Hallittua kaaosta ja aihetta juhlintaan

14 08 2014

Halon pentujen syntymää seurasi varsinainen kaaosviikonloppu, josta en olisi selvinnyt ilman ihania kasvatinomistajiani. Likimain samoilla silmillä lähdettiin Siikajoen ryhmänäyttelyyn lauantaina aamulla. Lähtö meni muuten hyvin, mutta Marski meinasi unohtua kotiin. Peruuttaessani Nissania pihasta katse osui nk. pikkutarhassa onnettomana perään katsovaan Marskiin ja muistin, että jestas – sekin lähtee kyytille!

Siikajoen (Paavolan) ryhmänäyttelyyn oli Päivi Eerolalle ilmoitettu 28 cardia. Näistä 19 oli omia kasvatteja. Olipa siistiä! Olin esittänyt toiveen näyttelytoimikunnalle, että rotu arvosteltaisiin mahdollisimman iltapäivästä, mutta kuuroille korville oli tämä toive kaikunut. Ensimmäisenä rotuna aloitettiin ja sillä selvä!

En kamalasti muista tuosta päivästä yksityiskohtia. Ne on pennutusväsymyksen alleen hautaamia, mutta valokuvia katsellessa on pakko todeta, että mukavaa siellä oli yhdessä olla. Petra otti hirmuisesti kuvia. Kuvaamisen lomassa se ehti vielä autella mua koirien esittämisessä. Ihme teho-tapaus, mutta enpä valita. Kiittelen vain suuresti!


Kuva: Petra Tiittanen

Koiratkin menestyivät kivasti ja saivat itsensä näköisiä arvosteluja. Kasvattajaluokan arvostelun lause: ”Onnistunut kasvatystyön näyte”, lämmittää edelleen kovasti mieltä. Marski oli ROP, Femma-muori yllättäen VSP ja sertit meni juuri edellispäivänä 9kk täyttäneelle Pellelle ja sen 9-vuotiaalle isoäidille Pinjalle. Pelle ja Pinja asuvat saman katon alla, joten Marikalla oli mahdottoman hyvä päivä. Onnea! Jenni (12v) esitti taas lempikoiransa Jolan (14v) ja arvosteluun oli kirjattu lause ”kauniisti edukseen esitetty”. Hyvä Jenni! Eskon arvostelussa kehuttiin kovasti liikkeitä: ”Yhdensuuntaiset takaliikkeet. Tasapainoinen ravi.” Jokainen tällainen arvostelu tarkoittaa sitä, että työ Eskon kuntouttamiseksi vuosia sitten ei ole mennyt hukkaan. Itse voi sokeutua koiransa (varsinkin kertaalleen halvauksen läpikäyneen) liikunnan heikkenemiselle, mutta hyvää liikuntaa suuresti arvostavan ulkomuototuomarin ei luulisi ihan vain lämpimikseen sanailevan tuollaisia jos liikunta olisi katastrofaalista.


Kuva: Petra Tiittanen

Lauantai-iltana näyttelyn jälkeen ”Jossulan leirintäalueen” väen kanssa käväistiin rantsussa pitämässä hauskaa. Mukana oli 10 koiraa neljästä eri huushollista. Reikiä nolla. Uintia melkein 2h ja hyvien ideoiden auttelemana otettiin kivoja ryhmäkuvia. Mikko kuvasi ja me muut avustettiin. Onneksi ne ”hyvät ideat” ovat rajautuneet kuvien ulkopuolelle, sillä ne lähentelivät välillä silkkaa hulluutta. Otettiin siitä videokin, miten ne ideat suorastaan pursusivat, mutta sitä ei taideta aivan kaikkien silmille antaa…


Kuva: Mikko Palsola

Sunnuntaina Big-Wood’s koirat perheineen kokoontuivat meidän treenikentälle. Etupihaa rauhoitettiin vierailta koirilta pentujen vuoksi kokonaan, mutta onneksi on tätä lääniä ja oma kulku tuonne ”Jossulaan” Jokirannantieltä. Porukkaa tuli hienosti paikalle – kiitos jokaiselle yhdessä ja erikseen! Päivän aikana Pian johdolla agiliidettiin, Päivin ja Saaran johdolla rally-tokoiltiin ja Petran johdolla valokuvattiin. Sen kaiken puuhan lomassa syötiin enemmän kuin ehkä kenenkään piti, mutta koska ruokaa oli niin kovasti, niin eihän sitä nyt haaskatakaan voinut. Kiitos kaikille tarjoiluja mukanaan tuoneille. Oli eväspöydällä näköä ja kokoa!

Ensi vuoden kokoontumisajojen päivämäärä varmistunee tässä tämän syksyn aikana ja aiheitakin on jo suunniteltu. Niistä sitten tarkemmin kun asioita varmistuu.


Kuva: Petra Tiittanen

Kokoontumisajojen jälkeinen viikko meni hujauksessa. Halo hoiti pentujaan hienosti, takapakkeja ei tullut ja minäkin pikkuhiljaa siirsin itseni huone huoneelta kauemmas nukkumaan. Sain yöuneni takaisin ja maailmakin alkoi näyttää taas ihan kirkkaalta paikalta.

Torstaina vein meiltä maailmanvoittajanäyttelyyn lähtevät nelijalat + Jennin rantsuun sotkemaan ja rypemään oikein kunnolla. Tämä oli sellaista ennakkokorvausta sille, että koirat joutuvat pesuun, kuivaukseen ja pitkälle automatkalle eikä tiedossa olisi ehkä koiran vinkkelistä katsottuna niin superhauskoja asioita kuin ihan vain kotiviikonloppu olisi eteen tuonut. No nämähän rypivät ja melskasivat vedessä ihan huolella. Ne oli niin märkiä ja hiekkaisia, että oli vaikea kuvitella erikoisnäyttelyn lisäksi vuoden tärkeimmän näyttelyn olevan edessä. Cardeja oli ilmoitettu 101 – siis SATAYKSI! Jestas!

Perjantaina pesin ja puhalsin koirat ja pakkasin auton lähtövalmiiksi. Koirille järjestin tilavat häkit ja leikkelin vanhasta patjasta niille paksut aluset häkkiin jotta matkustuksesta tulisi mahdollisimman mukavaa.


Tauolla, jossain… kuva: Tarja Peltola

Lauantaina startattiin 9.30 kohti Kerkkoota ja kyytille nousi Jennin, Marskin, TuTun ja Kollin lisäksi myös Marika ja Pelle. Parkanosta napattiin kyytille myös Tarja. Vähän ennen määränpäätä letkaan liittyivät vielä Päivi Hiskin ja Helkan kanssa ja iltaa istumaan tullut Tiia. Päivi oli järkännyt meille mukavan majapaikan. Koirien hoidon ja ulkoiluttamisen jälkeen istuttiin isäntäväen kanssa iltaa, syötiin ja saunottiin. Nukkumaan mentiin kuitenkin ennen puolta yötä, sillä herätys oli aikainen.

Sunnuntaina käytiin hakemassa Petra Helsingin rautatieaseman kupeesta kyytille ja hieman erikoisin ajolinjoin päästiin jopa navigaattorinkin kanssa yhteisymmärrykseen Messukeskuksen sijainnista. Auto saatiin parkkiin isommin jonottelematta, eikä niitä ennakkoon peloteltuja jonoja sisäänmenossa ainakaan meidän kehien läheisellä ovella ollut lainkaan. Kehältäkin saimme varattua aivan kuningaspaikat leirillemme. Aikainen lintu nappasi taas madon!

Ekana porukasta kehässä kävi Pelle. Viikko aikaisemmin 9 kk täyttänyt nuorukainen miellytti kyllä kovasti tuomaria, mutta arvosteluun kirjattu lause ”looks like a baby” pudotti laatuarvostelun EH:ksi.  No – siltähän se toki näyttääkin ja pitääkin näyttää ainakin itseään puoli vuotta vanhempien kilpakumppaneidensa rinnalla. Pelle sai itsensä näköisen arvostelun, käyttäytyi hienosti ja sai kovasti kehuja meiltä kaikilta.


Pelle, kuva: Petra Tiittanen

Seuraavassa luokassa oli melkein 2-vuotias Kolli. Sen kehäkierrokset meni melko hyvin vielä tässä vaiheessa ja meillä oli yhteisymmärrys siitä mihin suuntaan ja millä vauhdilla liikutaan. Tuloksena oli ERI ja luokkavoitto. Aika siistiä, suorastaan huippua! Luokkavoitto maailmanvoittajanäyttelyssä maistui makealta.


Kolli, kuva: Petra Tiittanen

Avoimessa luokassa kisasi meiltä Hiski. Reippaasti sekin näytti venäläisille kilpakumppaneilleen pitkää nenää ja sekin otti ERI:n ja luokkavoiton. Hupsistaheijjaa! Tämähän meni hyvin.


Hiski, kuva: Petra Tiittanen

Valioluokassa Marski sai ERI:n upealla arvostelulla, mutta sijoitusta sille ei herunut. No oli se luokka päivän suurinkin, että sinällään aika tyhmää olisi ollut edes kuvitella että siitä luokasta jotenkin helpolla olisi sijoitusta tyrkytetty.


Marski, kuva: Päivi Huttunen

Sertikisassa Kolli ilmoitti minulle, että päivän kehäkierrokset on kierretty. Sitä ei enää yhtään kiinnostanut mokoma homma. Se seisoi kyllä hyvin, mutta ei kyllä yhtään edesauttanut sitä, että sen hienot liikkeet olisi tulleet tässä kisassa esille. Serti ja varaserti meni valioluokan ykköselle ja kakkoselle, jotka eivät vielä olleet Suomen muotovalioita.  Tämä myös sinetöi CACIB-kisan, jossa CACIB ja VACA menivät näille samoille koirille. Kolli sai kuitenkin paljon huomiota ja käytiin sitä vähän kosimassakin. Myös Marski oli pistetty merkille ja sillekin muodostui oma ihailijakerhonsa.

Junnunartuissa oli sitten Mokkan vuoro. Pienelle neidille maalta kävi kamalan huono tuuri juuri sen mentyä pöydälle. Vieressä alkoi lapsijoukko kiljumaan, läheisen kehän ympärystä räjähti suosionosoituksiin, arvosteleva tuomari törmäsi arvostelupöytään  ja vielä joku kovaääninen yleiskuulutuskin kajahti kaiuttimista. Mokka juuri 9kk pelästyi tätä sirkusta ja yksilöarvostelu meni sen myötä hieman pipariksi. Arvostelu oli Mokan näköinen ja sen kauneus oli kyllä huomioitu. Arvosteluun kirjattiin kuitenkin, että sen tulee harjoitella lisää tuodakseen esille kauneutensa ja arvosanaksi tuli H eli hyvä.


Kuva: Petra Tiittanen

Sitten olikin vähän pidempi väli odotella kun seuraavat nartut meiltä olivat vasta valioluokassa. Nuorten luokasta pongasin kauniin brindlen nartun ja varmistin koiran ”henkilöllisyyden” luetteloa seuraavilta. Kyllä – olin oikeassa. Koira oli meidän Piikan pojan tytär Venäjältä, Dannidaks Feliksina Berniss ja sepä voitti sen luokan ansaitusti. Siinä odotellessa päätettiin kasvattajaluokan kokoonpanoksi Kolli, Marski, Helka, TuTu ja Hiski – siis kaikki viisi ”aikuista” koiraa. Juniorit jätettiin suosiolla lepäämään.


Dannidaks Feliksina Berniss, kuva: Petra Tiittanen

Valioluokan narttuja oli luettelon mukaan melkein yhtä paljon kuin valiouroksia. En ole tarkastanut kummassa luokassa loppupelissä oli enemmän paikalla, mutta poisjääntejä ei ollut kyllä mitenkään merkittävästi. Meiltä esillä olivat Helka ja TuTu ja molemmat saivat ERIn. Kilpailuluokassa tuomari kävi koirat vielä kertaalleen läpi ja otti jatkoon neljä. Tässä joukossa oli myös TuTu, jolla tuntui olevan harvinaisen hauskaa siellä kehässä. Minun hommaksi jäi lähinnä vain olla sen hihnaa pitelemässä – itse se itsensä esitti. Näitä neljää tuomari vielä pyöritti yhdessä ja erikseen ja lopulta siinä kävi niin, että TuTu voitti luokan. Oohops! Kolmas luokkavoittaja meidän porukkaan. Ihan juhlan paikka, vaikka eipä se siihen jäänyt tämä juhlan aihe.


TuTu, kuva: Svetlana Masyagina

Sertikisassa voiton vei kaunis avoimen luokan voittanut Puolalainen narttu. Piikan venäläinen pojantytär sai varasertin. CACIB-valintaa ennen myönsin vähän jännittäväni ja totesin,  että nyt oli TuTu kovan paikan edessä kun sekä avoimen että nuorten luokan koirat olivat kovasti nättejä ja hyvin liikkuvia. Vaan niinpä oli TuTukin, ainakin tuomarin mielestä, sillä CACIB-ruusuke ja samalla maailmanvoittajaruusuke ojennettiin monen juoksutuskerran jälkeen minulle. Herttinen sentäs! Meidän nurkkapenkki riemuitsi ja meteli oli kannustusjoukoissa melkoinen.


TuTu, kuva: Mikko Palsola

Tähän heti perään oli rotunsa parhaan valinta. Siihen tuli poikkeuksellisesti junnuvoittajat, maailmanvoittajat ja veteraanivoittajat (joista muuten narttu oli meidän Eskon pojantytär ”Pommi”). Ja taas juostiin ja kierrettiin yhdessä ja erikseen. Lopulta tuomari otti erilleen TuTun ja urosten maailmanvoittajan ja taas kierrettiin ja kaarrettiin. En muista ikinä koskaan juosseeni corgikehässä niin paljon. TuTussa ei ollut väsymisen merkkiäkään ja se vain kierros kierrokselta loisti enemmän. Siinä puuskuttaessani huomasin itsekin koiraani ihailevan. No – niin ihaili tuomarikin. ROP-ruusuke tuotiin meille! Nyt meni homma hurjaksi. Ainakin nurkkapenkki huusi ja varmaan osa vähän itkikin ilosta ja tulihan tuota suosionosoitusta muistakin suomalaisleireistä sillä olihan tämä koko päivä ollut varsinaista Suomi-Venäjä -maaottelua.


VSP Aethwy Blueberry Hill & ROP Big-Wood’s Triumph Renown ja tuomari Hans v d Berg, kuva: Mikko Palsola

ROP-kuvia otettiin kauan ja hartaasti. Valokuvaajia oli paljon siinä kuvia ottaessa ehti tuomarikin rupatella yhtä sun toista. Lyhyesti kerrottuna liikkeet oli ollut se, jolla TuTu homman hoiti kotiin. Oli kuulemma koira, jonka voisi kuvitella tekevän töitä koko päivän.


ROP-kasv, kuva: Mikko Palsola

Jäljellä oli enää kasvattajaluokat. Luetteloon oli merkitty 13 ryhmää, mutta lopulta ryhmiä oli kehässä kuusi (tai seitsemän?). Me saimme esittäjävahvistuksen suoraan Walesista kun Rhiwelli-koiristaan tunnettu Yvonne Caul astui ystävällisesti Marskin puikkoihin. Siinä muita ryhmiä katsellessa totesin, että ruotsalaisten Carddicted-porukalla on hieno ryhmä. Yllättäen se ei kuitenkaan sijoittunut lainkaan. Voittoruusuke… no… se ojennettiin Yvonnelle eli siis meille. Siinä taas sitten kovasti kuvattiin ja lopulta tuomarilla irtosi juttuhanat ihan kokonaan ja siinä käytiin läpi yleiskatsaus päivän aikana esitettyihin koiriin ja rotuun  yleensä. Tuomarikin totesi, että rotu on vaikea ja näin kasvattajana kyllä allekirjoitan sen. Yhden kohdan kun saat anatomiassa kuntoon, joku kohta porsii. Liikkeissä on puutteita, etuosissa on puutteita, rungon syvyyksissä vaihtelua jne jne. Niinpä niin. Tuttua.


Juttutuokio kasvattajaryhmien jälkeen. Kuva: Carina Sundberg

Kello oli tuossa vaiheessa jo paljon. Petra – se ihme Petra – oli taikonut jostain Jennille ja minulle pizzaa ja juotavaakin tuotiin autolta litratolkulla. Saara lähti noutamaan TuTun ja kasvattajaluokan palkintoja ja minä koitin elpyä sen mitä siinä kiiretohinassa ehdin. Mihinkään maailmanvoittajien kuvaiuspisteille me ei kuitenkaan ehditty, sillä kokoomakehiin piti kehästä annetun ohjelapun mukaan suunnata klo 15.30. Tuota se kellokin jo melkein näytti ja sinne oli suunnattava. Siihenpä se kiire sitten loppuikin. Koko homma meni täysin odotteluksi kun kokoomakehähalliin ei vielä päästettykään väkeä vaan käskivät odottamaan viereiseen halliin. Voi että! Siinä ajassa olisi ehtinyt tehdä yhtä sun toista, mutta minkäs teet kun odoteltava oli. Koirat veti unta palloon ja me lojuttiin penkeillä juttua iskien. No eipä siinä mitään – olipa aikaa jutella Yvonnenkin kanssa kunnolla.

Kun viimein meidät päästettiin kokoomakehähalliin alkoi taas… arvatkaapa mikä… no odottelu tietenkin. Kasvattajaluokkia oli älyttömästi ja siinä odoteltiin. Ykkösryhmän koiria kasattiin kehään kauan ja taas odoteltiin. TuTulla kävi vielä juuri ennen ykkösryhmän esiarvostelua mahdottoman huono tuuri. Isokokoinen 1-ryhmän koira (rotua en mainitse) päätti ottaa TuTulta yhtäkkiä takavasemmalta nirrin pois ja kyllähän siinä pienempi koira pelästyy tuollaista yhtäkkistä epäreiluutta. No – juuri siihen hämmennystilanteeseen tuli sen esiarvostelun aika ja eihän se hyvin mennyt. Tiesin kyllä, että sijoitusta ei heruisi missään tapauksessa, mutta toivoin että TuTu kasaisi itsensä ennen isoon halliin menoa. Ja kasasihan se, oli ihan oma iloinen itsensä.


Kuva: DogXpress, © Pasada Petri Örling


Kuva: DogXpress, © Pasada Petri Örling

Isoissa kehissä ei tietenkään mitään menestystä tullut. Kasvattajaluokassa Kolli heräsi esiintymään vasta ison kehän pitkällä sivulla ja ihasteli ihmismäärää katsomossa suorastaan ylväästi. Mua nauratti. Kasvattajaluokan voittivat ”yhteenliimatut” sheltit. TuTu tuli reippaasti liitäen ryhmäkehään, mutta eihän se enää mihinkään riitä jos esiarvostelu menee penkin alle. Ykkösryhmän voitti upea aussie.Veteraaneissa ihana Rex-pemu pääsi kalkkiviivoille saakka, mutta sijoitusta ei herunut. Siinäpä se mitä siellä ryhmistä ehdin todeta. Jälkikäteen katsoin ryhmäkehät netistä ja totesin, että hyvä etten sitä loppuhuipentumaa ollut paikan päällä katsomassa. Olisin varmaan rynnännyt tönimään siihen ruusukekakkutätiin vauhtia. Myönnän etten ymmärrä taiteesta – varsinkaan mistään esittävästä taiteesta – yhtään mitään, mutta väitän ettei moni muukaan ymmärtänyt. Sen verran kummastelua on se pitkäveteiseksi lässähtänyt ”loppuhuipentuma” SOME:ssa aiheuttanut. Kukahan lienee idean takana?

Tarja oli näppäränä siirrellyt meidän auton lähemmäs ulko-ovia ja porukka oli siellä kasannut meidän kamat lähtövalmiiksi. Onni on toimeliaat ystävät! Päästiin kotimatkalle varsin rivakasti, mutta näyttihän se kello jo ties mitä. Kyytiin hyppäsi myös Satu Monni-maailmanvoittajansa kanssa, sillä tilaahan meillä riitti. Riihimäellä pysähdyttiin syömään, kun meidän eväiden puolikas oli unohtunut kylmälaukkuun joka ajeli kohti Kuopiota. Matka jatkui kohti Parkanoa ja Tarjan kyydistä ”tiputtamista”. Vähän ennen Parkanoa Satu alkoi voida huonosti ja tätä huonovointisuutta jatkui Raaheen asti. Teimme pikadiagnoosin ruokamyrkytyksestä, sillä sairastumisen ajankohta täsmäsi näyttelystä lähtiessä syötyyn eväiden puolikkaaseen. Satu-parka oli kipeänä koko loppumatkan. Minä otin ehkä ylinopeussakot Nurmosta, ajoin hengiltä yhden eteen lentäneen ison pöllön jossain Evijärven tienoilla ja kiskoin 1,5 litraa energiajuomaa. Kotona oltiin vajaa viideltä.

Maanantaina nollattiin koirien kanssa reissu vesileikein rannassa. Sitä ennen otettiin Petran kanssa TuTusta kuvia palkintoineen Mikonkarissa.


Kuva: Petra Tiittanen

Kaikkein eniten sunnuntaipäivän menestyksessä lämmitti se, että meidän pärjäämistä oli jännittämässä ja menestykselle hurraamassa paljon rakkaita ystäviä aina koiraharrastukseni alkuvuosilta saakka yli koiraroturajojen. Mukana oli myös niitä, jotka hieman meitä silloisia teinejä vanhempina olivat meille esikuvina ja opastajina kun aloittelimme itse koiraharrastelu-uraamme. Tämä nurkkapenkin ja sen ympäristön porukka saa nyt hyvin lämpimät kiitokset mukanaolosta ja yhdessä iloitsemisesta. Olette rakkaita!

Mitä tästä kaikesta nyt seurasi? No… ainakin paljon onnitteluja ympäri maailmaa – kiitos kovasti! Noin 50 uutta kaveripyyntöä FB:ssa – osa on hyväksytty, osasta ei ole hajuakaan keitä ovat. Tuli myös tarve juhlia TuTun voittoa jotenkin, joten kahvitus Jokirannassa ensi lauantaina klo 18 alkaen.


Kuva: Petra Tiittanen

Mitä taas TuTuun tulee, niin se ei muuttunut tämän voiton myötä yhtään. Sama hassu TuTuli se on kuin aina ennenkin – ainakin meille täällä kotona.


Toiminnot

Information

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: