Seitsemän leivän uuni?

28 05 2012

Niin kuin jo ensimerkkien perusteella arvelimme, Rinja on tukevasti tiineenä. Seitsemän leipää tai vähemmän – ihan sama, kunhan kaikki menisi hyvin ennen kaikkea Rinjan kannalta. Aika näyttää. Hanna-Kaisan 28.5. ottamista kuvista näkyy kuinka hyvässä kunnossa Rinja 45. tiineysvuorokaudellaan (lask. 1. astutuksesta) on ja kuinka hyvin se kantaa mahapuolelle lipsahtaneen reppunsa. Kiitos Hanna Rinjan hyvästä hoidosta! Hyvä fyysinen kunto ei varmasti ole haitta tulevalle synnytykselle – uskoisin ennemminkin, että päinvastoin.

Nyt ollaan siinä vaiheessa, että pentukyselijöille uskalletaan näyttää hiven vihreämpää valoa. Olen aika hankala lupailemaan mitään kenellekään siinä vaiheessa kun pentujen tulosta ei ole täyttä varmuutta. Miten voi kenellekään luvata sellaista mitä ei vielä ole? No ei ole tosin vieläkään, mutta pikkuisen lähempänä sitä olemista toivottavasti ollaan.





Luonto, tikanpoika ja puu

26 05 2012

Luonto ajaa sen tikanpojan puuhun ja toisinaan jopa nopiasti.


Yhteiskuva


Lähettäskö vähä… *wink wink*


Isänsä poika… joka asiassa aina kova vauhti!


Tsilleesti!

Woody (Big-Wood’s My Woodchuck) on tänään astunut Leidin (Red Guard’s Snowy Lady). Lisätietoja löytyy: http://redguards.kotisivukone.com/uusi-sivu





Aika kiva Vitsi!

25 05 2012

Heinäkuussa sitten nähdään kuinka kiva. Pianhan se aika menee – eikö?





Arki pyörii, orja hyörii

23 05 2012

Meillä on taas opiskelija-apua. Kyllä se on niin superjuttu kun on apua koirien ruokinnassa ja ulkoilutuksessa varsinkin nyt, kun tämä osakätisyys pistää mieltä ja kroppaa väsyneeksi. Jokakeväiset pihan ja tarhan siivouksetkin on hoidettu ja meille jäi lähinnä vierestä tarkkailu. Koirien turkit on pesty ja puhuroitu ja kynnet on hoidettu. Koirat ovat iltaisin NIIN rauhallisia ja huomaamattomia. Me vain kuoritaan kermat tästä koiranomistajuudesta. Mitenhän tällaisesta saisi pysyvän järjestelyn? Saako koirille tilautettua au pairin tai jotain?


Orjankaatoa

Tarmon pujokoulu on tauolla. Tarmo ontuu. Se venkuloi viikko sitten maanantaina itsensä läpi esteiden, ovien, porttien ja herraties minkä barrikaadien ja löysi puuhastelujensa jälkeen juoksuisen Fyran. No kinttuhan otti jostain osumaa ja nyt sitten kevyesti nilkutellaan. Toivottavasti Fyra ei ottanut osumaa! No se ratkennee sitten ajallaan ultraamalla, jos tarvetta ilmenee. Tästä aitomisesta johtuen ja sen vuoksi Tarmo on sitten ollut mukana minulla töissä. Se on makoillut pakun perällä ja olen käyttänyt sitä pikku kävelyllä aina parin tunnin välein. Olenkin todennut, että tämä viikko on ollut yksi mukavimmista työviikoista pitkiin pitkiin aikoihin. Leimaus ”oma asia + ulos” ja työpäivä on saanut 10-15 minuutin paussin. Mieli ja kroppa ovat jaksaneet paremmin ja päivät on menneet joutuisasti. Tuollainen työpaikkakoira voisi olla monessa työyhteisössä toimiva ratkaisu työhyvinvoinnin lisääjänä. Tänäänkin nautin meren rannassa kesän tulosta uivaa koiraa katsellen. Onni on työpaikka meren rannalla!

Tarmo otti silmäkulmaansa meidän lauman ensimmäisen punkin tälle kesälle. Tiesin punkkipihtien olevan ”varmassa tallessa” talven jäljiltä, joten helpommalla pääsi kun kävi Mustilan Mirrejä moikkaamassa ja ostamassa uudet. Pihdit jätin kauppaan ja kokeilin ennakkoluulottomasti autonavaimiin näppärästi maastoutuvaa Tick Key -vekotinta. Herttileijjaa miten pätevä vekotin! Millään punkkihärvelillä ne pirulaiset eivät ole irronneet noin nopeasti, nätisti ja helposti.


Lähde: http://www.laserpals.com/tickkey/pet-tick-removal-key.shtml

Uimasilla ollaan oltu sisällä ja ulkona. Sisällä me saatiin oikein jättiseuraa kun doggipojat Martti ja Seppo liittyivät Kattin seuraan viim viikolla. Ensikertalainen Martti aloitti uimasession. Tyyppi otti maan katoamisen jalkojen alta varsin lunkisti ja homma lopetettiin juuri kun Martti itse innostui hommasta. Hyvä niin. Jäipä hampaan koloon pulikoinnin hauskuus ensi kertaa odottelemaan. Martin kuivatellessa itseään Katti kroolasi oman yksityispuolituntisensa. Uintisessiota edeltävänä päivänä Katti oli jo kroolannut noin tunnin hiekkakuopilla, joten kuvittelin typeränä, että se jotenkin painaisi lihaksissa ja rauhoittaisi sitä. Kilinvillat! Ihan sama hullu itsensä se oli. Ei väsymisen merkkiäkään. Kattin kuivumisen aikaan Seppo lipui altaaseen. Se jätkä sitten tykkää uida. Jotkut väittää, ettei tanskandogit ui… no eivät ole nähneet sitten Seppoa tahi Marttia, joista kyllä uimahalut paistaa syvemmästäkin vedestä rannalle saakka.

 

Ulkouimasia ollaan harrastettu hiekkakuopilla. Ostin oikein kahluusaappaat, jotta pääsen itse syvemmälle veteen. Oli viisas hankinta! Niillä pääsee yli melko syvistäkin lääseiköistä ja valokuvien ottosuunta tulee nyt muuttumaan merkittävästi.

Uimareissuilla Kattin, TuTun, Marskin ja Piikan kavereina ovat vierailleet myös Mari ja Puhi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt, hiekka on pölissyt ja vesi lentänyt. Elämästä nauttivia koiria ja niiden touhuja on kyllä mukava seurata. Ollaankin aivan tarkoituksella aina pysähdelty toviksi ja seurattu mitä tekemistä koirat ovat itselleen keksineet. Piika on todettu koiramaailman energiasäästölampuksi.  Muut kulkevat tauotta Duraceleilla ja varmaan hehkuvat pimeässäkin riemusta.

Femma kävi Pian kanssa harrastamassa agilityä Mika Moilasen valmennuksessa. Femma ei ole paljon reissustaan osannut minulle kertoa, mutta Pian sanojen mukaan hyvin meni. Tarjosinkin Femmaa Pialle kisakoiraksi tälle kesälle. Kyseessä tulee olemaan Femman viimeinen kisakausi ja olin jo likimain luovuttanut omien terveysongelmieni vuoksi ajatuksen kisaamisesta, mutta onneksi tämä näyttää järjestyvän näin. Femma on vähän pullukassa kunnossa, joten kunnonkohotus on jo käynnistetty.

Kempeleessä järjestettiin ryhmänäyttely 1&2 ryhmille. Tuomariksi oli kutsuttu Alar Müürisepp, joka aikanaan omisti Viron ensimmäisen cardiganin. Tämän historiatiedon valossa ilmoitettiin kauneusmittelöihin Misiu, Marski, TuTu ja Puh ja lisäksi joukon vahvistukseksi liittyi Oulusta vielä Tove. Aikataulujen tullessa ihmetytti mistä kummasta 21 muutakin cardigania on tähän näyttelyyn eksynyt, sillä jotenkin on ollut ilmassa osallistujamäärien hupenemista. Tämä oli tälle vuodelle todella hyvä osallistujamäärä (26)!

Vaikkei corgi kuulukaan niihin tuntikausia turkinhoitoa vaativiin rotuihin, koen kuitenkin, että maltahia maksavaan kauneuskinkeriin osallistuva koirani esitetään siellä niin siistinä ja puhtaana kuin se kulloisessakin turkin vaiheessa on mahdollista. Senpä vuoksi näyttelyä edeltävänä päivänä  me Jennan ja Saanan kanssa pestiin ja puhuroitiin nelikko. Kylläpä niistä tulikin nättejä! Olihan se pakko kamerakin esiin ottaa ja napata 1-vuotiaista sisaruksista poseerauskuvia.

 

Oulun Koirakerho suoriutui näyttelyn järjestämisestä suorastaan loistavasti. Aamupäiväksi oli tilattu täydellinen puolipilvinen ilmakin. Kukaan ei vain ollut muistanut toivoa tuota ilmaa koko päiväksi, sillä iltapäivällä päästiin pikkutihkussa ja tuulessa ihan huolella palelemaankin. Edellispäivän panostus koirien kauneuden eteen ei mennyt hukkaan. TuTu oli rotunsa paras. Marski ja Tove ottivat kumpainenkin ensimmäiset sertinsä (PU2 ja PN2). Puhi sijoittui junnunartuissa toiseksi (ERI2). Misiu oli ROP-veteraani. Kasvattajaluokka kahdesta ryhmästä ensimmäinen kunniapalkinnon kera. Isoista kehistä ei sitten menestystä tullut, mutta oltiinpa esillä ja mukana. Jenna kuvasi cardikehiä ja minä pemukehiä. Kuvia osallistujista löytyy osoitteesta: http://jofli.kuvat.fi/kuvat/N%E4yttelykuvia/Kempele_200512/

Ensi viikonloppuna olisi Kennelliiton valtuuston kokous. Mielenkiintoinen reissu tulossa. Työpäivätkin käy tälle kesälle vähiin, kun eilen sain tiedon olkapään leikkausajasta. Dead line on 15.6. Samana päivänä Tarmo menee Ventelälle läpivalaistavaksi ja Rinjan synnytyskin ajoittuu noihin päiviin. Eiköhän tästä tapahtumasumasta selvitä. Pakkohan se on!





Pääskysestä ei päivääkään

13 05 2012

… eikä siitä, että Katti sekoilee luonnonvesissä ja TuTu syö ampiaisen! Kesä on tullut, tai ainakin se on jo ihan ovella, sillä tänään ”monttuiltiin” eka kerran Jennin ja koirien kanssa. Hiekka ja vesi lensi. Koirat juoksivat, kiipeilivät, uivat, räpiköivät ja kierivät vuoroin hiekassa ja vuoroin linnunkakassa. Onni yksillä, kesä kaikilla!

Erkkariin ilmoittautuminen pitäisi tehdä viimeistään huomenna. Mennäkkö vai eikö mennä – pulma parhaasta päästä. Olen ihan varma, että ilmoittautumisen jälkeen se kovasti odotettu käsileikkauksen aika tulla tupsahtaa juuri näyttelyä edeltäville päiville. Olis juuri niin minun tuuriani. Olkapään kuntoon saanti on kuitenkin ykkösasia, joten jos sen ajan saanti on koirien ilmoittautumismaksun verran lähempänä, niin kai se riski on otettava.

Ikäviäkin uutisia on menneellä viikolla Jokirantaan kantautunut. Pikku-Bindi, nykyisemin Peta-Marskinsisko, on pieneläinklinikalla Helsingissä tehohoidossa suolitukoksen vuoksi. Ensin tukoksen kulkua seurattiin tiiviisti, josko sittenkin tulisi ulos omia aikojaan. Ei tullut, joten leikkaus on nyt suoritettu. Syypää oli pieni muovinpalanen. Nyt vain Peta-neidille kovasti toipumisia ja Hannalle & Esalle kiitoksia Jokirannan ajan tasalla pitämisestä!





Kyllä en kotona osaa!

13 05 2012

Mulla on niin tyhmä olo! Niin tyhmä että tätä tyhmyyttä ei kehtaisi paljastaa ellei olisi siitä tyhmyydestä jo kiinni jäänyt.

Tarmo jatkoi tänään pujokouluaan kahden päivän paussin jälkeen. Hyvin se kujaa vetää, mutta sitten Schappe-Tuija huomasi videolta että kujahan on tehty väärinpäin siksakkiin. No niin PIIP (sensuroitu aikuistensana) onkin! Miten mulle tällainen moka sattui? Pehmentääkö sairastelut pään vai onko mulla oikeasti ollut liian pitkä tauko agilitystä? Nolottaa, naurattaa ja ketuttaa samaan aikaan. Koskaanhan en aikaisemmin ole tällaisia kujia vetänyt – enpä en…

Kun kujan vetäisin tuonne kentälle, ihmettelin, että miksi ne kepit silleen vastaan laittoivat siksakkia tehdessä. En ihmettele enää. Ei niitä ole noin päin koskaan taivutettukaan. Huomenna päästän ne piinasta ja pistän siksakin oikein päin. Tarmo tuskin muutosta huomaa kun oltiin ONNEKSI vielä vaiheessa jossa se vain juoksee suoraan isommin kiemurtelematta.

Seuraavassa vaiheessa pitänee ottaa putket jompaan kumpaan päähän – miksei molempinkin. Tovin kuitenkin juoksutan tätä vaihetta (kepit käännettynä oikein päin tietenkin), jotta menee selkäytimeen ja aivosoluihin asti. Oikeastaan mielenkiintoista nähdä vaikuttaako siksakin kääntäminen toisinpäin muutoksia Tarmon suoritukseen. Tästähän tulikin eläinkoe sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tämän päivän treeneistä sellaisia huomioita, että muutamaan otteeseen Tarmon kropasta irtosi jo vähän pujomaista yritystä. Tuohon lelu suussa takaisinpäin pujotteluun ja omatoimiseen pujotteluun en puutu. En vielä tässä vaiheessa. Tehköön kun haluaa kunhan tekee oikein! Siihen puuttuisin, jos se virheen tullessa vaihtaisi suuntaa kesken pujon takaisin päin. Eipä tuollaisia virheitä kuitenkaan näytä tulevan kun halu palkalle on noin kova. Hyvä niin.

Pujokoulun jälkeen tottisteltiin hetki. Tarmo opetteli vasemmalle kääntymistä ja takaosan käyttöä. Mielestäni pääsin palkkaamaan muutaman oikein kelvon käännöksen. Lopuksi paikallaolo, paluu koiran luo ja perusasentoon istuminen sieltä maasta. Ne onnistuivat hienosti. Paikallaoloon tuli lisävaikeutta tiellä pyöräilleestä muksulaumasta, joka metelöi varsin kuuluvasti. Tiehen selin ollut Tarmo käänsi kerran päätään katsoakseen mistä meteli tulee, muttei yrittänytkään nousta. Hyvä hyvä!

 





Hummahulinaa

12 05 2012

Jenni on koko kevään odottanut raveja Hummastinvaaralla. Sinneppä siis kun päivä viimein koitti! Mukaan otettiin Tarmo, jotta se saisi jotain muuta tuumittavaa kuin Fyran juoksuiset tuoksut. Tarmo sai reissun käytöksestään 10+. Kouluarvosanan lisäksi se sai myös monet rapsutukset ja parit ventovieraiden muksujen makkarankuoret. Iso paha susikoila hurmasi pikkuihmisiä oikein urakalla. Toivottavasti Tarmosta tulee yhtä hyvä rodun positiivisen PR:n lähettiläs kuin Fyra on omassa rodussaan. Tällä menolla näin tulee käymään. En laita vastaan.

Annoin Jennille pikkukameran ja pyysin kuvaamaan mitä mieleen juolahtaa. Tällaista juolahti:


Tarmo ja hummat kummat


Tarmo tahtos mukaan


Ponilähtö ja tämä tais muuten olla sen voittajakin


Äiteet ulkona…


… lapset autossa (Serena ja arpajaisvoittolammas).

Tarmon pujokoulussa on ollut kaksi välipäivää. Eilinen ihan puhtaasti laiskoteltiin ja tänään oli tämä hummailu hommailu. Huomenna jatketaan.

Rinja kävi meillä torstaina kauneussalongissa ja kuvattavana. Kyllä se nyt vahvasti siltä näyttää, että kesäkuun puolivälissä meillä synnytellään. Rinja on sopivasti pyöristynyt ja nisät pönköttää punaisina. Ei tuon enemmän voi tuossa vaiheessa raskaana olla! En tiedä johtuuko tiineydestä vai mistä, mutta kyllä se vain on niin kauniiksi päättänyt yhtäkkiä alkaa. Cardi on hitaasti kehttyvä rotu ja Rinja on siitä niin oiva esimerkki. Se on vasta nyt vajaa 4-vuotiaana aikuinen. Täydellistä koiraahan ei olekaan, mutta virheistään huolimatta tasapainoisuus tekee Rinjasta minusta niin kovasti omia silmiä miellyttävän.

Rinjan tiineeksi toteaminen pisti viimeisen niitin pienenpienelle ajatukselle josko sittenkin vielä Fyraa yritettäisiin tiineeksi. Se kun teki taas juoksun 5 kk edellisestä. No ei – ei yritetä. Kohdunpoistoon mennään kun sopiva hetki koittaa.

Huomenna ulkoillaan – toivottavasti!

 





Tarmolla on tavoite

9 05 2012

Olen asettanut toukokuun agilitytavoitteeksi, että Tarmo oppii pujottelemaan noin kahdessa viikossa. Tämä haaste passaa tällaiselle puolivaloilla kulkevalle oikeista agitreeneistä haaveilevalle vammakädelle oikein hyvin. Onpahan jotain agiaiheista tekemistä, vaikkei varsinaisesta agilitystä voida isommin vielä puhuakaan.

Tavoite on ihan realistinen. En kuvittelekaan tuon rohnon taipuvan tiukkoihin umpikulmiin kovin näppärästi, joten otankin tavoitteeksi opettaa sille ensin kepitystekniikan ja helpoimmat kulmat sekä ohjauksen edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. Kun se nämä osaa, lisään vaikeusastetta. Sen aika tulee sitten myöhemmin eli joskus.

Mikäli onnistun tässä tavoitteessa, saan toivottavasti luotua intoa pujo-ongelmien kanssa painivien treenaamiseen. Ei se  estettä kummempi se pujottelu ole. Se vaatii vain treeniä, treeniä ja treeniä. Kerta viikossa koulutuskentällä ei yksinkertaisesti riitä sen oppimiseksi kesässä tai kahdessa – ei varsinkaan silloin jos ryhmätreenin kestoksi tulee noin 5 min ohjattua treeniä per nenu.

Pujottelu on yksi helpoimmista ja halvimmista esteistä itselle hankkia. Esimerkiksi vahvoja aurauskeppejä tai harjanvarsia saa kohtuuhinnalla jos ei nk. oikeita treenikeppejä raski hankkia. Keppien lisäksi tarvitaan vain nurmiläntti johon ne kepakot iskee kiinni jos ei pujokeppien telinettä omista. Päivittäiset treenit eivät kestä kauaa. Jos ne oikeasti koiralleen haluaa opettaa, pujottelun treenaamattomuudelle on siis vain kaksi hyväksyttävää rehellistä selitystä a) laiskuus ja b) vielä isompi laiskuus.

Olen päättänyt videoida Tarmon pujotreenit päivittäin. YouTubeen ladatut versiot ovat luonnollisesti lyhennelmiä treeneistä, jotka ovat tähän mennessä olleet kokonaiskestoltaan noin 10-15 min päivässä sisältäen myös pujon kaventamiseen kulutetun ajan. Treenattu on nyt kolmesti ja kolmena perättäisenä päivänä.

OPPITUNTI 1

Maanantaina laitoin helpon ja leveän kujan. Tarmo juoksenteli sen läpi tajuamatta oikeastaan mitä se teki. Palkkana pallo. Ainoa avustaja oli Tapsa, joka oli videokameran takana. Treeni näytti kutistetussa muodossa tältä:

OPPITUNTI 2

Tiistaina olimme kentällä Tarmon kanssa kaksistaan. Kuvaajana toimi kaksi agilityhyppysiivekettä. Kuvittelin kameraa asentaessani, että molemmat palkkaussuunnat näkyisivät, mutta jälkiviisaana totean, että pieleen meni. Palkkana oli kuitenkin pallo edelleen. Totesin, että oikealla kädellä heitän sitä kelvosti. Vasemmalla rikkokädellä se lentää metrin ja vierii sitten toisen perään.

OPPITUNTI 3

Tänään keskiviikkona Tapsa oli taas kameran takana. Palkkana patukka. Se ei ehkä ollut ihan niin vauhtia tuova kuin pallo, mutta toisaalta käännän sen niin päin, että ehkäpä patukka toimikin Tarmolle paremmin. Se ei kouhottanut niin paljon kuin pallon kanssa. Kavensin kujaa muutaaan otteeseen ja ehkä vähän tyhmänrohkeastikin. Ei Tarmolle virheitä sattunut, mutta muutamassa kohdassa mietin, että oisko sittenkin pysyä vielä päiväkausia helpommassa. No en tiedä! Nyt aion pysytellä tässä vaiheessa muutaman päivän tai jos kavennan, teen sen kyllä harkiten ja palautan taas takaisin helpommaksi aina välillä.

Kujalla oli nyt kapeimmillaan leveyttä 35 senttiä ja Tarmosta alkoi muutaman kepityksen aikana nähdä, että lavat ottaa keppeihin. Hyvin se silti kujassa pysyi ja jopa itse sinne höntsäilemään hakeutui.

KOIKKALOIKKAA

Tämän viikon aikana Tarmo on myös opetellut hyppäämään tuota ”hiven-vajaa-metristä-estettä”. Ei se vielä sitä toki edes takaisin osata hypätä, mutta alku se yhteen suuntaan hypätty hyppykin on. Tarmo on reipas poika, se ei jätä jossittelun varaa sille ottiko se kosketuksen vai ei. Ilmaveivit on melkoisia. Voi tuota nuoren miehen hulluutta!





Oikeita ongelmia?

5 05 2012

Welsh corgi cardigan harrastaja hemmotellaan rodun runsaalla värivalikoimalla. Rotumääritelmä antaa aika höllät rajat väritykselle. Sen mukaan kaikki värit sallittuja, kunhan valkoinen ei ole vallitseva. Tämän mukaan siis värillä ei ole väliä, kunhan se ei ole valkoinen tai yli 50%:sti valkoinen. Kuulostaa nopeasti ajateltuna sallivalta – eikö?

Eipä innostuta. Kirsun väriä käsittelevässä kohdassa sallivuus loppuu. Kirsu musta, piste! Tämä rajaa rodussa yleisesti esiintyviä värityksiä ulos sallitun rajoista. Esimerkiksi nk. maksanruskeat (bb) eivät ruskean kirsunsa vuoksi täytä värimääritystä. Monet nk. pinkit (ee-keltaiset) rajautuvat pois värille tyypillisen talvikirsunsa vuoksi, vaikka pigmentti olisikin pohjaväriltään mustaa. Siniseksi kutsutuilla (dd) on harmaasävyisillä koirilla on sininen kirsu. Merlen kirsun pimentoitumiseen emme voi vaikuttaa ja se voikin olla musta, kirjava tai vaikkapa melkein kokonaan väritön. Karvapeitteen väri ei siis olekaan ratkaisevaa. Käännekohta onkin kirsu, jonka väritykseen vaikuttaa karvapeitteen väritys. Rotumääritelmähän on epälooginen eikä alkuunkaan salliva.

Welsh corgi cardiganin ensimmäinen rotumääritelmä kirjoitettiin tietääkseni 1933-34, jolloin cardiganin ja pembroken erottaminen omiksi roduikseen oli ajankohtaista. Tässä rotumääritelmässä väristä sanotaan näin: ”Any colour except pure white ”  (Kaikki värit sallittu, paitsi kokonaan valkoinen). Tuo lause toistui rotumääritelmässä kauan ja salli periaatteessa valkoisen koiran jossa oli laikkuina jotain muuta väriä. Kaivelin vanhaa kirjallisuutta ja vasta 1978 rotumääritelmässä löytyy valkoisen määrää rajaava maininta, joka on toistunut aina tähän päivään saakka: ”Any colour, with or without white markings, but white should not predominate” (Kaikki värit valkoisin merkein tai ilman, mutta valkoinen väri ei saa olla vallitseva).

Kaikissa rotumääritelmissä kirsun väri on pysynyt mustana. Rotumääritelmän tulkinnoissa on tosin jo ammoisista ajoista saakka mainittu, että tietty kirjavuus on sallittua merlevärsillä koirilla. Se on kuitenkin tulkinta, ei rotumääritelmä.

Uskoisin, että rotumääritelmät on kirjoitettu aikakautena, jolloin ei vielä ole tiedetty/hoksattu, että tietty väri vaikuttaa myös kirsun väriin. Oma kärjistetty kuvitelmani rotumääritelmän alkuajoilta on, että rodunharrastajat ovat keskenänsä keksineet, että musta kirsu on nätti ja se on kirjattu kirjoihin ja kansiin. Turkin värin kanssa on taas menty samalla sallivalla linjalla kuin monessa käyttökoirarodussa, jossa väri ei ole merkinnyt työkoiralle mitään. Siinä on nykytietämyksen valossa tapahtunut lapsus, jonka vuoksi me edelleen kulutamme kamalasti aikaa ja energiaa niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä väriasioihin.

Negatiivisuudella tarkoitan kosmeettisten seikkojen korostumista niin puheissa kuin teoissakin. Kuka nyt tieten tahtoen tahtoisi kaunisrakenteista, mutta väärin värittynyttä koiraa? Kylläpä kasvttaja C on kasvattaja A:n ja kasvattaja B:n mukaan saanut huonon pentueen, kun siellä on ”värivikaisia”. Sen ihmettelemiseksi tarvitaan ainakin kolme tunnin puhelusessiota ja sähköpostit päälle – eikö? Jos taas minulle syntyy se väritykseltään kyseenalainen, niin piiloonhan se on hukattava. Kukaan ei saa tietää siitä, eikä varsinkaan nähdä siitä kuvia. Olisihan se tietenkin tärkeää, että muutkin kasvattajat näkisivät tämän värisen pennun kehityksen, mutta minun pennun kustannuksella sitä oppia ei anneta. Ei varmasti!

Värigenetiikka on kiehtovaa. On mielenkiintoista selvittää miksi koirani on sen värinen kuin se on ja mitä väriä se ehkä jälkeläisilleen jättää. Taijan vast’ikään valmiiksi saatu opinnäytetyö toi ansiokkaasti esille rotumme värikirjon ja siihen liittyvän genetiikan osuuden. Värigenetiikassa on vielä paljon tutkimattomia saloja ja esimerkiksi väreihin liittyvä kaupallinen geenitestaus tulee varmasti tulevaisuudessa lisääntymään. Kiinnostaahan meitä koiranomistajia nyt mahdottomasti se, voiko oma täydellisesti värittynyt koiramme aikaansaada värinsä osalta rotumääritelmän vastaisia jälkeläisiä – eikö?

Omasta mielestäni väritestaukset ovat varmasti mielenkiintoisia ja tyydyttävät meidän ihmisten uteliaisuutta. On myös värejä, joiden osalta geenitestaus voisi olla jopa paikallaan, sillä kaikki värit eivät suinkaan ole koiralle harmittomia. Esimerkiksi kaksi merle väristä koiraa yhdistettynä jälkeläisissä voi olla nk. tuplamerlejä, jotka voivat olla kuuroja ja niillä voi olla vakavia silmien kehityshäiriöitä; pienisilmäisyyttä tai silmä/silmät voivat puuttua kokonaan.  Tuplamerlethän helposti välttää sillä, ettei yhdistä kahta merleä keskenään, mutta kun sekään ei aina ole niin yksinkertaista. Esimerkiksi cardiganeissa syntyy niin mustavoittoisia merlejä, että merleyden toteaminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Koira voi näyttää tricolourilta, mutta ollakin merle. Kutsumme rodun parissa näitä koiria cryptic merleiksi.

Toinen väri, jolla on todettu olevan terveysvaikutuksia, on sininen (dd). Sinisen koiran pigmenttihippuset karvoissa ovat ryppäinä (tämä saa koiran näyttämään sinertävältä) ja nämä pigmenttiklöntit voivat haitata karvan kasvua. Tätä tilaa kutsutaan sinisen koiran syndroomaksi (blue dog syndrome, colour dilution alopecia ja CDA). Sininen koira voi toki olla täysin normaaliturkkinen ja usein näin onkin, mutta ongelmaturkkiset kärsivät karvan ohuudesta tai peräti kaljuista laikuista. Se, etten ole oirehtivista cardeista kuullut, ei tarkoita etteikö niitä olisi olemassa. Väri on sen verran harvinainen maailmanlaajuisestikin. En kuitenkaan usko, että rotumääritelmän ensikirjausten aikaan tunnistettiin tätä ongelmaa ja perusteltiin harmaan kirsun kieltämistä sillä.

Sinisen värin vastustamiselle on kuitenkin olemassa jonkinlaista terveydellistä perustetta, mutta maksanruskean (bb) rajaamista ulos sallituista väreistä en pysty käsittämään. Toistan itseäni mainiten, että karvan väri sinällään ei tee koirasta väärän väristä, mutta bb-ruskean koiran kirsukin on ruskea ja sitä väriä ei rotumääritelmä tunne. Väriin ei liity mitään terveydellisiä ongelmia enkä pysty käsittämään miksi kyseinen väri kuuluu nk. värivirheellisten kastiin.

Täysin valkoisen tai valkovoittoisen huonosti pigmentoituneen koiran vastustamisen työkoirana ymmärrän. Sellainen koira on altis auringolle ja pigmentittömyys yhdistetään myös kuurouteen. Auringolle altis kuuro koira olisi tuskin ollut karjanajajan paras kaveri. Sitä minä en vain ymmärrä, että valkoisen määrästä ja vieläpä valkoisten merkkien paikasta tehdään tässä rodussa niin suuri ongelma. Onneksi meillä Suomessa on ymmärretty rotumääritelmä pääosin niin, että valkoista saa olla se alle 50% ja ettei sen paikkaa ole muuten määritelty. Yhtä onnekkaassa asemassa ei olla esimerkiksi USA:ssa, jossa kuvitetussa rotumääritelmässä kuvataan hyvin tarkoin valkoisten merkkien sijainti. Rodun kotimaassa Englannissa puolipäätävalkean koiran näyttelykehään vieminen olisi varmaan kahden seuraavan vuoden puheenaihe ja paheksunta olisi valtaisaa, vaikkakin heidän rotumääritelmänsä on juuri se sama kuin meillä täälläkin. Tulkinta tuntuu olevan paitsi maa- myös tulkitsijakohtaista.

Kosmeettiset asiat on helppo huomata, mutta ne ovat kuin ne lillukanvarret, joihin takerrutaan.  Värityksensä alla olevan koiran kokonaisuus (anatominen tasapaino ja kokonaisvaltainen terveys) on paljon vaikeampaa hallita. Ehkä se on turvallisempi maaperä puhua paljon siitä mitä näemme ja vaieta siitä laajemmasta kokonaisuudesta.

Millainenhan olisi rodun tulevaisuus, mikäli värirajat avattaisiin oikeasti eikä vain ”rotumääritelmänoikeasti”? Mitäpä jos sen kirsun väriä ei olisikaan mainittu? Mitä jos cardiganit oikeasti liittyisivät niiden alkuperältään työkoirien rotukirjoon, joka toteaa, ettei värillä työkoiralle ole merkitystä? Jäisiköhän sitten väriasioilta pohdinta- ja puheaikaa ihan oikeille asioille ja ongelmille? Vai onko niin, että welsh corgi cardiganien tilanne on niin hyvä, että kosmeettiset asiat ovat ainoita ongelmiamme ja kaikki muu on onnellisesti ja hyvin? En valitettavasti usko. Olemme seurakoiramaistuneet rotumme rinnalla niin paljon, että paluu niille alkujuurille nykytietämys apunamme on mahdotonta. Koiran sijasta keskitymme kuoreen.

 
Näiden kosmeettisten puutteidensa alla Hemuli (BW Snowface) ja Piuku (BW Sunflower) olivat ihan kelpoja cardiganeja. 





Viileä vappu

4 05 2012

Vappuna aurinko paistoi täydeltä terältä. Ikkunasta katsottuna oli todella_kaunis_päivä. Ulkona karu totuus paljastui. Raahessa tuulee aina, mutta tämä tuuli oli lähes jäätävää ja lisäksi aika puuskaista. Perinteinen Raahen vappumätsäri sai taas osakseen haasteellisen ilman. Vappumarssi ohitti näyttelypaikan liput tuulen vuoksi tanassa… suoraan eteenpäin!

Onneksi tuulinen sää ei kuitenkaan haitannut koiraihmisiä, joita museon rantaan kokoontui melkoisesti. Tarkkaa osallistujamäärää en voi kun arvella, mutta mikään parinkymmenen koiran kinkeri se ei ollut. Paikalla oli myös paljon koirista kiinnostuneita tulevia koiranomistajia. Ainakin meidän corgit saivat osakseen paljon huomiota ja sainkin kertoilla rodusta moneen otteeseen.

Meiltä kerhon kannatushommiin osallistujiksi lähtivät Marski, TuTu, Misiu ja meillä kyläilevä Miki-pemu, jonka Jenni tahtoi ehdottomasti viedä itse kehään. Jenni osallistui myös lapsi- ja koirakilpailuun, johon oikeasti oli hiven yli-ikäinen, mutta se kävi hyvästä junnuhandler-harjoituksesta. Hyvin ne veti. Sijoitus oli 18 kilpailijan joukosta jaettu kakkostila yhdessä 16 muun kanssa. Palkintoja tuli sylillinen ja hieno ruusuke on nyt oman huoneen ikkunaverhossa roikkumassa.

Marski aloitti varsinaisen mätsäröinnin. Se sai punaisen nauhan ja lopulta voitti pienet pennut. Palkintokassista löytyi mm. sadeasu emännälle, ruokaa, vinkulelua, puruluuta ja nameja.

Miki ja TuTu olivat esillä pienissä aikuisissa. Molemmat hävisivät parinsa, mutta TuTu tuli sitten sinisten loppukisassa toiseksi. TuTun palkintokassista löytyi ruokaa, vinkuleluja, puruluita, nameja ja näytepusseja.

Misiu osallistui veteraaneihin ja sai parikseen eka kierroksella veteraanit voittaneen agility-kisakumppaninsa Juuson. Sinisten loppukilpailussa Misiu otti ykköstilan ja palkintokassissa oli… ylläri ylläri… toinen sadeasu ja muutenkin kassin sisältö vastasi Marskin kassia.

Näyttelyn parhaan valinnassa meidän poppoosta olivat Marski ja Misiu, joka sai esittäjäkseen Kaisan. Marskin tie jatkui aina BIS4-sijoitukseen saakka ja taas saatiin lisää palkintoja. Nyt siellä kassissa oli auton takapenkin suojus lelujen ja puruluiden lisäksi sekä 3 kilon ruokapussi.

Nämä mätsärit on kovasti kummallisia kilpasillaoloja. Rahallisesti me taas pärjättiin, sillä 22 euron osallistumismaksuilla saimme 25 euroa alennuskuponkeja Mustiin ja Mirriin, koiranruokaa vajaa 5 kiloa + muut palkinnot päälle. Tämähän on ehkä fiksumpaa kuin lottoaminen?

Mätsärin jälkeen juhlittiin meillä Tarmon 1-vuotissynttäreitä. Tarmo sai puruluun, me saatiin suklainen juustokakku, jonka olin ihan omin pikku kätösin Jennin avustamana tehnyt. Kotitekoisuus suorastaan loisti sen ilmiasusta, muttei onneksi vaikuttanut makuun. Vaikka oli omatekemää ja kerta oli vieläpä ihan ensimmäinen, uskallan väittää, että se oli hyvää.