Ella-Emosen elämännälkä

26 07 2014

Ella on kummallinen koira. Sen elämä on ollut vaakalaudalla niin monta kertaa, että on pakko todeta sen olevan sissi ja selviytyjä samassa paketissa.

Elämä 1:
Ella syntyi Englannissa marraskuussa 2003 eläinklinikalla. Valitettavasti sen Musette-emä menehtyi sektion komplikaatioihin. Ella ja sen yhdeksän sisarusta olivat orpoja ja elämänlanka hauras. Homma ei näyttänyt hyvältä.

Elämä 2:

Flätti-emon hoivissa 10 pentua pääsivät uudelleen elämän alkuun. 10-viikkoisena Ella muutti meille tänne Suomeen ja siitä kasvoi vilkas ja alati iloinen otus. Se kävi muutamassa näyttelyssä, harrasti agilityä ja teki pari pentuetta. Toisen ja viimeiseksi jääneen pentueensa synnytys ei mennyt ihan oppikirjojen mukaan. Ellalla oli sekä raskausmyrkytyksen ja raskausajan diabeteksen oireita ja se turposi mahdottomaan nestepöhöön. Tilanne muuttui kriittiseksi ja pikaisessa sektiossa ulos saatiin pennut, jotka näyttivät jo syntyessään viikon vanhoilta. Kas kun ei silmät olleet jo auki. Tässä tilassa kohtua ei kuitenkaan uskallettu poistaa, vaikka selvää olisi, että nämä pennut jäivät Ellan viimeisiksi. Ja Ella… Ella selvisi.

Elämä 3:

Palauduttuaan tästä toisesta pentueestaan Ella aloitti kisauransa agilityssä. Se nousi nopeasti kolmosluokkaan ja pelasi kisoissa kuin junan vessa. Se oli mukana SM-kisojen joukkueessa ja piirinmestaruusjoukkueissa, agirodussa jne. Ella nautti. Pidimme treeneistä talvitaukoa kun tammikuussa 2009 Ellan selkäoireet tulivat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Takaosa ei tiennyt mitä etuosa halusi. Motoriset oireet olivat aika pahoja, mutta Ellan fysioterapia tutun eläinfysioterapeutin avulla alkoi melko heti oireiden alettua. Ella selvisi takaisin jaloilleen kuntoutuksen ja ahkeran kotiläksyjen teon avulla.

Elämä 4:

Agilityura oli unohdettu. Ella ei tekisi enää paluuta niille areenoille, mutta saipa hengata porukan pellenä. Liikkeisiin jäi tiettyjä motorisia puutteita, joita ei kyllä tavan kaduntallaaja olisi huomannut, mutta jotka harjaantuneet koiraihmiset kyllä näkivät jos hoksasivat katsoa. Ellaa itseään ne eivät haitanneet lainkaan. Reilu kaksi vuotta mentiin näin, mutta sitten loppuvuodesta 2011 taivas tippui niskaan. Ellan selkäoireet palasivat pahempana kuin aikaisemmin. Takapää tipahti liki kokonaan ja tilanne näytti toivottomalta. Itku silmässä soitin jo eläinlääkärin puhelinvastaajaan ajanvarauksen viimeiselle palvelukselle. Muistan olleeni Ellan kanssa pihalla tuota soittoa tekemässä. Hetki puhelun jälkeen pihan ohi ajoi ”lauma” mopopoikia. Ellan sisällä heräsi pieni vahtikoira, se kasasi jalkansa ja JUOKSI portille haukkumaan. Päätin perua lopetusajan ja antaa Ellalle vielä mahdollisuuden… ja tiedättekö mitä? Se selvisi!

Elämä 5:

Vuosi Ellan toisten selkäoireiden jälkeen ystävälle sattui surullinen tapaus. Nanni-saksanpaimenkoira kertakaikkiaan tipahti suorilta jaloilta sektionsa jälkeen. Orvoksi jäi nanosekunnissa kuusi pientä saksanpaimenkoiran alkua. Ella lähti aluksi vain siivousavuksi ja lämmöksi orvoille, mutta pian kävi selväksi, ettei niitä enää voinut erottaa toisistaan. Koko tarina on luettavissa (alhaalta ylöspäin) TÄMÄN linkin takaa. Vastoin monia ennakko-odotuksia Ella selvisi urakastaan hienosti ja pennut saivat varmasti hyvän emokoiran mallin elämäntaipaleensa tueksi. Ellan elämällä oli todellinen tarkoitus. Tästä eteenpäin se tunnetaan melko laajastikin nimellä Ella-Emonen.

Kesään 2014 saakka Ella-Emonen hengaili porukan mukana milloin missäkin. Se kävi jopa mätsärissä pitämässä lystiä vappuna 2014. Kesäkuussa se meni yhtäkkiä vaisuksi. Kotidiagnoosi vahvistui klinikalla kohtutulehdukseksi, mutta koska se vuoti hyvin, päädyttiin lääkekuuriin ja kipulääkkeisiin. Ensin olin sitä mieltä, että leikkaus ei ole Ellalle vaihtoehto ollenkaan. Pelkäsin leikkauksen vaatimaa pitkää selällään oloa enkä halunnut ottaa riskiä, että kohdunpoiston jälkeen Ella ei voisikaan enää kävellä ja luovuttaminen pitäisi tehdä sen vuoksi. Ellan ikäkin oli yksi riskitekijä, ei se enää nuori ollutkaan vaikka käytös oli edelleen pentumaista. Lääkkeet eivät kuitenkaan purreet ja monien vaiheiden jälkeen leikkauspäätös pitikin tehdä yhtäkkiä. Tästä on tarkemmin edellisessä blogikirjoituksessa, joten ei siitä enempiä.

Niin ja Ella… se selvisi taas.

Elämä 6:

Kohdunpoistohaava on kokonaan ummessa. Ella on taas täysillä menossa mukana. Sen selkälinjakin on suoristunut melkein terveiden vuosien tasolle. Nyt syyttelenkin itseäni siitä, että olen pitänyt hieman köyryksi muuttunutta selkälinjaa selkäongelmien aiheuttamana. Olen varmaan ollut ainakin osittain väärillä jäljillä, sillä ehkäpä kohdun kystilla on ollut jopa enemmän vaikutusta tähän. Mene ja tiedä. Onko oikeastaan enää väliäkään kun Ellalla pyyhkii näin hyvin:





Kohtu vieköön…

17 07 2014

… ja vietiinhän sitä – itseasiassa niitä oikein kaksin kappalein. Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina Fyra sai kipukrampin ulkona ja auton rattaat soikeana paineltiin klinikalle. Olin ihan varma, että se on nyt menoa, sillä nuo rotikat on mestarillisia piilottamaan vakavat sairaudet siihen pisteeseen saakka kun on jo liian myöhäistä. Olin varma, että vähintään joku syöpäkasvain on revennyt ja ainoa, mitä tehdä voidaan, on lopettaa kärsimykset välittömästi. Klinikalla Fyra ultrattiin ja kohtutulehduksen löytyminen juoksussa olevalta koiralta oli kohtuullisen kummallinen löydös. Sitä nyt ainakin lähdettiin leikkaamaan, mutta suunnitelma oli, että jos sieltä löytyy jotain muutakin ylimääräistä, homma on sitten siinä ja Fyraa ei enää herätetä.

Tapsa lähti kotiin hoitelemaan muun koiralauman ja minä jäin Kata-lääkärin kaveriksi seuraamaan pulssimittaria ja tuuttailemaan tarpeen vaatiessa lisää nukutusainetta saamieni ohjeiden mukaisesti. Noiden syvärintaisten koirien leikkaaminen ei ole mitään kadehdittavaa hommaa. Vaatii sorminäppäryyden lisäksi ihan puhdasta voimaakin – näemmä.

Fyran sisältä ei löydetty mitään muuta silmille hyppäävää, joten Fyra kursittiin kasaan ja seurattiin, että herääminen alkaa. Toipuminen lähti käyntiin vauhdilla ja leikkaushaava oli kokoajan niin siisti, että sen melkein unohti. Onnistuin vielä löytämään ale-korista Fyralle sopivan leikkaussuojankin, joten sen ei tarvinnut palloilla pönttöpäänä.

Tämä toipumisen ilo sai kuitenkin varjon ylleen kun kohtutulehdusta ihan tietoisesti sairastanut Ella-Emonen meni yhtäkkiä huonoon kuntoon 2 viikkoa Fyran leikkauksen jälkeen. Ellaa oli koitettu hoidella lääkkeillä, kun sen halvaushistorioiden ja iän vuoksi nukuttaminen ja leikkauksen vaatima pitkä selällään olo tuntui kauhealta riskiltä. Ella myös vuoti, joten kohdun ”räjähtämisen” riski ei ollut valtava. Olin päättänyt, että leikkaushoito ei ole Ellan vaihtoehto, vaan Ella pääsisi pois jos tilanne ei lääkkeillä paranisi. No – niinpä niin… Kun Fyra toipui niin hienosti, varasinkin Ellalle leikkausajan, mutta se siirtyi seuraavalle viikolle lääkärin sairastumisen vuoksi. Leikkausta edeltävänä sunnuntaina (2 viikkoa Fyran leikkauksen jälkeen) Ellan tilassa tapahtui kuitenkin selvä yhtäkkinen muutos vaisumpaan suuntaan ja huomasin, että vuoto on loppunut. Piipaa piipaa ja kohti Siikajokea, jossa ”kesälääkärimme” Katri päivysti. Meillä astutusreissulla ollut Tarja lähti myös kaveriksi ja henkiseksi tueksi.

En minä enää siinä vaiheessa miettinyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin leikkausta. Sitä yritettäisiin tai sitten jossiteltaisiin ties kauanko. Tiesin kaikki riskit ja olin valmis ne kohtaamaan. Ella oli ansainnut mahdollisuutensa, sillä olihan se taistellut jo niin monta ihme tilannetta elämässään voittajana.

Leikkaus ei ollut helppo eikä anestesiakaan ollut vajaa 11-vuotiaalle ihan riskitön juttu pitkän tulehdustilan jälkeen. Tilanteessa riitti taisteltavaa muillekin kuin Ellalle. Kohtu oli valtava ja se oli kauttaaltaan geelimäisten läpikuultavien kystien peitossa. Suurimmat kystat olivat peukalonpään kokoisia, pienimmät kuin pippureita. Katri selvisi isosta urakastaan hienosti ja me Tarjan kanssa autettiin leikkauksessa anestesiahoitajina ja välinehuoltajina. Valvontalaitteet… no niitä ei tuolla Siikajoen klinikalla ole ensimmäistäkään.

kohtuella

Ella oli sekaisin kuin seinäkello ensimmäisen yön aikana. Se oli kipeä ja lääkehuuruissaan. Nuokuin sen vieressä olkkarissa patjalla ja pelkäsin koko ajan että sen kroppa luovuttaa. Väsyneenä sitä unohtaa mikä taistelija tuo Emonen on. Maanantaina en uskaltanut jättää Ellaa työpäiväni ajaksi Jennin valvottavaksi, joten Mirka tuli tänne Ellan seuraksi. Töistä tullessa hain Ellalle numeroa pienemmän leikkaussuojapuvun kuin mitä Fyralla oli ja oikeastaan tästä alkoi Ellan positiivinen suhtautuminen paranemisprosessiin. Se kertakaikkiaan inhosi sitä kauluria. Se sai vielä maanantai-iltana Tramalia ja yön aikana heräilin olkkarissa vain tarkistamaan onko rauhassa nukkuva koira hengissä. Olihan se. Nukkui mielissään päästyään eroon siitä pöntöstä päässään.


Ellan leikkaushaava 1 vrk leikkauksesta

Ellakin on toipunut hienosti. Näin jälkiviisaana totean, että ne kystat on voineet aiheuttaa Ellan kyttyrässä kulkemisen, jota olen luonnollisesti pitänyt Ellan selkäongelmien aiheuttamana. Merkillistä, että Ellan ylälinja on suoristunut huomattavasti heti leikkauskipujen hellittämisen jälkeen. Tulipa taas sorruttua siihen, että pitää selän köyristämistä selkäongelmien aiheuttamana. Onhan ne selkäviat corgien tyyppivikoja, joten ihan luonnollista kai se on tuommoinen ajatus. Joskus vaan voisi avata silmänsä ja olla luulematta sitä, mikä olisi se ”helpoin” diagnoosi tällä rodulla.

Tässä on video Ellasta 3 päivää leikkauksen jälkeen:

Eiköhän me nyt uskalleta noiden kahden kanssa hengittää. Jahka tästä taloudellisesta kuopasta (sunnuntaipäivystyksenä tehdyt leikkaukset EI ole halpoja, senhän jokainen nyt tajuaa), leikkausjonoon asettuu Femma. Se saadaan toivottavasti leikata terveenä. Luva tulee toivottavasti Rovaniemen keikaltaan takaisin steriloituna, joten sekin kohtutulehduksen riski toivottavasti eliminoidaan tällä projektilla. Katti jonottelee leikkaukseen ensi vuonna ja Lysti siinä kaverina. Kiisukin asettuu jonoon jos viralliset terveystarkastukset vähänkään sellaista vinkkiä antavat. Onhan sillä siskolikka, jolla suvunjatkamisen kannalta tulosta on. Vitsi ja Piika on jo sterkattuja. TuTun kohtalo on vielä avoin ja jonossa on sekin, jos en sille mieleistä urosta keksi. Tavoitetila on, että tässä talossa ei majaile yhtään sellaista narttua, joka ei kohdullaan mitään tee. Tätä ongelmaa ei ratkaista puskemalla koiria ”eläkekoteihin” vaan sterkkaamalla ne.

Ja mitä siihen Luvan Rovaniemen keikkaan tulee, niin syy moiselle on sen astutus ja pentuhaaveet. Herra Wilbur Ruotsista oli lemmenvisiitillä Raahessa viime viikonloppuna ja hoiteli hommansa Luvan kanssa tyylillä, taidolla ja vauhdilla. Luvakaan ei vastaan laitellut. Wilbur oli kovasti minun mieleen luonteeltaan ja olemukseltaan. Se oli juuri samanlainen joka paikassa kotonaan oleva iloinen koira kuin Luvakin on. Pennut tulevat syntymään Rovaniemellä Luvan kasvattajan Riikan luona (http://highvolts.net/).

Lomaan on enää alle 2 viikkoa. Sama aika on Halon synnytykseen, joka toivottavasti tapahtuu lomani ensipäivinä. Halo on vahvasti tiineenä ja ultrassa lopetettiin laskeminen kutakuinkin 7 kohdalla ja todettiin loppu vain arvailuksi. Eläinlääkärin mukaan ”alle 17”, joten näillä tiedoilla mennään.

Maailmanvoittajanäyttelyyn on aikaa 21 päivää. Tämä tarkoittaa sitä, että Kollilla ja Marskilla on 21 päivää aikaa kasvattaa karvojaan takaisin ja TuTulla on 21 päivää aikaa pitää irtoamassa oleva turkkinsa niskassaan. Melkein naurattaisi, jos ei itkettäisi niin paljon niillä hinnoilla. Toisaalta – rottisten ulkomuototuomarien koearvostelutilaisuudessa (olin koiranesittäjänä) minua lohduteltiin sillä, että MV-näyttelyyn neljän koiran ilmoittautuminen oli kuitenkin paljon paljon halvempaa kuin yhden (tai kahden) koiran sterkkaus sunnuntai-iltana. Kyllä – niinpä oli. Jopas helpotti!

 





Jalaton, jalkava vai mitä?

3 07 2014

Sosiaalisessa mediassa alkoi mielenkiintoinen keskustelu rodun madaltumisesta nimenomaan raajojen pituuden lyhetessä. Keskustelu kyllä valitettavasti ajautui vähän sivuraiteelle, kun mukaan vedettiin se perinteinen inttely rodunomaisista lonkista. Faktahan on, että tämä rotu ei keskivertolonkillaan ole koirarotujen kärkikastia. Fakta myös on se, että ne nk. tervelonkkaiset ovat niin pieni vähemmistö, että vain niitä käyttämällä rotu ajautuisi uuteen pullonkaulaan kun parin sukupolven jälkeen kaikki olisivat sukua keskenään. On siis tehtävä kompromisseja ja kompromissien teko ei tarkoita sitä, ettei kuvaustulosten tarvitsisi vaikuttaa jalostuspäätöksiin. Olen omat henkilökohtaiset rajoitukseni itselle asettanut ja jokainen kasvattaja tekee tuloksilla toistaiseksi mitä haluaa. Pääasia kuitenkin on se, että 1.1.2013 lähtien jokainen jalostukseen käytettävä Suomen kamaralla asustava tai majaileva tai visiteeraava rekku on kuvattava. Askel se sekin on eteenpäin.

No, jotta tämä ei ajaudu sivuraiteelle, palaan takaisin siihen jalkakeskusteluun. Uskallan väittää suurimmassa osassa jalattomuus tai jalkava -keskustelua kyse on ihan jostain muusta kuin konkreettisesta jalan pituudesta. Kyse on etuosan anatomiasta ja rinnan tilavuudesta ja tässä tapauksessa erityisesti rinnan syvyydestä. Cardiganin etuosan tulee edestä päin katsottuna muistuttaa ylösalaisin olevaa kananmunaa. Se on soikea, josta se kapeampi osuus on siellä eturaajojen välissä. Sivusta katsottuna kropan syvin kohta tulisi olla eturaajojen välissä.

Antaapa kuvien puhua puolestaan. Ihmissilmä on niin helposti harhautettavissa. Tässä on koiria, joiden etuosia on hieman muuteltu mutta ne paljon puhutut raajat ovat tasan yhtä pitkät joka kuvassa. Jos et usko, voit vapaasti mitata.

Ensin otetaan oma Kattini. Kuvista ylin on muokkaamaton.

Kattinen3
Kattinen
Kattinen2

Seuraavaksi leikin Corgiseuran rotumääritelmäsivulla olevalla blue merle -värisen uroksen kuvalla. Ylimmäinen on jälleen se muokkaamaton:

cardi
cardi3
cardi2

Sitten piti ottaa käsittelyyn kuva, jota sosiaalisessa mediassa usein otetaan esille kun halutaan tuoda esille rodun muuttumista vuosien saatossa.  Kyseisen kuvan koiralla ei ole rinnan syvyyttä ja sen etuosan anatomiassa on huomauttamista. Tässäpä kuvaleikki, ensin alkuperäinen ja sitten viritelmä, jossa sen eturaajat on yritetty asettaa ideaalisempaan linjaan kuvittelemalla sille enemmän olkavartta ja vaihtamalla lapojen asentoa. Kuvankäsittelytaitoni ei valitettavasti parempaan pysty, mutta ehkä se tästäkin välittyy:

1938_WelshCorgi_Cardigan
1938_WelshCorgi_Cardigan1

Raajojen pituus on taas ihan sama. Rungon syvyys vaan vaihtelee.

On jännä juttu, että menneiden vuosien koirista tykätään aina ottaa esille näitä ilmavimmilta vaikuttavia koiria. Jotenkin ihmismieli tykkää näemmä hypätä niiden ”mataluusasteeltaan” nykypäivän koirilta vaikuttavien kuvien yli kiinnittämättä huomiota siihen, että niidenkin syntymävuosi voi olla vaikka ja mitä. Tässä muutamia esimerkkejä, jotka löytyvät myös kirjasta, joka pitäisi vähintään jokaisen cardikasvattajan hyllystä löytyä. Kirjan nimi on Book of UK Cardigan Welsh Corgi Champions 1926-2004. Sitä voi hankkia CWCA:n kautta.

http://smg.photobucket.com/user/Pietoro/media/Dog%20Breed%20Historical%20Pictures/Welsh%20Corgi/1937_Cardigan_CHAMPIONDINAHOFWILMOR.jpg.html
s. 1934


s. 1941


s. 1948


s. 1949


s. 1955

Uskaltaisin väittää, että tämä rodun ”muuttuminen” matalaksi ei ole ihan viime vuosien juttu. Kyllä rodun tyyppi on yhtenäistynyt jo tuolloin 40-50-luvulla. Silloin ei ole tiedetty mitään agilityistä ja muista koiraharrastuslajeista, joissa raajojen lisäpituudella olisi voinut olla jotain etua. Vaikka koiranäyttelyt hiipivät jo kuvioihin mukaan, tuohon aikaan osa koirista teki myös oikeasti vielä sitä mitä ne oli luotu tekemäänkin. Ei – ne eivät paimentaneet lampaita, jossa tarvitaan kunnolla nopeita kinttuja ja kinttuihin mittaa. Corgit KULJETTIVAT lehmikarjaa pitkiä matkoja kävelyvauhtia pitkin Walesin laaksoja ja kukkuloita. Niiden piti olla sen verran matalia, etteivät ne vahingoitu kun lehmä latasee sorkallaan mielipiteitä ja sen verran ketteriä, että työskentely onnistui ja karja pysyi ruodussa. Sitkeyttä, periksiantamattomuutta ja kestävyyttä tarvittiin nautojen kuljetuksessa pitkillä matkoilla välillä hankalissakin olosuhteissa. Kuuntelin toissasyksynä iäkkän walesilaisen miehen kertomaa tarinaa isästään, joka oli näitä viimeisiä aitoja corgeilla töitä tehneitä ”drovereita” (karjan kuljettajia siis). Isäukko ja koiransa olivat mm. uittaneet karjaa jokien yli ja kuinkas se muuten sujuu kuin uimalla itse mukana. Tässä perheessä oli muuten vieläkin cardiganeja.

Ja mikäkö oli kirjoituksen pointti? Ei varmaan mikään muu kuin oman mielipiteen ilmaisu. Jälleen kerran. Sallittaneen omassa blogissani.