Kesää kurkkaamassa

11 10 2013

Reissu kesäkeleissä kylpevään Englantiin on nyt takanapäin. Tarjan kanssa nähtiin ja koettiin paitsi Lontoo myös Cardigan Welsh Corgi Associationin erikoisnäyttely, perinteinen brittipubi, laaksoja ja kukkuloita ja muutama sata kilometriä erilaisia moottoriteitä.

Ensimmäinen matkapäivämme oli keskiviikko 25.9. Tästä päivästä 4 tuntia kului Helsinki-Vantaan lentokentällä, jossa oli paljon japanilaisia ja mahdottoman hyvä mutta kallis Fish & Chips -ateria. Joo, ei päästy tällä kertaa tuota pidemmäksi kun sorruttiin tähän herkkuun. Lennot meni hyvin ja oltiin jopa etuajassa Lontoon Gatwickin kentällä. Jo ja Martyn hakivat meidät kotiinsa ja ilta meni syödessä ja tuliasia laukuista etsiessä. Unta ei tarvinnut kauaa odotella. Veikkaan sen tulleen jo ennen kuin pää kosketti tyynyä.

Torstaina ohjelmassa oli shoppailua. Matala, Primark, Poundland, Card Factory, WHSmith, Superdrug… you name it. Niitä riitti ja tuliaishankinnat oli melkeinpä tehtynä. Illalla kokattiin Tarjan kanssa perhe Lovellille poronkäristystä ja pottumuusia puolukkahillolla terästettynä. Näytti uppoavan, vaikka pojille yritettiinkin uskotella, että joulu on nyt peruttu kun Petteri Punakuono ja sen pari serkkua on syöty.

 

Perjantaina oli SE päivä, jolloin herättiin aikaisin ja matkattiin Tarjan kanssa kaksistaan kauhiaa vauhtia kiitäneellä junalla Lontooseen Waterloon asemalle. Oltiin perillä jo ennen yhdeksää, joten nähtiin siinä kuinka Lontoo heräili. Kauppoja ja kuppiloita availtiin ja ihmismäärä kaduilla lisääntyi minuutti minuutilta. Käytiin kurkkaamassa mm. Covent Gardenin menoa, mutta oli vielä liian aikaista nähdä se parhaassa terässään. Sieltä patikoitiin kansallismuseolle ja otettiin kurssiksi Big Ben. Ei todellakaan oltu ainoita turisteja, joten valokuvaamista sieltä täältä ja tuolta ei katsottu mitenkään kummallisesti. Ison pentin ympärillä pyörittiin tovi ja käytiin toteamassa että Westminister Abbey on iso ja komea rakennus, muttei NIIN kiehtova, että maksaisimme 18 puntaa sisäänpääsystä. Tutustuminen jäi siis pintapuoliseksi.

 

Martyn oli hommannut meille liput Big Bus -turistibussikierrokselle. Onnistuttiin löytämään lipputoimisto ja oikea bussi ja sitten istuttiin, istuttiin ja istuttiin. Ajatus oli ajaa pienempää kierrosta 1,5 kertaa ja jäädä sitten pois Covent Gardenin kulmilla, jotta näkisimme sen täydessä elossaan. No pieleenhän se suunnitelma meni, muttei kaduta. Siinä vaiheessa kun sen toisen kierrospuolikkaan piti alkaa, bussi kaarsikin sille pidemmälle kurville. Kun viimein nousimme tai oikeastaan laskeuduimme pois bussista, olimme nähneet likimain kaikki Lontoon suurimmat nähtävyydet (rakennukset, patsaat, puistot) ja kiertäneet kaupunkia 4 tuntia kaksikerrosbussin yläkerrassa. Kuulostaa tylsemmältä kuin olikaan. Ilman tuota bussihommaa olisimme nähneet paljon vähemmän.

 

 

Ennen poislähtöä käytiin vielä Piccadilly Circuksen kupeessa olevassa The Crown -pubissa syömässä… ylläripylläri… fish and chipsit ja illan pimettyä ihailimme vielä mm. Chinatownin valoloistoa. Junalle osuttiin oikein näppärästi ja ”kotiinkin” saakka osattiin aivan oikealla junalla. Meitä ei ryöstetty, raiskattu eikä tapettu ja kartallakin pääosin pysyttiin. Takaisin on vain tuonne päästävä. Ehdottomasti!

 

Lauantaina oli vuorossa lenkkeily kanavalla ja valmistautuminen seuraavan päivän näyttelyyn. Halon velipoika Murphy kävi omistajineen näytillä. Jo pesi koiria ja me pakkasimme tavaroita. Iltapäivällä noin kolmen aikaan Martyn, Tarja ja minä plus koirat Mint, Pepper ja Comfrey aloitettiin matkamme kohti Coventryssä olevaa näyttelypaikkaa, jossa seitsemän aikaan alkaisi näyttelyillallinen. Kyllä – siellä se on ENNEN näyttelyä kun tuomari nyt kuitenkin jo valmiiksi tuntee kaikki tai ainakin pääosin kaikki. Ihan turhaa hurskastelua olisi pitää tuomari yksinään hotellihuoneessaan sen pelossa että hän vaihtaa sanan seuraavan päivän näytteilleasettajien kanssa ja tällä vaikutettaisi jotenkin arvosteluun. Niitä sanoja kun ovat jo keskenänsä useamman kymmenen vuoden ajan vaihtaneet. Yksi ilta ei siihen kilpasilla oloon vaikuttaisi eikä varmaan vaikuttanutkaan.

 

Illallisen jälkeen tuomari kuitenkin toivotti kaikille mukavaa illanjatkoa, hyvää yötä ja jätti meidät viettämään illan vapaamuotoista osiota. Ensin istuttiin ruokasalissa ja lopulta siirryttiin baarin puolelle. Juttu luisti ja nauru raikasi. Humorististen hetkien lisäksi siellä välissä juteltiin ihan asiaakin tai no… ainakin sivuttiin sitä.

Näyttely alkoi sunnuntaina vasta klo 10.30. Minusta tuo oli oikein hyvä ajatus ja antoi näyttelytoimikunnallekin mahdollisuuden valmistautua koitokseen aamusella ilman kiirettä ja hermojen kiristelyä. Me Tarjan kanssa auteltiin kehien pystyttämisessä ja yritettiin tällä keinoin olla vähän hyödyksikin. Näyttelytoimikunta päätti aamulla pitää näyttelyn hotellin juhlasalin sijasta ulkona, sillä kelistä oli luvattu kaunista. Täydellinen veto! Päivä oli kuin morsian. Tarjan kanssa vain tuumattiin, jotta moniko suomalainen hotelli antaisi kultajalkaiset pehmustetut tuolinsa juhlasalista koiranäyttelyväen käyttöön pihalle? Nii-iin…

 

Arvostelun kulkuun tai tuloksiin en kovin laajasti keskity. Ne löytyy kyllä CWCA:n sivuilta kokonaisuudessaan. Minä kuvasin ne luokat jotka suinkin koirien esittämiseltä pystyin. Suurin osa kuvausurakasta jäi Tarjan harteille kun minulla oli remmin päässä vuorollaan Kusti, Ellie, Mint, Pepper ja Tutti. Kusti kävi tiukkaa taistoa Comfreyn kanssa päivän suurimman luokan kakkossijasta, mutta hävisi hiuksenhienosti sen vanhemmalleen joten sijoitus oli kolmas. Olin kuitenkin tästä tosi tyytyväinen. Ihanassa kunnossa ollut Ellie voitti nuoremmat veteraanit. Mint ja Pepper esiintyivät nätisti, muttei sekään riitä jos ei muuten ole arvostelevan tuomarin mieleen. Tutti tuli luokassaan toiseksi, antoi ryökäle pikkusen liikaa tasoitusta luokkavoittajalle heittämällä aamulla turkkinsa roskasäkkiin. Eileen oli ilmoittanut Tuttin ja Kustin taas parikisaan ja viime vuoden tavoin me käytiin voittamassa se luokka.

 

Hetki, jota itse olin odottanut, oli kasvattajaluokka ja sen aika koitti kaikkein viimeisimpänä. Vastassa oli luokkavoittajista koostunut Brynlluan ryhmä. Meidän ryhmä koostui tasan niistä kolmesta isometsäläisestä joita siihen maahan on kelkottu. Valinnanvaraa ei ollut, oli mentävä niillä mitä oli annettu. Noh – Tarja, Martyn ja minä vedettiin niin hyvin se koirien esittämispuoli, että hups – voitto tulikin meille. Minusta oli mahdottoman siistiä saada kasaan ja esittää kasvattajaryhmä rodun kotimaassa. Ihan se olisi riittänyt meille, mutta että vielä voitto!

 

Toinen suuren suuri hetki oli se, kun Kustin alle vuoden ikäinen tytär Tamlin Charity (alakuvassa keskellä) noukittiin parhaaksi nartuksi. Siitä tuli myös näyttelyn paras pentu ja reserve best in show. Siellä minä katson kun CC-voittajaksi kruunataan koiraa, jonka takaa löytyy omistani Nola, Titus, Misiu, Jannu ja monet monet muut aina isometsäläisten esiemoa Eleanoraa myöten. Oi ja Voi! Tekstiviestiä lähti välittömästi Suomeen niin Railille kuin Ullallekin, joka omistaa Kustin isän.

Joseter Mr Blobby (kuvassa yllä vasemmalla) korjasi odotetusti koko potin. Sen velipoika, oma henkilökohtainen suosikkini Joseter Mr Parkinson, voitti myös luokkansa. Nuoresta pojasta saakka seuraamani nyt jo veteraaneissa esitetty Cwmteifi Rhodri ei tällä kertaa noussut luokkavoittajaksi eikä myöskään sen ihastuttava puolisisko Cadi Ladi Mewn Coch. Hauska nuori vesseli Brynlluan Bilbo Baggins oli nyt täyskalju ja naisseikkailuidensa jäljiltä aika kevyessä kunnossa, mutta se ei silti vähentänyt sen charmia lainkaan. Varsinainen koiramaailman clowni. Vanhemmissa veteraaneissa esitetty Joseter Ardbeg Malt oli edelleen kaunis ja tyypiltään niin klassinen kuin olla voi.  Tämä ”Arnie” voitti nartut vuonna 2006 CWCA:n 80-vuotisjuhlanäyttelyssä, eikä hohto ole vuosien aikana himmennyt lainkaan. Mainita pitää myös meidän Piikan tytär Betsy (Kilvroch Electra of Rubegud, kuvissa alla), joka on kyllä nyt kauneimmillaan. Äitiinsä tulee ja kehittyy hitaasti valmiiksi asti. Betsy voitti luokkansa ja tuli toisessa neljänneksi.

 

Näyttelyn kuvat löytyy toistaiseksi vain FB:sta. Kansiot ovat julkisia, joten pitäisi näkyä likimain kaikille jotka siellä FB:n syövereissä aikaansa kuluttaa. Lataan ne myös joskus kuvahakemistoihini, mutta koirien nimeäminen niihin on sen verran hidasta puuhaa, että sopivan ajan löytyminen on nyt vähän kortilla.

Näyttelypaikalla olisi viihtynyt pidempäänkin, mutta minkäs teet kun kekkerit loppuu niin ne loppuu. Kotimatka näyttelyistä meni yhdessä hujauksessa, vaikka loppumatkasta olikin moottoriteillä melkoista ruuhkaa. Iltasella Jo kokkasi meille lammasta. Se oli parasta lammasta mitä koskaan olen syönyt.

 

Maanantain ohjelmassa oli koirien kuvausta ja maaseutu- ja pitäjäkierros, jonka mausteena oli ruokailu vanhassa pubissa. Maisemat oli hienoja ja oli kiva päästä oikomaan jalkoja luonnon helmaan. Illalla vielä täydennettiin parit shoppailut lähimarketeissa.

 

Viimeinen voimankoitos oli mahduttaa tuliaiset ja omat kamppeet takaisin matkalaukkuihin niin, ettei painorajat ylity. Onneksi takintaskuja ei punnita…

Tiistaina piti herätä aikaisin – liian aikaisin, mutta minkäs teet kun lentokone ei odota. Kentällä kierreltiin ja kaarreltiin ja portille suunnattiin heti kun se taululle ilmestyi tiedoksi. Kauaa ei ehditty istahtaa kun löydettiin jo itsemme koneesta. Kotimatka sujui sukkia kutoessa ja torkkuessa. Helsingissä tiedossa oli pikainen välilasku, mutta yllätys oli melkoinen kun jatkoimmekin samalla koneella ja miehistöllä Ouluun saakka. Meidän piti vain kyllä välissä käydä kävelykierros lentokentällä ja passintarkastuksessa.

Kotona odotti innokas, tuliaisiaan odottava Jenni. Aika hyvin minä sen tuliaislistan toiveet pystyin täyttämään, mutta mikäpä oli täyttäessä kun lista kuului: pyyhekumi, kyniä, tussit, yöpuku ja LPS-ötökkä.

Enkkuerkkarireissu oli tältä erää ohi. Ensi vuonna se on taas suurinpiirtein samaan aikaan. Toivottavasti tällä kertaa sinne suuntaa muitakin suomalaisia kuin minä ja Tarja, jolle tämä reissu taisi nyt luoda kipinän ensi vuotta ajatellen. Kokemuksena eli elämyksenä suosittelen kyllä jokaiselle kasvattajalle edes yhtä reissua CWCA:n erikoisnäyttelyyn. Rodun kotimaan tilanteen ymmärtäminen, koirien näkeminen ja sikäläisten kasvattajien kanssa keskusteleminen avartaa varmasti omaa näkökantaa erilaisiin rodussa ilmeneviin seikkoihin. Koirat eivät siellä ole koiria kummempia, mutta onhan se nyt mukavaa nähdä niitä omin silmin ja jos oikein tuuri käy, päästä niitä käymään läpi omin käsin.

Pikku mainospläjäys nyt tähän loppuun. Vuonna 2016 CWCA juhlii 90 vuotista taivaltaan. Kymmenen vuotta sitten meitä oli toistakymmentä ”junioria” Suomesta tätä näyttelyä katsomassa. Saadaanko ysikymppisille samanmoista sakkia kasaan? Tiedossa on varmasti isot juhlat ja vaikka sikäläisten kasvattajien keski-ikä lähentelee 65-70 vuotta, ei pidä rollaattorien antaa hämätä. Ne osaa bilettää siellä ja lujaa!

PS. Osa kuvista on pöllitty Tarjan albumeista. Kiitos Tarja seurasta ja seikkailusta. Ensi keväänä uusiksi ja toivottavasti tuolloin päästään tuomaan mukana jotain muutakin tuliaista kuin lastenvaatteita, särkylääkkeitä ja BB-voidetta… hei… mä taidankin ristiä SEN BB:ksi…





Tarmolla on tavoite

9 05 2012

Olen asettanut toukokuun agilitytavoitteeksi, että Tarmo oppii pujottelemaan noin kahdessa viikossa. Tämä haaste passaa tällaiselle puolivaloilla kulkevalle oikeista agitreeneistä haaveilevalle vammakädelle oikein hyvin. Onpahan jotain agiaiheista tekemistä, vaikkei varsinaisesta agilitystä voida isommin vielä puhuakaan.

Tavoite on ihan realistinen. En kuvittelekaan tuon rohnon taipuvan tiukkoihin umpikulmiin kovin näppärästi, joten otankin tavoitteeksi opettaa sille ensin kepitystekniikan ja helpoimmat kulmat sekä ohjauksen edestä, takaa ja molemmilta sivuilta. Kun se nämä osaa, lisään vaikeusastetta. Sen aika tulee sitten myöhemmin eli joskus.

Mikäli onnistun tässä tavoitteessa, saan toivottavasti luotua intoa pujo-ongelmien kanssa painivien treenaamiseen. Ei se  estettä kummempi se pujottelu ole. Se vaatii vain treeniä, treeniä ja treeniä. Kerta viikossa koulutuskentällä ei yksinkertaisesti riitä sen oppimiseksi kesässä tai kahdessa – ei varsinkaan silloin jos ryhmätreenin kestoksi tulee noin 5 min ohjattua treeniä per nenu.

Pujottelu on yksi helpoimmista ja halvimmista esteistä itselle hankkia. Esimerkiksi vahvoja aurauskeppejä tai harjanvarsia saa kohtuuhinnalla jos ei nk. oikeita treenikeppejä raski hankkia. Keppien lisäksi tarvitaan vain nurmiläntti johon ne kepakot iskee kiinni jos ei pujokeppien telinettä omista. Päivittäiset treenit eivät kestä kauaa. Jos ne oikeasti koiralleen haluaa opettaa, pujottelun treenaamattomuudelle on siis vain kaksi hyväksyttävää rehellistä selitystä a) laiskuus ja b) vielä isompi laiskuus.

Olen päättänyt videoida Tarmon pujotreenit päivittäin. YouTubeen ladatut versiot ovat luonnollisesti lyhennelmiä treeneistä, jotka ovat tähän mennessä olleet kokonaiskestoltaan noin 10-15 min päivässä sisältäen myös pujon kaventamiseen kulutetun ajan. Treenattu on nyt kolmesti ja kolmena perättäisenä päivänä.

OPPITUNTI 1

Maanantaina laitoin helpon ja leveän kujan. Tarmo juoksenteli sen läpi tajuamatta oikeastaan mitä se teki. Palkkana pallo. Ainoa avustaja oli Tapsa, joka oli videokameran takana. Treeni näytti kutistetussa muodossa tältä:

OPPITUNTI 2

Tiistaina olimme kentällä Tarmon kanssa kaksistaan. Kuvaajana toimi kaksi agilityhyppysiivekettä. Kuvittelin kameraa asentaessani, että molemmat palkkaussuunnat näkyisivät, mutta jälkiviisaana totean, että pieleen meni. Palkkana oli kuitenkin pallo edelleen. Totesin, että oikealla kädellä heitän sitä kelvosti. Vasemmalla rikkokädellä se lentää metrin ja vierii sitten toisen perään.

OPPITUNTI 3

Tänään keskiviikkona Tapsa oli taas kameran takana. Palkkana patukka. Se ei ehkä ollut ihan niin vauhtia tuova kuin pallo, mutta toisaalta käännän sen niin päin, että ehkäpä patukka toimikin Tarmolle paremmin. Se ei kouhottanut niin paljon kuin pallon kanssa. Kavensin kujaa muutaaan otteeseen ja ehkä vähän tyhmänrohkeastikin. Ei Tarmolle virheitä sattunut, mutta muutamassa kohdassa mietin, että oisko sittenkin pysyä vielä päiväkausia helpommassa. No en tiedä! Nyt aion pysytellä tässä vaiheessa muutaman päivän tai jos kavennan, teen sen kyllä harkiten ja palautan taas takaisin helpommaksi aina välillä.

Kujalla oli nyt kapeimmillaan leveyttä 35 senttiä ja Tarmosta alkoi muutaman kepityksen aikana nähdä, että lavat ottaa keppeihin. Hyvin se silti kujassa pysyi ja jopa itse sinne höntsäilemään hakeutui.

KOIKKALOIKKAA

Tämän viikon aikana Tarmo on myös opetellut hyppäämään tuota ”hiven-vajaa-metristä-estettä”. Ei se vielä sitä toki edes takaisin osata hypätä, mutta alku se yhteen suuntaan hypätty hyppykin on. Tarmo on reipas poika, se ei jätä jossittelun varaa sille ottiko se kosketuksen vai ei. Ilmaveivit on melkoisia. Voi tuota nuoren miehen hulluutta!





Tarmo täyttää vuoden

28 04 2012

Tarmolla on vappuna synttärit. Mittariin pyörähtää ensimmäinen vuosirengas. Vauvahan se edelleen on ja on sitä varmaan pitkään. Kaikki ennakkopainajaiset käyttölinjaisen saksanpaimenkoirauroksen kanssa eteentulevista ongelmista ovat ainakin toistaiseksi kokematta. Kaikki on mennyt hyvin, suorastaan loistavasti.

Tarmo on oppinut, että corgien kanssa ei painita – ei vaikka mieli tekisi. Sen leikit ovat niin rajuja, joten leikkiköön ne riehut vain Fyran kanssa. Tarmo osaa käyttäytyä Fyran tavoin liki tilanteessa kuin tilanteessa. Se on ihmisille hyvin avoin ja luottavainen, eikä sitä vastaantulevat koirat juurikaan kiinnosta. Tähän mennessä se on myös tullut kaikkien koirien kanssa toimeen, mutta en minä niin tyhmä ole, että uskoisin tämän ihanuuden jatkuvan iäisyyksiin. Tuleehan siitä nyt sentään miäskoira, vaikka aika kaukana tuo hetki taitaa olla kun tyyppi pissaa vielä kyykäten ja osuu aina etukintuilleen.

On vain muutamia asioita, joissa sillä leikkaa kiinni ja intohuuto alkaa. Yksi on ruoka-aika. Toinen on se, kun joku muu saa sen silmien edessä tehdä jotain Tarmon mielestä kivaa ja Tarmo joutuu odottamaan. Ei – Tarmo ei huuda jos jonkun muun perheen ihminen tekee koiransa kanssa Tarmon nähden jotain mukavaa. Huuto alkaa, jos joku meistä puuhaa jotain kivaa meidän oman koiran kanssa Tarmon joutuessa odottamaan. Siinä meillä on työstettävää. Kolmas äänekäs asia on sen leikkiminen Fyran kanssa. Siinä tosin Fyrakin lienee ihan yhtä syyllinen.

Täällä sisällä Tarmo on ruoka-aikaa lukuunottamatta rauhallinen ja samalla tavalla huomaamaton kuin Fyrakin. Corgien läsnäolo on paljon konkreettisempaa kuin noiden isojen. Huomaamattaan on ilmeisesti antanut pienemmille luvan vouhottaa ja isommilta vaatinut käyttäytymistä ihan eri tavalla. Kai, ehkä, en tiedä…

Tarmo on kasvanut kasvunsa oikein hyvin. Se on nyt kookas energinen koipeliini, jota ei tunnu saavan lihotettua millään. Aina kun luuli ruokamäärän olevan riittävä ja sen toppaavan kylkiin, Tarmo otti kasvupyrähdyksen ja näytti, että lisää evästä – kiitos! Nyt en enää usko sen korkeutta kasvavan, joten sopivan ruokamäärän luulisi nyt löytyvän ja kyljen pyöristyvän. Kaikkiruokainenhan tuo on. Ei ole millekään yliherkkä ja mitään vatsaongelmia ei ole vielä ollut. Kaikki tulee siistissä paketissa läpi olipa se sitten ruokaa tai pihalla polttohävitystä odottavan vanhan koirasohvan täytteitä.

Tarmo ontui hieman ja satunnaisesti (viikon-kaksi) tuossa puolivuotiaana. Ontuminen oli kuitenkin vain mitätöntä keventämistä silloin tällöin ja tavan tallaaja ei olisi tuota siitä edes nähnyt. Ontumisen syy jäi lopulta tutkimatta. Onnahtelu loppuikin eikä ole palannut. Edessähän on nyt viralliset luustokuvat kesän aikana, joten jos ontumisella oli joku vakavampi syy, selvinnee se sitten tuolloin.

Treenaus on keskittynyt lähinnä tottelevaisuuteen ja siinä erityisesti tiettyyn vireeseen ja kontaktiin. Minä en halua sille sellaista mahdottoman vietikästä seuraamista, sillä se ei tokokokeissa välttämättä ole halutuin seuraamisen moodi. Haluan seuraamisen, joka on passeli tokokokeissa ja riittää myös PK-kentillä. Haluan sen näyttävän siistiltä, virkulta ja kuuliaiselta. Tässä mennään nyt:

Kisatavoitteita tottelevaisuuden osalta on jo asetettu. Syksyllä katsellaan joku aikatauluihin sopiva BH-koe ja jos kalentereihin passaa sopivan matkan päässä oleva tokokoekin, niin saa sinnekin minut houkutella.

Agilityn osalta Tarmo on ihan raakile. Se meni talvella putkiin ja muutamia aitoja rimat maassa. Nyt se näytti juoksentelevan Fyran perässä A-estettä ihan itsekseen, joten kun kenttä sulaa, lienee aika aktivoitua perusteiden kanssa. Olen laskeskellut, että vaikka käsi menisi millaiseen pakettiin tahansa, voin ainakin pujottelun laitella alulle ja pysäytyskontaktien perusteet. Joo en, en edes yritä juoksukontakteja Tarmon kanssa. Tarmosta tuskin tulee ketterintä kisakoiraa korkeimpiin luokkiin, mutta mikään ei estä meitä katsomasta mihin saakka rahkeet riittää radalla. Projekti kisakuntoon kaudeksi 2013 alkaa kun kenttä on kunnossa.

Tarmollahan ajettiin viime syksynä pari aika höpöksi mennyttä jälkeä tuossa pellolla. Se kyllä näytti että kirsu tykkää toimia, mutta into oli tuolloin isompi kuin keskittymiskyky. Kohta on kelit kuivaneet sen verran, että T:t (Tapsa & Tarmo) pääsevät jälkihommiin. Siinä lajissa yritän pysyä takavasemmalla. Se on T&T-tiimin ihan oma juttu. Minua itseäni kiinnostaisi viesti vaikka ihan nyt vain tutustumismielessä. En tiedä siitä lajista mitään, mutta silti se kiehtoo.

Uimasillaolot ovat osoitteneet Tarmon tykkäävän vedestä ja olevan voimakas uimari. Noutaminenkin onnistuu loistavasti, joten vepeily voisi olla kiva harrastus… hmmm…? Onkohan Raahessa enää vepeilyporukkaa?

Palkkauksen suhteenhan Tarmo on mitä kiitollisin otus. Se on ahne ja kaikkileluinen, ts. niin lentävät kuin revittävät lelut käyvät loistavasti. Ruuan ja lelujen puutteessa pelkkä riehuminen sen kanssa toimii palkkana. Hommia itse tehdessään se on hiljainen ja niin keskittynyt kuin tuon ikäinen susikoilapoika voi olla. Se kestää toistoja treenitilanteissa loistavasti. Sen motivaatiotaso ei laske, mikäli sitä joutuu huomauttamaan asiasta jonka se jo osaa, mutta joka sillä hetkellä menee jostain syystä riekkumiseksi.

Mä näen Tarmossa paljon Konnaa. Ihan eri rotuisiahan ne ovat, mutta jotain samaa niissä on. Samanlaista ihmemyllyä Tarmosta tuskin tulee, mutta saahan sitä silti noita ominaisuuksia itsekseen ihastella puuhastelun lomassa.

Yllärinä meille tullut koira on osoittautunut yllättävän hyväksi ”hankinnaksi” jonka kanssa ylpeydellä touhuaa. Miukulle ja Tiinalle siis ISO kiitos yllärin järjestämisestä!