#SWCSkasvattajapäivä16

26 04 2016

Olipa varsin mukava kasvattajapäiväreissu Tampereelle viime viikonloppuna! Mahtavan tiedollisen annin lisäksi tapahtuman ilmapiiri henki positiivisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Paikalla oli myös Corgiseuran tarvikevälitys, jonka tuotteet näyttivät menevän kaupaksi mukavaan tahtiin. Runsas osallistujamäärä (vajaa 60 henkilöä) ylitti varmasti kaikkien odotukset. Mukana oli paitsi kasvattajia myös useita asiasta kiinnostuneita corginomistajia, jotka halusivat syventää rotu- ja terveystietouttaan. Myös omien kasvattien omistajia oli paikalla mukavasti. Kiva kun tulitte!

IMG_9978

Kasvattajapäivän pääaihe oli luusto- ja nivelsairaudet. Puhujaksi olimme saaneet eläinlääkäri Juha Kallion, jonka luentokokonaisuus ”nivelvaivojen perusteet pentulaatikosta tuhkauurnaan” ylitti kaikki omat ennakko-odotukseni. Tiedollinen anti oli hyvin perusteellista ja perusteltua. Erityisen säväyksen esitelmälle antoi myös mielestäni se, että itsekin kasvattava Juha Kallio toi luentoonsa myös paljon kasvattajan näkökulmaa ja niitä kysymyksiä mitä kasvattajien päässä yleensä jalostuksellisessa mielessä pyörii tai ainakin pitäisi pyöriä. Tietoa tuli päivän aikana valtavasti. Onneksi muistiinpanojen tekeminen ei ollut välttämätöntä, sillä saimme luentomateriaalit koulutuspäivän jälkeen jaettavaksi osallistujien sähköposteihin. Tästä huolimatta, sain kuitenkin aikaiseksi muistiinpanojakin 11 B5-kokoista sivua.

Luennon ensimmäisellä osalla käsittelimme nivelvaivojen perusteita yleisellä tasolla. Perehdyimme nivelen rakenteeseen ja nivelten ja luiden kasvuun sekä niiden mahdollisiin kasvu- ja kehityshäiriöihin (mm. lonkkaniveldysplasia, kyynärniveldysplasia, osteokondroosi, polvilumpion luksaatio). Perehdyimme myös nivelruston vaurioihin ja nivelrikkoon. Oman osuutensa sai myös oikean rakenteen merkitys, siis se, että koira on rakentunut kaiken kosmeettisen kuorensa alla oikein. Riittävä kulmautuneisuus raajoissa tuo mukanaan joustoa, eikä kuormita niveliä. Se mahdollistaa koiralle tasapainoisen elämän ilman rakenteen epätasapainoisuuden mukanaan tuomia ylimääräisiä nivelrasituksia.

Juha Kallio näytti meille runsaasti röntgenkuvia lonkista, kyynärnivelistä, polvista ja selkärangoista. Lonkkien osalta erityishuomion sai löysyys. Näimme kuvat näteistä B-lonkista, jotka nk. PennHIP-kuvissa osoittautuivat kuitenkin todella löysiksi. Lonkkien löysyys vaivaa usein ja aiheuttaa erilaisia lihasjännityksiä, kun koira koittaa kontrolloida liikkeitään. Kuinka usein me corginomistajat sorrummekaan selittämään koiriemme lonkkakuvista, että niissä oli ”vain” löysyyttä. Niin, yllätys yllätys – corgeilla on aina löysyyttä. Ne suorastaan ovat ykkösiä PennHIP-järjestelmän tilastoissa… sieltä perästä päin vain.

Vaikka nivel- ja luustosairauksilla on toki geneettinen tausta, ei ruokinnan ja liikunnan merkitystä kasvuaikana saa missään tapauksessa unohtaa. Kävimme läpi kasvavan koiran ruokintaa ja liikuntaa. Tärkeintä kaikessa on maltillisuus. Koiran kuntoluokan tulisi pysyä samana koko kasvukauden. Pennun tulisi antaa liikkua mahdollisimman paljon omaehtoisesti pehmeällä pohjalla vaihtelevassa maastossa riittävän lyhyinä jaksoina tasaisesti pitkin päivää. Kasvavan koiran luuston tulisi kehittyä/muovautua normaalin rasituksen myötä. Jos taas sen kasvulinjat rasittuvat väärin, ei voida aina sanoa mikä on lopullinen syy kasvuhäiriöille.

13094409_10154278877289411_5767082582610441923_n

Juha Kallion mukaan kaikki harrastuskoirat tulisi tutkia ja arvioida luuston ja nivelien osalta ennen vakavampaa harrastuskäyttöä. Perusteluna tässä oli nimenomaan koiran terveyden suojaaminen. Vasta tuloksien perusteella voidaan tehdä arvio koiran soveltuvuudesta eri harrasteisiin ja kuinka sitä tulisi huoltaa ja ennaltaehkäistä sen mahdollisia ongelmia. Tässä yhteydessä kuulijakunnasta esitettiin kysymys corgien soveltuvuudesta agilityyn. Juha puki lyhyesti sanoiksi juuri sen, mitä itsekin olen koittanut päässäni viritellä. En vain ole osannut sitä tiivistää niin hyvin kuin hän. Juhan mielestä homma ei mene niin että ”Haluan harrastaaa agilityä. Haluan corgin”, vaan sen tulisi mennä: ”Haluan corgin ja jos se on terveydeltään ok, haluan harrastaa agilityä.”

Ensimmäisen osuuden lopuksi kävimme läpi vanhuskoirille tyypillisiä lihas- ja nivelvaivoja ja sitä, kuinka niiden diagnosoinnissa kannattaisi edetä.  Tärkeää on myös hoidon suunnittelu ja riittävä liikunta. Sitä kuunnellessa tuumasinkin, että meidän 15,5-vuotias Totti lienee palannut pentuaikaan takaisin, kun se liikkuu pehmeällä alustalla (takapiha) omaehtoisesti (vaeltelee) ja riittävän usein (haluaa alituiseen ulos vaeltelemaan).

Juha Kallion luennon kakkososa keskittyi corgeihin. Hän oli ihan selvästi tehnyt läksynsä ja perehtynyt corgirotujen tilanteeseen paitsi oman eläinlääkärikokemuksensa myös KoiraNetin ja meidän jalostuksen tavoiteohjelmien kautta.

Kenellekään ei varmaan tullut yllätyksenä, että yleisin luusto- ja nivelsairaus molemmilla roduilla on lonkkaniveldysplasia. Lonkkien erityispiirteenä on voimakas löysyys, mutta röntgenkuvissa erottuvat nivelrikkomuutokset kehittyvät kuitenkin suhteellisen hitaasti verrattuna moneen muuhun rotuun. Se lienee positiivinen asia vähemmän positiivisessa kokonaisuudessa. Lyhyet ja paksut luut ja laajat nivelpinnat aiheuttavat sen, ettei nivelpintoihin kohdistu yhtä suurta painetta huonossakaan nivelessä kuin korkeajalkaisilla roduilla.

Lonkkien keskiarvoksi Juha Kallio oli KoiraNetin perusteella saanut hieman C:tä huonomman kokonaistuloksen. Näinhän se on. Meillä on kuitenkin asiassa toivoa, sillä rodussa esiintyy vaihtelua (hyviä-huonoja), joten se on vielä jalostettavissa oleva ominaisuus. Peli olisi menetetty vasta, jos mitään muuntelua ei esiintyisi ja kaikki olisivat akselilla D-E.

13094424_10154279079714411_5475358277483065804_n

Kyynärnivelten kohdalla viitattiin rodussa esiintyviin kasvuhäiriöihin kyynär- ja värttinäluissa. Epätasainen luiden kasvu, jopa toisen luun ennenaikainen kasvulinjan sulkeutuminen, aiheuttaa kyynärnivelessä epätasaisuutta ja altistaa paitsi kivuille myös nivelrikkomuutoksille. Hoitona pahimmassa tapauksessa leikkaus. Kondrodystrofisille roduille on skyenterriereiden aloitteesta kehittelyssä oma tutkimusmenetelmä, jossa nivelen rakenne tutkitaan hieman eri tavalla kuin perinteisessä kyynärnivelkuvauksessa. Tämä tutkimus lienee roduissamme tulevaisuutta, mielenkiintoista sellaista. Käytännössä tällä hetkellä tärkeintä olisi jättää jalostuksesta pois ne yksilöt, joiden eturaajat ovat hyvin käyrät. Myös ulkomuototuomareiden koulutus nostettiin tässä yhteydessä esille. Itse siinä kohtaa tuumin, että meillä Suomessa se onkin ensiluokkaista verrattuna moneen sellaiseen maahan, josta meille ulkomuototuomareita virtaa miltei viikoittain erinomaista jakamaan. Kouluta siinä sitten niitä…

Selkäsairaudet ovat laaja kokonaisuus. Niiden diagnostiikka on usein hankalaa ja vaatii laajoja tutkimuksia, joiden saatavuus ei ole koko maan kattavaa. Diagnoosit jäävät toisinaan arvailuksi. Välilevytyrä ei välttämättä olekaan välilevytyrä ja DM-arvelu onkin joku muu sairaus. Corgien osalta esille nostettiin luonnollisesti välilevyrappeutumat, kalkkeumat ja välimuotoiset nikamat. Spondyloosi on corgeilla varsin harvinaista, mutta liittynee usein välimuotoiseen nikamaan.

Selkäongelmien ennaltaehkäisy ei ole aivan helppoa. Kun tarpeeksi tarkoin tutkitaan selät, päädymme toteamukseen, ettei täysin virheettömiä selkiä ole, vaikka osa muutoksista voi olla koiralle itselleen harmittomiakin. Vertailukelpoista tietoa maailmalta on vielä vaikea saada, sillä Suomi tekee selkätutkimuksissaan ja -lausunnoissaan pioneerihommaa. Missään muussa maassa ei selkiä näin tutkita ja lausuta kuin meillä Suomessa. Koska maailmanlaajuista tietoa on varsin vähän, ei monenkaan selkämuutoksen periytymismekanismia tunneta.

Lopuksi Juha Kallio totesi, että corgeilla lonkkaniveldysplasia on sekä tilastollisesti että kliinisin perustein tärkein vastustettava sairaus. Sellaista mitä voi mitata, voi kuitenkin jalostaa. Pelkkä mittaaminen (tässä tapauksessa lonkkien virallinen kuvaaminen) ei kuitenkaan ole jalostamista, vaan mittaustuloksia tulisi käyttää jalostuksen apuna. Se tarkoittaa huonojen karsintaa ja hyvien valintaa. Vaikka yhden asian jalostaminen on tehokasta, on kuitenkin huomioitava samalla muitakin ominaisuuksia. Tällä hetkellä jokaista D-lonkkaista corgia ei voi karsia pois jalostuksesta ennen kuin tilanne paranee, mutta niiden osalta tulisi suosia yksilöitä, joiden lähisukulaiset ovat terveempiä ja yhdistää näitä itseään parempilonkkaisiin. Luennolla nostettiin esille myös indeksijalostaminen ja osallistujaväki näytti olevan melko yksimielistä siitä, että cardiganeille pyydetään Kennelliitosta lonkkaindeksit. Pembrokeillahan nämä jo ovat (toivottavasti) käytössä jalostuksen yhtenä työkaluna eli apuvälineenä.

IMG_9991

Kasvattajapäivän lopuksi ulkomuototuomari Anneli Sutela kävi läpi corgien rotumääritelmiä ja rodussa tällä hetkellä puhuttavia ulkomuotoon liittyviä kysymyksiä. Edessä oli kaksi urheaa mallikoiraa (pemu uros ja cardi narttu) ja seinälle heijastettiin rotumääritelmää kohta kohdalta rinnakkain. Yleisö osallistui luentoon aktiivisesti ja loppujen lopuksi aika ei riittänytkään aivan kaikkeen siihen materiaaliin, jota oli varauduttu esittämään. No jäipä jotain ensi kerrallekin. Siinä luennon lomassa tuli monesti todettua, että englantilaisille rotumääritelmille on tyypillistä, etteivät ne ole kovin pikkutarkkoja. Rotujen eroavaisuudet ja tietyt yksityiskohdat, kuten esimerkiksi mittamääreet ovat aika ympäripyöreitä. No ei ole enää ainakaan yhden asian osalta. Tietyissä tapauksissa ”melko” = 15 cm. Se tuli nyt viimein mitattua!

IMG_9999

Kun päivä päättyi klo 17 oli hämmästyttävää huomata, kuinka nopeasti se 7,5 tuntia kuluikaan. Kotimatka sujui mukavasti. Siitä erityiskiitos matkaseuralaisille Mirkulle, Jennille, Marikalle ja Jutalle. Lähdetään toistekin tällaiselle yhteismatkalle, eikö?





Alkusyksyä ajan tasalle

2 10 2015

Ei tästä blogin pitämisestä näytä enää tulevan mitään. Ei vaikka haluaisi. Jotain tarttee tehdä, joista ensimmäinen lienee se, että nyt tarttuu toimeen ja alkaa naputtaa. Aikaakin on, sillä viikon mittaiseksi suunniteltu lomareissu Englantiin (tästä tulee oma kirjoituksensa ihan pian – varmasti tulee) saikin pari lisäpäivää, kun syksyn puurtamisesta töissä on kertynyt tunteja jemmaan ja esimies ehdotti kotona oloa reissun jälkeenkin. Ensin ajattelin, että mitä tuota – töihin vaan, mutta kyllä hän ihan oikeassa oli. Olin ja olen loman ja paussin tarpeessa. Selvästi. Maanantaina sitten takaisin sorvin ääreen.

Edellisen päivityksen jälkeen on tapahtunut näyttely- ja koerintamalla kaikenlaista hassua ja hauskaa ja mukavaa. Tulospuolen asioita löytyy uutisista kotisivuilta. Niistä ei nyt sen tarkempia.

Kaverikoirailut

IMG_1714

Kesän aikana Piika, Kolli ja Kiisu ovat vierailleet pääasiasassa ulkoilmatapahtumissa. Nyt syksyn myötä ovat alkaneet myös nk. laitosvierailut. Kaikilla kolmella on takanaan käyntejä sen verran, että ne on huivitettu ja toimiviksi tapauksiksi todettu. Piika on koirana sellainen, että sen voi viedä mihin vain. Se ei luokittele ihmisiä sen perusteella mikä on ikä, vamman aste tai ymmärryksen taso. Kollin ja Kiisun kanssa olen vielä hieman etsivällä asenteella liikenteessä. Kiisu on koirista vierailuilla ”kiltein ja huomaamattomin”, mutta totesin sen toimivan oikein loistavasti vanhusten palvelukodissa. Se on pieni ja helppo nostaa mm. sänkyyn, jos näin halutaan. Ehkä tämä on sen kutsumus. Kolli ei vielä ole päässyt laitosvierailulle. Tai pääsi se, mutta vain pihalle. Autosta tullessa siitä jäi kourallinen karvaa käteen, joten en sitten kehdannut ottaa sitä sisälle karvaamaan ihan kaikkea. Onneksi oli Piika varakoirana auton jousilla. Kollin osalta siis arvailen edelleen. Kollihan ei kamalasti tykkää kantamisesta ja nostelusta (eikä minukaan selkäparka), joten ehkä vierailukohteet joissa on paljon vuoteessa olevia, eivät ole sille paras kohde. Lapsistahan se tykkää mahdottomasti, joten ehkä tämä osa-alue on sitten sen erikoisalaa tulevaisuudessa. Katsotaan. Pitää kuitenkin tunnustella ennen kuin päättää ja muotittaa koiransa.

IMG_5649

Vierailut ovat antaneet minulle paljon. En oikein osaa edes tätä kuvata sanoin. On liikuttavaa huomata miten paljon iloa ja hyvää mieltä oma koira voi antaa myös toiselle. Varsinkin palvelulaitoksissa vierailumme tuovat mukavaa vaihtelua siihen arkeen. En aina ole ihan varma onko se koira se päävieras, vai onko jo pelkästään päivärutiinin katkeaminen ja vieraideen (joilla nyt sattuu olemaan koiria mukanaan) saapuminen se iso juttu. No ihan sama se minulle on. Jutellaan sitten vaikka säästä, jos se hihnassani oleva koira ei kiinnostakaan, mutta juttuseuraa kuitenkin halutaan. Toisinaan taas pelkkä koiran katsominen on tuonut ikäihmisen kasvoille pilkettä ja hymyä, vaikka oma kommunikointikyky olisi jo kovasti heikentynyt. Lapset taas ovat niin ihanan vilpittömiä iloissaan ja suruissaan. Meidän koirien turkkiin on nyyhkytetty niin isovanhempien koiran kuolema kuin supatettu että meidän äitille tulee vauva vaikkei siitä saa puhua vielä… ja kaikkea siltä väliltä.

kksaloinen

Kaverikoiratoiminta on tuonut myös uusia tuttavuuksia, uuden ryhmän johon kuulua. Mukavaa sakkia ja erityisen mukavaksi sen tekee se, että kaikessa niin kilpailuhenkisessä koiraharrastustoiminnassa on tällainen ryhmittymä, johon kilpaileminen ei kuulu lainkaan. Toiminnassa mukana olevia yhdistää vapaaehtoistoiminta lemmikkikoiran kanssa. Se lemmikkikoira voi olla myös harrastus- ja kilpailukumppani, mutta se ei tee siitä ja sen omistajasta tässä toiminnassa yhtään sen kummempaa kuin kenestäkään muusta. Rentouttavaa. Jokainen on vain minä ja mun koira/koirat.

Aksa maistuu taas

Ehkä kaikkein siisteintä kesän aikana on ollut se, että agility on tullut takaisin viikkorytmiin ihan oikeasti. TuTun kanssa kisauran aloitus ja kahdessa viikossa kakkosluokkaan nousu, kesän aikana Marskin kanssa ohjatuissa agiharkoissa käyminen, treenikavereiden yllytys ja kannustus ja Femman kaivaminen ”naftaliinista” eläköitymään piirinmestaruuskisoista pistivät kroppaan sellaisen agikärpäsen, että melkein kokee taas olevansa nuori ja nätti. Tai no ehkei sentään (se on mahdotonta), ei enää samanlaista paloa kilpailemiseen tule koskaan kuin ”Konna-vuosina” oli, mutta kuitenkin agility on taas mukavaa ja alkukankeuden jälkeen sitä huomaa ehkä jotain vielä osaavansakin treeneissä. Kiisu, Tarmo ja Lystikin ovat harjoitusryhmissä vierailleet ja edistyvät takana olevien treenihetkien edellyttämällä tavalla. Kai sitä jotain tekee oikein.

tutuagi
Kuva: Petra Tiittanen

Luva on löytänyt kartturikseen minua pitkäpinnaisemman Satun. Hän on saanut Luvasta irti sitä tekemisen riemua, joka kohdistuu oikeisiin asioihin eli esteisiin siellä radalla. Tekemisen riemuahan Luvassa aina on ollut, mutta ei aina välttämättä niin keskittyneesti niihin juttuihin, joita minä sen eteen olen tuonut. Mun kanssa Luva tekee, Satun kanssa se nauttii ja tekee. Siinä on iso ero ja ihan voin sen vilpittömästi myöntää julkisesti.

luvaagi
Kuva: Petra Tiittanen

TuTun kanssa kuljetaan kerta viikkoon nyt Tupoksella Minnan treeneissä ja elämä hymyilee sillä saralla. TuTu on niin pätevä otus! Joka viikko ajelen treeneistä kotiin naama loistaen ja ylpeänä kuinka tuo otus ei ole vain nätti vaan myös toimiva pakkaus. Jos haaveeni TuTun pennuista toteutuvat alkuvuodesta 2016, Marski perii TuTun paikan ko. ryhmässä. Se on edistynyt sen verran hienosti, että uskon sen selviävän ryhmän treeneistä ainakin auttavasti.

Fyra kävi yrittämässä naftaliinista kaivamista Raahen kisoissa, mutta neljännellä esteellä totesin, että Fyran rata loppui siihen. Se vinkaisi pienesti ja hyppäsi huonosti ja minä ilmoitin tuomarille meneväni vain putket. Näin teimme ja Fyra otti vielä viimeisen hypyn omasta halustaan. Se oli siinä sitten se Fyran agiura. Femma tykitti viimeisenä kisaviikonloppunaan yliaikanollan ja kaksi yliaikavitosta. Kaikki virheet tein minä, Femma oli liekeissä. Yhteiset kurvit maistui mans… eiku mustikoilta (olen vähän allerginen mansikoille). Molemmat äffät jäivät nyt sitten ihan kokonaan eläkkeelle kisahommista. Kiitos Femma. Kiitos Fyra.

Wanhuskoirat

IMG_9557
Esko

Esko on poissa. Hou Hou ei enää kuulu meidän pihalla. Esko nukkuu nyt meidän pihalla kuusiryhmän juurella yhdessä 17-vuotiaan kissamme kanssa ikiunta. Eskon lähtö tuli nopeasti. Eräänä päivänä se ei vain laittanut toista etujalkaansa maahan eikä kipuun auttanut edes voimakkaat lääkkeet. Ei sitä kauaa mietitty. Tämä oli Eskon merkki siitä, että aika oli tullut. 13-vuotta on ihan hyvä elämänmitta arvokkaalle elämälle. Ikävä on, mutta sen yli menee kiitollisuus siitä kuinka ihana, mutkaton ja helppo koira Esko oli. Se sanoi kaikkeen ”joo”, ”okei” tai ”selvä juttu”. Sen ajatusmaailmaan ei kuulunut machoilut tai pullistelut tai talon tapojen kyseenalaistamiset. Esko ansaitsi vain parasta. Siksi se pääsi heti rauhallisesti uneen. Yksin ei tosiaan tarvinnut lähteä, sillä huulikasvainta sairastellut Musti(kki)-kissa makaa sen kainalossa ikiuntaan.

IMG_0203
Totti

Totti (Eskon isä) täytti 15 vuotta syyskuun alussa. Totti on köpö vanha höppänä, jolla on vielä elämäniloa vaikka askel onkin lyhentynyt ja aistit huonontuneet. Aina toisinaan hiipii mieleen väistämätön ajatus siitä, koska on sen aika. Toivottavasti Totti kertoo sen sitten ajallaan itse. En minä nyt mitenkään löydä syytä siihen, että kovasti vanha koira lopetetaan vain siksi, että itse lakkaa miettimästä asiaa. Eihän se ole enää nuori ja nätti se ei ole koskaan ollutkaan. Ei se lauko pitkiä lenkkejä eikä askel aina ole sujuva, mutta se liikkuu omalla köpö tyylillään iloisesti, kiertelee tontilla omat reissunsa, on elämässä mukana, komentelee ihmisväkeä palvelemaan itseään, syö ja nukkuu hyvin (ja oikea-aikaisesti) ja tekee tarpeensa ulos. Se kuulee kutsut pihalta sisälle ja pystyy liikkumaan sisällä törmäämättä esineisiin. Se kävi jopa synttäreidensä kunniaksi kahlailemassa meressä ja nautti kyllä kovasti tästä lahjastaan. Myös Tottin Aapo-veli juhli 15-vuotissynttäreitään, joten melko sissejä ovat nämä Tinkan ja BJ’n pojat olleet. Tuuti-siskohan lähti jo 1,5 vuotiaana sikiöaikaisen karsinooman uuvuttamana. Se oli ehdottomasti ihan liian aikaisin ja jäi jotenkin traumaattiseksi muistoksi mielen sopukoihin. Vielä edelleenkin koen, että Tottin vierestä puuttuu Tuuti, vaikka vettä on Pattijoessa virrannut tuon poismenon jälkeen jo melko paljon.

IMG_0357
Ella

Wanhuskolmikon, josta Eskon poismenon jälkeen tuli kaksikko, jäsen on myös kohta 12-vuotias Ella. Sillä on toukokuun alusta saakka ollut korvamysteeri. Joku kohta korvakäytävässä vuotaa pienesti verta koko ajan eikä syytä löydy. Asia pysyy kurissa tietyllä korvahuuhdecocktaililla eikä korva ole kipeä tai haittaa Ellan edelleen villiä ja pentumaista menoa mitenkään. Jotenkin tuo mysteerijuttu ei yllätä, sillä Ellan elämä on ollut aina täynnä niitä mysteereitä ja uusia jatko-osia elämälle. Tilannetta seurataan ja korvaa putsataan cocktaililla päivittäin. Ei tuo nyt itselle niin iso vaiva ole kun ei näytä olevan Ellallekaan.

Piika ja Femma täyttävät tässä loppuvuodesta  10. Fyran kymppi tulee täyteen keväällä. Niitä en pidä vielä wanhuksina sanan varsinaisessa merkityksessä. Kahden ensimmäisen kohdalla olen vieläkin hämmentynyt, että ne ovat nk. veteraaneja, vaikka uusi veteraanisarja kolkuttelee jo 8-vuotisrajaansa ensi vuonna. Näitä koiria ovat Katti ja Luva. Aika juoksee ja pentupentukin vanhenee. Pakko myöntää.

Vanhat koirat ovat samaan aikaan niin rakkaita ja rasittavia. Rakkaiksi ne tulevat vuosien aikana ja rasittaviksi vanhenemisen myötä. On juurtuneita omia tapoja, joista pidetään kiinni ja palvelua osataan jopa vaatia. Tuo on kuitenkin rakastettavampaa kuin rasittavaa. Eniten rasittavammaksi koen sen kokoaikaisen menettämisen pelon. Nyt kun meillä tämä menettäminen on niin tuoreessa muistissa, niin onkohan tuo menettämisen pelko juuri syynä siihen, että niin moni koirankasvattajaksi tai tosiharrastajaksi itseään kutsuva dumppaa vanhat koirat eläkekoteihin väittäen, että koirilla on siellä parempi. Silloin niitä ei tarvitse sitten olla suremassa päivittäin kun eron hetki alkaa lähetä. Sitä voi vain heitellä muistovärssyt kotisivuilleen ja vastaanottaa facebookissa osanottoja. Olla niin mahdottoman surullinen kokematta sitä surua konkreettisesti ja jopa etukäteenkin. Aito suru, viimeisen unen päätös ja lopullinen menetys jää ”eläkekodin” tehtäväksi, samoin usein myös mahdolliset vanhuskoiran hoidosta aiheutuvat konkreettiset lisäkulutkin ennen tätä lopullisuutta. Sen jälkeen taas eläkekodissa koittaa se aito tyhjyys. Kasvattaja vain poistaa ”osaomistuskoiransa” kotisivuiltaan tai siirtää sen poisnukkuneiden sekaan. Tosi surullista?

Ehkä tämä nyt oli aika kärjistettyä ja osin omalla surulla väritettyä, mutta mielestäni kyllä ihan asia, joka aina toisinaan pitäisi nostella pöydällekin. Onko nk. eläkekoti koiran mielestä teemana sellainen elämänmuutos kuin me ihmiset eläkkeenä ymmärrämme? Osaako koiralaumassa asustellut ja siitä elämässään seuraa ja tukea saanut koira arvostaa heti omaa sohvaa ja jakamatonta huomiota ihmiseltä? Vai elääkö se sittenkin vain tässä ja nyt periaatteella ja toteaa, että hyvä sohva ja kas ruokakuppikin löytyy? Jos vaihtoehtona on huono elämä koiralaumassa unohdettuna, niin ehkä se kodinvaihto, kutsutaan sitä nyt sitten tosiaan vaikka eläkekotiin muutoksi, on koirallekin parasta. Onko kuitenkin koiran koko elinkaaren järjestäminen sille tutuissa oloissa ihan mahdoton ajatus? Tuskinpa noihin oikeita ja vääriä vastauksia on ja muutoksen kokeminen on myös koirayksilökysymys. Meillä vain pääpiirteissään pyritään omat koirat saattelemaan myös hautaankin. Mielestämme ne ovat sen ansainneet.





Minne se loman loppu katosi?

24 08 2014

Kesälomaa on jäljellä enää muutama päivä. Lomanaloitushässäkän (pentujen syntymä, Siikajoen näyttely, BW-päivät ja reissu maailmanvoittajanäyttelyyn) jälkeen kuvittelin lomailevani niin kuin ihmiset yleensä lomailevat rentoutuen ja vapaa-ajasta nauttien. Ei pitäisi kuvitella! On ollut niin kiireistä ja touhun täytteistä tämä pari viikkoa, että onneksi olen ollut ”lomalla”. En meinaan olisi siihen väliin ehtinyt mitenkään töihin.

Pentuset on yksi työllistäjä. No sehän oli tiedossa jo siinä vaiheessa kun niitä alulle laitettiin – ei siinä mitään. Piiperoiset eli Pygmit on nyt 3 viikkoa ja risat. Kovasti opettelevat leikkimään, murisemaan ja haukkumaan. Ruokinta on vielä ollut täysin äitikoira Halon varassa, mutta kai tässä pitää alkaa niille esittelemään piakkoin ensimmäisiä jauhelihamaistiaisia. Tuo pentue on kummallisen tasainen. Nopeasti katsoen erotan sieltä kolme pentua (nk. Pikku-Eskon eli Askon, Irma-Itsepäisen ja vaaleimman ja pienimmän pojan, jota kutsumme työnimellä Simo-Sisukas). Muiden osalta joudun aina turvautumaan tarkempaan niskamerkkien tarkasteluun. Onhan niissä toki sävyeroja, mutta ei siihen kiinnitä huomiota ensisilmäyksellä.

Halo on suoriutunut urakastaan hienosti. Ruokaa se vetää sisäänsä viisinkertaisesti normimäärään verrattuna, mutta siinäpä vetää. On sillä yhdeksän hyvää syytäkin tälle ruokamäärälle.

Nyt lähiaikoina alkaa jännät ajat kun kotikokelaat alkavat käymään näytillä. Kaikkien osalta ei ole vielä tulevaisuutta lukkoon lyöty ja tilanne on vielä avoin ja elävä. Muutaman kodin kanssa on jo varaukset vahvistettu, mutta edelleenkään ei ole tiedossa kuka on kenenkin tuleva koirakumppani. Hieman on vielä pieniä nämä sellaisiin päätöksiin kun yksilölliset erot käyttäytymisessä ja temperamentissa alkavat vasta pikkuhiljaa muotoutua. En ole koskaan voinut ymmärtää, miten joku voi jo vajaa viikon ikäisestä päättää, että tämä on varmasti sinun ja tuo teidän koira. Tai no – jos valintakriteeri on vain väritys ja sukupuoli, niin kai se sitten on mahdollista. Okei – omani olen monesti valinnut synnytyksen yhteydessä, mutta kyllä se valinta on tehty ja vahvistettu vielä moneen kertaan ennen luovutusikää. Ei se pelkän syntymän varassa ole, vaikka siellä usein se ahaa-elämys jonkun pentusen kohdalla tuleekin.

Pentujen 3-viikkoiskuvia latasin tänään kuvagalleriaani: 
http://jofli.kuvat.fi/kuvat/Pentukuvia/Hey3weeks/

Maailmanvoittaja TuTun juhlat oli ja meni. Meillä kävi ihania vieraita ja iltaa istuttiin aamun pikkutunneille saakka. Kiitos kaikille yhdessä ja erikseen. Tarjolla oli suolaista ja makeaa ja ”kuuluisaa” nestemäistä omenapiirakkaa, joka ei sopinut autoilijoille. Kakun tilasin Pienestä Pullapuodista. En yhtään tiedä mistä Janette sai vihiä, etten ole välttämättä perinteisen kermakakun suurin ystävä. Ainoa mitä sanoin, oli, että mokka olisi makuna kiva. No, ennen juhlia kotiin kuljetuksena meille tuotiin hyydytetty mokkakakku, joka sai päälleen muutama vuosi sitten Minnan loihtimat ja säilytetyt corgifiguurit. Voin sanoa, että kakku oli taivaallisen hyvää!

Illan aikana saimme vielä yhden syyn nostaa maljoja. Oulunsalossa torstaista saakka agilitylainassa ollut Katti (BW Catwalk) oli kipittänyt Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirin mestaruuskisoissa Pian kanssa Lakeuden koiraharrastajien joukkueessa nollan ja joukkue oli voittanut piirinmestaruuden. Samaisessa joukkueessa juoksivat myös Pian Kätyri (BW Nobody’s Fool), Julian Tove (BW Catowice) ja russeli Diego, jota ohjasi alla olevan kuvan takana oleva Katri Pintamo-Kenttälä. Supersiistiä! Katti lainaa mielellään Piaa toistekin ohjaajakseen kun näyttää tuo yhteinen sävel liki harjoittelematta jo löytyneen.

Raahen Seutu halusi tehdä jutun raahelaisista maailmanvoittajista. Viidakkorumpu laitettiin soimaan ja paikalle saatiin tietääksemme kaikki Raahen alueen maailmanvoittajat; kaksi veteraanimaailmanvoittajaa ja neljä maailmanvoittajaa. Juttu julkaistiin torstaina 21.8. ilmestyneessä lehdessä, joka näemmä jaettiin jokaiseen kotiin olipa lehden tilaaja tahi ei. Seuraavana päivänä kauppareissulla tuossa Pattijoen kylällä ihan ventovieras täti onnitteli ja lähetti silityksiä menestyneelle koiralle. Oli jotenkin hassua mutta samalla mukavaa, että lehdestä oli luettu muutkin kuin ikävät koiriin liittyvät uutiset. Niitä koirankakka ja -purujuttujahan aina toisinaan lehdissä isolla otsikoidaan. Alla kuva Raahen Seudun sivusta. Kuvaa klikkaamalla aukeaa isompana tiedostona. Jutun kirjoittaja on Kristiina Tuikkala ja kuvat otti Vesa Joensuu.

IMG_5150

Viime torstaina sairastui sitten Esko. Sille tuli kamala ripuli ja perjantaiaamuna se oli jo niin mahastaan kipeä, ettei se halunnut enää nousta ylös ilman auttamista. Se kyllä käveli ja ravasikin, mutta se näytti joka solullaan, että kovasti sattuu. Vesiripuli oli jo muuttunut kiinteämmäksi, mutta se sontavelli oli liki kirkkaan keltaista, sellaista curryllä värjättyä. Sain sen juomaan aika hyvin veden ja AB-piimän sekoitusta, mutta sen 12 vuoden ikä ja kova mahakipu saivat minut kiikuttamaan sen eläinlääkäriin. En halunnut odotella ja kokeilla kotikonstein yli viikonlopun. Katariina otti Eskosta verikokeita, pisti kipulääkettä ja Esko laitettiin heti Tylosin-kuurille. Iltapäivän aikana tuli tulokset verikokeista ja niissä ei ollut mitään muuta moitittavaa kuin ihan aavistuksen koholla olleet tulehdusarvot. Kuopioon lähtenyt haiman toimintaa mittaava verikoe valmistui lauantaina ja kas kas – kertoi, että Eskolla oli haimatulehdus. Se selitti voimakkaan mahakivun, keltaisen ulosteen ja ripuloinnin. No – hoito oli kuitenkin likimain sama kuin se olisi ollut voimakkaassa suolistotulehduksessakin. Ruokavalio vähärasvaiseksi, kipulääkitystä ja tukitoimena antibioottikuuria. Lisäksi nesteytys, josta ei tarvinnut Eskon tapauksessa huolehtia kun se joi itse hyvin.

Eskon tilahan parani huomattavasti jo perjantaina alkuillasta. Tämä tosin selittyi kipupiikillä, josta se meni vähän hassuksi. Lauantaina kipupiikin teho oli kuitenkin jo loppunut, mutta Esko oli jo likimain oma itsensä. Kipulääkkeeksi ensin määrätyn Tramalin sijasta vaihdettiin Litalgin, joka ei sekoittanut Eskon nuppia yhtään. Litalginia ei kuitenkaan voi antaa päiväkausia, joten tässä alkuviikosta kokeillaan josko menisi ilman lääkettä. Toivottavasti onnistuu.

Nyt tilanne on se, että Esko syö, juo, nukkuu, ulkoilee ja touhottaa. Ei sitä uskoisi kipeäksi. Uloste on edelleen kellertävää liejua, mutta ehkä se hivenen on siihen perjantaiaamuiseen verrattuna tummunut. Ruokana sillä on oikein pehmeäksi keitettyä puuroriisiä, broilerinsuikaletta, raejuustoa ja AB-piimää. Ruoka-annokseen lisään vielä vettä päälle, jotta saisin siihen varmasti tarpeeksi nestettä sisään. Ensi viikolla lisätään ruokavalioon ”haimavammaiselle” passaavaa diettinappulaa ja jatkossakin Eskon ruokavaliosta tulee todella vähärasvainen. Nettitietämyksen mukaan haimatulehduksen sairastaneen koiran ruokavalion tulisi olla rasvaprosentiltaan alle 10% ja tulehdus uusii helposti. Toivottavasti tämä selätetään näillä toimilla, eikä Eskon tilan takana ole mitään kovasti vakavaa. Onneksi maksa- ja munuaisarvot olivat primat, eikä verikokeissa ollut mitään muutakaan kummajaista, joten toivossa elellään.

Mikä tämän sitten aiheutti? No kun en tiedä, arvaan vain. Yksi selittävä tekijä voisi olla se, että menin onneton heittämään sille tiistaina ruokaan kourallisen silkkaa puhdasta ihraa. Taisi olla ihan liian rasvaista ja ihan liikaa. Yksi haimatulehdukseen helposti sairastuva koiraryhmä on jouluisin kinkun rasvat pöllineet koirat. Liekö tällä ihramällillä ollut osuutta asiaan sitten Eskon kohdalla. Ehkä tai ehkä ei. Toinen mielenkiintoinen seikka on myös se, että näitä haimatulehduksia on nyt diagnosoitu täällä Raahen alueella useampi. Tarttuvaa se tuskin on kun koirissa ei ole mitään yhteistä tekijää, mutta onko kyse vain alidiagnosoidusta sairaudesta, jota nyt on keksitty oirehtineilta koirilta tosissaan tutkia? Onko moni koiran ripulitauti suolistoperäistä vai olisiko se sittenkin haimaperäistä jos verikokeella tämä testattaisiin?

Perjantaina meille tuli kovasti odotettu uusi asukki. ReQ-kissa on ”puhdasrotuinen” pirttikosken pihakissa. Sillä on äiti ja veli. Sen isäkissaa voidaan vain arvailla. Todennäköisesti se on lähistöltä auton alle jääneenä löytynyt harmaa pitkäkarvainen kollipoika. ReQ (lausutaan Rekku) on 12-viikkoa iältään ja sukupuoleltaan tietenkin… tyttö. Se varattiin jo ennen syntymäänsä, kun meidän 16-vuotias Musti (tyttökissa sekin) kävi keväällä heikossa hapessa ja oli pelko että jäädään vallan kissatta. No kissallahan on monta henkeä ja Musti on käyttänyt niistä vasta yhden tätä aikaisemmin. Silloin se tappeli harakan kanssa, sai pahasti osumaa ja nosti liki 40 asteen kuumeen. Eläinlääkärireissun, kipeän yön ja puolivaloilla menneen päivän jälkeen se kuitenkin päätti jatkaa elämäänsä aina tähän kevääseen saakka, jolloin se vain näytti siltä että ikä tekee tehtävänsä ja se hiipuu pois. No ei hiipunut. Tuli takaisin entistä ehompana ja kas – yhtäkkiä meillä onkin kaksi kissaa. Niitä ei vielä ole toisilleen esitelty, mutta kyllä tässä ehditään.

ReQ on tosi reipas, leikkisä pikkukissa. Se saa mahtavia kissanpentukilareita ja pinkoo sata lasissa päättömästi. Kyllä yhteen kissanpentuun mahtuu elämänriemua! Jennin se on ominut kokonaan omaksi ihmisekseen ja sen majapaikka onkin aluksi pääasiassa Jennin huone. Koiriin totuttaminen on aloitettu Eskosta. Sinällään koirat eivät ole ReQlle vieraita, sillä se on perheestä, jossa on kaksi koiraa.

Englantiin lähtöön on enää kuukausi. Siistiä! Oikeastaan loman loppuminen ei harmita niin paljon kun tietää, että viikon ylityöloma on tiedossa alle kuukauden kuluttua. Lähtö on Tarjan kanssa 24.9. illalla Helsingistä ja paluu keskiviikkona iltamyöhällä 1.10. Reissun kohde on CWCA:n erikoisnäyttely ja tarkoituksena ystävien tapaaminen. Tuliaisiakin tuodaan ja toivottavasti sellaisiakin, että niistä on iloa pitkäksi aikaa. Tällä hetkellä tuliaistilanne näyttää lupaavalta. Toivottavasti sama kehitys jatkuu.

 





Roopea, Ilpoa ja vähän muutakin

12 01 2013

Tässä tuoren kuvapäivitys vanhimmasta ee-keltaisen värisestä kasvatistani Roopesta (Big-Wood’s Pink Cadillac, s.2010). Roopeahan ei ole kermanvärisenä rekisteröity, mutta ehkä tämän asian kanssa selvitään kun on se sentään tiedostettu asia ja vieläpä hyvinkin julkinen sellainen. Ja miksei olisi?

roope5

 

Roope asuu Ylivieskassa rakastettuna perhekoirana yhdessä blue merle -värisen ”pikkusiskonsa” kanssa. Sille ei ole kaavailtu jalostuksellisia tavoitteita, mutta siitä huolimatta en mitenkään näe tämän ee-keltaisuuden olevan peruste EJ-rekisteröinnille (Ei Jalostukseen -rekisteri). Väri, joka ei ole millään tavoin koiran elämään vaikuttava tekijä eikä siihen sisälly terveydellisiä riskejä, ei mahdu minun käsityskykyyni EJ-rekisteröinnin perusteesta. Kaiken lisäksi tämä väri on oikeasti vältettävissä DNA-testein, joten sen putkahtamisen pelossa ei tarvitse kenenkään olla jos kovasti tätä välttää haluaa.

Itse olen käyttänyt EJ-rekisteriä sellaisten pentujen kohdalla joilla on häntämutka. Voisin myös kuvitella käyttäväni sitä esimerkiksi koiralle, jolla jo pikkupentuna on selvä purentavirhe. Voisin myös kuvitella rekisteröiväni meille syntyvän sinisen pennun EJ-rekisteriin en niinkään pelkän värin vaan siihen väriin liittyvän sinisen koiran syndrooma -nimisen sairauden (Blue Dog Syndrome) vuoksi. Ei jokaisella sinisellä koirallakaan sitä automaattisesti ole, mutta se on sinisen värin riski.

Oheisen linkin takaa löytyy kuvia niin sinisistä cardeista kuin pemuistakin: http://www.welshcorgi-news.ch/Leseecke/InfoCorgi/Bluies_eng.html

Muistin myös kirjoittaneeni ee-keltaisesta ja muista väreistä itsekin aikaisemmin tänne blogiin otsikolla ”oikeita ongelmia?”.

Vastoin kaikkia vääristyneitä käsityksiä, en ole opastamassa ketään käyttämään ee-keltaista cardigania jalostukseen. Jos joku niin haluaa tehdä, on edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä kerrottu esimerkkejä, miten tämän värin kanssa voisi toimia. On mahdollista ettei ee-keltainen saa yhtään ee-keltaista jälkeläistä ja on täysin mahdollista, että sen pennunpennut ovat kokonaan geeniperimältään vapaita kyseisestä väristä. Juuri tämän vuoksi en ymmärrä EJ-rekisteröintiajatusta tämän värin kohdalla. Toistan nyt varmaan itseäni, mutta jos kyseisen värinen koira olisi nartulleni ehdottomasti taustoiltaan ja terveydeltään paras vaihtoehto, eikä narttuni kantaisi kyseistä väriä perimässään (DNA-testillä todettu), en ITSE miettisi hetkeäkään sen väriä. Se mitä itse voisin tehdä, ei tarkoita, että ohjeistan muita tekemään näin. Jokainen aikuinen ihminen tekee päätöksensä ihan itse. Luulisin ainakin.

Ihan sama koskee aihetta pitkäkarvaisuus. Olen henkilökohtaisesti ”nylkkyturkin” ystävä, mutta olen silti käyttämässä omaa keskivertokarvaisempaa kasvattiani Obamaa nartulleni. Toistan taas – vaikka näin itse teen ja käytän omaa kasvattiani, en koe olevani millään muotoa sellaisessa asemassakaan, että jakelisin ohjeita jostain korkeuksista kuvitteellisille alamaisille. Ei, jokainen ajattelee itse. Piste. Minä olen ajatellut tämän niin, että Vitsi ja Oba täydentävät toisiaan, eikä tuo täydentäminen koske ainoastaan anatomisia asioita. Myös karvapeite on huomioitu. Jalostus on valintoja. Onneksi nyt on tiettyjä testejä, joilla voidaan edes osa riskeistä minimoida. Tässä tapauksessa minimoitu riski on täysin kosmeettinen, joten ihan omaa turhamaisuuttahan tämä loppupelissä vain on. Voi kun isompiin riskeihin olisi yhtä helpot testaukset.


Oba & Vitsi -yhdistelmä toteutunee ensi kesänä mikäli Vitsin silmätarkastuksessa ei ole mitään tätä suunnitelmaa estävää löydöstä.

Yhteen isoon riskiin, nuorena cardiganeja sokeuttavaan PRA:han on mahdottoman helppo testi. Se testi on ihan yhtä helppo kuin tuo ee-keltaisen tai pitkänkarvan karttaminen. DNA-näyte topspuikontapaisella kapistuksella laboratorioon ja sitten odotellaan hetkonen. Toinen mahdollisuus on pyytää eläinlääkäriä ottamaan verinäyte lähetettäväksi. Kotiin tuleva testitulos kertoo kantaako koira perimässään riskigeeniä vai onko se siitä vapaa. Kertoisi se toki sairaudenkin olemassaolon. Cardiganien PRA on siitä ikävä, että se todella rajusti sokeuttaa nuorena ja se on todella traumaattinen kokemus siinä iässä. Selitykset siitä, että miksi testata kun näkyisihän se sitten silmätarkastuksessa, ontuvat. Kyllä – silmätarkastuksessa näkyisi sen kyseisen yksilön sokeutuminen (ellei sitä olisi käytöksen vuoksi jo sitä ennen huomattu surullisella tavalla), mutta sen  sokean vanhempia on voitu käyttää jalostukseen jo ties montako kertaa.

PRA-testimahdollisuuden tulo markkinoille oli suuri juttu tälle rodulle. Rotu oli PRA:n vuoksi pullonkaulatilanteessa  60-70 -lukujen taitteessa. Nuoria koiria sokeutui, kasvattajat poistivat tämän pelossa jalostusmateriaalia, pennuttamista pelättiin ja pahat kielet lauloivat. Kun testausmahdollisuus 90-luvun loppupuoliskolla tuli mahdolliseksi, ne kasvattajat, jotka olivat vielä mukana testauksen alkaessa, ottivat sen helpottuneina vastaan ja uudet tulokkaat opetettiin arvostamaan tätä tilaisuutta. Ympäri maailmaa kasvattajat tekivät yhteistyötä ja testasivat ensin sukutauluissa esiintyviä iäkkäitä koiria ja näin ollen lähtivät ”puhdistamaan” sukutauluja ikäänkuin takaa päin.

Näin tehtiin Suomessakin ja aika harvoja nykyään vielä jatkavia sukuhaaroja jäi testaamatta. Silloin Suomessa ajateltiin sinisilmäisesti, että riittää kun toinen vanhemmista on testattu vapaaksi – riskiyhdistelmiä ei syntyisi. Minäkin olin tuolloin sitä mieltä, vaikka omat linjani vapaaksi sainkin testattua. Olen nyt kuitenkin korjannut mielipidettäni vähemmän sallivampaan suuntaan. Ei niin, ei toki syntynyt kuin maksimissaan kantajia. Nämä syntyneet olivat PRA-statukseltaan epäselviä pentuja, joista aina joku silloin tällöin jatkoi sukuaan ilman omaa testaamista. Pikkuhiljaa tultiin tähän tilanteeseen, että meillä Suomessa on varmaan prosentuaalisesti suurin kanta PRA-statukseltaan (vapaa, kantaja, sairas) epäselviä koiria jos verrataan eri maiden kantoja toisiinsa. Täällä on onnistuttu kasvattamaan jopa  riskiyhdistelmiäkin vanhemmista, joista kummankaan statuksesta ei ole tietoa. Surullista. Pikavilkaisu vuoden 2012 pentueisiin tuotti silmämääräisesti arvioituna vajaa kolmasosan pentueita joissa joko toisen tai molempien vanhempien PRA-statukset ovat epäselviä. Toivottavasti katsoin väärin. Vielä kauhistuneemmaksi tulin joululomalla kun tein listauksia niistä Suomessa syntyneistä cardeista, jotka eivät ole PRA-testatuista linjoista. Niitä on hirveästi, monta, paljon!

Minusta tuntuu, että tietämys PRA-asiasta on tällä hetkellä jotenkin piilotettuna niiden kasvattajien keskuuteen, jotka elivät tuon testauksen kulta-ajan ja testasivat tuolloin koiriaan. Asiasta tuli niin itsestäänselvä, ettei siitä sen kummemmin enää jaksettu/tajuttu uusille tulokkaille tietoa jakaa. Syyllistän itseänikin, sillä olen antanut omia uroksiani testaamattomille nartuille juurikin sitä silmällä pitäen, että omani olivat PRA-vapaita ja syntyisi maksimissaan kantajia. Näin kyllä syntyikin, mutta noilla on taas jatkettu edelleen jne jne. Loppuvuodesta poisnukkunut Likka (Cristyn) oli juuri tuollaisesta pentueesta, mutta sen testautin itse, sillä se teki kennelnimellemme pennut, sijoituskoira kun oli. Se lieneekin ainokainen tämän tyyppisistä (minun uros + testaamaton) yhdistelmistä syntyneistä pennuista, joka on testattu.

En osaa sanoa onko milloin viimeksi syntynyt PRA:ta sairastava Cardigan. Kantajia on kyllä maailmalla ja sellaisen syntyminen on toki mahdollista jos testituloksia käytetään vessapaperina tai mikä pahinta – niitä testejä ei tehdä ollenkaan. Kantajuushan ei ole edes maailmanloppu ja kantajakin voi olla jalostuskoira siinä missä PRA:sta vapaakin. Vakavuudestaan huolimatta PRA on kuitenkin tauti, joka periytyy yksinkertaisesti ja on DNA-testattavissa, joten kiikissä on pirulainen ainakin niillä, jotka tästä asiasta välittävät.

PRA:stakin näyn kirjoittaneeni jo aiemmin kirjoituksessa ”PRA ja DNA”.

Ja ihan loppuun Ilpo ”the pink punisher” Balboan terveiset Ylivieskasta:





Maailma palaa mallilleen

10 11 2012

… tai ainakin Jokiranta kakskutosessa on elämä tasoittunut kesän pentuhulinan jälkeen uomiinsa. Muonavahvuudessa ovat vain omat koirat, joskin onhan se tässä kesän aikana kasvanut kahdella. Pörri lähti kivuttomaksi tähtikoiraksi. Kiisu, Kolli ja Vitsi tulivat tahi jäivät, miten tuon nyt haluaa ilmaista.

Kupuleilla pari kk vanhemmilla Upuleilla menee kodeissaan hyvin. Onni on saada pennuilleen ihanat kodit. Terveiset kaikille!

Mitäs me on tehty?

No ehkä eniten mieleen jääneet päivät olivat Jo’n vierailun hetket reilu viikko sitten. Keskiviikkoiltana Jo tutusteli uuteen perheenjäseneensä Pepperiin ja tietenkin saunottiin.

Torstaina treffattiin Jo’n kasvatti Halo, joka siirtyi omistukseeni viime kesänä, mutta bunkkaa sijoituskodissaan täällä Pattijoella. Halolla oli oikein mukavaa Marskin kanssa.

Toinenkin vierailija meillä kävi kun Pertti-Femmanpoika poikkesi näytillä. Jo’llahan on Pertin sisko Mint kotonaan, joten tulipa velipoikakin nähtyä uudelleen. Edellinen tapaaminen oli vuosi sitten kun Pertti oli vasta pahanen kakara.

Torstai-illan ohjelma poikkesi Jo’lla ja minulla aika merkittävästi. Jo lepäili täällä kotona ja minä lähdin Jennin ja Miukun kanssa viettämään pikkujouluja Yön ”Pelko ja rakkaus” konserttiin Raaheen. Jenni on odottanut tätä konserttia ehkä jopa vielä enemmän kuin minä (eli siis mahdottomasti) ja sai kyllä todellakin siinä eturivissä vastinetta odotuksilleen. Saipa hän jopa Ollilta pipon, vaikkei nyt ihan Ollin tanssiesitystä osannut tunnistaakaan. Ollin sanoja lainatakseni, kova oli likka taputtamaan. Nimmarit kortissa ja pipo päässä kotiin saapui hyvin ylpeä 10-vuotias.

Perjantaina käväisin töissä kolmisen tuntia ja Jo hoiteli täällä koirien aamutoimet ja Jennin koulutielle. Iltapäivällä suunnattiin Oulun Koirauimalaan Misiun, Kattin, TuTun ja Ellan kanssa. Katti oli sitä mieltä, että onhan tätä odoteltukin ja lennätti vettä ihan huolella. Misiu haki lelua omalla arvokkaalla tyylillään ja nautti jokaisesta hetkestä vedessä. TuTulla oli sellainen vauhti vedessä, että välillä piti ottaa se rampille pakkolepoon jotta muistaa hengittää. Se oli tosissaan. Ella taas ensikertalaisena toimi yllättävän hyvin ja jaksoi hienosti. Jo ensimmäisellä veteenviennillä se otti suuhunsa lelun ja haki sitä tunnollisesti koko uintisession ajan. Ei taatusti jäänyt Ellalla viimeiseksi kerraksi tämä harrastus.

Perjantai iltana tarjottiin Jo’lle poronkäristyksen jälkiruuaksi oikein kunnon löylyt. Mittari kipusi toiselle sadalle.

Lauantaina sitten sanottiin heipat. Pepperiä lähti kentälle saattamaan myös isosisko TuTu ja reippaasti neitikoirat – isompi ja pienempi – siellä lentokentällä touhusivat. Iltamyöhäsellä tuli viestiä Pariisista, että matka on mennyt hyvin ja sunnuntaina iltapäivällä tuli viimein se kaikkein odotelluin viesti. Pepper oli kotona.

Sunnuntaina Kolli ja Kiisu (Jo risti sen KissYou’ksi) tapasivat Hitsin kun Miian sanoin ”ei satanut ihan niin paljon kuin eilen”.

Pennut pomppivat kentällä ja sitten otettiin posekuvia. Kiisu oli taas helppo tapaus, mutta tuo Kollin Mölli. Auta ja pelasta! Se osaa tehdä yksinkertaisesta asiasta mahdottoman vaikean. Voi kun se edes kerran ottaisi tuossa pöydällä sen saman ryhdin, minkä se tuolla kentällä touhuillessaan välillä ottaa…

Viime viikko meni jotenkin sumussa. Flunssa voisi oikeasti jo päättää tuleeko vai meneekö se. Lämpöäkin koitti nostella vuoroin minulle, vuoroin Jennille. Kuumeeksi sitä ei kuitenkaan voinut kutsua, joten urhoollisesti me kaikki kolme töihin ja kouluun päivittäin raahauduttiin. Viikonloppu ei tullut yhtään liian aikaisin, mutta eihän tämäkään mitään puhdasta lepoa ole. Ohjelmata oli ja on ja väliajat oli tarkoitus pestä uudella pyykkikoneella pyykkiä niin paljon kun vain suinkin ehditään. Noh – lähdettiin ostamaan sitä pesukonetta joka kuivaakin sen pyykin… tultiin kotiin pesevän imurin kanssa. Jotain tais mennä pieleen. Pesukone puolestaan on edelleen mäsä. Se pesee kyllä, mutta hiven on epämukavaa kun edestä täytettävä vekotin ei laske vesiä ulos. Pyykkivuori kasvaa, mutta on se kiva, että lattiat kiiltää.

Kahden seuraavan viikon aikana tiedossa on rutkasti rahan kantamista eläinlääkäreille. Maanantaina rokotellaan laumaa oikein huolella, torstaina mennään silmätarkastuksille Ouluun ja tästä viikon kuluttua osallistutaan kahden koiran voimin Corgiseuran Pohjois-Suomen alaosaston järkkäämään joukkotarkkiin ja läpivalaistaan mistä on Marski ja herra äksä tehty.

Ja juuri tätä kirjoittaessani tuli Pepperiltä terveisiä Enkuista:


You looking at me?





Todistetusti PRA-vapaa

31 07 2012

Kesäkuun lopussa otin täällä blogissa esille PRA-testauksen ja sen kuinka Kattin DNA-näyte lähti Iso-Britanniaan Labokliniin testattavaksi. Olin kyllä melko varma, että Katti on PRA-vapaa ilman testaustakin, mutta kuten aiemmin kirjoittamassani totesin, en ole voi mennä takuuseen siitä, että jokaisen Kattin takana olevan koiran testitulos on nimenomaan kyseisestä koirasta. Omiin testituloksiini luotan, sillä testaan koiran nimenomaan ja ennen kaikkea itseäni varten, joten minulla ei ole mitään syytä huijata itseäni ja napsia testejä vääristä koirista.

Kattin näytteen matka Iso-Britanniaan tuntui kestävän ikuisuuden. Sen perään ehdittiin kysellä niin minun kuin sikäläisen ystäväni toimesta pariinkin kertaan.  Viimein tänään selvisi, että näyte on siellä ja tutkittu ja sähköpostiini tupsahti testitulos. Se näytti tältä:

Mitäkö kuuluu Kattille itselleen? No paksusti voidaan – erittäin paksusti jopa. Viikkoja on vielä edessä ja tuleva äitikoira näyttää jo tältä:

Myönnän… vähän hirvittää. Ei me tusinaa tilattu…

 





PRA ja DNA

29 06 2012

Cardigan welsh corgit ovat läpikäyneet kaksi geneettistä pullonkaulaa historiansa aikana. Maailmansota oli yksi, joka vaikutti voimakkaasti moneen koirarotuun. Elämässä oli tuolloin muutakin huolta ja murhetta kuin koirankasvatus. Toinen pullonkaula tupsahti esille 60-luvulla kun rodussa havaittiin pirullinen ja tietenkin perinnöllinen silmäsairaus nimeltä PRA  (progressive retinal atrophy) eli silmän verkkokalvon etenevä surkastuminen . Cardiganien kohdalla tämä tarkoitti nopeaa sokeutumista jo nuorella iällä. Silmiä koitettiin tutkia, mutta koska kantajien silmissä ei ole mitään vikaa, PRA:ta ei voitu kovin tehokkaasti vastustaa.

Vuosien kuluessa DNA-testauksien käyttö koiranjalostusessa alkoi saada jalansijaa. Vuonna 1998 Cambridgen yliopistosta Englannista julkaistiin tiedote, jossa tohtorit Simon Petersen-Jones ja David Sargan ilmoittivat saaneensa geenivirheen kiikkiin ja että PRA-kantajien, -vapaiden ja -sairaiden seulominen verinäytteestä saatavan DNA:n perusteella oli mahdollista.

Maailmalla tartuttiin heti testausmahdollisuuteen kiitollisina. Verinäyteputkiloita matkasi Cambridgeen melko vilkkaasti ja Michigan State Universityn (USA) saama tutkimuslisenssi vielä vain laajensi testimahdollisuuksia. Myöhemmin mukaan asteli vielä verikokeiden rinnalle tulleet erittäin helposti otettavat poskisolunäytteet. Testinotosta tuli likimain lastenleikkiä! Nykyään testiä saa ainakin seuraavista laboratorioista:

Suomessa tartuttiin toimeen yhtä aikaa muun maailman kanssa. Rotujärjestö tuki 90-luvun lopulla muutamien vielä elossa olevien ikihonkakoirien testaamista. Kasvattajat tekivät mielestäni hienosti yhteistyötä ja lähtivät testauttelemaan koiria sieltä vanhimmasta päästä niin, että hyvän tuurin (PRA-vapaa) kohdatessa kyseisten koirien jälkikasvua ei tarvinnut enää tutkia. En osaa arvioida kovin tarkkaa prosenttia siitä kuinka paljon supisuomalaisista cardiganeista saatiin näillä keinoin PRA-vapaiksi, mutta prosenttiluku oli iso. Melko pieni osa sukutauluista jäi PRA:n osalta kysymysmerkeiksi. Tuo pieni osa kuitenkin jatkaa sukutauluissa edelleen… testaamattomina pääosin.

Itse olen testauttanut Tinkan (BW Qinai Quatincka, PRA-vapaa), Tituksen (BW Queshi Quardian, PRA-vapaa), Mayan (BW Omaia, PRA-kantaja), Ringan (BW Tirion, PRA-vapaa) ja Ribben (Gucci’s Cash Only, PRA-vapaa). Myöhemmin testautin vielä Likan (Cristyn, PRA-vapaa), Jolan (BW Yolana, PRA-vapaa) ja Surun (BW X-wart Xuru, PRA-vapaa). Lisäksi kasvateistani testattiin myös Hippi (BW Tiny Titus, PRA-vapaa), sillä emä Omaia osoittautui kantajaksi. Tuonneistani Jannu (Welshclan’s Ian’s Ideal Image) on testattu kotimaassaan Hollannissa PRA-vapaaksi jo pentuna. Meillä vieraillut BJ (Badagri Kiwi Fanfare) oli myös vapaaksi testattu. Ella (Kilvroch My Romance), Piika (Kilvroch Tamina) ja Misiu (Tiramisu-Lisiura Controversia) ovat PRA-vapaista vanhemmista. Myös ensi viikolla meille muuttava Vitsi (Faramuszka Controversia) on suvultaan PRA-vapaa. Meiltä maailmalle lähteneistä kasvateista PRA-vapaiksi on testattu Masaj (BW Tiny Checkmate), Mint (BW North Troll Girl for Liebehund) ja Kusti (BW Gruffud Gritus).

Corgiseura otti testausmahdollisuuden tullessa hyvin sallivan linjan jalostussuosituksiin. Yritettiin enemmän porkkanalla kuin kepillä. Mikäli toinen vanhemmista oli PRA-vapaa joko tutkimuksen tai sukutaulunsa kautta, ei toisen vanhemmista välttämättä tarvinnut olla DNA-testattu tai suvultaan aukottomasti PRA-vapaa. Tausta-ajatuksena tässä oli, ettei riskiyhdistelmiä ainakaan enää syntyisi. Syntyvät pennut olivat koirayksilöinä terveitä, mutta niiden mahdollinen kantajuus vakavaan silmäsairauteen oli mysteeri. Ajatus oli omalla jalolla tavallaan kaunis, mutta nyt kyllä maksamme tuota sallivuutta muun maailman silmissä. Liekö missään muualla synny niin paljon PRA-statukseltaan kysymysmerkkipentueita (jopa riskipentueita) kun meillä täällä Suomessa? Laskin nopeasti vuoden 2011 pentueet ja jos en kamalasti ole väärässä (tai tietämykseni testatuista koirista on päivittämättä), niin ainakin 9 pentuetta 27 pentueesta ovat yhdistelmästä jossa toinen tai molemmat ovat taustoiltaan aukottomasti testaamattomista vanhemmista. Ehkä enemmänkin, sillä siellä on joitain tuontikoiria vanhempina, joiden testaustaustoja en lähtenyt kaivelemaan. Ne kuitenkin tulevat suurimmilta osin maista, joissa testaus on ollut käytössä aktiivisesti.

Eikö kasvattajia oikeasti kiinnosta testauttaminen vai eikö heillä ole tietoa testaustarpeesta? Jos kyse on testaushaluttomuudesta, sille tuskin kukaan mitään voi ellei pakkoon siirrytä. Jos taas kyse on tietämättömyydestä, niin tässä pari linkkiä, josta voi ensin kurkata testattuja tai vapaiksi testattujen jälkeläisiä.

Suomen Welsh Corgi Seuran PRA-listaussivu:
http://www.corgiseura.net/index.php/corgiseura/index/pra_cardit

Vanha, päivitystä vaativa Suomalainen PDF-listaus testatuista ja vapaiksi testattujen jälkeläisistä:
http://www.corgiseura.net/jalostustmk/PRA_FINLIST.pdf

Cardigan Welsh Corgi Club of America; PRA-tietokanta, melko laaja ja hyvä
http://cardigancorgis.com/prastatus.asp

The Kennel Club (UK) PRA-listaukset
http://www.thekennelclub.org.uk/item/1147

PRA-rekisteri Australiasta (päivitetty viimeksi 2010)
http://www.cwrtyci-cardigan-corgi.com/PRA-register-Aust.html

Yksikin testaamattomuusaukko koiran sukutaulussa tekee siitä PRA-statukseltaan tuntemattoman. Tämä tarkoittaa sitä, että sen PRA-vapautta ei voi taata. Tuo koira voi olla vaikka viiden tai kuuden sukupolven takana, mutta silti se aukko on olemassa.

Tässä yksi täysin keksitty esimerkki. Punaisella merkityt ovat DNA-testattuja ja vapaiksi todettuja. Vaaleansiniset ovat DNA-testattuja ja kantajiksi todettuja. Vaaleanpunaisia voidaan vanhempiensa tai esivanhempiensa aukottoman tutkimisen vuoksi kutsua PRA-vapaiksi. Valkealla merkityt ovat tutkimattomia koiria. Kysymys kuuluukin: Voidaanko Puppea pitää PRA-vapaana?

Vastaus tuleekin oikeastaan jo tuossa värissä. Puppe ei (melko kattavasti tutkitusta suvustaan huolimatta) ole PRA-vapaa. Se kuitenkin hyvällä tuurilla saataisiin yhdellä DNA-testillä PRA-vapaaksi. Helpoin tapa olisi tietenkin tutkia se itse, mutta se ei juurikaan kerro sen sisaruksien statuksesta mitään. Myös sen täyssisarukset saataisiin suotuisan testin avulla vapaiksi mikäli Pena, Poju, Pami, Hupi tai Hessu saataisiin testattua PRA-vapaaksi. Mitä kauempaa sukutaulusta tuo testattu koira saataisiin, sen laajempi sakki voitaisiin todeta sukunsa puolesta PRA-vapaiksi. Ei tämä sen vaikeampaa ole!

Suhtautuminen PRA-kantajien jalostuskäyttöön vaihtelee paljon. Osa on sitä mieltä, etteivät ne ole jalostuskoiria lainkaan. Minä kuulun siihen sakkiin, jonka mielestä DNA-testit ovat työkaluja, eivät viikatteita, joilla koiria karsitaan jalostuksesta. PRA-on jäänyt kiikkiin ja me voidaan sitä nyt hallita. Muilta osin loistavien kantajien (jopa sairaiden) käyttö on mahdollista kun toisena osapuolena on PRA-vapaa koira. Sairaita ei tuolloin synny ja kantajuuden jatkajat voidaan seuloa DNA-testillä. En siis millään tavoin kykene tuomitsemaan kantajien käyttöä, mutta testaamattomien (itse tai suku kattavasti) käytön ilman jälkeläisten testaamista minä tuomitsen. Testaaminen on niin helppoa!

Kennelliitto ei vielä rekisteröi DNA-tuloksia, mutta tulevaisuudessa nämäkin lienevät arkipäivää KoiraNetissä. Sitä odotellessa meidän tulee vain luottaa eri rotujärjestöjen tietokantoihin ja tehdä omia piirroksia koiriemme sukutauluista.

Verinäytteethän tulee luonnollisesti ottaa eläinlääkärissä. Poskisolunäytteet voi tehdä kotonakin. Luotan omien pentueideni takana oleviin testituloksiin sillä olenhan itse ollut noita hyvin usein omin käsin rapsuttamassa (poskisolunäytteet) tai eläinlääkärissä niiden ottamista (verikokeet) todistamassa. En myöskään jaksa uskoa, että yksikään kasvattaja olisi niin ”sutki”, että huijaisi näissä testeissä. Mahdollisen huijaamisen löytäisi kuitenkin edestään ja koska rotupiirit ovat loppujen lopuksi hyvin pienet, olisi sakin hivutus sellaista, etten todellakaan haluaisi olla huijarikasvattajan housuissa. Mikäli joku huijaa tai on huijannut, kyllä se vielä selviää.

Suositeltavaa kuitenkin on, että toisinaan tehdää nk. testitestauksia. Eräänlaisia testereitä ovat omalta osaltani olleet Mintin ja Kustin testaamiset. Nämä oli tehtävä, sillä Kennel Club ei Iso-Britanniassa tuontikoirat on joka tapauksessa testattava vaikka niiden suku olisi kotimaassaan vapaaksi testattu. Heillä on siinä kyllä ihan hyvä pointti ja en välttämättä katsoisi lainkaan pahalla, vaikka meilläkin joskus tähän käytäntöön mentäisiin. Tiesimme jo Mintin ja Kustin PRA-vapaiksi sukunsa osalta, mutta olihan tuo mukava tietenkin vielä todistaakin.

Ihan ikiomaksi testeriksi pääsi tänään Katti. Arpa osui siihen, sillä se on omista koiristani se, jonka taustoista löytyy myös niitä koiria, joiden testitilanteissa en ole ollut mukana. Toivottavasti seuraavasta kuvasarjasta on apua ja kannustusta sille, joka suunnittelee oman koiransa testaamista. Korostan, että PRA-testaus on vain yksi monista tarjolla olevista testeistä. Terveydellisenä testinä tulollaan on DM-testi (Degeneratiivinen Myelopatia) ja lisäksi on olemassa roppakaupalla erilaisia turkkiin ja väriin liittyviä testejä. Ne otetaan ainakin Laboklinin poskisolunäytteen avulla aivan samalla tavalla.

Olen saanut Laboklinin testaussettejä ystävältäni Englannista, joten minun ei tarvinnut tilata niitä ennakolta. Tilaaminen on kuitenkin kuulemma maksutonta ja helppoa. Laboklinilla on suomenkieliset sivut osoitteessa: http://www.laboklin.fi, mutta itse olen toiminut jo aikaisemminkin Englannin sivujen http://www.laboklin.co.uk ohjeiden mukaisesti ja lähettänyt testit sinne. Testi maksaa 55 puntaa (vajaa 70 euroa). Testilapun ja poskisolunäytteiden (2 kpl) mukaan laitetaan shekki tai PayPal-järjestelmän kuitti ja lähetetään koko höskä kuplakuoressa Laboklin-laboratorioon. Suomessa eläinlääkärit voivat myös hoidella koko systeemin, mutta näissä testeissä on sitten tutkimuksen lisäksi hintana se käsipäivää lääkärille + näytteenottokulut.

Testinotto alkaa.

Tarvitaan kaksi testipuikkoa, puhtaat kädet ja koira joka ei ole syönyt mitään useampaan tuntiin. Koiraa kiinni pitävä avustajakin voi olla aika hyvä olla ainakin lähistöllä, jos meinaa rimpuiluksi mennä. Otetaan koirasta tukeva ote ja rapataan sillä pumpulipuikon näköisellä kapistukselta poskesta huulen alta tovi ja toistetaan sama toisella tikulla. Laboklinin ohjeen mukaan ei kauheasti haittaa, vaikka pikkuinen limakalvovaurio sinne huulen alle poskeen tulisikin, sillä se jos mikä antaa passelisti tarvittavan määrän DNA-näytettä. Suun pienet limakalvovauriot paranevat nopeasti.

Testipuikot laitetaan huolellisesti kuivumaan noin 2-4 tunniksi. Tarkkana pitää olla, etteivät ne joudu toisten koirien suuhun tai ota kosketusta mistään, mistä ne voivat saada jotain näytettä sotkevaa mukaansa.

Kun puikot ovat kuivuneet, täytellään tarpeelliset paperit ja liimataan testiputkiloihin tarrat, joista näkyy koiran ja omistajan nimi ja se tutkimus, mitä kyseisillä näytteillä tahdotaan tutkia.

Postiin viennistä ei ole kuvaa, mutta kuvitelkaa kuplakuori, jonne on tungettu nuo kaksi putkiloa, tuo käsin täytetty näytteenottopaperi (sen saa muuten tulostettua Laboklinin sivuiltakin) ja maksukuitti. Kuoren päälle on kirjoitettu Laboklinin osoite ja siinä on sopiva määrä postimerkkejä + priority-tarra.

Vastaus tulee sitten aikanaan sähköpostiini. Oletan sen olevan PRA-vapaa ;)

Jos nyt joku innostui ajatuksesta PRA-testauttaa koiransa, minulla on muutamia ylimääräisiä Laboklinin testisettejä.