Viisaat koirakuiskaajajuniorit

Alkuperäinen kirjoitus vanhassa blogissani päiväyksellä 1.11.2010

– – –

”Ehkä meidän pitäisi kunnioittaa tuotakin koiraa, että se tottelisi meitä.” 

Näin pohti joku meidän Jennin (8v) ikätovereista tänään tuolla olkkarissa. Heidän jaloissaan pyörineet koirat olivat tuolloin Ringa 13v, Pörri 11v, Piika melkein 5v ja TuTu 9kk. En todellakaan tiedä kuka näistä koirista pääsi analyyttisen pohdinnan kohteeksi, mutta tuskinpa tuolla on väliä. Ensin hörähdin tuolle kommentille, mutta hieman aikaa sitä mutustellessani, se alkoi kokoajan kuulostaa viisaammalta ja viisaammalta.

Kuinka monesti me laitamme koirallemme menestyspaineet jollain saralla ja sitten petymme kun jostain syystä asia ei menekään niin. Puhutaan nyt vaikka tottelevaisuuskoulutuksesta tai koulutuksesta yleensä, tässä tapauksessa tuo laji voisi olla vaikka keskikaljan nouto kolmella voltilla taaksepäin kerien (KeKaNo3VoTaKe). Pentu on lupaava ja sen kanssa aletaan jo pentuna tehdä harjoitteita, jotka edistävät myöhempää lajikoulutusta. Kiva – pennulla on tekemistä ja samalla haaveet KeKaNo3VoTaKe VA:sta (siis siitä keskikaljan-nouto-kolmella-voltilla-taaksepäin-kerien valiosta) alkavat nostella päätään.

Tämähän sujuu kuin tanssi, lisätään painetta peliin. Kaverin koirakin näyttää lupaavalta ja sen omani pitää olla vielä lupaavampi. Pieni kilpailuvietin poikanen iskee 2-jalkaisessa kouluttajassa ja siinä vaiheessa kunnioitus oman koiran lapsuutta kohtaan kokee ison horjahduksen. Pentu ei osaakaan niin paljon kuin siltä vaadimme. Typerä koulutusohjaajakin tulee vielä mutisemaan jotain hauskanpidosta ja leikkimisestä. Pah – minun Rekkunihan osasi viime kerralla heittää voltin kahdella kerimisellä keskikaljapullon vieressä, joten voimme aivan hyvin tällä kertaa vaatia siltä samaa tai jopa harpata vaiheeseen, jossa pullo on suussa. Tyhmä koira kun koittaa näyttää keskikaljapullon sijasta keskisormea! Näyttäisi edes keskisormea tuolle koulutusohjaajalle kun tulee mokoma ehdottelemaan treenin helpotusta. PYH! Tuo kaverikaan ei helpottanut, en helpota minäkään. Sehän osaa kun vain vaadin enemmän. Mikähän tuohon koiraankin meni kun ei mikään onnistu? Ehkä minä sittenkin vähän helpotan…

Helpotetun treenin tekeminen on tosi noloa. Mitä nuo muutkin ajattelee kun tämä lahjakkaimmista lahjakkain koirani joutuu ottamaan vain yhden voltin ja senkin vain pulloon päin. Ai että hävettää. Nyt on varmaan pakko kehaista sitä kun muut katsoo, mutta koska minua tympäisee tuo Rekun v*dduilu, niin sihaisenpa sen vain tälleen puolivaloilla hampaideni välistä. Mitä tuota kiittämäänkään kunnolla kun ei parastaan antanut. Miksi tuo koira näyttää hämmentyneeltä? Mikä näyttelijä!

Noniin – treeni treeniltä homma menee alaspäin. Koira aikuistuu, mutta homma ei edelleenkään toimi. Puolivaloilla kehuminen ja palkkaaminen jatkuu. Tulosta ei synny. Pettymys mikä Rekku. En minä tämmöistä halunnut. Senhän piti olla 15kk iässä KeKaNo3VoTaKe VA ja päästä vähintään maajoukkueeseen. Sehän oli lupaava. Jonkun vikahan tämä on, ettei asia näin ole. Kasvattaja…. ehkä se ei saanut siellä tarpeeksi virikkeitä. Koulutusohjaaja… antoi huonot opit. Koulutusohjaaja nro2… se se vasta typerä olikin kun moitti minua. Koulutusohjaaja nro3… miksihän se mykistyi kun kerroin sille millainen koirani oikeasti on, sehän vain näyttelee koulutuskentällä.

Minäpä ostan uuden koiran, eri kasvattajalta, vaihdan koulutusohjaajaa, koirayhdistystä ja ehkä rotuakin. Tämä volttipystykorva kun on ihan mitääntekemätön. Muistan vielä mainita sen kaikilla keskustelupalstoillakin, niin ettei kukaan ikinä koskaan hanki mokomaa rotua. Tämän Rekun voin antaa vaikka ajanpuutteen takia tätini naapurin isoäidille maalle. Sillä on varmaan siellä mukavaa kun ovat kovasti raittiitakin. Ei tarvitse enää nähdäkään keskikaljapulloa volteista puhumattakaan. Mummolla kun on huonot polvet niin ei se jaksa hypyttääkkään.

Kuinka monesti olette törmänneet vastaavaan? Minä olen monesti. Tunnustan myös osittain harhautuneeni välillä joissain kohdissa noille samoille raiteille melkeinpä jokaisen oman koirani kanssa. Sehän on vain inhimillistä. Asetamme helposti koiralle odotuksia jonkun ominaisuuden osalta. Toisille ne ovat käyttöominaisuudet, toisille terveys ja kolmannelle näyttelymenestys – neljännelle se voi olla noita kaikkia yhdessä. Selitämme ymmärtävämme, että kyse on elävästä olennosta, joista jokainen kehittyy omaan tahtiinsa omalla tavallaan. Kun sitten joudumme kohtaamaan sen todellisuudessa ja homma ei menekään niin kuin pikku pikku päässämme olimme luulleet/kuvitelleet/toivoneet, olemmekin lukossa. Syypään on löydyttävä. Jos ei kenestäkään 2-jalkaisesta ei saada syntipukkia, mollataan sitten se koira. Omissa paineissa ja odotuksissahan ei vikaa voinut olla?

Minä Johanna Maaria, lupaan tästä päivästä lukien yrittää jokaisen koirani kohdalla muistaa tuon 8-vuotiaan koirakuiskaajan viisauden pienellä lisäyksellä ja noudattaa sitä. Pienen tarkennuksen jälkeen tuo lause kuulukoon:

”Ehkä meidän pitäisi kunnioittaa tuotakin koiraa, hyväksyä se omana itsenään ja opettaa sille asiat yksilöllisesti, että se tottelisi meitä.”


Kuvan koira (Miki) ei liity juttuun millään lailla. Vaikka sen hyvin alkanut näyttelyura katkesikin
terveydellisistä syistä suoritettuun kastraatioon, se hoitaa loistavasti seurakoirarooliaan, johon
se ihan alun alkaenkin hankittiin. Kuva: Miukunen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: