#aunus #lainakoira #sulhomies

14 05 2017

IMG_2346

Kiisu on nyt ensimmäisen kerran astutettu Aunuksella ja nyt sitten peukutetaan oikein urakalla.

Koen olevani etuoikeutettu, että omistaja Heli luotti sen meille hoitoon ja että saan kasvattajana tutustua urosvalintaani huolella. Kuluneen viikon aikana sen kanssa on koettu niin yhteinen agilityvalmennus kuin pitkäksi venähtänyt kisapäiväkin agilityn merkeissä. Käytin myös sen silmätarkastuksessa Oulussa, sillä lausunto oli edellisestä hellusteluajasta päässyt vanhenemaan ja Rovaniemen korkeuksilla ei silmätarkastukseen sormia napsauttamalla pääse.

Aunus on ollut niin täällä kotona kuin eläinlääkärireissulla, treeneissä ja kisoissa erittäin avoin, luottavainen ja reipas äijjäkoira. Se ottaa minuun erinomaisesti kontaktia ja tekee pyytämiäni asioita topakasti ja energisesti. SIllä on suuri moottori, joka toimii niin lelu- kuin ruokapalkallakin. En aio testata kuinka se tulisi toimeen meidän muiden uroksien kanssa, sillä en koe sitä tarpeelliseksi. Se ei kuitenkaan esimerkiksi pihalla haasta riitaa aidan läpi toisille uroksille, lenkkeili leppoisasti treenireissulla Tupoksella treeniryhmämme mukana jack russel -uroksen rinnalla ja eläinlääkäri- ja kisareissullakin kaikki koirakohtaamiset sujuivat loistavasti. Se lienee sen verran sopivasti macho, ettei sen tarvitse olla koko ajan miettimässä onko pakko pullistella vai ei.

On hyvin merkillistä, miten se tuntuu niin kovin omalta, vaikka tiedostan kyllä täysin, että oma se ei ole. Olen nauttinut jokaisesta sekunnista sen kanssa niin harjoitus- kuin kisaradoillakin.  Sen ohjaaminen kisoissa ei tuntunut yhtään vieraalta ja tuli välillä jopa tunne, että ohjaan omaa edesmennyttä Misua (Tiramisu-Lisiura Controversia), joka oli Aunuksen pappa (emän isä) ja jolla aikanaan kilpailin agilityn 3-luokassa omaan harrastusmäärääni nähden jopa aktiivisesti.

Aunus on myös täällä ollessaan osoittanut, etteivät juoksuajat sekoita sen päätä liiaksi. Se on kyennyt nukkumaan, syömään ja tekemään pyydettyjä asoita, vaikka sen tuleva morsian on ollut muutaman portin takana. Se keskittyy siihen mitä on kulloinkin tekemässä. Perjantaina se oli Kiisun ensitapaaminen pihalla vapaana. Astumisyrityksiä oli, muttei onnistumista. Lauantain Aunus keskittyi agilityyn (ja hyvin keskittyikin) ja sunnuntaina se sitten astui Kiisun. Ei piippauksia, levottomuutta tai kontaktin puutetta ihmiseen. Tykkään!

Vaikkei Aunus meille täysin uusi tuttavuus olekaan (onhan se Hey-pentueemme isä), on tuosta astumisreissusta vierähtänyt jo aikaa. Tämä tuttavuuden päivitysreissu on saanut minut pitämään Aunuksesta vain enemmän ja enemmän.

Mitä Aunuksesta Kiisulle haen? Kiisu on vilkas, hieman pieni narttu joka ehdottomasti tarvitsee kumppanikseen ideaalikokoisen uroksen joka ei paljoa hötkyile. Aunus on juuri sitä. Koen myös että ainakin nyt ennakolta ne voisivat anatomisesti ja luonteiden osalta täydentää toisiaan. Tunnen myös Aunuksen taustat ja varsinkin sen emän sukutaulu on minulle tutumpaa kuin ulkotakkini taskujen sisältö. Sen isän olen myös nähnyt niin näyttely- kuin kotioloissakin. Aunus on jo ikämies (8 vuotta), mutta silti se ja sen täysveli kilpailevat edelleen agilityssä korkeimmassa luokassa ja myös sen täyssisko on agilityssä mukavasti menestynyt koira. En edelleenkään kasvata agility-, toko- tai näyttelykoiria, vaan koen, että nämä tulokset ja aktiivinen kisaaminen pitävät sisällään myös lukuisia treenejä, lukuisia tilanteita, jolloin koiraa on henkisesti ja fyysisesti rasitettu. Näin ollen on myötävaikutettu siihen, että koiran ”käyttöominaisuuksista” on saatu lisätietoa. Tiedän kyllä varsin hyvin, ettei agility todellakaan ole cardiganien käyttökoe – ehei, se on kaukana siitä. Käyttöominaisuuksilla tarkoitan kuitenkin lähinnä koulutettavuutta, ohjattavuutta ja sitä että se kestää fyysisestikin tämän rasituksen ja näitä ominaisuuksia taas on tarvittu aikoinaan rodun alkutaipaleilla.

Tähän loppuun pätkä Aunuksen ja minun treeneistä viime viikolta ja pätkiä eilisistä kisoista, joissa sain sitä ohjata. Kiitos Heli luottamuksesta!

 





Hyvää Omaa Elämää Märskikset!

7 05 2017

Viikonlopun aikana Märskikset muuttivat omiin koteihinsa ja meidän keittiöön kasattu pentuaitaus hiljeni tyystin ja täysin. Myös äitikoira Pätkis lähti omaan kotiinsa tänään saateltuaan ensin kaikki pentunsa matkaan ja annettuaan viimeiset emokoiran ohjeet elämäntaipaleelle.

18278585_10155336998177360_7558355460448312867_o.jpg

Aina kysytään, onko pentujen luovuttaminen haikeaa. Vastaan aina, että ei todellakaan ole ja näen kysyjässä pienen pilkahduksen joko epäuskoa tai tyrmistystä siitä, että onpas se tunteeton tapaus. Näen sen, vaikkei kysyjä sitä tarkoittaisikaan. Minä koen, että kun pentujen kodit on tarkoin valittu ja pennunostajan kanssa tutustuttu paremmin kuin parin sähköpostin verran sitä pentua ehkä pitkäänkin odotellessa, minulla ei ole syytä huoleen, murheeseen tai haikeuteen. Jos olisi, taustatyöt olisi tehty jotenkin huonosti. Uskon vilpittömästi uusien kotien taitoihin viedä pentua elämässä eteenpäin ja olen tällä tiellä tarvittaessa mielellään tukena. Me ihmiset olemme toki erehtyväisiä ja elämässä tulee eteen käänteitä, joille emme mitään mahda, mutta niitä ei sovi alkaa tuossa tilanteessa murehtia.

18319136_10155336995177360_3583493174027845308_o

Koen, että minulla on kunnia olla yksi pieni osa pennun elämänpituista taivalta ja suurimmaksi osaksi nämä elämänpituiset taipaleet tapahtuvat luonnollisesti muualla kuin meillä. Ei kaikkia voi pitää kotona. Sen tiedän jo syntymän hetkellä, joten se ajatus edellä pentujen kasvuaika mennään. Kaikki mitä niiden kanssa puuhataan, puuhataan pääasiassa siksi, että niiden loppuelämälle olisi näistä touhuista hyötyä. Ei siksi, että pennut ovat suloisia, ihania ja rakkaita, vaikka sitä toki myös ovat.

18358835_10155333459512360_495341179954134807_o

Ja jotta tämä penturumba ei tältä vuodelta olisi tässä, aloitti Kiisu juoksunsa. Jos kaikki menee oikein hyvin, tämä sama prosessi alkaa taas alusta heinäkuun loppupuoliskolla.