Kiitoksen paikka

26 12 2015

Joulun aika ja siihen hiljentyminen on mahdollistanut asioita, joihin kiireisen syksyn aikana ei ole ollut mahdollisuutta. Yksi niistä asioista on ollut tämä blogi ja tänne tekstin tuottaminen. Asiaa olisi kyllä ollut kovastikin ja moni teema on pyörinyt mielessä. Siihen se on sitten jäänytkin ja osa noista asioista on jo pyörinyt niin kauas mielestä, etten niitä kyllä enää kiinni saa. Siispä myönnän nöyrästi, jopa tuumineeni koko blogin alasajoa, mutta josko kokeillaan vielä. Kirjoitetaan kun on asiaa ja aikaa pukea se sanoiksi. Ei paineita, ei aikatauluja. Ei aktiivista toimintaa, mutta toimintaa toisinaan kuitenkin. Annan itselleni luvan, että ei ole pakko jos ei a) ehdi, b) jaksa tai c) muuten-vaan-huvita.

IMG_7249

Aktiivisuus liittyy myös tämän blogikirjoituksen aiheeseen. Suunnittelin Corgiset-lehteen artikkelia/yhteenvetoa corgirotujen aktiviteettitilastoista eri harrasteiden parissa. Tätä varten katselin Suomen Kennelliiton KoiraNet-järjestelmää ja mietin kuinka tämän toteuttaisin. Valmista en vielä aikaan saanut, sillä sieltä puuttuu vielä loppuvuoden koetuloksia, mutta jonkinlaisen suunnitelman olen jo päässäni muodostanut siitä, mitä tuo artikkeli aikanaan tulee sisältämään. Siinä sivussa laskeskelin omien kasvattien osallistumisaktiivisuutta ja tulin hyvin hyvin iloiseksi, tyytyväiseksi ja kiitolliseksi tästä vuodesta, joka alkaa nyt olemaan ehtoopuolella. Oli suorastaan hämmentävää huomata, että KoiraNetissä tässä vaiheessa (24.12.15) olevista welsh corgi cardiganien tekemisistä kaikista, yhteensä 294 agility-, toko-, rallytoko- ja mejätuloksesta 40% oli kasvattieni tekemiä. Nämä tulokset ovat tehneet 12 eri BW-koiraa, joista 1 on kilpaillut kahdessa lajissa.

kaikki

Näistä koetuloksista vähintään yhden tasoluokkansa ykköstuloksen tai vastaavaan (Rally-toko HYV, agility nolla) sai taulukossa mukana olevien tuloksien perusteella 10 koiraa. Siis melkein jokainen kokeisiin osallistunut.

IMG_1540

Suvi ja Ellu (BW Duchess) saivat RTK-koulutustunnuksen syksyllä 2015

Koska olin hautautuneena KoiraNetin syövereihin, tarkastelin myös samalla Suomessa saavutettujen näyttelytulosten jakaumaa ja määriä. Näyttelyiden osalta tulokset ovat jo KoiraNetissä kokonaisuudessaan vuodelta 2015, joten näiltä osin tilastot ovat lopullisia. Cardiganeille kirjattuja näyttelytuloksia oli yhteensä 1111 ja näitä oli ollut tekemässä 326 koiraa. Näistä tuloksista 116 (9,6% kaikista) oli kirjattu yhteensä 31 Big-Wood’s kasvatille. Tämä oli kasvattajakohtaisesti aktiivisinta, sillä seuraavaksi eniten kasvattejaan liikkeelle saanut kasvattaja oli saanut näyttelytuloksen/-tuloksia 26 kasvatilleen. Aktiivista toimintaa toki sekin. Ei käy kieltäminen.

Eniten näyttelyissä käyneellä Big-Wood’s-koiralla oli vuoden 2015 aikana 10 näyttelyä (Suomessa) ja 1 näyttelyn käyneitä oli 8. Huomionarvoista oli myös se, että melko monessa näyttelyssä, jossa kasvattejani nähtiin, oltiin sitten liikkeellä isommalla porukalla ja niissä esitettiin myös kasvattajaryhmä. Eniten  meitä oli kerralla erikoisnäyttelyssä, jossa kehässä nähtiin 22 BW-koiraa. Se on piirua vaille neljäsosa kyseisen erikoisnäyttelyn kokonaisosallistujamäärästä. Käsittämätöntä, vaikka itse sanonkin!

Melko hyvinkin niissä näyttelyissä on mennyt. KoiraNet antaa helposti muutamalla hiiren klikkauksella koko rodun statistiikan tulosten osalta. Pientä käsityötä aiheutti vain laskea BW-koirien vastaavat luvut. Tämän puuhastelun jälkeen pylväät näyttävät seuraavilta:

nly_laatuarv

Voisi melkein sanoa, että meillä on tulostasolla mennyt hienosti ellei jopa loistavasti. Big-Wood’s koiria on osallistunut vuoden aikana 21 näyttelyyn. Näistä kahdessatoista olemme esittäneet kasvattajaryhmän ja joka kerran se on myös ollut ROP-kasvattajaryhmä. Erikoisnäyttelyn lisäksi BIS-kasvattajakehästä tuli sijoitus kaksi kertaa.

IMG_4338

Ylivieskan KV-näyttelyn BIS-4-kasvattajaryhmä (BW Triumph Renown, Scat Cat, Cute Marie ja My Igloo Ingo)

Suomen muotovalioksi ovat valmistuneet BW Bilberry, Ken On Kultaa, Graenous Grenade, My Ihq Indica ja Thomas O’Malley.  ROP-ruusukkeita on BW-koirille tullut 12 ja VSP-ruusukkeita 7. Sertejä on pokattu vuoden aikana 15 ja kansainvälisiä sertejä eli CACIBeja 14. Varasertejä ja varacacibeja en edes laskenut. Kaikesta näyttelykäynti- ja tuloslaskennasta ovat poissa myös tuontikoiramme Pontus ja Sisu, jotka keräsivät yhteensä 5 sertiä.

Ihan lopuksi korostan, että koe-, kilpailu- ja näyttelytulokset eivät ole omasta näkökulmastani alkuunkaan se tärkein asia koiran omistamisessa. Jokainen meiltä lähtevä koiranpentu lähtee ehdottomasti lemmikiksi ja seuralaiseksi ilman mitään velvotteita osallistua yhtään mihinkään järjestäytyneeseen koiratoimintaan. Tämän vuoksi olen kiitollinen siitä, että koirien omistajat ovat halunneet olla tällä tavalla omasta tahdostaan aktiivisia, kirjauttaa Suomen Kennelliiton tietokantoihin tuloksia ja näin ollen antaa paitsi minulle myös muille rodun harrastajille virallista tietoa. Ilmaistakaan se ei ole ollut.

IMG_5910 – Kopio

Jani ja Ilpo (BW Kulta Into Pii)

Kasvattajana olen ihan yhtä iloinen, tyytyväinen ja kiitollinen niistä kuvista, kuulumisista, tarinoista ja yhteydenotoista, mitä vuoden kuluessa olen saanut. Joulutervehdyksiä (kortteja ja sähköisiä kuvia) tuli runsaasti. Niistä välittyi aina se, kuinka rakas perheenjäsen se meiltä lähtenyt koira siellä omassa kotonaan onkaan. Sehän se on tärkeintä. Aina.

Big-Wood’s päivien 2015 osallistujia. Tämä on sitä parhautta kasvattajan näkökulmasta. Ollaan yhdessä koiriemme kanssa!

 





Alkusyksyä ajan tasalle

2 10 2015

Ei tästä blogin pitämisestä näytä enää tulevan mitään. Ei vaikka haluaisi. Jotain tarttee tehdä, joista ensimmäinen lienee se, että nyt tarttuu toimeen ja alkaa naputtaa. Aikaakin on, sillä viikon mittaiseksi suunniteltu lomareissu Englantiin (tästä tulee oma kirjoituksensa ihan pian – varmasti tulee) saikin pari lisäpäivää, kun syksyn puurtamisesta töissä on kertynyt tunteja jemmaan ja esimies ehdotti kotona oloa reissun jälkeenkin. Ensin ajattelin, että mitä tuota – töihin vaan, mutta kyllä hän ihan oikeassa oli. Olin ja olen loman ja paussin tarpeessa. Selvästi. Maanantaina sitten takaisin sorvin ääreen.

Edellisen päivityksen jälkeen on tapahtunut näyttely- ja koerintamalla kaikenlaista hassua ja hauskaa ja mukavaa. Tulospuolen asioita löytyy uutisista kotisivuilta. Niistä ei nyt sen tarkempia.

Kaverikoirailut

IMG_1714

Kesän aikana Piika, Kolli ja Kiisu ovat vierailleet pääasiasassa ulkoilmatapahtumissa. Nyt syksyn myötä ovat alkaneet myös nk. laitosvierailut. Kaikilla kolmella on takanaan käyntejä sen verran, että ne on huivitettu ja toimiviksi tapauksiksi todettu. Piika on koirana sellainen, että sen voi viedä mihin vain. Se ei luokittele ihmisiä sen perusteella mikä on ikä, vamman aste tai ymmärryksen taso. Kollin ja Kiisun kanssa olen vielä hieman etsivällä asenteella liikenteessä. Kiisu on koirista vierailuilla ”kiltein ja huomaamattomin”, mutta totesin sen toimivan oikein loistavasti vanhusten palvelukodissa. Se on pieni ja helppo nostaa mm. sänkyyn, jos näin halutaan. Ehkä tämä on sen kutsumus. Kolli ei vielä ole päässyt laitosvierailulle. Tai pääsi se, mutta vain pihalle. Autosta tullessa siitä jäi kourallinen karvaa käteen, joten en sitten kehdannut ottaa sitä sisälle karvaamaan ihan kaikkea. Onneksi oli Piika varakoirana auton jousilla. Kollin osalta siis arvailen edelleen. Kollihan ei kamalasti tykkää kantamisesta ja nostelusta (eikä minukaan selkäparka), joten ehkä vierailukohteet joissa on paljon vuoteessa olevia, eivät ole sille paras kohde. Lapsistahan se tykkää mahdottomasti, joten ehkä tämä osa-alue on sitten sen erikoisalaa tulevaisuudessa. Katsotaan. Pitää kuitenkin tunnustella ennen kuin päättää ja muotittaa koiransa.

IMG_5649

Vierailut ovat antaneet minulle paljon. En oikein osaa edes tätä kuvata sanoin. On liikuttavaa huomata miten paljon iloa ja hyvää mieltä oma koira voi antaa myös toiselle. Varsinkin palvelulaitoksissa vierailumme tuovat mukavaa vaihtelua siihen arkeen. En aina ole ihan varma onko se koira se päävieras, vai onko jo pelkästään päivärutiinin katkeaminen ja vieraideen (joilla nyt sattuu olemaan koiria mukanaan) saapuminen se iso juttu. No ihan sama se minulle on. Jutellaan sitten vaikka säästä, jos se hihnassani oleva koira ei kiinnostakaan, mutta juttuseuraa kuitenkin halutaan. Toisinaan taas pelkkä koiran katsominen on tuonut ikäihmisen kasvoille pilkettä ja hymyä, vaikka oma kommunikointikyky olisi jo kovasti heikentynyt. Lapset taas ovat niin ihanan vilpittömiä iloissaan ja suruissaan. Meidän koirien turkkiin on nyyhkytetty niin isovanhempien koiran kuolema kuin supatettu että meidän äitille tulee vauva vaikkei siitä saa puhua vielä… ja kaikkea siltä väliltä.

kksaloinen

Kaverikoiratoiminta on tuonut myös uusia tuttavuuksia, uuden ryhmän johon kuulua. Mukavaa sakkia ja erityisen mukavaksi sen tekee se, että kaikessa niin kilpailuhenkisessä koiraharrastustoiminnassa on tällainen ryhmittymä, johon kilpaileminen ei kuulu lainkaan. Toiminnassa mukana olevia yhdistää vapaaehtoistoiminta lemmikkikoiran kanssa. Se lemmikkikoira voi olla myös harrastus- ja kilpailukumppani, mutta se ei tee siitä ja sen omistajasta tässä toiminnassa yhtään sen kummempaa kuin kenestäkään muusta. Rentouttavaa. Jokainen on vain minä ja mun koira/koirat.

Aksa maistuu taas

Ehkä kaikkein siisteintä kesän aikana on ollut se, että agility on tullut takaisin viikkorytmiin ihan oikeasti. TuTun kanssa kisauran aloitus ja kahdessa viikossa kakkosluokkaan nousu, kesän aikana Marskin kanssa ohjatuissa agiharkoissa käyminen, treenikavereiden yllytys ja kannustus ja Femman kaivaminen ”naftaliinista” eläköitymään piirinmestaruuskisoista pistivät kroppaan sellaisen agikärpäsen, että melkein kokee taas olevansa nuori ja nätti. Tai no ehkei sentään (se on mahdotonta), ei enää samanlaista paloa kilpailemiseen tule koskaan kuin ”Konna-vuosina” oli, mutta kuitenkin agility on taas mukavaa ja alkukankeuden jälkeen sitä huomaa ehkä jotain vielä osaavansakin treeneissä. Kiisu, Tarmo ja Lystikin ovat harjoitusryhmissä vierailleet ja edistyvät takana olevien treenihetkien edellyttämällä tavalla. Kai sitä jotain tekee oikein.

tutuagi
Kuva: Petra Tiittanen

Luva on löytänyt kartturikseen minua pitkäpinnaisemman Satun. Hän on saanut Luvasta irti sitä tekemisen riemua, joka kohdistuu oikeisiin asioihin eli esteisiin siellä radalla. Tekemisen riemuahan Luvassa aina on ollut, mutta ei aina välttämättä niin keskittyneesti niihin juttuihin, joita minä sen eteen olen tuonut. Mun kanssa Luva tekee, Satun kanssa se nauttii ja tekee. Siinä on iso ero ja ihan voin sen vilpittömästi myöntää julkisesti.

luvaagi
Kuva: Petra Tiittanen

TuTun kanssa kuljetaan kerta viikkoon nyt Tupoksella Minnan treeneissä ja elämä hymyilee sillä saralla. TuTu on niin pätevä otus! Joka viikko ajelen treeneistä kotiin naama loistaen ja ylpeänä kuinka tuo otus ei ole vain nätti vaan myös toimiva pakkaus. Jos haaveeni TuTun pennuista toteutuvat alkuvuodesta 2016, Marski perii TuTun paikan ko. ryhmässä. Se on edistynyt sen verran hienosti, että uskon sen selviävän ryhmän treeneistä ainakin auttavasti.

Fyra kävi yrittämässä naftaliinista kaivamista Raahen kisoissa, mutta neljännellä esteellä totesin, että Fyran rata loppui siihen. Se vinkaisi pienesti ja hyppäsi huonosti ja minä ilmoitin tuomarille meneväni vain putket. Näin teimme ja Fyra otti vielä viimeisen hypyn omasta halustaan. Se oli siinä sitten se Fyran agiura. Femma tykitti viimeisenä kisaviikonloppunaan yliaikanollan ja kaksi yliaikavitosta. Kaikki virheet tein minä, Femma oli liekeissä. Yhteiset kurvit maistui mans… eiku mustikoilta (olen vähän allerginen mansikoille). Molemmat äffät jäivät nyt sitten ihan kokonaan eläkkeelle kisahommista. Kiitos Femma. Kiitos Fyra.

Wanhuskoirat

IMG_9557
Esko

Esko on poissa. Hou Hou ei enää kuulu meidän pihalla. Esko nukkuu nyt meidän pihalla kuusiryhmän juurella yhdessä 17-vuotiaan kissamme kanssa ikiunta. Eskon lähtö tuli nopeasti. Eräänä päivänä se ei vain laittanut toista etujalkaansa maahan eikä kipuun auttanut edes voimakkaat lääkkeet. Ei sitä kauaa mietitty. Tämä oli Eskon merkki siitä, että aika oli tullut. 13-vuotta on ihan hyvä elämänmitta arvokkaalle elämälle. Ikävä on, mutta sen yli menee kiitollisuus siitä kuinka ihana, mutkaton ja helppo koira Esko oli. Se sanoi kaikkeen ”joo”, ”okei” tai ”selvä juttu”. Sen ajatusmaailmaan ei kuulunut machoilut tai pullistelut tai talon tapojen kyseenalaistamiset. Esko ansaitsi vain parasta. Siksi se pääsi heti rauhallisesti uneen. Yksin ei tosiaan tarvinnut lähteä, sillä huulikasvainta sairastellut Musti(kki)-kissa makaa sen kainalossa ikiuntaan.

IMG_0203
Totti

Totti (Eskon isä) täytti 15 vuotta syyskuun alussa. Totti on köpö vanha höppänä, jolla on vielä elämäniloa vaikka askel onkin lyhentynyt ja aistit huonontuneet. Aina toisinaan hiipii mieleen väistämätön ajatus siitä, koska on sen aika. Toivottavasti Totti kertoo sen sitten ajallaan itse. En minä nyt mitenkään löydä syytä siihen, että kovasti vanha koira lopetetaan vain siksi, että itse lakkaa miettimästä asiaa. Eihän se ole enää nuori ja nätti se ei ole koskaan ollutkaan. Ei se lauko pitkiä lenkkejä eikä askel aina ole sujuva, mutta se liikkuu omalla köpö tyylillään iloisesti, kiertelee tontilla omat reissunsa, on elämässä mukana, komentelee ihmisväkeä palvelemaan itseään, syö ja nukkuu hyvin (ja oikea-aikaisesti) ja tekee tarpeensa ulos. Se kuulee kutsut pihalta sisälle ja pystyy liikkumaan sisällä törmäämättä esineisiin. Se kävi jopa synttäreidensä kunniaksi kahlailemassa meressä ja nautti kyllä kovasti tästä lahjastaan. Myös Tottin Aapo-veli juhli 15-vuotissynttäreitään, joten melko sissejä ovat nämä Tinkan ja BJ’n pojat olleet. Tuuti-siskohan lähti jo 1,5 vuotiaana sikiöaikaisen karsinooman uuvuttamana. Se oli ehdottomasti ihan liian aikaisin ja jäi jotenkin traumaattiseksi muistoksi mielen sopukoihin. Vielä edelleenkin koen, että Tottin vierestä puuttuu Tuuti, vaikka vettä on Pattijoessa virrannut tuon poismenon jälkeen jo melko paljon.

IMG_0357
Ella

Wanhuskolmikon, josta Eskon poismenon jälkeen tuli kaksikko, jäsen on myös kohta 12-vuotias Ella. Sillä on toukokuun alusta saakka ollut korvamysteeri. Joku kohta korvakäytävässä vuotaa pienesti verta koko ajan eikä syytä löydy. Asia pysyy kurissa tietyllä korvahuuhdecocktaililla eikä korva ole kipeä tai haittaa Ellan edelleen villiä ja pentumaista menoa mitenkään. Jotenkin tuo mysteerijuttu ei yllätä, sillä Ellan elämä on ollut aina täynnä niitä mysteereitä ja uusia jatko-osia elämälle. Tilannetta seurataan ja korvaa putsataan cocktaililla päivittäin. Ei tuo nyt itselle niin iso vaiva ole kun ei näytä olevan Ellallekaan.

Piika ja Femma täyttävät tässä loppuvuodesta  10. Fyran kymppi tulee täyteen keväällä. Niitä en pidä vielä wanhuksina sanan varsinaisessa merkityksessä. Kahden ensimmäisen kohdalla olen vieläkin hämmentynyt, että ne ovat nk. veteraaneja, vaikka uusi veteraanisarja kolkuttelee jo 8-vuotisrajaansa ensi vuonna. Näitä koiria ovat Katti ja Luva. Aika juoksee ja pentupentukin vanhenee. Pakko myöntää.

Vanhat koirat ovat samaan aikaan niin rakkaita ja rasittavia. Rakkaiksi ne tulevat vuosien aikana ja rasittaviksi vanhenemisen myötä. On juurtuneita omia tapoja, joista pidetään kiinni ja palvelua osataan jopa vaatia. Tuo on kuitenkin rakastettavampaa kuin rasittavaa. Eniten rasittavammaksi koen sen kokoaikaisen menettämisen pelon. Nyt kun meillä tämä menettäminen on niin tuoreessa muistissa, niin onkohan tuo menettämisen pelko juuri syynä siihen, että niin moni koirankasvattajaksi tai tosiharrastajaksi itseään kutsuva dumppaa vanhat koirat eläkekoteihin väittäen, että koirilla on siellä parempi. Silloin niitä ei tarvitse sitten olla suremassa päivittäin kun eron hetki alkaa lähetä. Sitä voi vain heitellä muistovärssyt kotisivuilleen ja vastaanottaa facebookissa osanottoja. Olla niin mahdottoman surullinen kokematta sitä surua konkreettisesti ja jopa etukäteenkin. Aito suru, viimeisen unen päätös ja lopullinen menetys jää ”eläkekodin” tehtäväksi, samoin usein myös mahdolliset vanhuskoiran hoidosta aiheutuvat konkreettiset lisäkulutkin ennen tätä lopullisuutta. Sen jälkeen taas eläkekodissa koittaa se aito tyhjyys. Kasvattaja vain poistaa ”osaomistuskoiransa” kotisivuiltaan tai siirtää sen poisnukkuneiden sekaan. Tosi surullista?

Ehkä tämä nyt oli aika kärjistettyä ja osin omalla surulla väritettyä, mutta mielestäni kyllä ihan asia, joka aina toisinaan pitäisi nostella pöydällekin. Onko nk. eläkekoti koiran mielestä teemana sellainen elämänmuutos kuin me ihmiset eläkkeenä ymmärrämme? Osaako koiralaumassa asustellut ja siitä elämässään seuraa ja tukea saanut koira arvostaa heti omaa sohvaa ja jakamatonta huomiota ihmiseltä? Vai elääkö se sittenkin vain tässä ja nyt periaatteella ja toteaa, että hyvä sohva ja kas ruokakuppikin löytyy? Jos vaihtoehtona on huono elämä koiralaumassa unohdettuna, niin ehkä se kodinvaihto, kutsutaan sitä nyt sitten tosiaan vaikka eläkekotiin muutoksi, on koirallekin parasta. Onko kuitenkin koiran koko elinkaaren järjestäminen sille tutuissa oloissa ihan mahdoton ajatus? Tuskinpa noihin oikeita ja vääriä vastauksia on ja muutoksen kokeminen on myös koirayksilökysymys. Meillä vain pääpiirteissään pyritään omat koirat saattelemaan myös hautaankin. Mielestämme ne ovat sen ansainneet.





Minne se loman loppu katosi?

24 08 2014

Kesälomaa on jäljellä enää muutama päivä. Lomanaloitushässäkän (pentujen syntymä, Siikajoen näyttely, BW-päivät ja reissu maailmanvoittajanäyttelyyn) jälkeen kuvittelin lomailevani niin kuin ihmiset yleensä lomailevat rentoutuen ja vapaa-ajasta nauttien. Ei pitäisi kuvitella! On ollut niin kiireistä ja touhun täytteistä tämä pari viikkoa, että onneksi olen ollut ”lomalla”. En meinaan olisi siihen väliin ehtinyt mitenkään töihin.

Pentuset on yksi työllistäjä. No sehän oli tiedossa jo siinä vaiheessa kun niitä alulle laitettiin – ei siinä mitään. Piiperoiset eli Pygmit on nyt 3 viikkoa ja risat. Kovasti opettelevat leikkimään, murisemaan ja haukkumaan. Ruokinta on vielä ollut täysin äitikoira Halon varassa, mutta kai tässä pitää alkaa niille esittelemään piakkoin ensimmäisiä jauhelihamaistiaisia. Tuo pentue on kummallisen tasainen. Nopeasti katsoen erotan sieltä kolme pentua (nk. Pikku-Eskon eli Askon, Irma-Itsepäisen ja vaaleimman ja pienimmän pojan, jota kutsumme työnimellä Simo-Sisukas). Muiden osalta joudun aina turvautumaan tarkempaan niskamerkkien tarkasteluun. Onhan niissä toki sävyeroja, mutta ei siihen kiinnitä huomiota ensisilmäyksellä.

Halo on suoriutunut urakastaan hienosti. Ruokaa se vetää sisäänsä viisinkertaisesti normimäärään verrattuna, mutta siinäpä vetää. On sillä yhdeksän hyvää syytäkin tälle ruokamäärälle.

Nyt lähiaikoina alkaa jännät ajat kun kotikokelaat alkavat käymään näytillä. Kaikkien osalta ei ole vielä tulevaisuutta lukkoon lyöty ja tilanne on vielä avoin ja elävä. Muutaman kodin kanssa on jo varaukset vahvistettu, mutta edelleenkään ei ole tiedossa kuka on kenenkin tuleva koirakumppani. Hieman on vielä pieniä nämä sellaisiin päätöksiin kun yksilölliset erot käyttäytymisessä ja temperamentissa alkavat vasta pikkuhiljaa muotoutua. En ole koskaan voinut ymmärtää, miten joku voi jo vajaa viikon ikäisestä päättää, että tämä on varmasti sinun ja tuo teidän koira. Tai no – jos valintakriteeri on vain väritys ja sukupuoli, niin kai se sitten on mahdollista. Okei – omani olen monesti valinnut synnytyksen yhteydessä, mutta kyllä se valinta on tehty ja vahvistettu vielä moneen kertaan ennen luovutusikää. Ei se pelkän syntymän varassa ole, vaikka siellä usein se ahaa-elämys jonkun pentusen kohdalla tuleekin.

Pentujen 3-viikkoiskuvia latasin tänään kuvagalleriaani: 
http://jofli.kuvat.fi/kuvat/Pentukuvia/Hey3weeks/

Maailmanvoittaja TuTun juhlat oli ja meni. Meillä kävi ihania vieraita ja iltaa istuttiin aamun pikkutunneille saakka. Kiitos kaikille yhdessä ja erikseen. Tarjolla oli suolaista ja makeaa ja ”kuuluisaa” nestemäistä omenapiirakkaa, joka ei sopinut autoilijoille. Kakun tilasin Pienestä Pullapuodista. En yhtään tiedä mistä Janette sai vihiä, etten ole välttämättä perinteisen kermakakun suurin ystävä. Ainoa mitä sanoin, oli, että mokka olisi makuna kiva. No, ennen juhlia kotiin kuljetuksena meille tuotiin hyydytetty mokkakakku, joka sai päälleen muutama vuosi sitten Minnan loihtimat ja säilytetyt corgifiguurit. Voin sanoa, että kakku oli taivaallisen hyvää!

Illan aikana saimme vielä yhden syyn nostaa maljoja. Oulunsalossa torstaista saakka agilitylainassa ollut Katti (BW Catwalk) oli kipittänyt Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirin mestaruuskisoissa Pian kanssa Lakeuden koiraharrastajien joukkueessa nollan ja joukkue oli voittanut piirinmestaruuden. Samaisessa joukkueessa juoksivat myös Pian Kätyri (BW Nobody’s Fool), Julian Tove (BW Catowice) ja russeli Diego, jota ohjasi alla olevan kuvan takana oleva Katri Pintamo-Kenttälä. Supersiistiä! Katti lainaa mielellään Piaa toistekin ohjaajakseen kun näyttää tuo yhteinen sävel liki harjoittelematta jo löytyneen.

Raahen Seutu halusi tehdä jutun raahelaisista maailmanvoittajista. Viidakkorumpu laitettiin soimaan ja paikalle saatiin tietääksemme kaikki Raahen alueen maailmanvoittajat; kaksi veteraanimaailmanvoittajaa ja neljä maailmanvoittajaa. Juttu julkaistiin torstaina 21.8. ilmestyneessä lehdessä, joka näemmä jaettiin jokaiseen kotiin olipa lehden tilaaja tahi ei. Seuraavana päivänä kauppareissulla tuossa Pattijoen kylällä ihan ventovieras täti onnitteli ja lähetti silityksiä menestyneelle koiralle. Oli jotenkin hassua mutta samalla mukavaa, että lehdestä oli luettu muutkin kuin ikävät koiriin liittyvät uutiset. Niitä koirankakka ja -purujuttujahan aina toisinaan lehdissä isolla otsikoidaan. Alla kuva Raahen Seudun sivusta. Kuvaa klikkaamalla aukeaa isompana tiedostona. Jutun kirjoittaja on Kristiina Tuikkala ja kuvat otti Vesa Joensuu.

IMG_5150

Viime torstaina sairastui sitten Esko. Sille tuli kamala ripuli ja perjantaiaamuna se oli jo niin mahastaan kipeä, ettei se halunnut enää nousta ylös ilman auttamista. Se kyllä käveli ja ravasikin, mutta se näytti joka solullaan, että kovasti sattuu. Vesiripuli oli jo muuttunut kiinteämmäksi, mutta se sontavelli oli liki kirkkaan keltaista, sellaista curryllä värjättyä. Sain sen juomaan aika hyvin veden ja AB-piimän sekoitusta, mutta sen 12 vuoden ikä ja kova mahakipu saivat minut kiikuttamaan sen eläinlääkäriin. En halunnut odotella ja kokeilla kotikonstein yli viikonlopun. Katariina otti Eskosta verikokeita, pisti kipulääkettä ja Esko laitettiin heti Tylosin-kuurille. Iltapäivän aikana tuli tulokset verikokeista ja niissä ei ollut mitään muuta moitittavaa kuin ihan aavistuksen koholla olleet tulehdusarvot. Kuopioon lähtenyt haiman toimintaa mittaava verikoe valmistui lauantaina ja kas kas – kertoi, että Eskolla oli haimatulehdus. Se selitti voimakkaan mahakivun, keltaisen ulosteen ja ripuloinnin. No – hoito oli kuitenkin likimain sama kuin se olisi ollut voimakkaassa suolistotulehduksessakin. Ruokavalio vähärasvaiseksi, kipulääkitystä ja tukitoimena antibioottikuuria. Lisäksi nesteytys, josta ei tarvinnut Eskon tapauksessa huolehtia kun se joi itse hyvin.

Eskon tilahan parani huomattavasti jo perjantaina alkuillasta. Tämä tosin selittyi kipupiikillä, josta se meni vähän hassuksi. Lauantaina kipupiikin teho oli kuitenkin jo loppunut, mutta Esko oli jo likimain oma itsensä. Kipulääkkeeksi ensin määrätyn Tramalin sijasta vaihdettiin Litalgin, joka ei sekoittanut Eskon nuppia yhtään. Litalginia ei kuitenkaan voi antaa päiväkausia, joten tässä alkuviikosta kokeillaan josko menisi ilman lääkettä. Toivottavasti onnistuu.

Nyt tilanne on se, että Esko syö, juo, nukkuu, ulkoilee ja touhottaa. Ei sitä uskoisi kipeäksi. Uloste on edelleen kellertävää liejua, mutta ehkä se hivenen on siihen perjantaiaamuiseen verrattuna tummunut. Ruokana sillä on oikein pehmeäksi keitettyä puuroriisiä, broilerinsuikaletta, raejuustoa ja AB-piimää. Ruoka-annokseen lisään vielä vettä päälle, jotta saisin siihen varmasti tarpeeksi nestettä sisään. Ensi viikolla lisätään ruokavalioon ”haimavammaiselle” passaavaa diettinappulaa ja jatkossakin Eskon ruokavaliosta tulee todella vähärasvainen. Nettitietämyksen mukaan haimatulehduksen sairastaneen koiran ruokavalion tulisi olla rasvaprosentiltaan alle 10% ja tulehdus uusii helposti. Toivottavasti tämä selätetään näillä toimilla, eikä Eskon tilan takana ole mitään kovasti vakavaa. Onneksi maksa- ja munuaisarvot olivat primat, eikä verikokeissa ollut mitään muutakaan kummajaista, joten toivossa elellään.

Mikä tämän sitten aiheutti? No kun en tiedä, arvaan vain. Yksi selittävä tekijä voisi olla se, että menin onneton heittämään sille tiistaina ruokaan kourallisen silkkaa puhdasta ihraa. Taisi olla ihan liian rasvaista ja ihan liikaa. Yksi haimatulehdukseen helposti sairastuva koiraryhmä on jouluisin kinkun rasvat pöllineet koirat. Liekö tällä ihramällillä ollut osuutta asiaan sitten Eskon kohdalla. Ehkä tai ehkä ei. Toinen mielenkiintoinen seikka on myös se, että näitä haimatulehduksia on nyt diagnosoitu täällä Raahen alueella useampi. Tarttuvaa se tuskin on kun koirissa ei ole mitään yhteistä tekijää, mutta onko kyse vain alidiagnosoidusta sairaudesta, jota nyt on keksitty oirehtineilta koirilta tosissaan tutkia? Onko moni koiran ripulitauti suolistoperäistä vai olisiko se sittenkin haimaperäistä jos verikokeella tämä testattaisiin?

Perjantaina meille tuli kovasti odotettu uusi asukki. ReQ-kissa on ”puhdasrotuinen” pirttikosken pihakissa. Sillä on äiti ja veli. Sen isäkissaa voidaan vain arvailla. Todennäköisesti se on lähistöltä auton alle jääneenä löytynyt harmaa pitkäkarvainen kollipoika. ReQ (lausutaan Rekku) on 12-viikkoa iältään ja sukupuoleltaan tietenkin… tyttö. Se varattiin jo ennen syntymäänsä, kun meidän 16-vuotias Musti (tyttökissa sekin) kävi keväällä heikossa hapessa ja oli pelko että jäädään vallan kissatta. No kissallahan on monta henkeä ja Musti on käyttänyt niistä vasta yhden tätä aikaisemmin. Silloin se tappeli harakan kanssa, sai pahasti osumaa ja nosti liki 40 asteen kuumeen. Eläinlääkärireissun, kipeän yön ja puolivaloilla menneen päivän jälkeen se kuitenkin päätti jatkaa elämäänsä aina tähän kevääseen saakka, jolloin se vain näytti siltä että ikä tekee tehtävänsä ja se hiipuu pois. No ei hiipunut. Tuli takaisin entistä ehompana ja kas – yhtäkkiä meillä onkin kaksi kissaa. Niitä ei vielä ole toisilleen esitelty, mutta kyllä tässä ehditään.

ReQ on tosi reipas, leikkisä pikkukissa. Se saa mahtavia kissanpentukilareita ja pinkoo sata lasissa päättömästi. Kyllä yhteen kissanpentuun mahtuu elämänriemua! Jennin se on ominut kokonaan omaksi ihmisekseen ja sen majapaikka onkin aluksi pääasiassa Jennin huone. Koiriin totuttaminen on aloitettu Eskosta. Sinällään koirat eivät ole ReQlle vieraita, sillä se on perheestä, jossa on kaksi koiraa.

Englantiin lähtöön on enää kuukausi. Siistiä! Oikeastaan loman loppuminen ei harmita niin paljon kun tietää, että viikon ylityöloma on tiedossa alle kuukauden kuluttua. Lähtö on Tarjan kanssa 24.9. illalla Helsingistä ja paluu keskiviikkona iltamyöhällä 1.10. Reissun kohde on CWCA:n erikoisnäyttely ja tarkoituksena ystävien tapaaminen. Tuliaisiakin tuodaan ja toivottavasti sellaisiakin, että niistä on iloa pitkäksi aikaa. Tällä hetkellä tuliaistilanne näyttää lupaavalta. Toivottavasti sama kehitys jatkuu.

 





Kevät nippuun

1 06 2014

Maaliskuun alusta saakka on aika juossut jotenkin kovempaa kuin on älynnytkään. Moni asia, joka alkuvuodesta tuntui kaukaiselta ajatukselta, on nyt takanapäin. Pitää ynnätä niitä tähän, jotta ei itseltä unohdu.

Crufts 2014

Nähty ja koettu. Paras koira voitti rodun ja kansainvälinen junior handler -kilpailu oli koirantuojan vinkkelistä katsottuna erittäin mielenkiintoinen. Eileenin luona oli mukavaa ja rentouttavaa ja Tarja-Murun kanssa reissaaminen jälleen kerran hauskempaa kuin kuin kukaan teistä voi kuvitellakaan. Hotelliseurueellemme annan myös pisteitä 10 ja plussan päälle.

Kuvia reissusta löytyy [kliks]

Pääsiäinen Englannissa

Koska ystävänpäivä vietettiin Hannan kanssa Univetin klinikalla Untoa hyvästellessä, päätettiin me samana iltana varata lennot Englantiin pääsiäiseksi – halvalla kun semmoiset vielä sai. Tässä vaiheessa ei ollut vielä muuta tietoa, kuin että Minttu-Untontytär oli tiineenä ja että pääsiäisenä nuo pentuset olisivat 5-6 viikkoisia. Minttu ei pettänyt luottamustamme ja minun Cruftsin reissun aikaan se synnytti Pikku-Unton ja sille vielä sisarusparvea.

Ryanairin puoli-ilmaisin siivin me sitten pitkäperjantaina lennettiin Englantiin ja tavattiin ”Boris The Animal” ensimmäistä kertaa. Eipä siinä olisi järkipuhe auttanut, vaikka se olisi ollut nelisilmäinen tai kuusijalkainen. Se oli Hannan Pikku-U ja sillä selvä.

Boris The Animal matkusti Suomeen toukokuussa ja sai täällä nimekseen Sisu. Ensimmäisenä iltana omassa kodissaan se painoi päänsä pappansa uurnan laatikon viereen, huokaisi ja nukahti. Puuttuva palanen ei enää ollut hukassa. Sisu oli NIIN siinä.

Miki

Miki-Miekkoselle tuli motorisia ongelmia reilu kuukausi sitten. Aluksii vain minä näin ne (jostain merkillisestä syystä havainnointikykyni noissa asioissa on aika herkillä) ja lopulta näkivät muutkin ja poistivat minulta luulotautisen leiman. Mikin takaosa ei tiennyt mitä pää halusi sen tekevän. Se oli voimaton ja tarvitsi apua. Tuttu juttu ja konstit on tässä talossa tiedossa. Miki alkoi toipua ja kaikki näytti valoisalta. Kyllä se siitä… vaan eipä se siitä sittenkään. Isomman eteenpäin harppauksen jälkeen tuli aina takapakki ja lopulta kunnon romahdus. Miki sai lopulta nukahtaa kotonaan koivun alle ja lepää nyt täällä meillä ison kuusen juurella siellä missä niin moni muukin meidän rakas lemmikki. Vanhempien koirista lähtöjärjestys oli tyystin ja täysin epätodellisen väärä, sillä kohta 15-vuotias elämän kolhima Donna vielä mennä porskuttaa onnellisena dementikkona.

Kiitos ja anteeksi Miki!

MIKI2

Erkkari

Pohjois-Suomen alaosastolle pointsit – me tehtiin se! Järkättiin hieno erkkari ja se ei oo meidän vika eikä häppee, ettei sinne ihan kaikki osanneetkaan tulla. Ne jotka tuli, saivat varmasti viettää mukavan päivän ihan kelvossa kelissä. Omista kasvatinomistajistani ja ystävistäni olen erityisen ylpeä ja kiitollinenkin. Ilman heidän apua ja tukea, ois päivä ollut varmasti hyvinkin erilainen.

Päivän tulokset löytyy jo netistä, joten niistä ei sen enempiä. Meidän poppoolle ropisi menestystä enemmän kuin kottikärryihin mahtui. Parasta päivässä oli kuitenkin se, että me kaikki isomettäläiset vedettiin sitä yhtä narua ja kaikki auttoivat ja kannustivat toinen toistaan. Minä en ainakaan olisi selvinnyt ilman teitä! En yhtään tiedä mitä päässäni liikkui ilmoittaessani kehään toistakymmentä koiraa, mutta onnellinen nyt jälkikäteen olen siitä, että sen tein.

Yksi päivän suuria juttuja oli Jennin rohkaistuminen koirien esittämisessä. Saattaa kuulostaa pikkujutulta, mutta näin äiteen vinkkelistä se ei sitä alkuunkaan ole. Se lapsen ilo ja riemu, minkä hän koki saadessaan esittää itseään 2-vuotta vanhemman Jolan aina ensikierroksista BIS1-veteraaniksi saakka, oli jotain sellaista jota ei voi edes kuvailla. Ne hetket on kuulkaas täällä eletty moneen kertaan uudelleen ja Jolan ruusukkeiden sijainti omassa huoneessa on tarkkaan mietitty. Jenni esitti myös Pawelin luokkavoittoon, Eskon paras uros -kehässä, Kiisun ROP/VSP -kehässä ja luotsasi TuTua kasvattajaryhmässä. Joo – enää ei tartte Jenniä anella avuksi. On sitä ihan vapaaehtoisesti.

 Oulu KV

Koska kevään aikana ei olla näyttelyitä isommin harrasteltu omien koirien kanssa ja Oulun KV:ssäkin oli harvinaista herkkua kasvattajatuomarin muodossa, päätettiin sinnekin lähteä vähän isommalla revohkalla kuin tavallisesti. Täsmäiskuksihan sekin päivä lopulta meni. Edellispäivän erkkarivoittaja Marski oli taas ROP 52 ilmoitetun cardin joukosta ja parhaaksi nartuksi kruunattiin Marskin Buttercuop-emä, josta tuli samalla keikalla muotovaliokin. Kyllä – Buttercup tuli valioksi veteraaniluokasta, mutta näyttelykäyntien sijasta se on keskittynyt kahteen pentueeseensa, niistä palautumiseen ja lemmikkinä hengailuun. Tämä oli Buttercupin 10. näyttely Suomeen tulonsa (loppuvuosi 2009) jälkeen, joten melkein sanoisin, että helepolla päästiin vaikka ajallisesti aikaa kuluikin.

Kennelliiton valtuustoseminaari ja valtuuston kokous

Kennelpiirin varavaltuutettuna napsahti nakki eli matka Suomen Kennelliiton valtuustoseminaariin ja valtuuston kokoukseen toukokuun lopulla. Seminaari oli Kennelliiton 125-vuotisjuhlasellainen ja pääpuhujana oli kanadalainen Brenda Bonnett, joka esitteli meille maailmanlaajuista koiratietopankkia. Saimme myös kuulla missä mennään yleisen Kennelliiton jalostusstrategian toimenpiteissä ja mitä Kennelliitolle kuuluu. Sunnuntaina tehtiin sitten viisaita ja likimain yksimielisiä päätöksiä ja hyväksyttiin mm. yksi uusi rotujärjestö. Viikonlopun viihtyvyydestä kiitos huonekaveri Pirittalle.

Pentusia?

Kevään aikana se lähti aika äkillisestä älynväläyksestä ja nyt ollaan astutuspuuhissa parhaillaan. Halon sulhaseksi valikoitui Meidän Misiun tyttärenpoika Aunus, jonka emän suku on itselle enemmän kuin tuttua ja jonka isääkin olen kerran yrittänyt itse käyttää, mutta väärään aikaan oltiin liikkeellä silloin ja tyhjää oli äitiehdokas täys silloin. Aunus tuli meille viikko sitten hoitoon ja tämän mahdollisuuden arvostan todella korkealle. On ihan ensiarvoisen tärkeää päästä tutustumaan käyttämiinsä uroksiin muuallakin kuin nettisivujen kuvagallerioiden tai KoiraNetin antamien tietojen välityksellä. Tämän hetken huomiot ovat, että Aunuksella ja Halolla ei miltään vinkkeliltä tarkasteltuna ole samoja virheitä. Virheettömiksi en kumpaakaan toki väitä.

Aunus on mukautunut meidän arkeen mutkattomasti. Sekä Jenni että minä ollaan juostu sen kanssa agia kentällä ja palkkauksen osalta se tuntuu olevan lelumiehiä. Paras palkka on 2m juuttiköysi ja ei… ei irroita ihan helpolla käskystä. Nukkuu yönsä ja syö hyvin. On pesty, puunattu ja puhuroitu nätiksi, kuvattu ja kuljetettu kylillä. Lapin miäs selviää asioista hyvin ellei jopa erinomaisesti. Se on rauhallisempi kuin Halo ja anatomisesti sen parhaimmat ominaisuudet ovat juuri niitä mitä Halo tarvitsee; etuosa, rungon ja rintakehän pituus sekä luuston vahvuus ja tassujen pyöreys. Luonneominaisuuksien osaltakin nämä täydentävät toisiaan. Aika sitten näyttää yhdistyykö asiat pennuissakin, vai jäävätkö nämä vain omiksi mietteiksi.

Homekorviin sekaantuminen

Noni, nyt se sitten on totta. Mulla on blue merle, oikeastaan sen puolikas. Se on erikoisin äitienpäivälahja ikinä! Ei se meille asumaan muuta, mutta saattaapa joskus ehkä vierailla täällä tyttöjen luona jos vain terveystulokset sellaiset visiitit sallii. Vesseli tottelee nimeä SukuLakuToffo (kyllä, oikein luettu) ja sen kotiosoite on Vihteljärventie, Kankaanpä. Virallinen nimi on Handskes Hotter Than Hell ja se on meijjän Woodyn poika.

Kesän jatkot

Kesäkuun puolessa välissä suunnataan Tromssan näyttelyyn mukavalla seurueella. Maailmanvoittajanäyttelyyn ilmoittautumiset on vielä tekemättä, samoin heinäkuisen Oulu KV:n. Elokuulle on suunniteltu Isometsä-päiviä ja Siikajoen ryhmänäyttelyä, mutta Halon ja Aunuksen onnistumisprosentti voi pikkuisen säätää tämän viikonlopun kuvioita ja vaikuttaa jopa maailmanvoittajanäyttelyreissun laajuuteen. Agikisoja ei ole suunnitteilla. Testataan ensin kropan kestoa ja opetetaan Jenniä ohjaamaan koiria, jos minusta siihen ei enää ole. Kyllähän mä tänään juoksen, mutta sitten huomenna en enää kävele kuin kaksin kerroin ja jalat turrana. Huomisen pelossa, jätän siis juoksemiset tänään vähemmälle. Ärsyttävää!

 





Nyt saa huokaista

19 07 2013

Kesälomani on viimein tainnut kääntyä vaiheeseen, jossa oikeasti ollaan lomalla. Nyt oikeastaan huomaa miten väsynyt sitä onkaan ollut. Sitä nukkuu kellonympäryksiä ja silti pitää ottaa vielä nokoset. Mitäänhän tällä päivärytmillä ei aikaiseksi saa, mutta onko aina pakkokaan? Vielä kaksi viikkoa tätä ihanuutta on edessäpäin ja vielä varastoonkin jää päiviä pidettäväksi.

pentusetlajassa

Huoli pentujen selviämisestä ensipäivistä ja ensimmäisestä viikosta on takanapäin. Kaikki 7 ja Vitsi-emo voivat nyt 2,5 viikkoa synnytyksen jälkeen loistavasti. Pennut harjoittelevat leikkimistä ja Vitsi hoitaa niitä järkevästi. Se ei uhraa pennuilleen koko elämäänsä, vaan nauttii myös omasta vapaa-ajastaan. Pennuilta ei kuitenkaan puutu äitikoiran hoivaa eikä huomiota. Vitsi on niille läsnä kun tarvis niin vaatii. Mielestäni hyvin järkevän emon ominaisuus, harmi vain kun tästä ominaisuudesta Vitsin osalta nautitaan vain tämän yhden ainokaisen kerran.

Isompien koirien kanssa ollaan harrasteltu yhtä sun toista, muttei mitään oikeastaan tosissaan. Tai no – jos tosissaan oloksi lasketaan hillittömän mukava reissu heti kesälomani aluksi Jällivaaraan Armi ja Piippa belggareiden ja niiden ruokkijoiden kanssa, niin sitten ollaan kai tehty jotakin tosimielellä. Minulla oli mukana Marski ja täysin karvaton TuTu. Näillä neljällä koiralla me tuotiin tuliaisina seitsemän titteliä, kaksi ROP-ruusuketta ja yksi VSP-sellainen. TuTusta tuli Kansainvälinen, Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio, Marskista Ruotsin ja Pohjoismaiden muotovalio ja Armista Kansainvälinen ja Ruotsin muotovalio. Piippa-Armintytär oli vain muuten erinomaisen kaunis ja haki omat tittelinsä viikkoa myöhemmin Piteåsta Armi-emon kääntäessä kylkeä kotisohvalla Haukiputaalla. Onnea Ansku ja Mika!

Oulun näyttelyssä meidän ruokakuntaa edusti vain kasvattajaluokan ”varakoiraksi” ilmoitettu Esko. Onneksi kasvatinomistajat olivat aktiivisempia ja varsin erinomaisia tuloksia sieltä tulikin. Itselle ihan ykkössykähdyttävää oli kun Jenni halusi viedä itsensä ikäisen Eskon kehään lauantaina. Tytär voitti äiteensä (esitin Untoa) ja lopulta nosti Eskon vielä paras uros kehässä sijoitukselle 4. Sunnuntaina olin itse Eskon remelin päässä ja tuolloin PU-sijoitus oli sitten kolmas. Molempina päivinä Esko hävisi ROP-veteraanin valinnassa Tio-Femmanemälle ja molempien päivien VSP oli Helka-Femman-Ja-Unton-tytär. Hiski (sarjaa Upulit UntoxRinja) sai molempina päivinä varasertin. Sen Luna sisko sai lauantaina ERI:n ja Kupuleiden (KentsuxKatti) Tölkki lauantaina EH:n ja sunnuntaina ERI:n & SA:n. Halo esiintyi eka kerran avoimessa luokassa ja sai hienosti ERI:n lauantaina. On se sekin vain hienosti vahvistunut kropaltaan!

Sunnuntaina kaljut Kolli ja Kiisu olivat mukana tapaamassa Tölkki-veljeään. Pitihän siitä kuva tietenkin napata. Oulun näyttelystä on otettuna melko paljon kuvia sekä Päivin että minun kameroilla. Kuvaajat vaihtuivat kameroiden takana melko tiuhaa, joten ei ole mitään tarkempaa tietoa siitä kuka otti minkäkin kuvan, mutta pääasia että tilanteet tuli ikuistetuiksi. Kuvat löytyvät Facebookin julkisesta hakemistosta *kliks*

Maanantaina 15.7. täällä juhlittiin Eskon (ja samalla sisaruksiensa) 11-vuotissynttäreitä. Juhlakalu oli hyvin mielissään putkensuorituspalkkana olleesta ”täytekakustaan”.

Treenirintamalla on ollut pikkuisen hiljaista, mutta Tarmon kanssa on skarpattu tokon ja agin kanssa. Tokossa ollaan harpattu nöyränä vähän taaksepäin ja alettu purkaa seuraamista osasiin ja noutoa treenataan nyt ensimmäisen kerran niin, että jopa ehkä ajatellaan mitä tehdään tai mitä ei ainakaan tehdä. Agilityssä päätin että se aikanaan kesken jäänyt pujottelutreeni viedään nyt loppuunsa ja melko hyvällä mallilla nyt ollaankin. Videon upotus ei onnistunut, mutta tässä linkki FB-videoon. Näkyy kenelle näkyy, jos ei näy ja niin kovin kiinnostaa, niin pyytää sitten FB:ssa vaikka kaveriksi.

Fyran, Luvan, Katin ja TuTun kanssa agirataa on juostu muutamia kertoja ja kyllä ne kaikki kulkee hyvin. Minäkin kuljen kohtalaisesti aina sinä samana iltana, mutta seuraavana päivänä selkäparka muistuttaa olemassaolollaan ja polvi turpoaa edestä ja takaa. On sitä romuna. Suututtaa.

Femma on ollut agiliidoista nyt vähän sivussa kun sillä on ollut verikorvavaivaa tässä kevään aikana. Nyt on korva parantunut, mutta kyllähän siitä näkee, ettei se enää normikorva ole. Tuskin se kuitenkaan sen mahdollisia veteraaniluokassa käyntejä tulee haittaamaan, mutta tympii se silti. Tämän kauden piti olla Femman viimeinen kisakausi, mutta ehkä mä totean, että kausi oli ja meni. Enhän minäkään ole kisakunnossa, ei ole edes lisenssiä…

Vaikka itse en ole treenannut, olen silti saanut nauttia kavereiden treenien ohjaamisesta. Jossulassa on pidetty monia kivoja treenejä vielä kivemmalla porukalla. Ihan ykköshauskaksi on noussut nk. Hupility-sakki, jossa agilityä ja tokoa ja herratiesmitätemppuilua harrastaa yhdessä koiria apinapinseristä ja chow chowsta aina tanskandoggiin saakka. Voi että sitä riemua! Tekemistä ilman tavoitteita. Treenaamista täysin koirien ja ohjaajien ehdoilla. Siis niin siistiä ja virkistävää kaiken sen järjestäytyneen koiraharrastuksen tosikkomaisten lieveilmiöiden rinnalla. (kuva yllä Petra Tiittanen)

Suomessa on varmasti maailman paras ulkomuototuomarikoulutus. Siitä yhtenä osoituksena oli vasta kokelasvaiheessa oleville järjestetty koirasilmätesti-koulutustilaisuus Oulussa. Pääsin mukaan koiranesittäjän ja -viejän roolissa ja tilaisuus oli todella mielenkiintoinen. Näkemäänsä koiraa pitää kuvailla kuten koirista mitään ymmärtämättömälle sokealle kuvailisi. Onko koira suuri, keskikokoinen vai pieni, voimakas, kevyt, korkeuttaan pidempi vai huomattavasti pidempi jne. Millainen sen kuono-osa tai kallo on, entäpä sen korvat tai karvapeitteen väri ilman, että käytetään koiramaailmassa vakiintuneita väritermejä (jos niitäkään on olemassa)? Miten kuvaillaan koiran liikuntatapaa tai sen kulmauksia ilman että käytetään mitään laatua kuvaavia termejä kuten ”erinomainen” tai ”niukka”. Kuulostaa helpommalta kun loppupelissä onkaan. Jokainen voi toki kokeilla tahollaan.

Omista koirista kuvattavina olivat Femma ja Luva ja näiden lisäksi pääsin vielä fiilistelemään dallu Rutun remmin päähän. En edes yritä selvittää monennessako polvessa sen takana olevaa Belladonnaa olen joskus muinoin näyttelyissä esittänyt. Jossain se siellä kuitenkin on. Sen tiedän – jopa. Jennillehän on luvattu ”rippilahjaksi” dalmatiankoira jo vuosia sitten. Pitää varmaan alkaa jo projektia suunnitella. Rakkaus rotuun on ja pysyy, vaikka matalia onkin tupa täys. Huonomminkin olisi tytär siis voinut ”oman rotunsa” lapsena valita.

dalluilua

Sunnuntaina olisi Ylivieskan näyttely. Täältä en ole ilmoittanut sinne koiran koiraa, mutta eihän sitä tiedä jos sää on siedettävä ja aamulla innostuu liftaamaan turistiksi jonkun kyytiin. Ihanaa kun on 100% vapaus päättää lähteäkkö vai ei. Seuraava näyttely johon täältä oikeasti suunnataan on Corgiseuran erikoisnäyttely elokuun lopussa, mutta senkin viikonlopun tavoite on enemmänkin leireillä yhdessä kavereiden kanssa Jämsästä varatussa majapaikassa kuin olla tiukasti vääntämässä sijoituksista näyttelypaikalla. Tuomari päättäköön sen järjestyksen sitten aikanaan.





Jos sinulla on kiire, älä tee mitään.

22 04 2013

Töissä tuo otsikon mukainen ajatus ei kyllä käy päinsä, mutta kotona kyllä näyttää siltä, että näin on toimittu. Pitkäksi venyneiden työpäivien jälkeen sitä on huolehtinut vain sen, että eläimet saa tarvitsemaansa puuhaa, ravintoa ja kun ne voivat hyvin, oma mielikin on parempi. Ehtii sitä lomallakin siivota sitten kun sellainen ihme koittaa. Vapaa-aikaa onkin tämän kiireisen työkevään jäljiltä tiedossa ihan kiitettävästi, joten ehtii kai sitä haud… eiku lomallakin nukkua.


Upuleiden Tuittu ja Saara treenimässä peilin edessä

Kämpillä on treenailtu vaihtelevalla aktiivisuudella. Huhtikuun alussa vietin siellä pitkän treenisession yhdessä Corgiseuran Pohjois-Suomen alaosaston kanssa. Pyrin viestittämään osallistujille, että näyttelyissä voi kyllä käydä puolivaloilla kokeilemassa miten se koira esiintyisi tai sitten oikeasti opettaa se esiintymään niin, että sen parhaat puolet tulee esille – tai vastavuoroisesti niin, ettei nyt ainakaan niitä anatomisia puutteita korosta. Kyllä ne valveutuneet tuomarit löytää ne kuitenkin, mutta kehänlaitavalokuvaajille ei kannata sitä iloa antaa… vaimitenseoli…

Koirat ulkoili iltojen pidennyttyä aika paljon jäällä niin kauan kuin jäätä riitti. Olihan ne auringonlaskut upeita! Jäällä sitä aina hermo lepäsi ja tunne siitä, ettei voisi asua sisämaassa, vain voimistui.

Sellaisen irtioton arjesta kuitenkin otin, että toteutin pitkään suunnitteilla olleen Kuopio-vierailun viikko sitten. Ihan hövelisti jatkoin viikonloppua vielä päivällä ja pysäytyksellä Iisalmen kupeeseen Runnillekin. Oli mukavata! Matkaseurana suurimman osan ajelusta olivat Miuku ja Joona + sushukkalapset Laina ja Usko.

Perjantaista sunnuntain alkuiltaan vietin Pondera-Pirjon messissä Kiisun, Kollin, Kattin ja TuTun kanssa. Niiden käytös oli muilta osin moitteetonta, mutta pikkuvesselit söi Pirjon hierontapöydästä johdon (no se oli kuulemma jo valmiiksi rikki… mutta silti, sori Pirjo!)  ja Kolli ei ehtinyt yhden kerran ihan ulos asti koipeaan nostamaan. Siitä tuli pikkuinen miinus pentusille, mutta vielä isompi miinus minulle kun en älynnyt huomioida asioita tarpeeksi. Pirjon kanssa syötiin, shoppailtiin ja vaihdettiin kuulumisia. Maailmakin ehkä taas vähän parantui.


Pirjon Poppiksen kanssa katteltiin telkusta sisustusohjelmaa kun Pirjo hieroi TuTua.

Koirat saivat tuta ripauksen kaupunkilaiselämää kun ulkoiltiin pääasiassa ihan urbaaneissa ympyröissä. Minä yritin olla valveutunut koiranomistaja ja varauduin kerrankin kunnolla kakkapussien kanssa lenkille lähtiessäni. Pusseja oli taskussa enemmän kuin koiria hihnassa ja keräsin urhoollisesti koirien kiltisti vääntämät tortut talteen. Neljä pussia kourassa kävelin sitten reippaasti roskista etsien, mutta tovin talsittuani totesin homman aivan turhaksi. Omakotitalojen roskikset olivat nounou. Yhdestäkään en pongannut sitä koirankakkaroskis-tarraa. Kerrostalojen roskikset olivat lukkojen takana. Siinä vaiheessa kun olin astunut kaikista väistelyistä huolimatta jalkakäytävällä olevaan koiranpaskaan nro 347, heitin omien koirien jätökset pusseineen päivineen (pussit olivat maatuvaa sorttia) vitikkoon. Oikeasti! Jos koiranomistajia velvoitetaan siivoamaan jätökset, niin voisi kai tuota edes JONKUN roskiksen sinne tien sivuun laittaa? Omakotitaloissa asuvat koiranomistajat voisivat helpottaa kanssasisariensa lenkkeilytuskaa laittamalla niitä koirankakkaroskis-tarroja roskalaatikoihinsa. Ajattelin siinä kävellessäni mm. tanskandoggin omistajia. Reppuko se pitää selässä kantaa, jotta saa sen isomman tavaran kotio asti kannettua? Neljän pussin ja neljän hihnan kanssa taiteilu otti jo näppien päälle ihan riittävästi.

Kyllä me treenattiinkin. Kolli ja Kiisu humputteli näyttelyasioita ja Kiisu vähän kierteli merkkejä ja koski keppiin ja teki maahan-seiso -jumppaa. TuTuli sai kokeilla rally-tokoa eka kerran ja se olikin aika pätevä. Pirjo dognappasi Kattin ja teki sen kanssa mitä teki, pääasiassa varmaan fiilisteli.

Nähtiin me muitakin tuttuja kuin Pirjo koirineen. Ensimmäinen tuttavuus oli Ellan ottotyttö sushukka Lahja omistajansa Kiian kanssa. Lahja oli oikein reipas tottistelijan alku ja yhteistyö vaikutti kovasti mukavalta. Lauantaina sitten nähtiin Päivin ja Helka-Femma-Untontyttären ja Hiski Rinja-Untonpojan rally-toko treenit. Päteviä rekkuja ja ihan pätevä Päivikin!

Sunnuntaina paluumatka suuntasi ensin Runnille, jossa vietettiin maanantaina Eetu-corgin 1-v synttäreitä. Nepä ei olleetkaan ihan mitkä tahansa synttärit, vaan varmasti ehkä Suomen valokuvatuimmat ja jos ei seuratuimmatkin koiransynttärit ikänä. Niistä voi lukea Eetun kämppäkaveri Pietun blogista ja Pietun FB-sivustolta, jotka päivittäin keräävät melko mittavan joukon ihmisiä seuraamaan koirakaksikon kuulumisia.


Kuva: Minna Lappi

Ihanan maalaismaisemissa vietetyn vuorokauden jälkeen ajelin maanantai-iltana kotiin todetakseni, että lumi oli kaikonnut lähes kokonaan kaikkialta. Hupsista! Yhtäkkiä kenttä olikin taas minun valtakuntaani ja ensimmäiset treeninpoikasetkin siellä on jo pyörähdetty. Jenni on nyt jääkiekkokautensa päätyttyä päättänyt harrastaa kesän agilityä. Piika ja TuTu saavat vuorollaan ”pikku treenit”. Kiva jos on innostusta. En valita.

Olosuhteiden pakosta lenkkeilymaastot vaihtuivat merellisistä vaihtoehdoista toistaiseksi hiekkakuopiksi. Hyvä sielläkin on olla, mutta  ei tässä mene aikaakaan kun taas päästään merelle kahlaamaan ja kastumaan. Kuukauden päästä on rantavesi jo varmaan sellaista, että koirien uittaminen on jo ihan helppoa. On koirauimalaa ihan omasta takaa ja kuntopiiri valmis.

Ja mitäkö kuuluu Tarmolle? Tarmo on erikoistunut koiranruokavarkaana, mikä näkyy sen vyötärössä jo aika tavalla. Ei sinällään, että lisäkilot sille mitenkään haittaa aiheuttaisivat – onhan se ollut melko kevyessä kunnossa. Joku roti kuitenkin täytyy olla siinä syökö päivittäin hallitusti sen oman ruokamääränsä, vai varastaako 3-4 kiloa suoraan saavista. Varkaudenestojärjestelmäksi Tapsa kehitti Tarmolle älypelin. Kolme jousellista hakaa, joista kaksi on eri suuntaan aukeavia kuin kolmas. Tähän mennessä tilanne on sellainen, että Tarmon ennätys on 2 hakaa auki, 1 kiinni. Sitä eripäin olevaa hakaa se ei vielä – korostan VIELÄ – osaa avata. Jotta Tarmon elämä ei olisi helppoa, on se myös harrastanut luontourheilun sijasta citylenkkeilyä ikätoverinsa Martin kaverina. Kaksikko on kelpuuttanut mukaansa myös vaihtelevan kokoonpanon pikkurakkeja oman kokonsa esille tuomiseksi. Ehkei kannata kertoa niille, että niissä pikkurakeissa on paljon enemmän egoa ja sisäistä kokoa kuin noissa kahdessa pojankoltiaisessa yhteensä…


Kuva: Hanna Luoto

Englannista tuli kivoja terveisiä. Kustin (BW Gruffudd Gritus) ensimmäisestä pentueesta oleva tytär Tamlin Charity on käynyt kahdesti näyttelyissä. Kummassakin tuli narttupentujen voitto, toisessa Best Puppy In Show, toisesta narttupentujen loppukisassa (Puppy Bitch Stakes) 34 muun joukosta sijoitus hienosti toinen. Toivottavasti näen tämän neitokaisen sitten syksyllä kun vuosittaisen erikoisnäyttelyreissun aika koittaa.


Tamlin Charity 5 kk, kuva Brooke Taylor

Täällä Suomessa kasvatit ovat ahkeroineet. Päivi ja Helka tekivät uuden aluevaltauksen isomettäläisten joukosta osallistumalla ensimmäisiin Rally-toko-kisoihinsa. Julia & Tove saivat ensimmäiset LUVA-tuloksensa agikisoista, vieläpä samana päivänä. Sonja & Romi ovat kiitäneet vauhtiratoja ja kisakirjasta löytyy se ensimmäinen LUVA-tuloskin. Näyttelykehissä ovat kiertäneet vast’ikään valioitunut Helka, kämppiksensä Hiski, Kupuleiden Pätkis, Upuleiden Tuittu ja vanhat kehäketut Unto, Rita ja Onni ja uuden kehiintulemisen tehnyt Rinja. Tokokisoissa ovat ahkeroineet voittajaluokan kisaoikeuden hakeneet Kätyri & Pia ja ensimmäisen tokokokeensa kunnialla selvittäneet Romi ja Sonja. Lonkkakuvissa poikkesi Tessu ja vieläpä varsin hienoin tuloksin! Jos jonkun tästä listasta nyt jotenkin unohdin, niin antanette anteeksi. Aktiivisia olette olleet ja siitä kiitos teille.

Minun oma aktiivisuuteni alkaa vasta Kuopion näyttelystä ja se kuinka aktiivisena kesä koiranäyttelyiden osalta jatkuu, riippuu hyvin pitkälti siitä mitä siellä Kuopiossa tapahtuu. Agilityn osalta teen tarkemmat suunnitelmat sitten kun oikeasti saan nuo esteet levitettyä kentälle ja otettua tuntumaa lajiin. Yksi pentukurssi Kiisun kanssa ja kertakeikka Muhoksen treenihallille ei nyt vielä kerro, onko minusta tai koirista kisakentille millä aikataululla. Epäilen, että koirat ovat kisakunnossa nopeammin kuin minä. Siihen malliin niillä hirtteli kaasu kiinni siellä keinonurmella…

Kevään kunniaksi koirien pesu-urakka on aloitettu. Sitä seuraa yleensä Tapsan ja Jennin suureksi ”riemuksi” aina kuvaussessio, jossa avustajiksi joutuvat toisinaan Jennin kaveritkin. Eilisen pesu-kuvausurakan tuotosta ovat nämä otokset:


Marski melkein 2v


TuTu 3v


Kiisu 8 kk


Kolli 8 kk





Ihan turha viikko

25 02 2013

Viime viikko meni melkeinpä täysin pedissä. Kun pedistä pääsin, tapahtui tapaturma, jonka takia sitten olin taas… ylläripylläri… pedissä. Ensin iski angiina niin huolella, että piti viikko takaperin sunnuntaina nöyrtyä ja ensiapuun raahautua. Angiinan kaveriksi tuli migreeni, sellainen huimaava, päätähalkova ja oksettava malli. Huumori oli koetuksilla angiinakurkulla posliinia halaillessa.

Neljä päivää olin täysin vuoteen omana. Sitten tuli hutera paranemisolotila ja koska sairastaminen piti lopetella pikkuhiljaa, suuntasin perjantai-iltana Oulunsaloon samalla kun muu väki lähti Kärppä-naisia kannustamaan jäähallille Ouluun. Siellä sitten onnistuin komuamaan ”koiraportin” läskeineen irti ovenpielistä ja kaatumaan pärstä edellä painavan nojatuolin puisiin kädesijoihin. Verta tuli nenästä  yli 5 tuntia ja nyt naama on nyt kuin kapakkatappelun jäljiltä. Nenäkin murtui katu-uskottavasti. Rutisi kuin kuiva oksa. Nyt en saakaan siihen koskea hetkeen, että jää jotensakin suoraksi.

Että näin – ihan turha varmaan kertoa, että oli aika lailla harrastamaton viikko koirilla. Onneksi on tuo oma piha, jossa koirat saa juoksutettua melko hyvin kun uppohankeen pistää keppiä ja lumipalloa menemään. Sen kykenee tekemään puolikuntoisenakin jos vain jotenkin kykenee pystyssä pysyttelemään ja silmät sietää valoa.

Ainoa, joka on treenin makuun päässyt, on Pikku-Kiisu, jolla alkoi Tupoksella pentuagin pro-kurssi. Kiisu on se pentu, ympäristö on agia ja minun pitäisi olla se pro, vaikkakin väitän, että olin kipeällä naamallani kaukana siitä. Kiisu teki reippaasti asioita, muttei sillä mikään täysrähinä ollut päällä. Vauvamaisen touhukkaasti se kuitenkin yritti ymmärtää mitä siltä haluttiin. Ehkä kaikkein paras älynväläys sillä tapahtui pujottelussa, joissa se ymmärsi heti pysytellä ohjureiden avustamana reitillä.

Eilen iltamyöhällä testasin kaatumisesta kipeytyneen kropan toimintaa pikku treeneissä Kämpillä. Mukana oli vain Kiisu ja Tarmo. Kiisu treenasi namilautaselle juoksemista (kotiläksyä pentukurssilta) ja hampaiden näyttöä (se pentele tekee siitä shown). Kumpikin treeni onnistui kivasti. Namilautaselle mentiin laukalla ja hampaiden näytössäkin se pään viskominen jäi vähemmälle.

Tarmo oli osin ihan kuutamolla ja käskyn meneminen ymmärrykseen asti, tuntui kestävän ikuisuuden, mutta kyllä sieltä ihan järkevääkin toimintaa löytyi. Paikallaolo oli hyvä. Liki kylki kyljessä vuosikkaan doggiuroksen kanssa makasi rauhassa. Naksuttelin kosketusalustaa ja herneet pyörivät ihan hoksaamiseenkin saakka. Henkilöryhmää treenattiin eka kertaa ikinä. Kolme henkilöä meni hyvin, mutta neljättä henkilöä paikannutta tuolia piti kummastella. Se ei meinannut saada siitä silmiään irti ollenkaan. Torvi! Kaukojen asentojumpassa on tapahtunut läpimurto. Se osaa nyt nousta jalkojaan liikuttamatta istu > seiso ja maahan > seiso. Olen edelleen ihan vieressä, mutta noiden liikesarjojen viemistä lihasmuistiin on kyllä väännetty. Eilen tuli ensimmäiset puhtaat setit. Taisin jättää vain yhden istu > seiso vaihdon palkkaamatta, vaikkei sekään katastrofi ollut.

Sairastamisen lomassa meillä on laitettu alulle pikkukoiria. Onneksi Esko-papparainen muisti, mitä noille tyttökoirille tehdään kun niillä on ”ne”. Melkeinpä ovat keskenänsä TuTun kanssa hoidelleet hommat. Nyt vain odotellaan, onko luonto sitä mieltä, että tuo yhdistelmä on tarkoitettu syntyväksi. Minä olen sitä mieltä, että on ja onneksi pari muutakin on jo odottelemassa, josko oman Pikku-E:n tai Pikku-T:n sieltä saisi.

Englannin reissuun ei ole enää montaa aamua. Työpäivien aamukahveja on jäljellä enää 6. JIPPII!