Joulutervehdys Kaverikoiraryhmällemme

21 12 2015

Vuoden alussa Marjatta istutti Kaverikoira-kipinän
ja tästäpä loppuvuodeksi saimmekin vipinän.
Vierailtu on monessa tapahtumassa, talossa.
Corgi-trio on paistatellut ihan uudessa valossa.

Kollista parhaita ovat kaikki mieleltään lapset,
Kiisun suosikkeja mummot ja papat – harmaahapset.
Piika on ollut kuin luottopakki,
sille käy aina silittäjiksi sakki kuin sakki.

Olen minä monesti tätä uutta harrastusta kiittänyt,
että on siitä hyvää mieltä itsellekin riittänyt.
Tästä kaikesta kiitosta Kaverikoiratoiminnalle annamme,
ja hyvän joulun toivotusta teille kannamme.

Tuokoon uusi vuosi meille kaikille paljon retkiä,
tämän myötä vierailukohteisiin ilon hetkiä!

kkjoulu

Ensimmäinen kaudenpuolikas on nyt meillä Kaverikoiratoimintaa takana. Piika ja Kolli ansaitsivat huivisa elokuussa ja Kiisulla tuli huiviin tarvittavat kerrat kasaan syyskuussa. Vierailutahti ei tähän huivitukseen hyytynyt, vaan syyskauden alkaessa vierailuja on tehty erilaisiin palvelukoteihin useita kuukaudessa. Nyt ryhmämme vuoden viimeisen vierailun jälkeen ynnäsin, että Piikalla on takanaan 18 vierailua, Kollilla 16 ja Kiisulla 14. Vaikka minun itseni kannalta vierailuita on ollut aika lailla, en koe silti tahtia väsyttäväksi. Olen tähän hommaan mukaan lähtenyt ja olen siihen sitoutunut. Kaikista parhaimmaksi asiaksi koen edelleen sen, että tämä kyllä antaa henkisesti enemmän kuin ajallisesti ottaa.

Piika ui kuin kala vedessä paikassa kuin paikassa. En vieläkään oikein osaa nimetä sen suosikkikohdetta tai -kohderyhmää. Se ei rapsuttajiaan valikoi millään lailla, paitsi katseellaan, jolla se vangitsee jokaisen sitä kohti kävelevän huomion itseensä. Käy se näinkin.

Kolli on itse rauhallisuus lasten ja kehitysvammaisten joukossa. Se ei hätkähdä äkkiliikkeitä, kovia ääniä tai yllättäviä tilanteita. Kolli on oppinut pienestä merkistä nousemaan varovasti esimerkiksi rollaa tai rullatuolia vasten.  Tämä on helpottanut kanssakäymistä asiakkaiden kanssa, sillä kumartelu ei aina ole apuvälineitä käyttäville helppoa. Koska veteläksi heittäytyvän Kollin nostaminen syliin ei ole lempipuuhaani, Kolli vierailee mieluiten kohteissa, joissa sitä ei tarvitse nostella sänkyihin. Niihin kohteisiin on Kiisu-sisko paljon näppärämpi pakkaus jo puhtaasti pienen kokonsa vuoksi. Se onkin varsinainen lähihoitaja sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se viihtyy hyvin mielellään petipotilaankin kainalossa kuunnellen salaisuuksia, murheita ja ilonaiheita aina välillä pikkuisen lipaisten asiakasta merkiksi siitä, että kuulolla ollaan.

Koirien työvaatteet eli huivit on nyt ripustettu joulun ajaksi naulakkoon. Tammikuussa jatketaan jälleen vierailuja jo tutuiksi tulleissa kohteissa. Vaikka asiakas ei aina muistaisikaan edellisvierailua, ei se estä meitä koirien kanssa muistamasta asiakkaita. Vaikka joulukuun vierailuiden aikaan lopputervehdys kohteissa olikin jouluntoivotukset, mielessäni toivotan nyt heille kaikille oikein mukavaa ja lämminhenkistä joulunaikaa.





Alkusyksyä ajan tasalle

2 10 2015

Ei tästä blogin pitämisestä näytä enää tulevan mitään. Ei vaikka haluaisi. Jotain tarttee tehdä, joista ensimmäinen lienee se, että nyt tarttuu toimeen ja alkaa naputtaa. Aikaakin on, sillä viikon mittaiseksi suunniteltu lomareissu Englantiin (tästä tulee oma kirjoituksensa ihan pian – varmasti tulee) saikin pari lisäpäivää, kun syksyn puurtamisesta töissä on kertynyt tunteja jemmaan ja esimies ehdotti kotona oloa reissun jälkeenkin. Ensin ajattelin, että mitä tuota – töihin vaan, mutta kyllä hän ihan oikeassa oli. Olin ja olen loman ja paussin tarpeessa. Selvästi. Maanantaina sitten takaisin sorvin ääreen.

Edellisen päivityksen jälkeen on tapahtunut näyttely- ja koerintamalla kaikenlaista hassua ja hauskaa ja mukavaa. Tulospuolen asioita löytyy uutisista kotisivuilta. Niistä ei nyt sen tarkempia.

Kaverikoirailut

IMG_1714

Kesän aikana Piika, Kolli ja Kiisu ovat vierailleet pääasiasassa ulkoilmatapahtumissa. Nyt syksyn myötä ovat alkaneet myös nk. laitosvierailut. Kaikilla kolmella on takanaan käyntejä sen verran, että ne on huivitettu ja toimiviksi tapauksiksi todettu. Piika on koirana sellainen, että sen voi viedä mihin vain. Se ei luokittele ihmisiä sen perusteella mikä on ikä, vamman aste tai ymmärryksen taso. Kollin ja Kiisun kanssa olen vielä hieman etsivällä asenteella liikenteessä. Kiisu on koirista vierailuilla ”kiltein ja huomaamattomin”, mutta totesin sen toimivan oikein loistavasti vanhusten palvelukodissa. Se on pieni ja helppo nostaa mm. sänkyyn, jos näin halutaan. Ehkä tämä on sen kutsumus. Kolli ei vielä ole päässyt laitosvierailulle. Tai pääsi se, mutta vain pihalle. Autosta tullessa siitä jäi kourallinen karvaa käteen, joten en sitten kehdannut ottaa sitä sisälle karvaamaan ihan kaikkea. Onneksi oli Piika varakoirana auton jousilla. Kollin osalta siis arvailen edelleen. Kollihan ei kamalasti tykkää kantamisesta ja nostelusta (eikä minukaan selkäparka), joten ehkä vierailukohteet joissa on paljon vuoteessa olevia, eivät ole sille paras kohde. Lapsistahan se tykkää mahdottomasti, joten ehkä tämä osa-alue on sitten sen erikoisalaa tulevaisuudessa. Katsotaan. Pitää kuitenkin tunnustella ennen kuin päättää ja muotittaa koiransa.

IMG_5649

Vierailut ovat antaneet minulle paljon. En oikein osaa edes tätä kuvata sanoin. On liikuttavaa huomata miten paljon iloa ja hyvää mieltä oma koira voi antaa myös toiselle. Varsinkin palvelulaitoksissa vierailumme tuovat mukavaa vaihtelua siihen arkeen. En aina ole ihan varma onko se koira se päävieras, vai onko jo pelkästään päivärutiinin katkeaminen ja vieraideen (joilla nyt sattuu olemaan koiria mukanaan) saapuminen se iso juttu. No ihan sama se minulle on. Jutellaan sitten vaikka säästä, jos se hihnassani oleva koira ei kiinnostakaan, mutta juttuseuraa kuitenkin halutaan. Toisinaan taas pelkkä koiran katsominen on tuonut ikäihmisen kasvoille pilkettä ja hymyä, vaikka oma kommunikointikyky olisi jo kovasti heikentynyt. Lapset taas ovat niin ihanan vilpittömiä iloissaan ja suruissaan. Meidän koirien turkkiin on nyyhkytetty niin isovanhempien koiran kuolema kuin supatettu että meidän äitille tulee vauva vaikkei siitä saa puhua vielä… ja kaikkea siltä väliltä.

kksaloinen

Kaverikoiratoiminta on tuonut myös uusia tuttavuuksia, uuden ryhmän johon kuulua. Mukavaa sakkia ja erityisen mukavaksi sen tekee se, että kaikessa niin kilpailuhenkisessä koiraharrastustoiminnassa on tällainen ryhmittymä, johon kilpaileminen ei kuulu lainkaan. Toiminnassa mukana olevia yhdistää vapaaehtoistoiminta lemmikkikoiran kanssa. Se lemmikkikoira voi olla myös harrastus- ja kilpailukumppani, mutta se ei tee siitä ja sen omistajasta tässä toiminnassa yhtään sen kummempaa kuin kenestäkään muusta. Rentouttavaa. Jokainen on vain minä ja mun koira/koirat.

Aksa maistuu taas

Ehkä kaikkein siisteintä kesän aikana on ollut se, että agility on tullut takaisin viikkorytmiin ihan oikeasti. TuTun kanssa kisauran aloitus ja kahdessa viikossa kakkosluokkaan nousu, kesän aikana Marskin kanssa ohjatuissa agiharkoissa käyminen, treenikavereiden yllytys ja kannustus ja Femman kaivaminen ”naftaliinista” eläköitymään piirinmestaruuskisoista pistivät kroppaan sellaisen agikärpäsen, että melkein kokee taas olevansa nuori ja nätti. Tai no ehkei sentään (se on mahdotonta), ei enää samanlaista paloa kilpailemiseen tule koskaan kuin ”Konna-vuosina” oli, mutta kuitenkin agility on taas mukavaa ja alkukankeuden jälkeen sitä huomaa ehkä jotain vielä osaavansakin treeneissä. Kiisu, Tarmo ja Lystikin ovat harjoitusryhmissä vierailleet ja edistyvät takana olevien treenihetkien edellyttämällä tavalla. Kai sitä jotain tekee oikein.

tutuagi
Kuva: Petra Tiittanen

Luva on löytänyt kartturikseen minua pitkäpinnaisemman Satun. Hän on saanut Luvasta irti sitä tekemisen riemua, joka kohdistuu oikeisiin asioihin eli esteisiin siellä radalla. Tekemisen riemuahan Luvassa aina on ollut, mutta ei aina välttämättä niin keskittyneesti niihin juttuihin, joita minä sen eteen olen tuonut. Mun kanssa Luva tekee, Satun kanssa se nauttii ja tekee. Siinä on iso ero ja ihan voin sen vilpittömästi myöntää julkisesti.

luvaagi
Kuva: Petra Tiittanen

TuTun kanssa kuljetaan kerta viikkoon nyt Tupoksella Minnan treeneissä ja elämä hymyilee sillä saralla. TuTu on niin pätevä otus! Joka viikko ajelen treeneistä kotiin naama loistaen ja ylpeänä kuinka tuo otus ei ole vain nätti vaan myös toimiva pakkaus. Jos haaveeni TuTun pennuista toteutuvat alkuvuodesta 2016, Marski perii TuTun paikan ko. ryhmässä. Se on edistynyt sen verran hienosti, että uskon sen selviävän ryhmän treeneistä ainakin auttavasti.

Fyra kävi yrittämässä naftaliinista kaivamista Raahen kisoissa, mutta neljännellä esteellä totesin, että Fyran rata loppui siihen. Se vinkaisi pienesti ja hyppäsi huonosti ja minä ilmoitin tuomarille meneväni vain putket. Näin teimme ja Fyra otti vielä viimeisen hypyn omasta halustaan. Se oli siinä sitten se Fyran agiura. Femma tykitti viimeisenä kisaviikonloppunaan yliaikanollan ja kaksi yliaikavitosta. Kaikki virheet tein minä, Femma oli liekeissä. Yhteiset kurvit maistui mans… eiku mustikoilta (olen vähän allerginen mansikoille). Molemmat äffät jäivät nyt sitten ihan kokonaan eläkkeelle kisahommista. Kiitos Femma. Kiitos Fyra.

Wanhuskoirat

IMG_9557
Esko

Esko on poissa. Hou Hou ei enää kuulu meidän pihalla. Esko nukkuu nyt meidän pihalla kuusiryhmän juurella yhdessä 17-vuotiaan kissamme kanssa ikiunta. Eskon lähtö tuli nopeasti. Eräänä päivänä se ei vain laittanut toista etujalkaansa maahan eikä kipuun auttanut edes voimakkaat lääkkeet. Ei sitä kauaa mietitty. Tämä oli Eskon merkki siitä, että aika oli tullut. 13-vuotta on ihan hyvä elämänmitta arvokkaalle elämälle. Ikävä on, mutta sen yli menee kiitollisuus siitä kuinka ihana, mutkaton ja helppo koira Esko oli. Se sanoi kaikkeen ”joo”, ”okei” tai ”selvä juttu”. Sen ajatusmaailmaan ei kuulunut machoilut tai pullistelut tai talon tapojen kyseenalaistamiset. Esko ansaitsi vain parasta. Siksi se pääsi heti rauhallisesti uneen. Yksin ei tosiaan tarvinnut lähteä, sillä huulikasvainta sairastellut Musti(kki)-kissa makaa sen kainalossa ikiuntaan.

IMG_0203
Totti

Totti (Eskon isä) täytti 15 vuotta syyskuun alussa. Totti on köpö vanha höppänä, jolla on vielä elämäniloa vaikka askel onkin lyhentynyt ja aistit huonontuneet. Aina toisinaan hiipii mieleen väistämätön ajatus siitä, koska on sen aika. Toivottavasti Totti kertoo sen sitten ajallaan itse. En minä nyt mitenkään löydä syytä siihen, että kovasti vanha koira lopetetaan vain siksi, että itse lakkaa miettimästä asiaa. Eihän se ole enää nuori ja nätti se ei ole koskaan ollutkaan. Ei se lauko pitkiä lenkkejä eikä askel aina ole sujuva, mutta se liikkuu omalla köpö tyylillään iloisesti, kiertelee tontilla omat reissunsa, on elämässä mukana, komentelee ihmisväkeä palvelemaan itseään, syö ja nukkuu hyvin (ja oikea-aikaisesti) ja tekee tarpeensa ulos. Se kuulee kutsut pihalta sisälle ja pystyy liikkumaan sisällä törmäämättä esineisiin. Se kävi jopa synttäreidensä kunniaksi kahlailemassa meressä ja nautti kyllä kovasti tästä lahjastaan. Myös Tottin Aapo-veli juhli 15-vuotissynttäreitään, joten melko sissejä ovat nämä Tinkan ja BJ’n pojat olleet. Tuuti-siskohan lähti jo 1,5 vuotiaana sikiöaikaisen karsinooman uuvuttamana. Se oli ehdottomasti ihan liian aikaisin ja jäi jotenkin traumaattiseksi muistoksi mielen sopukoihin. Vielä edelleenkin koen, että Tottin vierestä puuttuu Tuuti, vaikka vettä on Pattijoessa virrannut tuon poismenon jälkeen jo melko paljon.

IMG_0357
Ella

Wanhuskolmikon, josta Eskon poismenon jälkeen tuli kaksikko, jäsen on myös kohta 12-vuotias Ella. Sillä on toukokuun alusta saakka ollut korvamysteeri. Joku kohta korvakäytävässä vuotaa pienesti verta koko ajan eikä syytä löydy. Asia pysyy kurissa tietyllä korvahuuhdecocktaililla eikä korva ole kipeä tai haittaa Ellan edelleen villiä ja pentumaista menoa mitenkään. Jotenkin tuo mysteerijuttu ei yllätä, sillä Ellan elämä on ollut aina täynnä niitä mysteereitä ja uusia jatko-osia elämälle. Tilannetta seurataan ja korvaa putsataan cocktaililla päivittäin. Ei tuo nyt itselle niin iso vaiva ole kun ei näytä olevan Ellallekaan.

Piika ja Femma täyttävät tässä loppuvuodesta  10. Fyran kymppi tulee täyteen keväällä. Niitä en pidä vielä wanhuksina sanan varsinaisessa merkityksessä. Kahden ensimmäisen kohdalla olen vieläkin hämmentynyt, että ne ovat nk. veteraaneja, vaikka uusi veteraanisarja kolkuttelee jo 8-vuotisrajaansa ensi vuonna. Näitä koiria ovat Katti ja Luva. Aika juoksee ja pentupentukin vanhenee. Pakko myöntää.

Vanhat koirat ovat samaan aikaan niin rakkaita ja rasittavia. Rakkaiksi ne tulevat vuosien aikana ja rasittaviksi vanhenemisen myötä. On juurtuneita omia tapoja, joista pidetään kiinni ja palvelua osataan jopa vaatia. Tuo on kuitenkin rakastettavampaa kuin rasittavaa. Eniten rasittavammaksi koen sen kokoaikaisen menettämisen pelon. Nyt kun meillä tämä menettäminen on niin tuoreessa muistissa, niin onkohan tuo menettämisen pelko juuri syynä siihen, että niin moni koirankasvattajaksi tai tosiharrastajaksi itseään kutsuva dumppaa vanhat koirat eläkekoteihin väittäen, että koirilla on siellä parempi. Silloin niitä ei tarvitse sitten olla suremassa päivittäin kun eron hetki alkaa lähetä. Sitä voi vain heitellä muistovärssyt kotisivuilleen ja vastaanottaa facebookissa osanottoja. Olla niin mahdottoman surullinen kokematta sitä surua konkreettisesti ja jopa etukäteenkin. Aito suru, viimeisen unen päätös ja lopullinen menetys jää ”eläkekodin” tehtäväksi, samoin usein myös mahdolliset vanhuskoiran hoidosta aiheutuvat konkreettiset lisäkulutkin ennen tätä lopullisuutta. Sen jälkeen taas eläkekodissa koittaa se aito tyhjyys. Kasvattaja vain poistaa ”osaomistuskoiransa” kotisivuiltaan tai siirtää sen poisnukkuneiden sekaan. Tosi surullista?

Ehkä tämä nyt oli aika kärjistettyä ja osin omalla surulla väritettyä, mutta mielestäni kyllä ihan asia, joka aina toisinaan pitäisi nostella pöydällekin. Onko nk. eläkekoti koiran mielestä teemana sellainen elämänmuutos kuin me ihmiset eläkkeenä ymmärrämme? Osaako koiralaumassa asustellut ja siitä elämässään seuraa ja tukea saanut koira arvostaa heti omaa sohvaa ja jakamatonta huomiota ihmiseltä? Vai elääkö se sittenkin vain tässä ja nyt periaatteella ja toteaa, että hyvä sohva ja kas ruokakuppikin löytyy? Jos vaihtoehtona on huono elämä koiralaumassa unohdettuna, niin ehkä se kodinvaihto, kutsutaan sitä nyt sitten tosiaan vaikka eläkekotiin muutoksi, on koirallekin parasta. Onko kuitenkin koiran koko elinkaaren järjestäminen sille tutuissa oloissa ihan mahdoton ajatus? Tuskinpa noihin oikeita ja vääriä vastauksia on ja muutoksen kokeminen on myös koirayksilökysymys. Meillä vain pääpiirteissään pyritään omat koirat saattelemaan myös hautaankin. Mielestämme ne ovat sen ansainneet.





Koirakavereista Kaverikoiria

26 05 2015

Olen ollut mahdottoman ylpeä niistä kasvateistani, jotka ovat Kaverikoirahuivin kaulaansa saaneet merkiksi tärkeästä työstä. Mahdottoman ylpeä olen myös näiden koirien omistajista, sillä eivät ne koirat tätä toimintaa yksin voi tehdä. Pisin ura näistä on Eetulla ja Minnalla, joilla tuli tänä vuonna täyteen 10 vuotta toimintaa ja herraties kuinka monta vierailua se pitää sisällään. Harmi kun emme päässeet Eetun juhliin kun ne pidettiin.

Helmikuisesta KoiraExposta se oma kipinä kaverikoiratoimintaan lähti, tai oikeastaan enemmän roihahti. Siihen tarvittiin vain asialleen omistautunut Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirin kaverikoiravastaava, juttutuokio ja pieni kannustus. Kipinä tosin on kytenyt jo tovin aikaa, sillä minua on aina kiehtonut se, kuinka paljon eläimet antavat ihmisille riippumatta siitä ovatko ne omia vai eivät.

Työskentelin 80- ja 90-lukujen taitteissa 10 vuotta eläintarhalla kesäisin ja muun ajan paikka oli minulle kuin toinen koti ja toinen perhe. Jo tänä aikana tuli hyvin koskettaviakin ihmisen ja eläimen kohtaamisia. Monet hetket, joissa ihminen koki saavansa kontaktin, hyväksynnän ja jotain arvokasta kulloinkin huomion kohteena olleelta toisen omistamalta eläimeltä, painuivat mieleen. Monista näistä ihmisistä tuli vakiovieraita ja kävivätpä he kerran vuodessa tai useita kertoja kesässä, moni näistä odotti näkevänsä esimerkiksi sen mietteliään Amandan (vihikoira), pörröisen Rositan (aasi), reippaan Litan (shetlanninponi), tiskarimestari Sussun (pesukarhu), virsiä laulavan Mollin (siniotsa-amazon), töppöjalkaisen Anskun (cardigan corgi), lempeän Tirlittanin (dalmatiankoira) tai nauravaisen Jekun (erittäin kesy naali). Tätä vierailua ja kohtaamista oli odotettu ja aina tapaamisen jälkeen oli taas uusia muistoja kaikilla kannettavanaan.

25312_382652518577_998118_n
Donna-dalmis ja Sussu-pesukarhu (Kuva: Minna Lappi)

Eläintarhalla vieraili myös paljon erityisryhmiä, joiden vaihtelevat tarpeet huomoiden eläinkontakteja pystyttiin aina järjestämään. Oli myös mielenkiintoista huomioida se, miten eläimet tarkkailivat ihmistä ja toimivat monesti tilanteen vaatimalla tavalla riippumatta siitä, mikä niiden perusluonne normaaliarjessa oli. Esimerkiksi Lita poni tasoitti ja rauhoitti askeltaan hyvin pienten tai muuten varovaisuutta vaativien ratsastajien alla, vaikka osasi kyllä meidän ”tallityttöjen” ratsastellessa esittää temperamenttistakin puoltaan. Talutusratsastus nyt on kaukana kaverikoiratoiminnasta, mutta silti pienen ja katoavan hetken ajan asiakas ja eläin olivat kontaktissa toisiinsa ja tästä kohtaamisesta 99,9% todennäköisyydellä seurasi jotain positiivista. Eläimille myös juteltiin, laulettiin ja niiden touhuja voitiin seurata tuntikausiakin. Niitä esitellessä tuli kuultua monta tarinaa myös asiakkaiden omasta elämästä. Heillä oli varmasti tarve kertoa elämänsä eläimistä ja mikäs sen helpompaa kuin aloittaa keskustelu tilanteessa, jossa jotain tiettyä eläintä (ennestään tuttua tai täysin uutta tuttavuutta) esiteltiin tai eläin otti itsenäisesti kontaktia. Vaikka osa eläimistä oli joko lajityypillisesti tai yksilöinä enemmän vieraidenkin ihmisten huomiota hakevia, tuntui silti ihmisistä, että ”tämähän pitää minusta”. Siinä tilanteessa ei käynyt mielessäkään kertoa, että kyllä se tykkää ihan kaikista, sillä se olisi särkenyt lumouksen asiakkaan silmissä. ”Joo – kyllä, Teissä on varmasti nyt jotain tämän eläimen mielestä todella mukavaa”, tuli aika usein sanottua.

20563_328653823577_5539824_n
Kesällä kerran, ehkä noin 1990-1991 (Kuva: Minna Lappi)

Vuodet kuluivat, lama-aika iski eläintarhaan ja tuli aika suunnata kesät ja vapaa-aika vieläkin aktiivisemmin järjestäytyneen koiraharrastuksen pariin. Tieto koirista, niiden käyttäytymisestä ja koulutettavuudesta lisääntyi. Kävimme esittelemässä harrastajakavereiden kanssa eri koiralajeja ja -rotuja tapahtumissa, päiväkodeissa, kouluissa ja vanhainkodeissa (kuten niitä silloin kutsuttiin). Kävi hyvin selväksi, että vaikka kaikki koirat varmasti nauttivat oman harrastuslajinsa esittelytilanteista, ei ne välttämättä enää nauttineetkaan esittelytilaisuuden päätteeksi olleesta yleisöryntäyksestä, jossa oli pientä ja isoa silittelijää tyrkyllä. Tämä avasi silmät siihen, että koirayksilöissä on suuria eroja näiden tilanteiden hallinnassa.

misiu
Misiu – rakas, edesmennyt Misiu. 

Eräs kouluvierailu agilitynäytöksineen on jäänyt erityisesti mieleen. Aikaa tästä on todella todella monta vuotta ja silti muistan sen selvästi. Näytöksen loputtua lapsijoukko kokoontui koirien ympärille. Annoin yhdelle pojalle lapsijoukosta tennispallon, että hän heittäisi sen mukanani olleelle Misiu-koiralle, joka nautti pallon noutamisesta sellaisella positiivisella tavalla ilman mitään kiihkoa. Poika heitti pallon ja Misiu juoksi hakemaan pallon. Käännyttyään takaisin Misiu vaihtoikin pallo suussa juoksusuuntaa ja juoksi aikaisemmin minulta huomaamatta jääneen pojan ja hänen vieressään seisseen aikuisen luo. Misiu jätti pallon maahan hiven kauemmaksi kuin tavallisesti ja katsoi poikaa häntä heiluen. Huomasin, nyt että tuo syrjässä ollut poika taisi pikkuisen pelätä koiria ja että pojan kehityksessä ei ehkä kaikki ollut aivan samalla tasolla kuin tällä muulla lapsilaumalla. Lapsi tarvitsi selvästi erityishuomiota ja aikuinen vieressä oli henkilökohtainen avustaja. Kerroin avustajalle, että Misiu yrittää nyt saada uuden pallonheiton ja olisi kovasti iloinen jos pallo lentäisi. Pakko ei olisi heittää jos ei uskalla, mutta jos tahtoo niin saa heittää toki. Siinä vaiheessa Misiu jo tökkäsi kuonolla pallon vierimään pojan jalkoihin ja pysyi itse kauempana. Poika uskalsi tarttua palloon ja heittikin sen. Misiu haki ja vei takaisin samalle pojalle ja sama toistui monesti. Lopulta poika avustajineen oli jo siirtynyt tähän ”päälapsilaumaan” pikkuhiljaa heittojen lomassa ja muu lapsilauma oli innoissaan siitä kuinka Misiu aina vain toi palloa tämän pojan jalkoihin – siis siellä lapsilaumassakin. Avustaja oli ihmeissään. Koulussaan uusi erityistukea opiskelussaan tarvitsema poika oli ensi kertaa luokkakavereidensä keskellä, pikkuisen sankarina, hyväksyttynä ja rohkeni olla tekemisissä koiran kanssa. Misiu nautti. Poika nautti. En tiedä miten tilanne pojan kohdalla jatkui tästä jatkossa, mutta ainakin tuon hetken teimme Misiun kanssa hänen elämässään jotain merkityksellistä ja toimme hyvää mieltä ei vain tälle pojalle vaan ehkä ihan jopa koko luokalle muutenkin kuin vauhdikkaan agilitynäytöksen myötä.

oivoiapuva
Omat koirat on hyödyksi ja iloksi – eikö?

Itse koen, että omat koirani ovat minulle niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla hyödyksi. Voi olla, että olen toisinaan tuossa asiassa epäileväinen kun koiralaumamme on järjestänyt ei niin mukavia yllätyksiä, joiden kanssa sietokyky on rajoillaan tai kun ne onnistuvat touhuillaan aiheuttamaan kompastumisia, kaatumisia tai kolhuja toisilleen tai ihmisväelle. Nämä ovat kuitenkin niitä pieniä koiranomistajan harmaita hetkiä, joissa lemmikit raivostuttavat rakastamisen lisäksi. No jos koirat ovat minulle hyödyksi, miksi ne eivät voisi olla hyödyksi myös muille? Koiristani ei saa poliisikoiria, opaskoiria tai tullikoiria, mutta hei – niistä saa Kaverikoiria! Koska oma aktiivinen agilitytreenaaminen ja -kilpaileminen on paussilla ainakin nyt tilapäisesti, aikaakin on. Olen myös sitä koiraharrastajaryhmää, jolle sana talkootyö ei ole tuntematon käsite. Tällöin myöskin sana vapaaehtoistoiminta ei saa päässä aikaan mielikuvaa kilometrikorvauslapuista ja päivärahoista. Vuosien aikana on tuntunut enemmän ja enemmän siltä, että koiraharrastuksen positiivisia puolia ei nosteta tarpeeksi esille. Olen miettinyt mitä sitä itse voisi tehdä tai tilannetaju halliten sanoa, että koiraharrastus tulisi aina positiivisessa sävyssä varsinkin sellaisten edessä, jotka eivät välttämättä itse näe koiraharrastusta tai koiran omistamista omana tapanaan elää. Pelkkä koirankakansiivouskeskustelu työpaikalla ei ole ollut minulle tarpeeksi, olen halunnut jotain muuta… jotain merkityksellisempää…

11012945_10153277205352360_1642835432588726843_n
Kennelliiton kurssimateriaalin kansikuva

Sitten ollaankin taas siellä KoiraExpossa ja Marjatta roihautti sen kipinän – oltiin askel lähempänä. Kuulin pyytäväni yhteydenottoa kun seuraava Kaverikoirakurssi Raahessa alkaisi. Huhtikuussa ei tässä asiassa ollut enää paluuta. Huomasin järjesteleväni työpaikaltani poistoon menneitä apuvälineitä uusien Kaverikoirien testivälineistöksi ja sopivani treenikämppärinkimme kanssa tilojen antamisesta Kaverikoiratoiminnalle maksutta käyttöön. Luin saamaani esimateriaalia ja onnistuinpa vielä sytyttämään liekin kasvattejani omistavassa Suvissakin. Yhtäkkiä huomasimme istuvamme Kaverikoiraohjaajien koulutuksessa, raksimassa lopputenttikysymyksiin vastauksia ja piirtämässä kalentereihimme merkkiä sille päivälle, jolloin koiriamme testattaisiin. Poistuimme koulutuksesta koirien esitietolomakkeet kädessä – mitähän tästä oli tulossa?

11160002_10153277364272360_2199849221036392070_n
Sattumien johdosta myös Piika osallistui ohjaajien kurssitukseen omalla tavallaan…

Sunnuntaina 17.5. koitti testipäivä. Mukaan testattaviksi olin jo ennalta päättänyt ottaa mukaan Piikan (joka mielestäni on syntynyt tähän hommaan) ja Kiisun (joka on varmasti erityisesti lapsien mieleen). Hetken mielijohteesta täytin myös laput Kollin osalta ja pakkasin kolmikon autoon. Kurvasin mukaan vielä ystäväni Sussun, josta tulisi hyvä koiratolppa testipäivän ajaksi ei vain minun koirille vaan myös Suvin koirille Niolle ja Lilli-Nooralle.

lilli
Piika, Nio, Kiisu, Kolli ja Lilli-Noora Tolpan-Nimeltä-Sussu kanssa.

Testipaikkana toimi vanha koulu, jossa musisoidaan vanhoissa luokkahuoneissa välillä melko ”hevistikin”. Melua olisi siis odotettavissa. Koulun pihalla kerättiin esitietolomakkeet ja meille ohjaajille annettiin ohjeita päivän kulusta. Koirat jaettiin sattumanvaraisesti 3-4 koiran ryhmiin. Minulla oli koira useammassa ryhmässä, kun kelkoin niitä paikalle niin monta. Koirat testattaisiin ensin yksin ja lopuksi tämä pieni ryhmä menisi yhdessä testitilaan, jossa esitettäisiin normaalia kaverikoiratilannetta sisätiloissa. Mitäs siinä testissä sitten tapahtui? No ensin mentiin rappuset ylös koulun toiseen kerrokseen. Rappusten ylätasanteella tarkistettiin koiran rokotukset ja tunnistusmerkintä. Siitä lähdettiin etenemään varsinaiselle käytävälle, josta heti kulman takaa koiran eteen avautui testirata, jossa oli pyörätuolipotilas, rollaattorilla etenevä vanhus, kävelykepein kulkeva nilkku ja muita ihmisiä lisähäiriönä. Kaikki ihmiset puhuttelivat koiraa ja koiran ohjaaja oli aika passiivinen. Tässä tarkkailtiin käsittääkseni sitä kuinka itsenäisesti koira sitä huomiota hakee. Yhtäkkiä kävelykeppejä alkoi kaatuilla, pyörätuolipotilaalta lensi iso tumma takki koiran eteen, rollaattorikin vähän meinasi karata käsistä koiran iholle. Koira sai toki reagoida eli väistää, mutta palautuminen ja ihmisten läheisyyteen pyrkiminen oli käsittääkseni se mitä koiralta haluttiin. Kipsiin ei saisi mennä eikä näyttää missään tapauksessa aggression merkkejä. Kun tätä hässäkkää parin metrin levyisellä käytävällä oli tuossa noin melko vähäisellä matkalla tehty tovi, sai koirakko mennä odottamaan vuoroaan takaisin alas ja ulos ja lähettää ryhmän seuraavan koiran testiin.

Kun ryhmän kaikki koirat oli yksittäin testattu, kaikki 3-4 pyydettiin kerralla meidän treenikämppään eli vanhaan luokkahuoneeseen. Sinne oli aseteltu penkkejä, tuoleja ja nämä aikaisemmat apuvälineet. Penkillä makasi käsiään heilutteleva ja äkillisellä kovalla äänellä rykivä pappa. Yhdellä papalla oli selkä mennyt ja hän kulki etukumarassa kyttyrässä ja taputteli koiria ”eikoiraharrastajamaisesti” pään päälle lempeästi. Koiria tuli ja meni tilassa ristiin rastiin. Jokaisella testihenkilöllä oli joku ”juttu” mitä yhtäkkiä saattoi tapahtua. Siellä sitten aikamme leikittiin kaverikoiravierailua ja saatiin pyyntö mennä käytävälle odottamaan. Lopuksi meidät pyydettiin joko ryhmässä tai yksi kerrallaan kuulemaan ollaanko päästy toimintaan sisälle vai ei. Jännitti. Ihan oikeasti jännitti, vaikka tiesin ja omin silminkin näin, että sain olla omista koiristani ylpeä. Piika lipui testissä kuin kala vedessä, Kolli oli liikenteessä Camel Boots -saappailla eikä sen mieli järkkynyt mistään ja Kiisu väisteli asioita omalla vilkkaalla tavallaan, mutta palautui aina nopeasti tervehtimään kiltisti sitä jolle tapahtui ”hassuja”.

Minulla ei ole toki mitään kokemusta muiden paikkakuntien testitilaisuuksista. Toivon, että kaikkialla testattaisiin tällä samalla intensiteetillä kuin meidät täällä Raahessa. Testitilanteessa tuli erikoistilannetta erikoistilanteen perään pienessä tilassa ja pienellä aikavälillä. Koirat joutuivat oikeasti näyttämään mistä palikoista ne on tehty ja nauttivatko ne eteen tulleista haasteista ja ennen kaikkea siitä, että siellä oli haasteiden takana ihmisten huomiota tarjolla palkaksi. Huomiota saadakseen piti vähän ponnistella jos tätä huomiota halusi. Piika, Kolli, Kiisu, Nio ja Lilli-Noora sekä Suvi ja minut toivotettiin tervetulleeksi mukaan Raahen Kaverikoirien toimintaan. Siistiä! Ollaan nyt Suvin kanssa ihan uuden edessä ja aivan tosissaan tässä hommassa mukana.

11128627_10153277498512360_2015106395_n
Piika ottaa tuntumaa Kaverikoira-kohteidensa kulkupeliin

Mitäs seuraavaksi? Miten minusta ja koiristani tulee oikeita ”Kaverikoirakkoja”? Koska Kaverikoiratoiminta on Kennelliiton alaista ja sillä on hyötykoirastatus, tulee sen myötä tarkat kriteerit sille, mitä kaikkea pitää läpikäydä ennen valmistumista. Takana on tästä vaiheet ohjaajan perehdytys koulutusvihkosen ja koulutuspäivän myötä ja koirien testaus. Seuraavaksi käydään kolmesti vierailuilla ilman omaa koiraa. Näistä kolmesta minulla on takana yksi ja seuraavat kaksi on jo suunnitelmissa kesäkuulle. Jos kaikki menee kuten on kalentereihin suunniteltu, oman koirani ensimmäinen vierailu on kesäkuun lopulla. Koiraksi valitsen kohteen perusteella Piikan, mutta tulen vielä tarvitsemaan tälle ja kahdelle seuraavalle kerralle nk. peesarin kokeneemmasta kaverikoiraohjaajasta. Kun olen koirineni käynyt peesarin kanssa kolmella vierailulla, saan ilmoittautua vierailuille sen koiran kanssa, jonka koen vierailukohteeseen sopivimmaksi. Ne huivit tulee koirien kaulaan sitten kun on kuusi vierailua takana per koira. Kun vierailuja on takana vähintään 10 per koira, Kennelliitto palkitsee koirakon mitalilla ja Pedigree tuotepaketilla. Näitä tilaisuuksia on Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirin alueella olleet yleensä Oulun näyttelyt heinäkuussa. Tälle vuodelle emme siis mitenkään ehdi noihin mitalikekkereihin muuta kuin kannustamaan niitä raahelaisia jotka riviin asettuvat palkittaviksi. Meillä se on vielä edessä ja eihän tätä kiiltävät mielessä tehdäkään, vaan omasta ilosta ja halusta olla toiminnassa mukana. Ja mehän ollaan! Varmasti!