Koiranuni on syvää – piste!

29 10 2013

Tänään on 63 vrk ensimmäisestä astutuksesta. Perjantaina tulee 63 vrk viimeisestä astutuksesta. Kiloja on tullut lisää noin kuusi (koiralle). Minä olen viimeiset kolme yötä miettinyt, mitä termi ”koiranuni” tarkoittaa? Olen tarkkaillut kuinka tuleva koiraemo nukkuu hyvin ja sikeästi. Koiranunen (ainakin koiraemon) TÄYTYY olla syvempää ja parempaa kuin kasvattajaparan, joka odottaa koska se porsii. No ei porsi. Nukkuu ja syö loistavasti.

Nyt on sellainen tunne, että saisi jo alkaa tapahtua ja mielellään nopeasti. Lueskelin Kattin edellisen synnytyksen muistiinpanoja ja tuolloinkin Katti on hoidellut avautumisvaiheen huomaamattomasti. Ensimmäiset kolme pentuakin se hoiteli maailmaan niin, että työntöjä ei oikeastaan edes huomannut. Toivottavasti kaiken tämän odottelun jälkeen lopputulos on taas sama. Normaali synnytys, jossa minun roolini on vain kirjata ylös tapahtumia. Niin… niitä tapahtumia, joita ei vielä paljon kirjattavaksi riitä. Minun ”vihreä kirja” on valmiina, kaikki muukin on vamiina. Vain Katti on toista mieltä.

Tässä odotellessa voisi pistää veikkauksen pystyyn. Mitä tuolta on tulossa? Lisänumerot tässä lotossa olkoon nk. pinkkien määrä. Viimeksi niitä tuli Kattilta kolme (2 urosta ja 1 narttu josta puuttui elämä). En tarkoituksella pinkkejä ole tehtailemassa, mutta toki tunnustan, että tässä yhdistelmässä niiden syntymisen riski on ehkä olemassa. Katti on jo todettu kermanvärin kantajaksi ja Marskin emä on jättänyt tätä väriä. Nyt sitten katsellaan selviääkö luomumenetelmin onko Marskikin ko. värin kantaja. Minulle mokomalla asialla ei ole niin mitään merkitystä, sillä koira ei värillään kävele eikä se sitä elämänsä aikana tule ajattelemaan, mutta onhan tämä väriasia aina kiehtovaa.





Vuoden viimeinen täsmäisku

23 10 2013

Liisan päähänpistosta se aikanaan lähti ja muutaman muuttujan jälkeen me huomattiin lokakuun ensimmäisenä perjantaina pakkaavamme Nissaniin neljää corgia, apinapinseriä, tanskandoggia, dalmatiankoiraa ja brasilianterrieriä. Lisäksi sekaan heitettiin viiden akan matkatavarat ja navigaattori, jota ei ollut päivitetty vuosikausiin. Päivittämättömyys ei haitannut, sillä suunnaksi otettiin Pohjois-Norja ja Harstad, jonne osumiseen ei kyllä navigaattoria tarvitse, mutta otettiinpa se vain mukaan ”koska ollaan perillä” kysymyksen tueksi.
Torniossa pysähdyttiin syömään ja tankkaamaan. Haaparannassa ruokaostoksilla todettiin, että kaikki vapaa-aika käytetään sitten syömiseen, jotta ostetut eväät saadaan tuhottua. Sikäläisessä pitkäripaisessakin käytiin ilojuomaa hakemassa, josko vaikka olisi syytä maljoja nostaa.

Kalix, Töre, Överkalix, Jällivaara, Kiiruna… maisemat muuttuivat jylhemmiksi ja ilma pimeämmäksi. Norjan rajalla meidät pysäytettiin ja jokaisen koiran paperit käytiin läpi tarkoin rokotuksien ja matopillereiden osalta. Hyvä! Toivottavasti ne, jotka eivät näitä asioita hoida kuntoon vaan seilaavat tuurilla, jäivät nyt tulliväen haaviin. Toivottavasti pysäyttelivät autoja oikein huolella!

Ilta pimeni ja maisemia pystyi enää vain arvailemaan. Mentiin vuorenreunoja ja vuonon rantoja. Perillä ”Harstadin sillan” kupeessa oltiin kahdeksan maissa. Meillä oli varattu mökki paikasta nimeltä ”Tjeldsundbrua Hotel” ja nettisivujen perusteella osasimme odottaa punaista vuonon rannalla olevaa rivitalomökkiä. Saimme avaimen numero 3 ja respan tyttö viittoi rantaan ja sanoi, että semmonen punainen sitten. Asiapa selvä, sinnehän me suunnattiin, vaan eipä se kolmosavain oveen numero kolme toiminut lainkaan. Lopulta luovutettiin ja mentiin respaan takaisin kyselemään apuja. Respan tytöllä (tai sitten Liisalla ja minulla) loppui kielitaito ja hän lähti parvekkeelta näyttämään, että ei se SE kolmonen ole, vaan tuo toinen kolmonen tuolla, tuo täysin uusi. Kas – siellähän oli kokonaan irrallaan vielä yksi mökki jonka ovesta löytyi myös numero kolme. Huoh! Että kolmosia olikin sitten kaksi. Hilpeää!

 

Vuonon rannalla sijainnut kaunis mökki oli kirjaimellisesti tuliterä, ehkä jopa osittain vielä viimeistelyäkin vailla. Ainakin pihalla oli paljon rakennusjätettä ja sisällä olevat parvet olivat vielä kesken. Muilta osin sisustus oli kuin naistenlehtien sivuilta, huonekalut viimeisen päälle. Valkoinen sohva, paljon koriste-esineitä… Mulla iski välittömästi ahdistus siitä, ollaanko me ensimmäiset ja viimeiset koiraihmiset siinä mökissä. Yritettiin kyllä olla siivosti, aidosti siivosti. Isoista ikkunoista näkyi vuonolle ja sille isolle sillalle. Mökkiä kiersi kiva terassi.

Perjantai-illan ohjelmana oli enää koirien ruokinta, ulkoilutus, oma iltapala ja nukkumaan meno. Kiitin itseäni viime hetken hoksaamisestani ottaa mukaan huomioliivi ja heijastinremmit koirille. Ei taarvinnut pelätä henkensä edestä koiria ulkoiluttaessa.
Lauantaina koirat (corgit ja brassi) olivat kehässä vasta puolilta päivin, joten heräämisellä ei ollut tulipalokiirettä. Lähdettiin kuitenkin näyttelypaikalle ajoissa ja auto ohjattiin jonnekin hevon jeeraan parkkiin. Ei siinä mitään, että matka vetää tavaroita boksikärryillä on pitkähkö, mutta kun nyt se oli pelkkää ylämäkeä ja siellä käyneet tietää millainen SE ylämäki näyttelypaikalle on (kuvassa alla). Boksikärryn ratas irtosi urakan päätteeksi hitsauksistaan, mutta siinä vaiheessa oltiin jo onneksi hallin pihassa.

Näyttelyissä tarkastettiin taas koirien paperit tarkasti. Jos rajalta oli selvinnyt ilman papereiden läpikäymistä, niin tässä se viimeistään kosahti jos kosahti.

Meidän kehät olivat vierekkäin. Corgien kehä oli kovasti myöhässä ja brassien kehäkierroksiin oli vielä aikaa. Siinä odotellessa mm. kummasteltiin sitä, miten on mahdollista, että Norjassa koiranäyttelyt saa pitää kumirouheisella tekonurmella siistissä urheiluhallissa ja Suomessa vedetään aina sitä allergiakorttia napakasti. Liekö sillä Norjalaisten urheilijoiden astmaisuudella jotain tekemistä asian kanssa. Niillä on kai niin hyvä lääkitys, ettei koirapöly enää missään tunnu.

Heta-brassi pääsi meiltä kehään ekana. Kaksi urosta ja kaksi narttua otti mittaa toisistaan – kaikki suomalaisia. Heta esiintyi varsin mallikkaasti ja iloisesti. Tuloksena PN2 ja vara-cacib.

Cardeja oli ilmoitettu aikataulun mukaan kuusi. Meiltä mukana oli neljä, viides oli Norjassa majaileva Belgiasta tuotu Cymraeg Ci Jazzmatazz, jonka jokainen karva oli kehään mennessä niin ojennuksessa, ettei tuulen virekään olisi voinut järkyttää sen karvapeitteen viimeistelyä. Kuudenneksi olikin laskettu meidän kasvattajaluokka. Tuomarina oli minulle täysin uusi tuomarituttavuus Petra Junehall, joka käsitteli koiria oikein kauniisti ja kirjoitutti pitkät arvostelut.

 

Kolli oli kehässä ensimmäisenä. Erikoisnäyttelyn pöytähölmöily oli muisto vain ja tyyppi seisoi heti tukevasti omilla jaloillaan pöydällä. Häntäänsäkin se heilutteli. Ryökäle mikä pelle! Harjoiteltuhan tässä välissä ei ole nimeksikään, vaikka kuinka suunnittelin ja aioin. Liikkeiden esittäminen oli nautintoa, sillä Kollin kanssa sai juosta oikein todella. Sillä on pitkät ja voimakkaat liikkeet, jotka pääsivät oikeuksiin tuolla kehäpohjalla. Kolli sai ERI:n ja SA:n. Jazzmatazz oli avoimessa luokassa, joten oli hetki vaihtaa koiraa. Sekin sai ERI:n ja SA:n. Marski oli valioluokassa, sillä sehän valioitui Norjan valioksi kesäkuussa tultuaan Suomen valioksi. Esiintyminen meni moitteettomasti ja ERI & SA sillekin. Viimeinen uroksista oli veteraaniluokan Esko, joka oli viimeksi ollut mukana Norjassa lemmikkipassinsa mukaan vuonna 2005. Eskolla oli kamalan mukavaa ja tuomaria hymyilytti yli 11 vuotiaan nuorekas hösäys. Mulle oli ihan sama mitä Esko saa ja miten se esiintyy, kunhan vain olisi kasvattajaluokan täytteenä. Eskollekin ERI ja SA.

Paras Uros -kehässä piti vähän lainata kavereita kehään. Minä otin Marskin, Hanna Kollin ja Liisa Eskon. Sertistä kisaisivat vain Kolli ja Jazzmatazz, Cacibista Marski ja Jazzmatazz. Oli pikkuisen jännää. Lopulta sijoitukset olivat meidän vinkkelistä parhaat mahdolliset. Marski voitti ja sai CACIBIN. Kolli tuli toiseksi ja sai sertin. Jazzmatazz sai vara-cacibin ja oli kolmas. Esko jäi neljänneksi, mutta tuomari ylisti kovasti sen kuntoa ja asennetta vielä pu-kehässäkin.

Nartuissa oli vain Helka. Päivi vei hienosti Helkaa, mutta jos tuomarilla sattuu pahasti silmään ne Helkan takakannukset, niin ne sitten sattuu ja sille ei voi mitään. Helka sai kyllä ERI:n, mutta ei SA:ta. Arvostelu oli Helkan näköinen (eli loistava) ja ihan totuushan se on, että takaraajoissa on sitä ulkokierteisyyttä, mitä monesti takakannuskoirilla on. Tuomari itsekin leonbergiharrastajana tiesi tämän, joten varmaan juuri siksi ja sen vuoksi osasikin takertua asiaan. Kasvattajaluokassa tuomari antoi toki Helkan kannusasian anteeksi ja totesi ryhmän (Esko, Kolli, Marski ja Helka) olevan kerrassaan erinomaisia otuksia ja ilomielin antoi ryhmälle kunniapalkinnon. Kiitos kiitos!
Marski sai nyt vimosen cacibinsa ja kun muistetaan eli jaksetaan, niin saan anoa sille kansainvälisen muotovalion arvoa. Nopea oli Marskin tie tuohon titteliin. Se on käynyt vain 4 kansainvälistä näyttelyä tultuaan CACIB-ikään ja CACIB tuli niistä jokaisesta (Tromssa, Kuopio, Jällivaara, Harstad). Ensimmäinen CACIB tuli 15,5 kk iässä ja vimonen 13 kk myöhemmin. Kaiken kaikkiaan Marski on käynyt elämänsä aikana vain 12 näyttelyä, joten ei voi kehäraakiksi kyllä haukkua. Täsmäiskukoira ja kovasti kiltti poika, kun säästää minut turhalta reissaamiselta. Sen ainoa ”tuhmuus” oli toukokuinen luvattomuus, jonka seurauksena meillä on Lystiä tuvan täydeltä.

Kolli kävi tuolla kolmannen näyttelynsä ja sai toisen sertinsä. Jos siitä joku päivä tulee Suomen muotovalio, tulee siitä samalla Norjankin sellainen. Jos intoa piisaa, pitää meidän kyllä vielä CACIB-iässä kokeilla onneamme jollain reissulla. Eskon osalta voin sanoa, että tämä pitkän matkan reissaaminen taisi nyt olla tässä. Ei siinä mitään, se jaksoi reissun hienosti ja oli iloinen kuin mikä, mutta onhan se jo 11 ja risat. Niin kauan kuin intoa ja halua riittää mukaan lähteä, se sen saa tehdä, mutta ihan noin paljon me ei kilometrejä yhden viikonlopun aikana sen kanssa niellä.

Noni, takaisin näyttelyyn. Isoja kehiä ei tarvinnut kovin kauaa odotella, mutta omaa vuoroa kyllä senkin edestä. Miten voikaan kaksipäiväisen näyttelyn ryhmiä venyttää noin kauan? Kasvattajaluokka oli toiseksi viimeisenä. Tultiin hienosti kolmesta ryhmästä kolmanneksi. Neljäs ryhmä jätti tulematta kehään kokonaan. Toiseksi tuli flätit ja voiton vei saksanpaimenkoirat, jotka tuntuu voittavan siellä kasvattajaryhmiä koko ajan. Heidän koiransa voitti ykkösryhmänkin sen Jazzmatazzin esittäjän esittämänä.

Veteraaneja oli aika paljon. Esko oli mahdottoman hyvällä tuulella ja pirteä. Se heilutti häntää KOKO ajan ja esiintyi varmaan parhaiten mitä koskaan. Oli tosi kiva kun tuomari otti sen kuuden parhaan joukkoon vaikka varsinainen palkintosija jäikin saavuttamatta. Voiton vei musta belggari.

Ennen mökille menoa käytiin vielä Harstadissa ruokakaupassa. Eväitä kun ei koskaan voi olla liikaa… kai. No leikki leikkinä. Tuliaisia vähän haettiin ja pankkiautomaatilla poikettiin, siinä se.

Illalla meillä oli aikaa istua rauhassa alas, syödä Päivin kokkaamia herkkuja ja nostaa maljat menneelle päivälle ja vähä tulevallekin. Harmi kun ilma sateinen, joten tätä illanviettoa ei voitu toteuttaa sillä ihanalla terassilla upeissa maisemissa.

 

Sunnuntain herätys oli varhainen. Kehät alkaisivat kaikilla koirilla (Ujo-dalmis, Seppo-doggi ja Rauno-apina) heti yhdeksältä. Sitä ennen aamutoimet, mökin siivous ja auton pakkaus. Naisen logiikalla tai siis naisten logiikan yhdistelmällä kaikki sujui kuitenkin saumattomasti ja näyttelypaikalla oltiin ajoissa.

Koirien vuoro oli kirjaimellisesti yhtä aikaa. Veera ja Ujo juoksivat kehässä PU4 sijoituksen edestä. Hanna ja Seppo voittivat doggiurokset samalla hetkellä kun minä ja Rauno pokattiin CACIB viereisessä kehässä. Hannan koirien viisi valionarvoa 15 sekunnin sisään on varmaan ennätys, jota on hankala rikkoa. Seposta tuli POHJ & N MVA ja Raunosta POHJ & N MVA ja anomuksen siitä kansainvälisestäkin valionarvosta saa pistää vetämään. Onnea Hanna! Saa tuulettaa!

Kotimatkalle lähdettiin kahvittelun ja palkintojen hakemisen jälkeen. Minäkin jätin palkintoesineen valitsemisen sunnuntaille ja loppujen lopusi valitsin koirien talutusvyön laukkuosalla. Hyvä pojat ja kiitos!

Norjan puolella pysähdyttiin ottamaan yhteiskuva. Liisa puuttuu kuvasta kun se on kameran takana. Ennen rajaa ja sen tuntumassa ihailtiin maisemia, joita me ei tullessa pimeyden vuoksi nähty. Kiirunassa tankattiin sen verran kun mittari meille armollisesti dieseliä antoi. Toinen tankkaus Kalixissa ja pikapysähdys Haaparannassa.

Kotona Raahessa taidettiin olla joskus kymmenen hujakoilla – kai. Mä olin tuossa vaiheessa jo niin kovasti flunssan kourissa, että ihan mahdoton on arvailla kellonaikaa tai tapahtumia. Maanantain sairastin ylityövapaalla kotona ja tiistaina työterveyslääkäri komensi jatkamaan kotona makaamista. Ja minähän nukuin… nukuin päivän, kaksi ja melkein kolmannenkin.

Reissukavereille kovasti kiitoksia seurasta ja esittämisavusta! Me ei kaikki oltu ennestään keskenämme tuttuja, vaan joku tunsi aina jonkun ja nää jotkut sitten tutustu keskenään noiden vajaan parintuhannen kilometrin aikana. Nissaniki veti koirat, akat ja tavarat oikein kelvosti ylämäkiä ja alamäkiä eikä meillä ollut edes varsinaisesti ahdasta. Mietitäänpä uusia kujeita ens kesälle – eikö?

Tälle vuodelle en enää reissaa mihinkään näyttelyyn – en vaikka koirat on NIIN turkissa! Mulle riitti. Kiintiö täys. Nyt ladataan akkuja ensi vuoden kujeita varten.





Kesää kurkkaamassa

11 10 2013

Reissu kesäkeleissä kylpevään Englantiin on nyt takanapäin. Tarjan kanssa nähtiin ja koettiin paitsi Lontoo myös Cardigan Welsh Corgi Associationin erikoisnäyttely, perinteinen brittipubi, laaksoja ja kukkuloita ja muutama sata kilometriä erilaisia moottoriteitä.

Ensimmäinen matkapäivämme oli keskiviikko 25.9. Tästä päivästä 4 tuntia kului Helsinki-Vantaan lentokentällä, jossa oli paljon japanilaisia ja mahdottoman hyvä mutta kallis Fish & Chips -ateria. Joo, ei päästy tällä kertaa tuota pidemmäksi kun sorruttiin tähän herkkuun. Lennot meni hyvin ja oltiin jopa etuajassa Lontoon Gatwickin kentällä. Jo ja Martyn hakivat meidät kotiinsa ja ilta meni syödessä ja tuliasia laukuista etsiessä. Unta ei tarvinnut kauaa odotella. Veikkaan sen tulleen jo ennen kuin pää kosketti tyynyä.

Torstaina ohjelmassa oli shoppailua. Matala, Primark, Poundland, Card Factory, WHSmith, Superdrug… you name it. Niitä riitti ja tuliaishankinnat oli melkeinpä tehtynä. Illalla kokattiin Tarjan kanssa perhe Lovellille poronkäristystä ja pottumuusia puolukkahillolla terästettynä. Näytti uppoavan, vaikka pojille yritettiinkin uskotella, että joulu on nyt peruttu kun Petteri Punakuono ja sen pari serkkua on syöty.

 

Perjantaina oli SE päivä, jolloin herättiin aikaisin ja matkattiin Tarjan kanssa kaksistaan kauhiaa vauhtia kiitäneellä junalla Lontooseen Waterloon asemalle. Oltiin perillä jo ennen yhdeksää, joten nähtiin siinä kuinka Lontoo heräili. Kauppoja ja kuppiloita availtiin ja ihmismäärä kaduilla lisääntyi minuutti minuutilta. Käytiin kurkkaamassa mm. Covent Gardenin menoa, mutta oli vielä liian aikaista nähdä se parhaassa terässään. Sieltä patikoitiin kansallismuseolle ja otettiin kurssiksi Big Ben. Ei todellakaan oltu ainoita turisteja, joten valokuvaamista sieltä täältä ja tuolta ei katsottu mitenkään kummallisesti. Ison pentin ympärillä pyörittiin tovi ja käytiin toteamassa että Westminister Abbey on iso ja komea rakennus, muttei NIIN kiehtova, että maksaisimme 18 puntaa sisäänpääsystä. Tutustuminen jäi siis pintapuoliseksi.

 

Martyn oli hommannut meille liput Big Bus -turistibussikierrokselle. Onnistuttiin löytämään lipputoimisto ja oikea bussi ja sitten istuttiin, istuttiin ja istuttiin. Ajatus oli ajaa pienempää kierrosta 1,5 kertaa ja jäädä sitten pois Covent Gardenin kulmilla, jotta näkisimme sen täydessä elossaan. No pieleenhän se suunnitelma meni, muttei kaduta. Siinä vaiheessa kun sen toisen kierrospuolikkaan piti alkaa, bussi kaarsikin sille pidemmälle kurville. Kun viimein nousimme tai oikeastaan laskeuduimme pois bussista, olimme nähneet likimain kaikki Lontoon suurimmat nähtävyydet (rakennukset, patsaat, puistot) ja kiertäneet kaupunkia 4 tuntia kaksikerrosbussin yläkerrassa. Kuulostaa tylsemmältä kuin olikaan. Ilman tuota bussihommaa olisimme nähneet paljon vähemmän.

 

 

Ennen poislähtöä käytiin vielä Piccadilly Circuksen kupeessa olevassa The Crown -pubissa syömässä… ylläripylläri… fish and chipsit ja illan pimettyä ihailimme vielä mm. Chinatownin valoloistoa. Junalle osuttiin oikein näppärästi ja ”kotiinkin” saakka osattiin aivan oikealla junalla. Meitä ei ryöstetty, raiskattu eikä tapettu ja kartallakin pääosin pysyttiin. Takaisin on vain tuonne päästävä. Ehdottomasti!

 

Lauantaina oli vuorossa lenkkeily kanavalla ja valmistautuminen seuraavan päivän näyttelyyn. Halon velipoika Murphy kävi omistajineen näytillä. Jo pesi koiria ja me pakkasimme tavaroita. Iltapäivällä noin kolmen aikaan Martyn, Tarja ja minä plus koirat Mint, Pepper ja Comfrey aloitettiin matkamme kohti Coventryssä olevaa näyttelypaikkaa, jossa seitsemän aikaan alkaisi näyttelyillallinen. Kyllä – siellä se on ENNEN näyttelyä kun tuomari nyt kuitenkin jo valmiiksi tuntee kaikki tai ainakin pääosin kaikki. Ihan turhaa hurskastelua olisi pitää tuomari yksinään hotellihuoneessaan sen pelossa että hän vaihtaa sanan seuraavan päivän näytteilleasettajien kanssa ja tällä vaikutettaisi jotenkin arvosteluun. Niitä sanoja kun ovat jo keskenänsä useamman kymmenen vuoden ajan vaihtaneet. Yksi ilta ei siihen kilpasilla oloon vaikuttaisi eikä varmaan vaikuttanutkaan.

 

Illallisen jälkeen tuomari kuitenkin toivotti kaikille mukavaa illanjatkoa, hyvää yötä ja jätti meidät viettämään illan vapaamuotoista osiota. Ensin istuttiin ruokasalissa ja lopulta siirryttiin baarin puolelle. Juttu luisti ja nauru raikasi. Humorististen hetkien lisäksi siellä välissä juteltiin ihan asiaakin tai no… ainakin sivuttiin sitä.

Näyttely alkoi sunnuntaina vasta klo 10.30. Minusta tuo oli oikein hyvä ajatus ja antoi näyttelytoimikunnallekin mahdollisuuden valmistautua koitokseen aamusella ilman kiirettä ja hermojen kiristelyä. Me Tarjan kanssa auteltiin kehien pystyttämisessä ja yritettiin tällä keinoin olla vähän hyödyksikin. Näyttelytoimikunta päätti aamulla pitää näyttelyn hotellin juhlasalin sijasta ulkona, sillä kelistä oli luvattu kaunista. Täydellinen veto! Päivä oli kuin morsian. Tarjan kanssa vain tuumattiin, jotta moniko suomalainen hotelli antaisi kultajalkaiset pehmustetut tuolinsa juhlasalista koiranäyttelyväen käyttöön pihalle? Nii-iin…

 

Arvostelun kulkuun tai tuloksiin en kovin laajasti keskity. Ne löytyy kyllä CWCA:n sivuilta kokonaisuudessaan. Minä kuvasin ne luokat jotka suinkin koirien esittämiseltä pystyin. Suurin osa kuvausurakasta jäi Tarjan harteille kun minulla oli remmin päässä vuorollaan Kusti, Ellie, Mint, Pepper ja Tutti. Kusti kävi tiukkaa taistoa Comfreyn kanssa päivän suurimman luokan kakkossijasta, mutta hävisi hiuksenhienosti sen vanhemmalleen joten sijoitus oli kolmas. Olin kuitenkin tästä tosi tyytyväinen. Ihanassa kunnossa ollut Ellie voitti nuoremmat veteraanit. Mint ja Pepper esiintyivät nätisti, muttei sekään riitä jos ei muuten ole arvostelevan tuomarin mieleen. Tutti tuli luokassaan toiseksi, antoi ryökäle pikkusen liikaa tasoitusta luokkavoittajalle heittämällä aamulla turkkinsa roskasäkkiin. Eileen oli ilmoittanut Tuttin ja Kustin taas parikisaan ja viime vuoden tavoin me käytiin voittamassa se luokka.

 

Hetki, jota itse olin odottanut, oli kasvattajaluokka ja sen aika koitti kaikkein viimeisimpänä. Vastassa oli luokkavoittajista koostunut Brynlluan ryhmä. Meidän ryhmä koostui tasan niistä kolmesta isometsäläisestä joita siihen maahan on kelkottu. Valinnanvaraa ei ollut, oli mentävä niillä mitä oli annettu. Noh – Tarja, Martyn ja minä vedettiin niin hyvin se koirien esittämispuoli, että hups – voitto tulikin meille. Minusta oli mahdottoman siistiä saada kasaan ja esittää kasvattajaryhmä rodun kotimaassa. Ihan se olisi riittänyt meille, mutta että vielä voitto!

 

Toinen suuren suuri hetki oli se, kun Kustin alle vuoden ikäinen tytär Tamlin Charity (alakuvassa keskellä) noukittiin parhaaksi nartuksi. Siitä tuli myös näyttelyn paras pentu ja reserve best in show. Siellä minä katson kun CC-voittajaksi kruunataan koiraa, jonka takaa löytyy omistani Nola, Titus, Misiu, Jannu ja monet monet muut aina isometsäläisten esiemoa Eleanoraa myöten. Oi ja Voi! Tekstiviestiä lähti välittömästi Suomeen niin Railille kuin Ullallekin, joka omistaa Kustin isän.

Joseter Mr Blobby (kuvassa yllä vasemmalla) korjasi odotetusti koko potin. Sen velipoika, oma henkilökohtainen suosikkini Joseter Mr Parkinson, voitti myös luokkansa. Nuoresta pojasta saakka seuraamani nyt jo veteraaneissa esitetty Cwmteifi Rhodri ei tällä kertaa noussut luokkavoittajaksi eikä myöskään sen ihastuttava puolisisko Cadi Ladi Mewn Coch. Hauska nuori vesseli Brynlluan Bilbo Baggins oli nyt täyskalju ja naisseikkailuidensa jäljiltä aika kevyessä kunnossa, mutta se ei silti vähentänyt sen charmia lainkaan. Varsinainen koiramaailman clowni. Vanhemmissa veteraaneissa esitetty Joseter Ardbeg Malt oli edelleen kaunis ja tyypiltään niin klassinen kuin olla voi.  Tämä ”Arnie” voitti nartut vuonna 2006 CWCA:n 80-vuotisjuhlanäyttelyssä, eikä hohto ole vuosien aikana himmennyt lainkaan. Mainita pitää myös meidän Piikan tytär Betsy (Kilvroch Electra of Rubegud, kuvissa alla), joka on kyllä nyt kauneimmillaan. Äitiinsä tulee ja kehittyy hitaasti valmiiksi asti. Betsy voitti luokkansa ja tuli toisessa neljänneksi.

 

Näyttelyn kuvat löytyy toistaiseksi vain FB:sta. Kansiot ovat julkisia, joten pitäisi näkyä likimain kaikille jotka siellä FB:n syövereissä aikaansa kuluttaa. Lataan ne myös joskus kuvahakemistoihini, mutta koirien nimeäminen niihin on sen verran hidasta puuhaa, että sopivan ajan löytyminen on nyt vähän kortilla.

Näyttelypaikalla olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta minkäs teet kun kekkerit loppuu niin ne loppuu. Kotimatka näyttelyistä meni yhdessä hujauksessa, vaikka loppumatkasta olikin moottoriteillä melkoista ruuhkaa. Iltasella Jo kokkasi meille lammasta. Se oli parasta lammasta mitä koskaan olen syönyt.

 

Maanantain ohjelmassa oli koirien kuvausta ja maaseutu- ja pitäjäkierros, jonka mausteena oli ruokailu vanhassa pubissa. Maisemat oli hienoja ja oli kiva päästä oikomaan jalkoja luonnon helmaan. Illalla vielä täydennettiin parit shoppailut lähimarketeissa.

 

Viimeinen voimankoitos oli mahduttaa tuliaiset ja omat kamppeet takaisin matkalaukkuihin niin, ettei painorajat ylity. Onneksi takintaskuja ei punnita…

Tiistaina piti herätä aikaisin – liian aikaisin, mutta minkäs teet kun lentokone ei odota. Kentällä kierreltiin ja kaarreltiin ja portille suunnattiin heti kun se taululle ilmestyi tiedoksi. Kauaa ei ehditty istahtaa kun löydettiin jo itsemme koneesta. Kotimatka sujui sukkia kutoessa ja torkkuessa. Helsingissä tiedossa oli pikainen välilasku, mutta yllätys oli melkoinen kun jatkoimmekin samalla koneella ja miehistöllä Ouluun saakka. Meidän piti vain kyllä välissä käydä kävelykierros lentokentällä ja passintarkastuksessa.

Kotona odotti innokas, tuliaisiaan odottava Jenni. Aika hyvin minä sen tuliaislistan toiveet pystyin täyttämään, mutta mikäpä oli täyttäessä kun lista kuului: pyyhekumi, kyniä, tussit, yöpuku ja LPS-ötökkä.

Enkkuerkkarireissu oli tältä erää ohi. Ensi vuonna se on taas suurinpiirtein samaan aikaan. Toivottavasti tällä kertaa sinne suuntaa muitakin suomalaisia kuin minä ja Tarja, jolle tämä reissu taisi nyt luoda kipinän ensi vuotta ajatellen. Kokemuksena eli elämyksenä suosittelen kyllä jokaiselle kasvattajalle edes yhtä reissua CWCA:n erikoisnäyttelyyn. Rodun kotimaan tilanteen ymmärtäminen, koirien näkeminen ja sikäläisten kasvattajien kanssa keskusteleminen avartaa varmasti omaa näkökantaa erilaisiin rodussa ilmeneviin seikkoihin. Koirat eivät siellä ole koiria kummempia, mutta onhan se nyt mukavaa nähdä niitä omin silmin ja jos oikein tuuri käy, päästä niitä käymään läpi omin käsin.

Pikku mainospläjäys nyt tähän loppuun. Vuonna 2016 CWCA juhlii 90 vuotista taivaltaan. Kymmenen vuotta sitten meitä oli toistakymmentä ”junioria” Suomesta tätä näyttelyä katsomassa. Saadaanko ysikymppisille samanmoista sakkia kasaan? Tiedossa on varmasti isot juhlat ja vaikka sikäläisten kasvattajien keski-ikä lähentelee 65-70 vuotta, ei pidä rollaattorien antaa hämätä. Ne osaa bilettää siellä ja lujaa!

PS. Osa kuvista on pöllitty Tarjan albumeista. Kiitos Tarja seurasta ja seikkailusta. Ensi keväänä uusiksi ja toivottavasti tuolloin päästään tuomaan mukana jotain muutakin tuliaista kuin lastenvaatteita, särkylääkkeitä ja BB-voidetta… hei… mä taidankin ristiä SEN BB:ksi…