Fit For Function

Teksti on alunperin julkaistu vanhassa blogissani 9.11.2011.

– – –

Eiköhän viimein ole aika kasata CWCA:n rotuseminaarin antia yhden otsikon alle tiivistettynä. Seminaarin vetäjiähän olivat Sarah Taylor, Simon Parsons ja Peter Clifton – kaikki erittäin arvostettuja rotuspesialisteja, joilla oli erinomainen ulosanti, kyky keskustella ja loistava taito niputtaa seminaarin olennaisin anti, vaikka heidän omissa mielipiteissään saattoikin olla pieniä painotus- ja vivahde-eroja. Tämän vuoksi en keskity siihen kuka sanoi ja mitä. On paljon tärkeämpää mikä oli seminaarin henki ja mielipide.

Muistiinpanot tuosta tapahtumasta olen kirjoittanut osin suomeksi osin englanniksi, joten sellaisenaan sitä sanavirtaa ei voi tähän naputtaa. Keskityn siis niihin olennaisimpiin asioihin, joita esille nostettiin. Piirrokset ovat niitä suttuja, joita olen luennon aikana vihkoon piirrellyt.
”Major problems first”
Seminaarissa ilmaistiin moneen kertaan huoli siitä, että tietämys oikeasta etuosasta on retuperällä niin rodun harrastajien kuin ulkomuototuomareidenkin keskuudessa. Kysymykseen ”miten tähän on oikein tultu” ei löytynyt  vastausta, mutta monet esitetyt kuvat kertoivat karua totuutta siitä, millaisia etupäitä näyttelykehissä menee läpi kuin väärä raha. Syypäitä tähän eivät ole vain niitä palkitsevat tuomarit, vaan aivan ne kasvattajatkin, jotka näitä virheitä katsovat sukupolvi sukupolvelta enemmän läpi. Seminaarinvetäjien näkemys oli hyvin yksiselitteisesti, että jos joku niin hyvä etuosa pitää AINA huomioida! Kuinka huomioida hyvä etuosa, jos ei tiedä millainen sen tulee olla? Hmmm… luulo ei ole tiedon väärtti, pitää vain opiskella.
Yleisin virhe on leveä etuosa vailla rodunomaista rinnansyvyyttä ja -muotoa (”kananmuna ylösalaisin”) ja usein eturaajatkin ovat pölkkysuorat (”terrierijalat”). Rinnansyvyyden ja eturaajojen muotoutumisen lisäksi peräänkuulutettiin kadonneita ”kölejä” eli niitä eturintoja sivusta katsoen. Samaan hengenvetoon kyllä todettiin, että ei ne kölitkään auta, jos eturaajojen anatomia kadottaa kauniin kölin keskelleen, josta pääsemmekin siihen anatomiaan…

Etuosasuttuja. Ooppa ite tuomari. Mikä paras?
Olkavarsien, joiden tulisi olla melkein yhtä pitkät kuin lavat, lyhyys tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Usein tähän kokonasuuteen liittyy olennaisesti vielä pystyt lavat, joten koiran eturaaja sijaitsee lopulta ihan muualla kuin siellä missä sen pitäisi sivusta päin tarkasteltuna olla. Säkälinjan sijasta eturaaja löytyykin samalta linjalta kuin koiran korva – pahimmassa tapauksessa koiran suupieli. On päivänselvää, että tällaiset anatomiset epätasapainot vaikuttavat koiran toiminnallisuuteen ja terveyteen nivelien joutuessa tasapainoisesti rakentuneen koiran niveliä rankemmille kuormituksille.

Olkavarsia ja lapojen asentoja. 
Nk. pukinjaka (”knuckling over”) nostettiin kuin kissa pöydälle. Nämä koiralle erityisen vakavat eturaajahäiriöt ovat taas lisääntymässä. Erityisen huolissaan tästä oli edellispäivänä rodun arvostellut Peter Clifton, joka kertoi nähneensä kehässä kolme surullista tapausta ja jopa aivan rotua pitkään harrastaneiden henkilöiden hyppysissä. Pukinjalkahan on tila, jossa koira pukkaa etujalan rannettaan tavallaan yli. Toiset koirat voivat tehdä tätä vain silloin tällöin, mutta pahimmassa tapauksessa koira käyttää jalkaansa kokoajan tässä tilassa. Voi vain kuvitella mitä tämä aiheuttaa ajan mittaan koiran rannenivelille. Demonstroimme tätä tilaa omin käsin laittamalla nyrkissä rystyset pöydälle ja kääntämällä rannetta eteenpäin yliojentuneeseen tilaan. Auts – sattui! Ei ole kovin Fit For Function -tila.

Se pukinjalka eli knuckling over. 
Näyttelyissä suuntautuneisuus ihannoida voimakkaita takakulmauksia on jo tuonut mukanaan jopa ylikulmautuneisuutta. Koska samaan aikaan etuosien riittäväkin kulmautuneisuus on ollut katoavaista, on kulmausten epätasapaino (olipa takaosa sitten oikein tai liian paljon kulmautunut) hyvin yleistä. Koira joutuu kompensoimaan tätä liikunnallaan. Etujalat nousevat korkealle, jotta niille riittää puuhaa takajalkojen liikkeen ajaksi. Se ei ole rodunomainen maatavoittava tapa liikkua eikä todellakaan edesauta tätä Fit For Functionia.
Cardigan on ja tulee ollakin korkeuttaan pidempi koira. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mitä pidempi sen parempi. Cardiganin pituuden tulee muodostua pitkästä rintakehästä ja voimakkaasta lanneosasta. Rintakehän tulee olla tilava, jotta siellä on tilaa sisäelimille ja jotta se tukee pitkänomaista rakennetta mahdollisimman kattavasti. Lyhyet rintakehät ja pitkät lanneosat ovat valitettavasti yleistymässä. Minusta olisi mielenkiintoista kartoittaa selkiään oireilleiden koirien rintakehien ja lanneosien pituuksia ja miettiä, olisiko sukutaulujen tutkimisen sijasta paljon olennaisempaa keskittyä tähän rakenteelliseen ongelmaan ja sen poistamiseen tai ainakin vähentämiseen. Esille nostettiin myös synnytysongelmat lyhytrintakehäisillä nartuilla. Aika monen paikallaolleen näkemys oli, että tällainen narttu joutuu ponnistelemaan enemmän vatsalihaksillaan saadakseen pentunsa ulos. Mene ja tiedä, mutta tuskin ihan tuulesta temmattua näkemystä.
Kokoasia luonnollisesti puhututti. Suuntahan on ilmiselvästi suurenemaan päin ainakin täällä Suomessa. Ennen niin kovasti suuret koirat ovat nyt veteraaneina vähintään keskikokoisia nuorempien kanssakilpailijoidensa rinnalla. Totuuden nimissä täytyy kyllä todeta, että en ole nähnyt niiden 11 Englannissa näkemäni näyttelyn aikana kuin muutaman todella suuren yksilön, joten jospa se kokoasia ei siellä olekaan suurin murhe ongelmien joukossa. Tässäkin asiassa luennoitsijat totesivat, että koirien tulee olla sen kokoisia, että olisivat kyenneet toimimaan alkuperäisessä työssään jäämättä lehmien potkujen alle. Koska painon tulee olla suhteessa kokoon, korkean koiran tulee myös olla samassa suhteessa painava ja onko se enää Fit For Function? Niinpä.
Kaikki sellaiset virheet, joilla ei ole tekemistä Fit For Functionin kanssa, ovat sitten niitä pikkuvikoja, joihin tulee suhtautua vähemmän vakavasti.
”We don’t have disqualifying faults”
Rotumme kotimaan omassa rotumääritelmässä ei ole hylkääviä virheitä lainkaan ja meillä Suomessa noudatettava FCI:n rotumääritelmä pohjautuu tähän. Toki siihen on lisätty kaikkia rotuja koskevat hylkäävät virheet, joita ovat aggressiivisuus, yliarkuus ja erilaiset epänormaaliudet ja ylilyönnit niin käytöksessä kuin anatomiassakin, mutta ulkonäöllisiä hylkääviä virheitä ei siinäkään mainita.
Seminaarissa korostettiin, että major problems first (tärkeät virheet ensin) ja sitten pikkuviat pikkuvikoina suhteutettuna virheen vakavuuteen. Meillähän on onneksi olemassa laatuarvostelupalkinnot kuvaamaan pikkuvikojen merkittävyyttä (edellyttäen, että ulkomuototuomari tuntee rodun), mutta pelkän kilpailuarvostelun maissa pikkuvikojen mittaristo on hieman hankala. Luokkavoittoja voi tulla koiralle kuin koiralle jos kilpailua ei yksinkertaisesti ole tai kanssakilpailijatkin on samassa määrin pikkuvikaisia.
Yleisöstä otettiin esille turkkien pituudet. Kyse oli seminaarin vetäjien mielestä ehdottomasti virheestä, joka ei kuulu näihin maailman suurimpiin murheisiin. Tietty glamour on vielä ok, mutta pitkä on pitkää ja siitä tulee aiheesta huomauttaa, sillä se voi jo häiritä ylipitkänä sitä alkuperäistä käyttötarkoitustakin. Kaikkein tärkeintä tulisi kuitenkin olla karvan laatu ja sen säänkestävyys.
Väritys nosti monenlaisia kysymyksiä ilmaan. Ehkä pisimpään jankkasimme siitä, mitä rotumääritelmän kohta ”valkoinen ei saa olla vallitseva” tarkoittaa. Erään yleisöstä esitetyn näkemyksen – voimakkaan sellaisen – mukaan se ei saa olla vallitseva missään ruumiinosassa. Luennoitsijoiden näkemys (kuten omanikin) oli, että se ei saa olla vallitseva KOKO koirassa. Ruumiinosalla tarkoitettiin tässä yhteydessä päätä. Esimerkkinä otettiin puolipäätävalkoinen ja se kuinka se voidaan arvostella ja voidaanko se ylipäätään arvostella. Tuleeko sellaista palkita? Luennoitsijoiden mielestä tällaisen palkitsemisessa ei ollut yhtikäs mitään estettä. Meille esitettiin näppärä konsti selvitä tällaisesta tilanteesta, jossa puolipäätä valkean koiran pää pitää arvioida. Ei muuta kuin näkökentässään peittää sen valkean puolen ja katsoo sitä värittynyttä. Tuskin se toinen puoli päästä on kovin erilainen… niinno – paitsi meidän täysinvärittyneellä Totilla, mutta sillä nyt onkin kallovamma.

Nääääin katsotaan sitten miltä puolipäätä valkea näyttää ilman valkeaansa.
Seminaarissa otettiin esille myös pinkit eli ee-red koirat. Yleisöltä kysyttiin kuinka moni on nähnyt kyseisen värisen koiran heti sen synnyttyä. Ylpeästi nostin käteni pystyyn ja en minä ainokainen ollut. Tällainen pentuhan vaikuttaa syntyessään liki valkoiselta, mutta tummuu enemmän ja vähemmän sitten kasvettuaan aikuiseksi. Seminaarissa todettiin ykskantaan, ettei tässä värissä ole sitten niin mitään väärää. Kokonaan erillinen asia tästä ee-red väristä on sitten kirsun väri, jonka määrää sitten ihan eri geenipari kuin tämän meillä pinkiksi kutsutun karvapeitteen. Mustapigmenttinen ee-red koira on täysin samalla viivalla muiden mustakirsuisten kanssa. Olipa hyvä kun tämäkin asia nostettiin esille rodun pääjärjestön seminaarissa!

Pinkki eli ee-red. 
Merlekoirien väritys myös puhututti. Pitääkö sen nyt olla pikkulaikkuista, isolaikkuista ja pohjaväriltään kuinka sinistä? Saako olla rusehtavaa pohjavillaa, punaista pohjavillaa jne. Jälleen kerran kysyjät palautettiin pohtimaan ongelman vakavuusastetta koiran toiminnallisuuden kannalta. Toki myönnettiin, että onhan se merleväri kauneimmillaan siniharmaata ja pieni- ja tasalaikkuista, mutta rotumääritelmä ei tätä väriä kuvaa yksityiskohtaisesti eikä se ole kovin helposti jalostuksella ohjattavissakaan. Samassa yhteydessä pohdittiin myös merlekoirien kirsupigmenttejä tai oikeastaan sen puuttumista. Jos vielä joku ennen seminaaria kuvitteli pystyvänsä jalostamaan sukulinjan merlekoiria joilla on aina mustat kirsut, tämän tilaisuuden jälkeen hän oli varmasti viisaampi ja luovutti ajatuksensa mahdottomuuden edessä. Merlellä kun voi se pigmentin puutos (eli se väritön kohta kirsussa) tulla minkä kokoisena tahansa tai olla tulematta. Laikku tulee mihin luonto sen luo, ei mihin haluamme sen luovan. Tuomareille tiedoksi tämäkin. Kyse ei ole major-virheestä.
Sensitive breed…
Luonneasioita käytiin läpi aika pintapuolisesti, mutta ehkei luonteiden analyyttisellä arvioinnilla ole Iso-Britanniassa kovin suurta historiataustaakaan. Esille nostettiin se, että herkkänä rotuna cardiganit tarvitsevat nuorena paljon sosialistamista. Ihana sana, joka lyhykäisyydessään tarkoittaa sitä, että cardiganit (kuten mitkä tahansa koirat) tulee viedä ihmisten ilmoille jopa pentuaikana. Eikös olekin kummallista, heh! On tässä tietty totuus toki takana, sillä omasta mielestäni cardiganit kasvavat henkisesti aikuisiksi aika hitaasti.
Vuosia sitten olin aika surullinen rodun kotimaan yksilöiden luonteista ja käyttäytymisestä ja mietin mielessäni ovatko rodunharrastajat siellä samaa mieltä kanssani. Näkivätkö he ongelmaa laisinkaan? Seminaarissa selvisi, että olivat he nähneet,  sillä luennoitsijat myönsivät parannusta luonteissa tapahtuneen ja minäkin allekirjoitan tämän. Ehkä yksi osasyy tähän on se, että rodun pariin on tullut uusia näyttelyistäkin kiinnostuneita harrastajia, joiden koirat elävät normaaliarkea lemmikkeinä ja niiden käyttäytyminen muokkautuu yhteiskuntakelpoisemmaksi. Aikaisemmin näyttelyissä tapasi lähinnä vain iäkkäitä kasvattajia, joiden koirat elivät arkea pääasiassa omilla pihoillaan näyttelyreissuja lukuunottamatta. Ehkä nämä olivat sitten niitä ”sosialistamattomia” käyttäytymiseltään  vajaita vai olivatko ne sittenkin oikeasti luonteeltaan hermostuneita rassukoita? Mene ja tiedä! Totuus on varmaan fifty-sixty…
Samassa yhteydessä keskusteltiin myös koirien esittämisestä ja siitä, kuinka taitavat handlerit saavat koirista seisoessaan kuvankauniita, mutta totuus paljastuu sitten liikkuessa. Vauhti ei korvaa liikkeiden puutteita, mutta tähän väliin ajattelin mielessäni, että monen rotumamman koira olisi huomattavasti enemmän edukseen, jos handleriksi vaihdettaisiin kehään nuorempi kuin 90-vuotias, jolla rollaattori odottaa kehän laidalla.
Slow maturing breed…
Cardigan on ja sen tulee olla hitaasti kehittyvä rotu myös ulkoisesti. Nuori koira ei saa olla valmis. Tässä kohdassa kovasti kiitosta saivat maat(meidänkin), joissa koiran tulee valionarvon saavuttaakseen olla tietyn ikäinen. Koettiin, että pentuna valioitumisen ihannoiminen on tie turmioon – tosin yhtä lailla se on tie turmioon, jos kokoajan kehissä odotetaan koiralta jo nuorena valmista kroppaa.
All rounders vs. breed specialists
Omana sisäisenä ongelmanaan Englantilaiset näkivät sen, että heidän CC-näyttelyissään (sertioikeusnäyttelyissä siis) on tänä vuonna arvostellut rotuspesialisti lukumäärällisesti vain puolessa ja toisen puoliskon ovat arvostelleet all rounderit. Okei – varmasti huolenaihe sinällään, mutta uskallan väittää ja vannoa, että sikäläiset all rounderitkin ovat nähneet enemmän corgeja ainakin vilaukselta kun meidän näyttelyissä, joihin kutsutaan all rounder -eksotiikkaa aina sellaisia corgien ”suurmaita” kuin Romaniaa yms myöten. En edes uskalla laskea montako kertaa olemme tänä vuonna saaneet nauttia erikoistuomarin arvostelusta. Prosenttiluku olisi hävettävän pieni. Tämä on sellainen kierreilmiö ja täysin riippuvainen markkinoista. Näyttelynjärjestäjät kutsuvat eksotiikkaa kun ne keräävät paljon koiria keräämään ERInomaisia tuloksia ja tuovat tätä kautta paljon rahaa toimikuntien kassaan. Erikoistuomareita ei kannata kutsua, kun vain harva ”uskaltaa” niille koiransa viedä ARVOSTELUa hakemaan ja nämä tuomarit tulisivat kalliiksi. Pöh!
Cardigan vs. Pembroke
Seminaarissa saimme pöydälle kaksi punaista koiraa. Toinen oli punainen cardigan Ch. Tamlin King George The First ja toinen oli nuori Sarah Taylorin pemukasvatti Rufus (jonka ottoäiti on meidän Piikan tytär Tansy, se on siis kasvanut cardimaidolla). Rotujen tunnusmerkkien erot tulivat näiden kahden koiran avulla erinomaisesti esille; eturaajat, pää, luuston muoto, ulkoinen olemus, koko (vaikkei niillä nyt mitenkään erityisemmin ollut säkäkorkeuseroa), takaosa jne. Hyvät mallikappaleet kerrassaan!
Mallipojat pöydällä.
Ynnäystä
Jos olisin vielä rotujärjestöaktiivi, puuhaisin vastaavan seminaarin samoilla rotuspesialistiluennoitsijoilla Suomeen. Lisäisin soppaan vielä genetiikan, luonteiden ja terveysasioiden todellisia asiantuntijoita ja toivoisin, että jokainen  rodun parissa touhuava kasvattaja tai uroksen omistaja tai ihan muuten vaan rotua rakastava velvoittaisi itsensä osallistumaan tähän tapahtumaan. Jos ei omatunto velvoittaisi, heidät velvoitettaisiin osallistumaan jollain muulla sakinhivutuksella. Mutta kun en enää ole sellainen aktiivi, jään vain haaveilemaan mokomasta ja sitäpaitsi… itsellänihän on jo dokumenttia osallistumisesta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: