Koirakavereista Kaverikoiria

26 05 2015

Olen ollut mahdottoman ylpeä niistä kasvateistani, jotka ovat Kaverikoirahuivin kaulaansa saaneet merkiksi tärkeästä työstä. Mahdottoman ylpeä olen myös näiden koirien omistajista, sillä eivät ne koirat tätä toimintaa yksin voi tehdä. Pisin ura näistä on Eetulla ja Minnalla, joilla tuli tänä vuonna täyteen 10 vuotta toimintaa ja herraties kuinka monta vierailua se pitää sisällään. Harmi kun emme päässeet Eetun juhliin kun ne pidettiin.

Helmikuisesta KoiraExposta se oma kipinä kaverikoiratoimintaan lähti, tai oikeastaan enemmän roihahti. Siihen tarvittiin vain asialleen omistautunut Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirin kaverikoiravastaava, juttutuokio ja pieni kannustus. Kipinä tosin on kytenyt jo tovin aikaa, sillä minua on aina kiehtonut se, kuinka paljon eläimet antavat ihmisille riippumatta siitä ovatko ne omia vai eivät.

Työskentelin 80- ja 90-lukujen taitteissa 10 vuotta eläintarhalla kesäisin ja muun ajan paikka oli minulle kuin toinen koti ja toinen perhe. Jo tänä aikana tuli hyvin koskettaviakin ihmisen ja eläimen kohtaamisia. Monet hetket, joissa ihminen koki saavansa kontaktin, hyväksynnän ja jotain arvokasta kulloinkin huomion kohteena olleelta toisen omistamalta eläimeltä, painuivat mieleen. Monista näistä ihmisistä tuli vakiovieraita ja kävivätpä he kerran vuodessa tai useita kertoja kesässä, moni näistä odotti näkevänsä esimerkiksi sen mietteliään Amandan (vihikoira), pörröisen Rositan (aasi), reippaan Litan (shetlanninponi), tiskarimestari Sussun (pesukarhu), virsiä laulavan Mollin (siniotsa-amazon), töppöjalkaisen Anskun (cardigan corgi), lempeän Tirlittanin (dalmatiankoira) tai nauravaisen Jekun (erittäin kesy naali). Tätä vierailua ja kohtaamista oli odotettu ja aina tapaamisen jälkeen oli taas uusia muistoja kaikilla kannettavanaan.

25312_382652518577_998118_n
Donna-dalmis ja Sussu-pesukarhu (Kuva: Minna Lappi)

Eläintarhalla vieraili myös paljon erityisryhmiä, joiden vaihtelevat tarpeet huomoiden eläinkontakteja pystyttiin aina järjestämään. Oli myös mielenkiintoista huomioida se, miten eläimet tarkkailivat ihmistä ja toimivat monesti tilanteen vaatimalla tavalla riippumatta siitä, mikä niiden perusluonne normaaliarjessa oli. Esimerkiksi Lita poni tasoitti ja rauhoitti askeltaan hyvin pienten tai muuten varovaisuutta vaativien ratsastajien alla, vaikka osasi kyllä meidän ”tallityttöjen” ratsastellessa esittää temperamenttistakin puoltaan. Talutusratsastus nyt on kaukana kaverikoiratoiminnasta, mutta silti pienen ja katoavan hetken ajan asiakas ja eläin olivat kontaktissa toisiinsa ja tästä kohtaamisesta 99,9% todennäköisyydellä seurasi jotain positiivista. Eläimille myös juteltiin, laulettiin ja niiden touhuja voitiin seurata tuntikausiakin. Niitä esitellessä tuli kuultua monta tarinaa myös asiakkaiden omasta elämästä. Heillä oli varmasti tarve kertoa elämänsä eläimistä ja mikäs sen helpompaa kuin aloittaa keskustelu tilanteessa, jossa jotain tiettyä eläintä (ennestään tuttua tai täysin uutta tuttavuutta) esiteltiin tai eläin otti itsenäisesti kontaktia. Vaikka osa eläimistä oli joko lajityypillisesti tai yksilöinä enemmän vieraidenkin ihmisten huomiota hakevia, tuntui silti ihmisistä, että ”tämähän pitää minusta”. Siinä tilanteessa ei käynyt mielessäkään kertoa, että kyllä se tykkää ihan kaikista, sillä se olisi särkenyt lumouksen asiakkaan silmissä. ”Joo – kyllä, Teissä on varmasti nyt jotain tämän eläimen mielestä todella mukavaa”, tuli aika usein sanottua.

20563_328653823577_5539824_n
Kesällä kerran, ehkä noin 1990-1991 (Kuva: Minna Lappi)

Vuodet kuluivat, lama-aika iski eläintarhaan ja tuli aika suunnata kesät ja vapaa-aika vieläkin aktiivisemmin järjestäytyneen koiraharrastuksen pariin. Tieto koirista, niiden käyttäytymisestä ja koulutettavuudesta lisääntyi. Kävimme esittelemässä harrastajakavereiden kanssa eri koiralajeja ja -rotuja tapahtumissa, päiväkodeissa, kouluissa ja vanhainkodeissa (kuten niitä silloin kutsuttiin). Kävi hyvin selväksi, että vaikka kaikki koirat varmasti nauttivat oman harrastuslajinsa esittelytilanteista, ei ne välttämättä enää nauttineetkaan esittelytilaisuuden päätteeksi olleesta yleisöryntäyksestä, jossa oli pientä ja isoa silittelijää tyrkyllä. Tämä avasi silmät siihen, että koirayksilöissä on suuria eroja näiden tilanteiden hallinnassa.

misiu
Misiu – rakas, edesmennyt Misiu. 

Eräs kouluvierailu agilitynäytöksineen on jäänyt erityisesti mieleen. Aikaa tästä on todella todella monta vuotta ja silti muistan sen selvästi. Näytöksen loputtua lapsijoukko kokoontui koirien ympärille. Annoin yhdelle pojalle lapsijoukosta tennispallon, että hän heittäisi sen mukanani olleelle Misiu-koiralle, joka nautti pallon noutamisesta sellaisella positiivisella tavalla ilman mitään kiihkoa. Poika heitti pallon ja Misiu juoksi hakemaan pallon. Käännyttyään takaisin Misiu vaihtoikin pallo suussa juoksusuuntaa ja juoksi aikaisemmin minulta huomaamatta jääneen pojan ja hänen vieressään seisseen aikuisen luo. Misiu jätti pallon maahan hiven kauemmaksi kuin tavallisesti ja katsoi poikaa häntä heiluen. Huomasin, nyt että tuo syrjässä ollut poika taisi pikkuisen pelätä koiria ja että pojan kehityksessä ei ehkä kaikki ollut aivan samalla tasolla kuin tällä muulla lapsilaumalla. Lapsi tarvitsi selvästi erityishuomiota ja aikuinen vieressä oli henkilökohtainen avustaja. Kerroin avustajalle, että Misiu yrittää nyt saada uuden pallonheiton ja olisi kovasti iloinen jos pallo lentäisi. Pakko ei olisi heittää jos ei uskalla, mutta jos tahtoo niin saa heittää toki. Siinä vaiheessa Misiu jo tökkäsi kuonolla pallon vierimään pojan jalkoihin ja pysyi itse kauempana. Poika uskalsi tarttua palloon ja heittikin sen. Misiu haki ja vei takaisin samalle pojalle ja sama toistui monesti. Lopulta poika avustajineen oli jo siirtynyt tähän ”päälapsilaumaan” pikkuhiljaa heittojen lomassa ja muu lapsilauma oli innoissaan siitä kuinka Misiu aina vain toi palloa tämän pojan jalkoihin – siis siellä lapsilaumassakin. Avustaja oli ihmeissään. Koulussaan uusi erityistukea opiskelussaan tarvitsema poika oli ensi kertaa luokkakavereidensä keskellä, pikkuisen sankarina, hyväksyttynä ja rohkeni olla tekemisissä koiran kanssa. Misiu nautti. Poika nautti. En tiedä miten tilanne pojan kohdalla jatkui tästä jatkossa, mutta ainakin tuon hetken teimme Misiun kanssa hänen elämässään jotain merkityksellistä ja toimme hyvää mieltä ei vain tälle pojalle vaan ehkä ihan jopa koko luokalle muutenkin kuin vauhdikkaan agilitynäytöksen myötä.

oivoiapuva
Omat koirat on hyödyksi ja iloksi – eikö?

Itse koen, että omat koirani ovat minulle niin henkisellä kuin fyysiselläkin tasolla hyödyksi. Voi olla, että olen toisinaan tuossa asiassa epäileväinen kun koiralaumamme on järjestänyt ei niin mukavia yllätyksiä, joiden kanssa sietokyky on rajoillaan tai kun ne onnistuvat touhuillaan aiheuttamaan kompastumisia, kaatumisia tai kolhuja toisilleen tai ihmisväelle. Nämä ovat kuitenkin niitä pieniä koiranomistajan harmaita hetkiä, joissa lemmikit raivostuttavat rakastamisen lisäksi. No jos koirat ovat minulle hyödyksi, miksi ne eivät voisi olla hyödyksi myös muille? Koiristani ei saa poliisikoiria, opaskoiria tai tullikoiria, mutta hei – niistä saa Kaverikoiria! Koska oma aktiivinen agilitytreenaaminen ja -kilpaileminen on paussilla ainakin nyt tilapäisesti, aikaakin on. Olen myös sitä koiraharrastajaryhmää, jolle sana talkootyö ei ole tuntematon käsite. Tällöin myöskin sana vapaaehtoistoiminta ei saa päässä aikaan mielikuvaa kilometrikorvauslapuista ja päivärahoista. Vuosien aikana on tuntunut enemmän ja enemmän siltä, että koiraharrastuksen positiivisia puolia ei nosteta tarpeeksi esille. Olen miettinyt mitä sitä itse voisi tehdä tai tilannetaju halliten sanoa, että koiraharrastus tulisi aina positiivisessa sävyssä varsinkin sellaisten edessä, jotka eivät välttämättä itse näe koiraharrastusta tai koiran omistamista omana tapanaan elää. Pelkkä koirankakansiivouskeskustelu työpaikalla ei ole ollut minulle tarpeeksi, olen halunnut jotain muuta… jotain merkityksellisempää…

11012945_10153277205352360_1642835432588726843_n
Kennelliiton kurssimateriaalin kansikuva

Sitten ollaankin taas siellä KoiraExpossa ja Marjatta roihautti sen kipinän – oltiin askel lähempänä. Kuulin pyytäväni yhteydenottoa kun seuraava Kaverikoirakurssi Raahessa alkaisi. Huhtikuussa ei tässä asiassa ollut enää paluuta. Huomasin järjesteleväni työpaikaltani poistoon menneitä apuvälineitä uusien Kaverikoirien testivälineistöksi ja sopivani treenikämppärinkimme kanssa tilojen antamisesta Kaverikoiratoiminnalle maksutta käyttöön. Luin saamaani esimateriaalia ja onnistuinpa vielä sytyttämään liekin kasvattejani omistavassa Suvissakin. Yhtäkkiä huomasimme istuvamme Kaverikoiraohjaajien koulutuksessa, raksimassa lopputenttikysymyksiin vastauksia ja piirtämässä kalentereihimme merkkiä sille päivälle, jolloin koiriamme testattaisiin. Poistuimme koulutuksesta koirien esitietolomakkeet kädessä – mitähän tästä oli tulossa?

11160002_10153277364272360_2199849221036392070_n
Sattumien johdosta myös Piika osallistui ohjaajien kurssitukseen omalla tavallaan…

Sunnuntaina 17.5. koitti testipäivä. Mukaan testattaviksi olin jo ennalta päättänyt ottaa mukaan Piikan (joka mielestäni on syntynyt tähän hommaan) ja Kiisun (joka on varmasti erityisesti lapsien mieleen). Hetken mielijohteesta täytin myös laput Kollin osalta ja pakkasin kolmikon autoon. Kurvasin mukaan vielä ystäväni Sussun, josta tulisi hyvä koiratolppa testipäivän ajaksi ei vain minun koirille vaan myös Suvin koirille Niolle ja Lilli-Nooralle.

lilli
Piika, Nio, Kiisu, Kolli ja Lilli-Noora Tolpan-Nimeltä-Sussu kanssa.

Testipaikkana toimi vanha koulu, jossa musisoidaan vanhoissa luokkahuoneissa välillä melko ”hevistikin”. Melua olisi siis odotettavissa. Koulun pihalla kerättiin esitietolomakkeet ja meille ohjaajille annettiin ohjeita päivän kulusta. Koirat jaettiin sattumanvaraisesti 3-4 koiran ryhmiin. Minulla oli koira useammassa ryhmässä, kun kelkoin niitä paikalle niin monta. Koirat testattaisiin ensin yksin ja lopuksi tämä pieni ryhmä menisi yhdessä testitilaan, jossa esitettäisiin normaalia kaverikoiratilannetta sisätiloissa. Mitäs siinä testissä sitten tapahtui? No ensin mentiin rappuset ylös koulun toiseen kerrokseen. Rappusten ylätasanteella tarkistettiin koiran rokotukset ja tunnistusmerkintä. Siitä lähdettiin etenemään varsinaiselle käytävälle, josta heti kulman takaa koiran eteen avautui testirata, jossa oli pyörätuolipotilas, rollaattorilla etenevä vanhus, kävelykepein kulkeva nilkku ja muita ihmisiä lisähäiriönä. Kaikki ihmiset puhuttelivat koiraa ja koiran ohjaaja oli aika passiivinen. Tässä tarkkailtiin käsittääkseni sitä kuinka itsenäisesti koira sitä huomiota hakee. Yhtäkkiä kävelykeppejä alkoi kaatuilla, pyörätuolipotilaalta lensi iso tumma takki koiran eteen, rollaattorikin vähän meinasi karata käsistä koiran iholle. Koira sai toki reagoida eli väistää, mutta palautuminen ja ihmisten läheisyyteen pyrkiminen oli käsittääkseni se mitä koiralta haluttiin. Kipsiin ei saisi mennä eikä näyttää missään tapauksessa aggression merkkejä. Kun tätä hässäkkää parin metrin levyisellä käytävällä oli tuossa noin melko vähäisellä matkalla tehty tovi, sai koirakko mennä odottamaan vuoroaan takaisin alas ja ulos ja lähettää ryhmän seuraavan koiran testiin.

Kun ryhmän kaikki koirat oli yksittäin testattu, kaikki 3-4 pyydettiin kerralla meidän treenikämppään eli vanhaan luokkahuoneeseen. Sinne oli aseteltu penkkejä, tuoleja ja nämä aikaisemmat apuvälineet. Penkillä makasi käsiään heilutteleva ja äkillisellä kovalla äänellä rykivä pappa. Yhdellä papalla oli selkä mennyt ja hän kulki etukumarassa kyttyrässä ja taputteli koiria ”eikoiraharrastajamaisesti” pään päälle lempeästi. Koiria tuli ja meni tilassa ristiin rastiin. Jokaisella testihenkilöllä oli joku ”juttu” mitä yhtäkkiä saattoi tapahtua. Siellä sitten aikamme leikittiin kaverikoiravierailua ja saatiin pyyntö mennä käytävälle odottamaan. Lopuksi meidät pyydettiin joko ryhmässä tai yksi kerrallaan kuulemaan ollaanko päästy toimintaan sisälle vai ei. Jännitti. Ihan oikeasti jännitti, vaikka tiesin ja omin silminkin näin, että sain olla omista koiristani ylpeä. Piika lipui testissä kuin kala vedessä, Kolli oli liikenteessä Camel Boots -saappailla eikä sen mieli järkkynyt mistään ja Kiisu väisteli asioita omalla vilkkaalla tavallaan, mutta palautui aina nopeasti tervehtimään kiltisti sitä jolle tapahtui ”hassuja”.

Minulla ei ole toki mitään kokemusta muiden paikkakuntien testitilaisuuksista. Toivon, että kaikkialla testattaisiin tällä samalla intensiteetillä kuin meidät täällä Raahessa. Testitilanteessa tuli erikoistilannetta erikoistilanteen perään pienessä tilassa ja pienellä aikavälillä. Koirat joutuivat oikeasti näyttämään mistä palikoista ne on tehty ja nauttivatko ne eteen tulleista haasteista ja ennen kaikkea siitä, että siellä oli haasteiden takana ihmisten huomiota tarjolla palkaksi. Huomiota saadakseen piti vähän ponnistella jos tätä huomiota halusi. Piika, Kolli, Kiisu, Nio ja Lilli-Noora sekä Suvi ja minut toivotettiin tervetulleeksi mukaan Raahen Kaverikoirien toimintaan. Siistiä! Ollaan nyt Suvin kanssa ihan uuden edessä ja aivan tosissaan tässä hommassa mukana.

11128627_10153277498512360_2015106395_n
Piika ottaa tuntumaa Kaverikoira-kohteidensa kulkupeliin

Mitäs seuraavaksi? Miten minusta ja koiristani tulee oikeita ”Kaverikoirakkoja”? Koska Kaverikoiratoiminta on Kennelliiton alaista ja sillä on hyötykoirastatus, tulee sen myötä tarkat kriteerit sille, mitä kaikkea pitää läpikäydä ennen valmistumista. Takana on tästä vaiheet ohjaajan perehdytys koulutusvihkosen ja koulutuspäivän myötä ja koirien testaus. Seuraavaksi käydään kolmesti vierailuilla ilman omaa koiraa. Näistä kolmesta minulla on takana yksi ja seuraavat kaksi on jo suunnitelmissa kesäkuulle. Jos kaikki menee kuten on kalentereihin suunniteltu, oman koirani ensimmäinen vierailu on kesäkuun lopulla. Koiraksi valitsen kohteen perusteella Piikan, mutta tulen vielä tarvitsemaan tälle ja kahdelle seuraavalle kerralle nk. peesarin kokeneemmasta kaverikoiraohjaajasta. Kun olen koirineni käynyt peesarin kanssa kolmella vierailulla, saan ilmoittautua vierailuille sen koiran kanssa, jonka koen vierailukohteeseen sopivimmaksi. Ne huivit tulee koirien kaulaan sitten kun on kuusi vierailua takana per koira. Kun vierailuja on takana vähintään 10 per koira, Kennelliitto palkitsee koirakon mitalilla ja Pedigree tuotepaketilla. Näitä tilaisuuksia on Pohjois-Pohjanmaan kennelpiirin alueella olleet yleensä Oulun näyttelyt heinäkuussa. Tälle vuodelle emme siis mitenkään ehdi noihin mitalikekkereihin muuta kuin kannustamaan niitä raahelaisia jotka riviin asettuvat palkittaviksi. Meillä se on vielä edessä ja eihän tätä kiiltävät mielessä tehdäkään, vaan omasta ilosta ja halusta olla toiminnassa mukana. Ja mehän ollaan! Varmasti!


Toiminnot

Information

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: