Vuoden viimeinen täsmäisku

23 10 2013

Liisan päähänpistosta se aikanaan lähti ja muutaman muuttujan jälkeen me huomattiin lokakuun ensimmäisenä perjantaina pakkaavamme Nissaniin neljää corgia, apinapinseriä, tanskandoggia, dalmatiankoiraa ja brasilianterrieriä. Lisäksi sekaan heitettiin viiden akan matkatavarat ja navigaattori, jota ei ollut päivitetty vuosikausiin. Päivittämättömyys ei haitannut, sillä suunnaksi otettiin Pohjois-Norja ja Harstad, jonne osumiseen ei kyllä navigaattoria tarvitse, mutta otettiinpa se vain mukaan ”koska ollaan perillä” kysymyksen tueksi.
Torniossa pysähdyttiin syömään ja tankkaamaan. Haaparannassa ruokaostoksilla todettiin, että kaikki vapaa-aika käytetään sitten syömiseen, jotta ostetut eväät saadaan tuhottua. Sikäläisessä pitkäripaisessakin käytiin ilojuomaa hakemassa, josko vaikka olisi syytä maljoja nostaa.

Kalix, Töre, Överkalix, Jällivaara, Kiiruna… maisemat muuttuivat jylhemmiksi ja ilma pimeämmäksi. Norjan rajalla meidät pysäytettiin ja jokaisen koiran paperit käytiin läpi tarkoin rokotuksien ja matopillereiden osalta. Hyvä! Toivottavasti ne, jotka eivät näitä asioita hoida kuntoon vaan seilaavat tuurilla, jäivät nyt tulliväen haaviin. Toivottavasti pysäyttelivät autoja oikein huolella!

Ilta pimeni ja maisemia pystyi enää vain arvailemaan. Mentiin vuorenreunoja ja vuonon rantoja. Perillä ”Harstadin sillan” kupeessa oltiin kahdeksan maissa. Meillä oli varattu mökki paikasta nimeltä ”Tjeldsundbrua Hotel” ja nettisivujen perusteella osasimme odottaa punaista vuonon rannalla olevaa rivitalomökkiä. Saimme avaimen numero 3 ja respan tyttö viittoi rantaan ja sanoi, että semmonen punainen sitten. Asiapa selvä, sinnehän me suunnattiin, vaan eipä se kolmosavain oveen numero kolme toiminut lainkaan. Lopulta luovutettiin ja mentiin respaan takaisin kyselemään apuja. Respan tytöllä (tai sitten Liisalla ja minulla) loppui kielitaito ja hän lähti parvekkeelta näyttämään, että ei se SE kolmonen ole, vaan tuo toinen kolmonen tuolla, tuo täysin uusi. Kas – siellähän oli kokonaan irrallaan vielä yksi mökki jonka ovesta löytyi myös numero kolme. Huoh! Että kolmosia olikin sitten kaksi. Hilpeää!

 

Vuonon rannalla sijainnut kaunis mökki oli kirjaimellisesti tuliterä, ehkä jopa osittain vielä viimeistelyäkin vailla. Ainakin pihalla oli paljon rakennusjätettä ja sisällä olevat parvet olivat vielä kesken. Muilta osin sisustus oli kuin naistenlehtien sivuilta, huonekalut viimeisen päälle. Valkoinen sohva, paljon koriste-esineitä… Mulla iski välittömästi ahdistus siitä, ollaanko me ensimmäiset ja viimeiset koiraihmiset siinä mökissä. Yritettiin kyllä olla siivosti, aidosti siivosti. Isoista ikkunoista näkyi vuonolle ja sille isolle sillalle. Mökkiä kiersi kiva terassi.

Perjantai-illan ohjelmana oli enää koirien ruokinta, ulkoilutus, oma iltapala ja nukkumaan meno. Kiitin itseäni viime hetken hoksaamisestani ottaa mukaan huomioliivi ja heijastinremmit koirille. Ei taarvinnut pelätä henkensä edestä koiria ulkoiluttaessa.
Lauantaina koirat (corgit ja brassi) olivat kehässä vasta puolilta päivin, joten heräämisellä ei ollut tulipalokiirettä. Lähdettiin kuitenkin näyttelypaikalle ajoissa ja auto ohjattiin jonnekin hevon jeeraan parkkiin. Ei siinä mitään, että matka vetää tavaroita boksikärryillä on pitkähkö, mutta kun nyt se oli pelkkää ylämäkeä ja siellä käyneet tietää millainen SE ylämäki näyttelypaikalle on (kuvassa alla). Boksikärryn ratas irtosi urakan päätteeksi hitsauksistaan, mutta siinä vaiheessa oltiin jo onneksi hallin pihassa.

Näyttelyissä tarkastettiin taas koirien paperit tarkasti. Jos rajalta oli selvinnyt ilman papereiden läpikäymistä, niin tässä se viimeistään kosahti jos kosahti.

Meidän kehät olivat vierekkäin. Corgien kehä oli kovasti myöhässä ja brassien kehäkierroksiin oli vielä aikaa. Siinä odotellessa mm. kummasteltiin sitä, miten on mahdollista, että Norjassa koiranäyttelyt saa pitää kumirouheisella tekonurmella siistissä urheiluhallissa ja Suomessa vedetään aina sitä allergiakorttia napakasti. Liekö sillä Norjalaisten urheilijoiden astmaisuudella jotain tekemistä asian kanssa. Niillä on kai niin hyvä lääkitys, ettei koirapöly enää missään tunnu.

Heta-brassi pääsi meiltä kehään ekana. Kaksi urosta ja kaksi narttua otti mittaa toisistaan – kaikki suomalaisia. Heta esiintyi varsin mallikkaasti ja iloisesti. Tuloksena PN2 ja vara-cacib.

Cardeja oli ilmoitettu aikataulun mukaan kuusi. Meiltä mukana oli neljä, viides oli Norjassa majaileva Belgiasta tuotu Cymraeg Ci Jazzmatazz, jonka jokainen karva oli kehään mennessä niin ojennuksessa, ettei tuulen virekään olisi voinut järkyttää sen karvapeitteen viimeistelyä. Kuudenneksi olikin laskettu meidän kasvattajaluokka. Tuomarina oli minulle täysin uusi tuomarituttavuus Petra Junehall, joka käsitteli koiria oikein kauniisti ja kirjoitutti pitkät arvostelut.

 

Kolli oli kehässä ensimmäisenä. Erikoisnäyttelyn pöytähölmöily oli muisto vain ja tyyppi seisoi heti tukevasti omilla jaloillaan pöydällä. Häntäänsäkin se heilutteli. Ryökäle mikä pelle! Harjoiteltuhan tässä välissä ei ole nimeksikään, vaikka kuinka suunnittelin ja aioin. Liikkeiden esittäminen oli nautintoa, sillä Kollin kanssa sai juosta oikein todella. Sillä on pitkät ja voimakkaat liikkeet, jotka pääsivät oikeuksiin tuolla kehäpohjalla. Kolli sai ERI:n ja SA:n. Jazzmatazz oli avoimessa luokassa, joten oli hetki vaihtaa koiraa. Sekin sai ERI:n ja SA:n. Marski oli valioluokassa, sillä sehän valioitui Norjan valioksi kesäkuussa tultuaan Suomen valioksi. Esiintyminen meni moitteettomasti ja ERI & SA sillekin. Viimeinen uroksista oli veteraaniluokan Esko, joka oli viimeksi ollut mukana Norjassa lemmikkipassinsa mukaan vuonna 2005. Eskolla oli kamalan mukavaa ja tuomaria hymyilytti yli 11 vuotiaan nuorekas hösäys. Mulle oli ihan sama mitä Esko saa ja miten se esiintyy, kunhan vain olisi kasvattajaluokan täytteenä. Eskollekin ERI ja SA.

Paras Uros -kehässä piti vähän lainata kavereita kehään. Minä otin Marskin, Hanna Kollin ja Liisa Eskon. Sertistä kisaisivat vain Kolli ja Jazzmatazz, Cacibista Marski ja Jazzmatazz. Oli pikkuisen jännää. Lopulta sijoitukset olivat meidän vinkkelistä parhaat mahdolliset. Marski voitti ja sai CACIBIN. Kolli tuli toiseksi ja sai sertin. Jazzmatazz sai vara-cacibin ja oli kolmas. Esko jäi neljänneksi, mutta tuomari ylisti kovasti sen kuntoa ja asennetta vielä pu-kehässäkin.

Nartuissa oli vain Helka. Päivi vei hienosti Helkaa, mutta jos tuomarilla sattuu pahasti silmään ne Helkan takakannukset, niin ne sitten sattuu ja sille ei voi mitään. Helka sai kyllä ERI:n, mutta ei SA:ta. Arvostelu oli Helkan näköinen (eli loistava) ja ihan totuushan se on, että takaraajoissa on sitä ulkokierteisyyttä, mitä monesti takakannuskoirilla on. Tuomari itsekin leonbergiharrastajana tiesi tämän, joten varmaan juuri siksi ja sen vuoksi osasikin takertua asiaan. Kasvattajaluokassa tuomari antoi toki Helkan kannusasian anteeksi ja totesi ryhmän (Esko, Kolli, Marski ja Helka) olevan kerrassaan erinomaisia otuksia ja ilomielin antoi ryhmälle kunniapalkinnon. Kiitos kiitos!
Marski sai nyt vimosen cacibinsa ja kun muistetaan eli jaksetaan, niin saan anoa sille kansainvälisen muotovalion arvoa. Nopea oli Marskin tie tuohon titteliin. Se on käynyt vain 4 kansainvälistä näyttelyä tultuaan CACIB-ikään ja CACIB tuli niistä jokaisesta (Tromssa, Kuopio, Jällivaara, Harstad). Ensimmäinen CACIB tuli 15,5 kk iässä ja vimonen 13 kk myöhemmin. Kaiken kaikkiaan Marski on käynyt elämänsä aikana vain 12 näyttelyä, joten ei voi kehäraakiksi kyllä haukkua. Täsmäiskukoira ja kovasti kiltti poika, kun säästää minut turhalta reissaamiselta. Sen ainoa ”tuhmuus” oli toukokuinen luvattomuus, jonka seurauksena meillä on Lystiä tuvan täydeltä.

Kolli kävi tuolla kolmannen näyttelynsä ja sai toisen sertinsä. Jos siitä joku päivä tulee Suomen muotovalio, tulee siitä samalla Norjankin sellainen. Jos intoa piisaa, pitää meidän kyllä vielä CACIB-iässä kokeilla onneamme jollain reissulla. Eskon osalta voin sanoa, että tämä pitkän matkan reissaaminen taisi nyt olla tässä. Ei siinä mitään, se jaksoi reissun hienosti ja oli iloinen kuin mikä, mutta onhan se jo 11 ja risat. Niin kauan kuin intoa ja halua riittää mukaan lähteä, se sen saa tehdä, mutta ihan noin paljon me ei kilometrejä yhden viikonlopun aikana sen kanssa niellä.

Noni, takaisin näyttelyyn. Isoja kehiä ei tarvinnut kovin kauaa odotella, mutta omaa vuoroa kyllä senkin edestä. Miten voikaan kaksipäiväisen näyttelyn ryhmiä venyttää noin kauan? Kasvattajaluokka oli toiseksi viimeisenä. Tultiin hienosti kolmesta ryhmästä kolmanneksi. Neljäs ryhmä jätti tulematta kehään kokonaan. Toiseksi tuli flätit ja voiton vei saksanpaimenkoirat, jotka tuntuu voittavan siellä kasvattajaryhmiä koko ajan. Heidän koiransa voitti ykkösryhmänkin sen Jazzmatazzin esittäjän esittämänä.

Veteraaneja oli aika paljon. Esko oli mahdottoman hyvällä tuulella ja pirteä. Se heilutti häntää KOKO ajan ja esiintyi varmaan parhaiten mitä koskaan. Oli tosi kiva kun tuomari otti sen kuuden parhaan joukkoon vaikka varsinainen palkintosija jäikin saavuttamatta. Voiton vei musta belggari.

Ennen mökille menoa käytiin vielä Harstadissa ruokakaupassa. Eväitä kun ei koskaan voi olla liikaa… kai. No leikki leikkinä. Tuliaisia vähän haettiin ja pankkiautomaatilla poikettiin, siinä se.

Illalla meillä oli aikaa istua rauhassa alas, syödä Päivin kokkaamia herkkuja ja nostaa maljat menneelle päivälle ja vähä tulevallekin. Harmi kun ilma sateinen, joten tätä illanviettoa ei voitu toteuttaa sillä ihanalla terassilla upeissa maisemissa.

 

Sunnuntain herätys oli varhainen. Kehät alkaisivat kaikilla koirilla (Ujo-dalmis, Seppo-doggi ja Rauno-apina) heti yhdeksältä. Sitä ennen aamutoimet, mökin siivous ja auton pakkaus. Naisen logiikalla tai siis naisten logiikan yhdistelmällä kaikki sujui kuitenkin saumattomasti ja näyttelypaikalla oltiin ajoissa.

Koirien vuoro oli kirjaimellisesti yhtä aikaa. Veera ja Ujo juoksivat kehässä PU4 sijoituksen edestä. Hanna ja Seppo voittivat doggiurokset samalla hetkellä kun minä ja Rauno pokattiin CACIB viereisessä kehässä. Hannan koirien viisi valionarvoa 15 sekunnin sisään on varmaan ennätys, jota on hankala rikkoa. Seposta tuli POHJ & N MVA ja Raunosta POHJ & N MVA ja anomuksen siitä kansainvälisestäkin valionarvosta saa pistää vetämään. Onnea Hanna! Saa tuulettaa!

Kotimatkalle lähdettiin kahvittelun ja palkintojen hakemisen jälkeen. Minäkin jätin palkintoesineen valitsemisen sunnuntaille ja loppujen lopusi valitsin koirien talutusvyön laukkuosalla. Hyvä pojat ja kiitos!

Norjan puolella pysähdyttiin ottamaan yhteiskuva. Liisa puuttuu kuvasta kun se on kameran takana. Ennen rajaa ja sen tuntumassa ihailtiin maisemia, joita me ei tullessa pimeyden vuoksi nähty. Kiirunassa tankattiin sen verran kun mittari meille armollisesti dieseliä antoi. Toinen tankkaus Kalixissa ja pikapysähdys Haaparannassa.

Kotona Raahessa taidettiin olla joskus kymmenen hujakoilla – kai. Mä olin tuossa vaiheessa jo niin kovasti flunssan kourissa, että ihan mahdoton on arvailla kellonaikaa tai tapahtumia. Maanantain sairastin ylityövapaalla kotona ja tiistaina työterveyslääkäri komensi jatkamaan kotona makaamista. Ja minähän nukuin… nukuin päivän, kaksi ja melkein kolmannenkin.

Reissukavereille kovasti kiitoksia seurasta ja esittämisavusta! Me ei kaikki oltu ennestään keskenämme tuttuja, vaan joku tunsi aina jonkun ja nää jotkut sitten tutustu keskenään noiden vajaan parintuhannen kilometrin aikana. Nissaniki veti koirat, akat ja tavarat oikein kelvosti ylämäkiä ja alamäkiä eikä meillä ollut edes varsinaisesti ahdasta. Mietitäänpä uusia kujeita ens kesälle – eikö?

Tälle vuodelle en enää reissaa mihinkään näyttelyyn – en vaikka koirat on NIIN turkissa! Mulle riitti. Kiintiö täys. Nyt ladataan akkuja ensi vuoden kujeita varten.


Toiminnot

Information

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: