Somesoppa

30 06 2016

Kadun syvästi tyhmyyttäni, että rotujärjestöni jäsenenä osallistuin sen alulle laittamaan kilpailuun, jossa etsittiin sen tarvikevälityksen tuotteisiin nk. logokuvaa. Minun olisi jo osallistumisvaiheessa pitänyt tajuta se, että työni ei voi olla voittaja (vaikka se voittaisikin) ainakaan sen porukan mielestä, joka on jo pitkään harrastanut mitä erilaisimpia myyräntöitä etsien tekemisistäni rotujärjestötoiminnassa virheitä. Sivuosumina lokaa on tässä aina saanut yhdessä tai erikseen vuoroin lehtitoimikunta, jalostustoimikunta tai sen hallitus. Se on väärin, vaikka vaatii toki merkittävää mielikuvitusta.

No, turha kaivella menneitä ja kaikkia pieniä vanhoja asioita, mutta koska logoasia tuntuu sosiaalisessa mediassa puhuttavan ja saavan päivä- tai jopa tunti-tunnilta aina uusia käänteitä, niin pakkohan tähän on itsekin jo puuttua. Koska minulta on estetty mahdollisuus puuttua ajantasaiseen keskusteluun näiden tahojen FB-seinillä, joissa tekemisiäni tai tekelettäni ruoditaan, puutun siihen omassa blogissani.

Ihan alkuun kysyn, että aivanko oikeasti te ruotijat kuvittelitte, etten saisi tietooni näitä selkeästi minuun itseeni kohdistuvia tekstejä?

Vastaan tässä nyt muutamiin esitettyihin väitteisiin. Kirjoitan tämän tekstin yksityishenkilönä, eikä rotujärjestöllä eikä sen toimikunnilla ole mitään tekemistä tämän tekstin kanssa. Nyt pyydän lukemaan uudelleen tuon edellisen virkkeen. Tulee silloin varmasti ymmärretyksi.

  1. En ole osallistunut rotujärjestön hallituksen päätökseen heidän valitessaan voittajatyötä. En edes ole hallituksen jäsen. En ole ollut lähelläkään kyseistä kokousta. Olen kyllä rotujärjestön jalostustoimikunnan jäsen ja yksi osa nk. lehtitiimiä, mutta samalla olen myös seuran jäsen siinä missä muutkin ovat. Kilpailuehdoissa ei ollut listaa siitä, ketkä voivat osallistua ja ketkä eivät. Mikä virhe osallistumisessani ko. kilpailuun siis tapahtui?
  2. En ole kopioinut logopiirrostani oheisesta kuvasta:13528885_10154330802872360_3479034627064064605_nKyseinen kuva ei ole kenenkään muun kuin minun itseni piirtämä. Se on kasvattieni omistajille teetettävän T-paidan logokuva, joka FB:ssa julkaisun jälkeen lähti leviämään tuttavien toimesta. Voi olla, että piirtäjän kädenjälki toki siinä voi näkyä, mutta samaksi kuvaksi minä en sitä kyllä näe ja itsensä kopioiminenkin kuulostaa teemallisesti aika ihmeelliseltä. Tämä oma T-paitakuva on muuten piirretty huomattavasti myöhemmin kuin rotujärjestölle tehty piirros.
  3. En ole kopioinut logopiirrostani netin syövereistä kaivetussa ja sosiaalisessa mediassa levitellystä mustavalkopiirroksesta jossa istuu corgi. Itseasiassa näin sen nyt ensimmäisen kerran. Kyllä – niissä on toki yhteneväisyyttä kun kuvan kohde (rotu) on sama. Ne on piirretty pelkistetysti molemmat. Siihen se mielestäni kuitenkin jää. Jos ne tulkitaan samaksi kuvaksi näillä edellytyksillä, niin silloin esimerkiksi jokainen viivoin piirretty sivu- tai pääkuvakuva rodusta on kopio jostain toisesta. Olisiko tällöin voinut mitään noista kolmesta työstä valita voittajaksi? Plagioivatko kaikki osallistujat työnsä jostain? Tuskin. Onko näiden muiden töiden mahdollisia alkuperäistöitä googleteltu yhtä perusteellisesti kuin minun tekemääni piirrosta? Tuskin.
  4. Voittajatyö on pienen mutta aktiivisen ruotijaryhmän mukaan ruma, kamala ja mitä lie muuta epäonnistunutta tai rotumääritelmän vastaista. Rotujakaan niistä ei tunnista. No – jos näin on, siihen mielipiteeseen on toki kaikilla oikeus. Mielipiteitä maailmaan mahtuu. Mielipide on kuitenkin täysin eri asia kuin väite vailla perää tai ilkeä epäily, joita kohdat 1-3 olivat.

Olen niin väsynyt tähän koko asiaan, että voin vannoa tämän olevan viimeinen kerta lähimpään 20 vuoteen kun piirrän mitään rotujärjestölle, joten siltä osin pääsitte tavoitteeseenne. Olen kuitenkin mahdottoman halukas tukemaan teitä aktiivisia tämän asian esille tuojia piirustusharrastuksessanne. Tulkaapa erikoisnäyttelyssä elokuun lopussa käymään meidän teltalla. Jutellaan ensin tästä plagiointisyytöshuolestanne ihan kuin aikuiset. Kun päästään asiassa johonkin lopputulokseen, lupaan antaa teille sopivaa paperia ja mustat tussit. Tarvittavan määrän osaan kyllä tekstienne ja keskusteluihin osallistumisienne perusteella helposti laskea. Kaikille siis varmasti riittää! Näytätte sitten minulle taitamattomalle miten se corgi piirretään, ilman että googlettelunkaan jälkeen ei löydy yhtään lopputulosta vähänkään muistuttavaa kuvaa, mutta jonka kuitenkin erottaa rotunsa edustajaksi.

Melkein pääsitte myös viimein tavoitteeseenne karkoittaa minut kauas rotujärjestötoiminnasta. Mutta, tiedättekö mitä, sitä iloa en teille ainakaan vielä anna. Tästä toiminnasta saatu ilo ja yhteenkuuluvuus voittaa kuitenkin vielä selkeästi kaiken koetun epäasiallisuuden. Ihan turhaan jatkatte kaiken tämän hölmöilyn verhoamista muka huoleen rotujärjestön tai rodun tilasta. Myöntäkää vaan reippaasti, ettei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa. Säästyy teiltäkin aikaa olennaiseen, vaikka oman koiran kanssa ulkoiluun, sen kouluttamiseen tai vaikkapa siihen rotujärjestötoimintaan. Tuskin toimijoita koskaan liikaa on.

Meillä kaikilla corginomistajilla on mielestäni hyvä rotujärjestö ja ihanat rakkaat rodut yhteisenä asiana. Niin kauan kuin tilanne on tämä ja saan tästä enemmän iloa kuin murhetta, jatkan niissä tehtävissä, joissa minut koetaan tarpeelliseksi.

Mutta hei, jatkakaapa nyt sitten tästä vuorostanne. Teette sen kuitenkin. Kaunista ja mukavaa kesää!

 





En huuda sun perään

19 06 2016

Perjantaina tuli SE aika. Se, jonka tulo on tiedetty, mietitty ja ehkä mielikuvissa elettykin jo monesti. Oli Totin ja Ellan viimeinen päivä.

13412132_10154302713087360_2976104945175954434_o

Totin osalta olin valmis. Melkein 16-vuotta koiranelämää, joka oli toki ollut hidastunut jo pidemmän aikaa, oli nyt hidastunut viime päivistä entisestään. Tottikin tuntui valmiilta. Ellan osalta olin päättänyt olevani valmis jos ja kun Totin aika koittaa. Ei se silti vain ihan niin selvää ollut kun aika koitti. Kun melkein 28-vuotta meidän eläimiä hoitanut eläinlääkäri katsoi vielä varalta sinne korvaan, todetakseen saman mikä jo tiedettiin (kasvain), piti pakottaa itsensä kotiinlähdön sijasta sanomaan, että tänään on SE päivä. Kun Ella lepäsi rauhoitettuna ennen viimeistä vapauttavaa piikkiään, oli hyvin lähellä, etten sanonut että herätä se sittenkin. En kuitenkaan sanonut. Oli onneksi ystävä mukana katsomassa perään ja hyvästelemässä hänelle itselleen tärkeä ja rakas Ella.

Kun ajelin kotiin, soi autossa Antti Tuiskun biisi En huuda sun perään. Sen sanat ovat lainauksina tässä kirjoituksessa alla.

”Mä näen kuinka pitkään, oot miettinyt tätä.
Meistä kumpikin sen tietää, ettei vältetä sitä.
Mut nyt kun sä lähdet.
Saanko itkee? Saanko mä murtuu?
Jos hammasta purren en huuda sun perään.
Kerro tehtiinkö me oikein?”

Olinko surullinen? Tietenkin. Murruinko? En enää, se oli tehty jo aikaisemmin miettimisen ja ennakkopäätöksen aikaan. No mitä sitten olin? Olin turta, mutta jotenkin helpottunut. Kummallista sanoa, mutta näin se on.

IMG_1249

Totin osalta surutyön tekeminen on ollut jo pitkä prosessi. Se on tullut niin luonnollisesti kuin vain voi. Tämän viimeisen päivän päättäminen vain oli pieni piste i-kirjaimen päälle. Vanha koira oli hidastanut askeltaan, pienentänyt elinpiiriään ja kun se oli valmis, se sen maailmankuva pieneni entisestään. En tiedä kuinka pieneksi se maailma olisi vielä mennyt ennen kuin luonto olisi päättänyt asian puolestani tai puolestamme, mutta tällaista ei jääty odottelemaakaan. Harva koira kuolee kauniisti vanhuuteen kotonaan nukkuessaan, vaikka moni ihminen näin kuvittelee ja toivoo tapahtuvan. Kaunis poislähtö tulee varmemmin eläinlääkärin nukuttamana.

”Nyt ei tunnukaan siltä.
Tää hetki on kai vaikein ja se pitää vain kestää.
Mut nyt kun sä lähdet.
Saanko itkee? Saanko mä murtuu?
Jos hammasta purren en huuda sun perään.
Saanko itkee, jos siltä tuntuu?
Jos hammasta purren en huuda sun perään.”

Ellan kasvain antoi ensimmäiset merkkinsä vuosi sitten vapun aikaan. Siitä saakka korvaa on enemmän ja vähemmän hoidettu, huollettu, puhdistettu ja lääkitty. Ella ei ole ollut kipeä tai Ella ei vain kipuaan ole näyttänyt. Korva vain eritti jo niin mahdottomasti, että sen hoitaminen oli jo melko työlästä eikä Ella tietenkään nauttinut näistä puhdistushetkistä ellamaisen iloisesti vaikka muusta elämästään vielä nauttikin omalla tyylillään eli riehakkaasti. Ella oli myös Totin ja aiemmin poismenneen Eskon kaveri, tiimin jäsen. Kuka olisi Ellan Ystävä jos se jäisi yksin. Varmasti joku olisi ollut, mutta parantumattoman sairauden ja mahdollisesti tulevien tai pahenevien kipujen edessä tällainen uusi tiiminmuodostus tuntui turhalta. Järkipäätös, mutta järjen kaivaminen itsestä SEN päivän koittaessa olikin vaikeampaa kuin olin kuvitellut. Jossittelu oli ottaa vallan.

”Mä en huuda sun perään, mä en tee sitä enää
vaikken tunne mä ketään
joka sinut korvaisi.
Mä en huuda sun perään, mä en tee sitä enää
Tunnet sä mitään samankaltaista (nyt kun sä lähdet)?”

Vanhojen koirien kanssa on koettu paljon ja kokemuksista on tullut muistoja. Niitä on paljon. Niitä on varmasti jo niin paljon, ettei kaikki edes mahdu ihmismuistin sopukoihin. Kun elämä tulee täyteen on aika lähteä. Se on surullisuudessaan oikeastaan vapauttavaa ja ihan normaalia elämän kiertokulkua. Mutta entäpä jos sen koirakaverin elämä loppuu liian aikaisin? Muistoiksi muuttuvia kokemuksia ei enää tule ja ytävyys jää kesken. Sellaisen ymmärtäminen on vaikeaa. Reiluus on siitä kaukana. Elämän kiertokulku tekee tepposet ja raastaa ihmissydämet rikki. Näin on tapahtunut lähiaikoina liian monelle ystävälleni. Poissa ovat yhtäkkiä Ipe, Martti, Piru ja nyt viimeisimpänä Voitto, jotka riipaistiin täältä yhtäkkiä.

”Saanko itkee? Saanko mä murtuu?
Jos hammasta purren en huuda sun perään.
Saanko itkee, jos siltä tuntuu?
Jos hammasta purren en huuda sun perään.
Jos hammasta purren en huuda sun perään.”

Oma suruni vanhojen koirien poismenosta on ihan erilaista kuin se, mitä ystäväni parhaillaan kokevat. Minun ei tarvitse kysyä itseltäni miksi näin tapahtui. Ellan ja Totin poismeno ei tunnu epäreilulta tai yllättävältä. En ole shokissa tai järkyttynyt, enkä koe surun värittämiä vihan tunteita elämän kummallisille käänteille näissä asioissa. Oma suruni on haikeutta ja halua kääntää kelloa kauniisti taaksepäin. Itkeä saan jos siltä tuntuu ja varmasti vielä tuntuukin. Puren hammasta, enkä koe oikeudekseni ”huutaa” Ellaa ja Tottia takaisin. Siksi kuiskaankin niiden perään, että katsokaa vanhoina ja viisaampina tuon nuorison perään.

Minulla on täällä kaikki hyvin, ystävilläni ei ole. Heiltä vietiin jotain rakasta varoittamatta. Minä sain yhteenlaskettuna yli 28 koiranvuotta aikaa totutella ajatukseen luopumisesta. Näiden neljän muun koiran yhteenlaskettu ikä jäi paljon vajaaksi tuota lukemaa. Liian epäreilua.

memoriam_all