkin vain täysin teoreettista pohdintaa. Jälleen jokainen pentu ilmiasustaan huolimatta kantaisi pikku-eetä, siis kermanvärisyyttä.

Mikäli toinen kermanvärisen pennun vanhemmista on brindle tai soopeli (tai nk. punainen, joka kyllä sekin on oikeasti soopeli), ei kermanvärisen pennun ”pohjaväristä” voi sanoa mitään. Se voi olla tricolour, brindle tai soopeli. Tällainen pentu on meillä 2010 tammikuussa syntynyt Roope (BW Pink Cadillac), jota ei kyllä tuolloin rekisteröity kermanväriseksi vaan virheellisesti punaiseksi valkoisin merkein. Tuollon orjailin itse liikaa niitä nettiversion pentueilmoitukseen valittavissa olevia värilistoja ja luovutin, ennen kuin edes aloitin kermanväri-prosessin. Nyt harmittaa.

Mikäli kermanvärinen koira astuu kermanvärisen koiran, ei lopputulemana ole muuta kuin kermanvärisiä koiria. Mikäli kermanvärinen koira astuu ei kermanvärisen, mutta perimässään sitä pikku-eetä mukanaan kuskaavan koiran, syntyy kermanvärisiä ja jonkun muun värisiä pentuja.

Nämä on nyt sitä peruskoulun/kansakoulun/minkäliekoulun perusgenetiikkaa, jota minun kouluaikana käytiin muistaakseni sileillä ja ruttuisilla herneillä ja lukiossa lisättiin liikkuvia osia ja mietittiin sileä- ja kiharakarvaisia hiiriä. Nyt me leikitään hetki kermanvärillä, siis ee-keltaisella.

  • EE kuvaa koiraa joka ei ole kermanvärinen eikä kanna perimässään kermanväriä
  • Ee ei itse ole kermanvärinen, mutta kantaa perimässään kermanväriä (se yksi pikku-e)
  • ee on kermanvärinen koira ja jättää kaikille jälkeläisilleen yhden pikku e:n

Koeparitukset:

  • EE isä ja Ee emä antavat laskennallisesti mahdollisuudet: EE, EE, Ee ja Ee eli puolet pennuista olisi kermanvärin kantajia.
  • Ee isä ja Ee emä antavat laskennallisesti mahdollisuudet: EE, Ee, Ee ja ee. Matemaattisesti ajateltuna 1/4 syntyvistä pennuista olisi itse kermanvärisiä ja puolet värin kantajia. Näinhän se ei toki aina mene kun luonto astuu mukaan kuvioihin.
  • EE isä ja ee emä saavat aikaiseksi mahdollisuudet: Ee, Ee, Ee ja Ee. Yhtään kermanväristä ei synny, mutta kaikki kantavat kyseistä väriä.

Värigenetiikassa tässä maassa suurin tietäjä on Liisa Sarakontu, ja hän on kasannut hyviä artikkeleitaan osoitteeseen: http://www.kolumbus.fi/~w425013/jutut.html . Hän myös vastailee Lemmikkipalstojen genetiikka ja jalostus -osiossa kärsivällisesti värigenetiikan kysymyksiin. Jos kiinnostaa, sinne vain lukemaan, kysymään ja oppimaan!

Ihan lopuksi on pakko vain sanoa tästä kermanvärikohusta lyhykäisesti että SO WHAT? Tykkäsi siitä väristä eli ei ja oli se sitten virhe eli ei, niin koiralle itselleen sillä ei ole tuon taivaallista merkitystä. Se on täysin ja vain ja ainoastaan kosmeettista. Kyseiseen väriin ei liity mitään tiedossaolevia terveysongelmariskejä toisin kuin esimerkiksi päässä olevaan ylivalkoisuuteen (kuurous, aurinkoherkkyys pigmentittömissä kohdissa iholla) tai dd-siniseen (sinisen koiran syndrooma).

mmIMG_5051

JK. Tätä kermanvärisyyttä ei saa sitten sotkea niihin ”haalistuneisiin” soopeleihin ja brindleihin, joita ainakin minä olen oman Titukseni (BW Queshi Quardian) kautta kasvatteihini saanut. Niitä on muillakin ja muuallakin. Meidän Donna (BW Weeny Wagtail) on juuri tuollainen. Se ei ole ee-keltainen eli kermanvärinen. Siinä on mustia karvoja. Mustat/tummanruskeat karvat nimenomaan ovat se tekijä, mitä kermanvärisellä ei voi olla. Tai no voi – pienenä laikkuna jossain, mutta se sitten on synnynnäinen kehityshäiriö, eikä se periydy eteenpäin eikä poista sitä tosiasiaa, että koira on kermanvärinen. Tällaisia sikiöaikaisia muutoslaikkuja näkee joskus esimerkiksi kultaisilla noutajilla.


Donna (Big-Wood’s Weeny Wagtail) joka EI OLE kermanvärinen!