52 tassua ja 8 jalkaa – yksi auto

14 09 2013

Perjantaina 30.8. pakkautui Nissaniin 12+1 koiraa (tuo lisäkoira oli Wupuleista Birge-pentu joka matkasi lähemmäs uutta omistajaansa) ja neljä ihmistä tavaroineen. Suunta oli Keski-Suomi ja Jämsä ja reissun tarkoitus viettää kiva viikonloppu Puistolassa ja piipahtaa siinä lomassa corgien erikoisnäyttelyssä. Matka meni jouhevasti yhden pysähdyksen taktiikalla. Viimeiset tunnit ajettiin kyllä todella pimeässä, mutta sen siitä saa kun starttaa siihen aikaan että päivänvaloa on jäljellä enää muutamaksi tunniksi.  Pikku-Birgekin matkusti reippaasti boksissaan ja muutaman ”mulla-on-tylsää” narinan jälkeen rahoittui pääasiassa nukkumaan. Pissalla se kävi Hirvaskankaalla tomerasti.

Puistolassa odottelevat olivat jo asettuneet taloksi ja meitä odotti siellä lämmin ruoka ja hyvä seura – odotetusti. Birgekin pääsi oman emäntänsä syliin ja kotimatkalle.

aamulenkki puipui

Lauantaina aamusella nousin hyvissä ajoin käyttämään koiria ja nauttimaan maaseudun rauhasta. Päivästä oli tulossa kaunis, mutta usva vielä peitti maisemat alleen.

puistola4 puistola5

Pikkuhiljaa muukin Puistolan poppoo alkoi nousta ”koloistaan” ja valmistautuminen erikoisnäyttelypäivään alkoi toden teolla.  Edellisiltaisesta aikataulusuunnitelmasta porsittiin vain 10 minuuttia yliajalle ja muutaman kilometrin matka näyttelypaikalle meni hujauksessa.

Keski-Suomen corgiaktiivit olivat saaneet mitä kauneimman näyttelypaikan käyttöönsä. Siisti urheilukenttä joen rannassa, kauniit kehät ja erittäin toimivat järjestelyt jo heti aamusta alkaen loivat hyvät lähtökohdat tulevalle päivälle. Menestyshän erikoisnäyttelyssä on aina sivuseikka (ainakin minulle). Fakta on se, että joku siellä pärjää kuitenkin, mutta kuka se on – sillä ei ole väliä. Tärkeintä päivässä on aina se, että näkee paljon corgeja samalla alueella ja näin kasvattajan vinkkelistä se, että saa paljon omia kasvattejaan/koiriaan sinne esille. Kiitos siis kaikille ”isometsäläisille” mukana olosta yhdessä ja erikseen!

Päivän ensimmäinen luokka tuotti selvästi ison veden takaa matkustaneelle tuomarille päänvaivaa, joka ei kohdistunut niinkään koirien arvostelemiseen vaan näihin eurooppalaisiin laatuarvostelukäytäntöihin ja -rutiineihin. Oli hiven hämmentävää seisottaa koiraa laatuarvostelun ajan tuomarin selälle hänen sanellessaan arvostelua kehäsihteerille. Sanelun aikana hän ei vilkaissutkaan koiraa, vaan lateli tekstin ulkomuistista. Eipä siinä mitään, hän piti saman linjan koko päivän, mutta kun vertaa Kollin saamaa arvostelua ja sen sisältöä iltapäivällä annettuihin arvosteluihin, niin sen sisältö on hyvin erilaista. Sanallisen arvostelun antaminen ihan selvästi kehittyi kuvaavammaksi mitä enemmän tätä rutiinia tuli. Kehäsihteerin vinkkelistä ajattelin tätä sanelutyyliä melko tukalaksi, sillä teksti tuli yhtäsoittoa ilman miettimiskatkoja ja tarkastuskäyntejä arvosteltavan koiran luo. Koiranesittäjän vinkkelistä käytin nuo selälleseisotustilanteet hyödyksi ja pääsin treenaamaan koiran seisottamista aidossa kehätilanteessa. Palkkauskin oli helpompaa kun ei tarvinnut orjailla tuomarin katseita siitä koska sen namin sinne suuhun heittää vaan pystyi palkkaamaan koiran juuri_oikeasta_toiminnasta. En siis valita tästä toimintatavasta ollenkaan, päinvastoin. Tuomaritoiminnasta vielä sen verran, että laatuarvostelupalkintojen käyttäminen oli kyllä briiffattu hyvin. Erinomaista ja varsinkaan SA:ta ei sadellut ihan kevyin perustein ja hän todella osasi käyttää arvosteluskaalaa orjailematta esimeskiksi koirien valioluokassa oloa.

Ihan ensimmäisenä kehään tassuttelivat junioripojat Kolli ja Hiski numeroilla 1 ja 2. Kollin pöytäinho kävi varmaan kaikille katselijoille hyvin selväksi. Ihmiskosketustahan se ei karta, mutta tassujen ensimmäinen pöytäkosketus on sille jotain ihan käsittämättömän vaikeaa. Miten se voikin heittäytyä sellaiseen jalattomaan tilaan ja lukita itsensä siihen asentoon kun se laitetaan pöydälle? Sen saa siitä kyllä jalka kerrallaan väännettyä seisomisasentoon jossa se sitten seisookin vaikka maailman tappiin, mutta näyttäähän se nyt hassulta. Ajattelin tuolloin, että tokkopa tästä mitään succeeta tulee, mutta väärässäpä olin. Kolli voitti luokkansa ja sen JUMALATTOMAN kokoisen Muumi-maljan takaisin kotiin tuotavaksi. Jenni kysyikin teltalla, että miksi me sitä eestaas kuskattiin. Selitäppä siinä sitten kiertopalkintoideaa 11-vuotiaalle. Hiski tuli Pirjon esittämänä hienosti kolmanneksi. Kummallekin laatuarvostelusta erinomainen, Kollille SA.

 

Nuorten luokassa meidän teltoilta (tavisteltta ja ”kiimateltta”) poikakoiria ei ollut, mutta kolmen koiran luokan aikana ei paljon taukoa sirkukseen tullut. Avoimessa luokassa esitin Marskin Topi-isän (Cardoroth’s Ruben Lagus) ja Ullalla oli Tessu-Topinpoika. Jossain kohdassa luokan arvostelua alkoi pojilla tunnelma hieman kiihtyä kun rivistössä oli yksi herrakoira, joka pullisteli siihen malliin, että muutkin rivistössä alkoivat kuikuilla toisiaan. Tuomari pyysi ko. koiran jonon viimeiseksi ja tilanne rauhoittui. Topi ja Tessu esiintyivät iloisesti ja voi että minä nautin Topin esittämisestä kun Topikin selvästi nautti kehässä olosta. Topi tuli hienosti luokassaan toiseksi ERI:llä ja SA:lla ja Tessu sijoittui luokassaan neljänneksi EH:lla ja sai kivan Tessun näköisen arvostelun.

 

Juuri ennen näyttelyä pohjavillansa pikkuoraville heittänyt Marski esiintyi ensimmäistä kertaa valioluokassa. Pikkumieshän se äijjäkorien seassa oli, mutta eipä tuon hiven yli 2-vuotiaana tarvitse vielä muuta ollakaan. Nuorekkuus ei kuitenkaan tuomaria haitannut kun 12 kehää kiertäneestä valioluokan koirasta 8 sai EH:n ja Marski oli hienosti niiden muutaman ERI:n saaneen joukossa. Luokkasijoitus oli lopulta kolmas ja käteeni ojennettiin myös SA-ruusuke. Kiva!

Veteraaniuroksissa meiltä olikin sitten oikea pappakolmikko kehässä. Vanha, vanhempi ja vanhin – siis Unto, Esko ja Onni – pistivät reippaasti tassua toisen eteen. Esko nauratti tuomaria esittämällä kehässä hännänpyöritysesityksensä ja puhumalla ”joulupukinkieltä”. Jaa mitäkö se on? No se osaa sanoa HOU HOU HOU, mutta kysymys kilteistä lapsista vielä vaatii lisätreeniä. Yhdeksästä pappakoirasta viisi sai ERI:n ja neljä EH:n. Esko oli erinomaisten saaneiden joukossa mutta ei sijoittunut neljän sakkiin, Unto ja isänsä Onni olivat erittäin hyviä. Yhdessä nuo kaikki kolme olivat Kaikkein Parhaita Kuitenkin.

Misiukin oli meiltä ilmoitettu, mutta päätin jo ilmoittamisvaiheessa, että se papoista lähtee mukaan kumpi on paremmassa turkissa ja kunnossa. Arpa osui jälleen Eskolle. Misu on vanhoilla päivillään kehittänyt itselleen permanentin, eikä se vauhdikkuudestaan huolimatta liiku mielestäni nyt niin hyvin kuin haluaisin sen nimenomaan Misuna liikkuvan. Tuolla kun muutaman Misuakin nuoremman koiran liikkeitä katsoi, niin ehkä tuo oma näkemys Misiun liikunnasta pitäisi tarkistaa tai ainakin vaihtaa ne mustat lasit vähän kirkkaampiin.

Paras Uros -kehässä meidän telttaseurueesta kehää lähtivät kiertämään Marski Pirjon, Topi Ullan ja Kolli minun kanssa. Aamulla ilmeisesti heräämisvaikeuksista kärsinyt Kolli-mölli oli nyt jotenkin herännyt eloon, ravasi suorastaan jopa reippaasti ja maalaiskoiralle niin ällö näyttelyhihnakaan ei tuntunut kaulaa hiertävän. No pöydällä ei onneksi pitänyt enää käydä illuusiota hetkittäisestä hauskuudesta pilaamassa. Meidän kolmikosta Kolli pääsi jatkoon ja laskeskelin siinä muita jatkoonpääsijöitä katsella mittaillessani, että taisi pistää sertin äänellä kun muut jatkossa olevat olivat jo valioita. No niinhän siinä kävikin, mutta kävipä myös silleen hassusti, että tuomari tuli yllättäen ojentamaan sen voittoruusukkeen meille. Serti tuli komeammin kuin pitikään. Oho! Varsin huvittavaa on, että tuosta hämmästyttävästä hetkestä on satuttu samaan aikaan ottamaan kuvat niin edestä kuin takaakin. Näistä kuvista kiitos Juholan Marikalle ja Anne Waldenille!

voittoon2 voittoon

Ennen narttujen arvostelua pidettiin tunnin ruokatauko, jonka aikana kehissä kiersivät nk. hupiluokat, joita tällä kertaa olivat lapsi- ja koira -kilpailu, kotikoiraluokka ja parikisa. Jenni oli yli-ikäinen lapsi- ja koirakisaan, joten meidän edustus nähtiin vain kahdessa viimeksi mainitussa. Universumin suloisin Nuka-Nuksu-Mikintyttärenpoika-pemuliini oli kotikoiraluokassa kolmas ja Unto&Dimma (isä ja tytär) voittivat Tiian kuskaamana parikilpailun. Päivin viemä pari ”Eskot” (siis Esko ja Hiski) eivät nyt sijoittuneet, mutta teema sai kyllä ylistystä. Minä ylistäisin vielä noita Eskoja – pienempää ja isompaa – harvat toisilleen vieraat urokset voidaan pistää rinta rinnan kehää kiertämään kun samaan aikaan seurueessa on mukana juoksunarttuja enemmän kuin kiimatelttaankaan mahtui. Tolokkuja ukkoja!

Ruokatauon jälkeen 13 junnunarttua sipsutti kehään. Meidän teltalta seassa misseilivät Kupuleista Kiisu ja siskonsa PätPät sekä hiven vanhempi Upuleiden Luna. Kauniisti esiintyneet nuoret neidit olivat kaikki tuomarin mielestä Erittäin Hyviä ja arvostelut olivat vallan saajiensa näköisiä. Vain neljä sai tässä luokassa ERI:n, joista yksi oli ”Vähän Semmonen Teho” sieltä Tarjan teltalta. Onnea!

Narttujen nuorten luokan aikaan me taas saatiin hetki huilata ja kiillottaa koiriamme loppuihin luokkiin. Avoimessa luokassa olikin sitten hässäkkää ihan taas kunnolla kun kehässä olivat yhtä aikaa Puhi, Rinja, Dimma ja Halo ja kaksitoista muuta narttua. Tuomarin linja oli ja pysyi tiukkana. Vain kuusi erinomaista, neljä erittäin hyvää ja kuusi arvosanaa ”hyvä”. Erinomaisten joukossa oli Puhi, Halo sai eh:n ja Rinja ja Dimma H:n. Kilpailuluokassa Puhi ei sitten enää sijoittunut, mutta tyytyväinen olin sen epäviralliseen sijoitukseen, joka oli viides. Puhi myös esiintyi kovasti kauniisti. Kiitos Saanalle opettamisesta!

 

 

Valionarttuja oli ilmoitettu 10, mutta kaksi oli poissa. Toinen näistä oli meidän Femma, joka heitti itsensä täyskaljuksi viikkoa ennen näyttelyä. Olisihan se pitänyt arvata, ettei se turkki kuukautta kestä niskassa ilmoittautumisesta näyttelypäivään saakka. Tuonkin ilmoittautumismaksun olisi voinut käyttää vaikka Piikaan, joka nyt vain hengaili jälkeläisluokkansa vuoksi mukana likimain turistina – niin ja tietenkin turkissaan…

Äitinsä tavoin kaljuksi oli itsensä vetänyt elämänsä ensimmäistä kertaa myös Helka, joka kesän aikana on ravannut voitosta voittoon. No nyt se komea ravi ei ihan riittänyt voittoon asti, mutta erinomaisen se silti karvattomanakin sai. Tutu loisti omalla vuorollaan ja ilmeisesti juoksun tärppipäivät tekivät siitä sellaisen keimailijan, että eipä varmaan kenellekään jäänyt epäselväksi kuinka se toi ihan itse itseään esille koko arvostelun ajan. Sitä oli kyllä mukava esittää kun asenne oli tuollainen ja mun osaksi jäi vain ihailla siitä sivusta hommaa kotiin hoitavaa omaa koiraansa. Tutu sai erinomaisen ja voitti sen luokan. SA-ruusuke kourassa ajattelin, että jopas on päivä!

 

Veteraaninarttuihin meidän teltoilta osallistuivat Tio ja Rita. Jolakin oli ilmoitettu kaiken varalta, jos kotiväen reissut suuntautuisivat muiden harrasteiden vuoksi tuolloin Keski-Suomeen, mutta koska näin ei tapahtunutkaan, mummelin ei ollut ”pakko” lähteä kyydille. Rita ravasi itselleen EH:n ja Tio sijoittui erinomaisella luokassa toiseksi saaden SA:n. Kasvattajaluokka sai yhden kulmakivistään joukkoonsa.

 

Paras narttu -luokka oli pikakatsauksella melko nätti rivistö. Oli ihan kiva sijoittua siitä porukasta TuTulla kolmanneksi. Sijoitushan oli ihan sama kuin viime vuonnakin. Nartut voitti Juponahon Jaanan tasapainoinen avoimessa luokassa voiton vienyt Newcard’s Soul Sister, kakkoseksi tuli varsin soma junnunarttu, TuTu oli kolmas ja neljänneksi tuomari nosti nuorten luokan voittajan.

   

Loppukilpailuista ensin oli rotunsa parhaan juniorin valinta. Kolli tuntui olevan kovasti tuomarin mieleen kun voittoruusuke ojennettiin meille. Tätä sulatellessa kehänauhan ulkopuolella, valittiin rop-veteraaniksi Tyhjätaskun Fontti, joka on meidän edesmenneen Titus-papparaisen pojan poika. Varsinaisen rotunsa parhaan valinnassa oltiin Jaanan kanssa vastakkain. Siinä me kaks näyttelyt vähemmän tosissaan ottavaa todettiin, että ompas tämä hauskaa ja onniteltiin jo toisiamme kun kummankin mielestä se toinen tietenkin saa voittaa tämän. Täytyy mun kyllä sanoa, että yllättynyt olin kun tuomari toi taas sitä voittoruusuketta mulle eli Kollille. Penteleen penikka, vasta 12-kuinen vauva ja voittaa! Ei sen nyt ois tarttenut ainakaan vielä mennä tikkaria vanhemmiltaan varastamaan, mutta minkäs teet – tuomari päättää.

ROP-kuvien ottamisen jälkeen tuomari kertoi mulle, että hänellä on ollut vaikea päivä arvostella kun paras koira tuli ensimmäisenä heti kehään. Niin joo, meidän numerohan oli ykkönen ja sijoitus ykkönen. Kätevää.

Kasvattajaluokan kasaaminen oli tällä kertaa hankalaa kun vaihtoehtoja oli vauvasta vaariin. Lopulta sitten tehtiin perinteiset ja luokka oli turvallisella kaavalla Marski, TuTu, Helka ja Tio. Tällä ryhmällä tultiin toiseksi ja saatiin KP.  Anne Walden oli ikuistanut meidän luokkaa kuviinsa hienosti. Kiitos!

1175426_10201002736523459_70223181_n

1235372_10201002732763365_954034636_n

Jälkeläisluokkia tuli kasaan vain yksi ja se oli meidän Piikan ryhmä. Elimme jänniä hetkiä koko päivän ajan kun ryhmässä ei ollut yhtään särkymävaraa, vaan kaikkien piti saada vähintään EH. No näin onneksi kävi ja Piika pääsi kehään pentujensa Marskin, TuTun, Puhin ja Tessun kanssa. Se ryhmä näytti ennakko-odotuksia yhteneväisemmältä. Tai no päänvaivaa eniten aiheutti Tessun väripoikkeama muusta jälkikasvusta, mutta sen sijoittaminen ryhmän viimeiseksi ratkaisi näköjään onhelman varsin näppärästi. Ryhmä sai KP:n ja koiranesittäjät kivat mukit.

Näyttelyn kauneimman valinnassa erkkarissamme on aina vastakkain pemu ja cardi. Tässä vaiheessa rodunharrastajat leireistä tai leireytymättömyyksistä huolimatta linnottautuvat kannattamaan ”omaa rotuaan”. Tänä vuonna loppukilpailut menivät cardikannattajien vinkkelistä varsin huonosti kun aina pemu vei voiton. Bis-veteraani, Bis-kasvattaja, Bis-jälkeläisryhmä… kaikki pemuille. En tiedä alkoiko jo tuomariaitossakin käydä cardit sääliksi kun BIS-juniori-kisassa pembroke-nartut arvostellut tuomari ojensi voittoruusukkee Kollille ja cardiväki sai viimein hurraamisen aihetta.

Jos joku olisi minulle aamusella sanonut, että olen kehässä vielä siinä vaiheessa kun kaksi näyttelyn parasta koiraa ovat vastakkain, olisin varmasti lupautunut nielaisemaan hatullisen sitä itseään jos tämmönen hassutus pääsee käymään. Onneksi ei kukaan alkanut vetoa lyömään. Best In Shown valinnassa Kolli sai vastaansa Latviasta asti matkanneen pemunartun, jonka sama tuomari oli jo sikäläisessä erikoisnäyttelyssä nostanut voittajaksi. No tiesihän sen miten siinä sitten kävi, mutta olihan tuota tullut jo pystiä ja mainetta ihan riittävästi ja ylikin. Sitäpaitsi Kolli oli näyttelyn korkeimmalle sijoittunut suomalainen koira. BIS-palkintona saatiin Kortelaisen Emmin tekemä upeaakin upeampi cardigan patsas. Ai jestas, että Kolli osasikin voittaa juuri sellaisessa näyttelyssä, missä oli minulle noin mieluinen palkinto! Kiitos Kolli ja anteeksi, että jouduit vielä BIS-kehässäkin sille saamarin pöydälle…


kuva Anne Walden

Meillä oli melko urakka purkaa teltat, häkit ja kasata päivän aikana levitellyt romut + kamala määrä saatuja palkintoja autoille. Rivakka vain oli pakko olla kun seitsemältä alkava näyttelyillallinen painoi päälle ja sitä ennen pitäisi käydä Puistolassa puhdistautumassa, ruokkimassa koirat ja hoitamassa auto romuista vähemmäksi. Onneksi meidän sakki on sellaista avuliasta ja rivakkaa, joten aikataulussa oltiin jokseenkin koko ajan ja kartallakin jopa kolmen navigaattorin voimin. Hirvikartano löytyi helposti ja millainen elämys se olikaan, HUH!

Ensin me rapsuteltiin hirviästi hirviä ja syötettiin niille omenoita ja banaaneita.

Sitten me syötiin ruokaa, jota voisi kutsua likimain taivaalliseksi. Sitä oli myös enemmän kuin riittävästi ja ähkyhän siitä seurasi.

Illallisen aikana kuunneltiin myös tuomareiden kommentteja päivän havainnoista. Toinen pembroketuomareista antoi vinkkiä siitä, että koirat tulisi kunnostaa ja treenata näyttelyyn paremmin. Hän oli toki päivän aikana havainnut paljon laadukkaasti esitettyjä ja valmisteltuja koiria, mutta myös koiria, joiden menestyksen eteen ei oltu vaivaa nähty. No – se on varmasti totta. Yhdysvaltoihin verrattuna täällä koiranäyttelyissä käyvät nk. taviskoiranomistajat, jotka eivät kertakaikkiaan osaa kaikkia koiranesittämisen ja kehään kunnostamisen kikkoja. Heillä siellä koiranäyttelyhomma on vain kasvattajien ja siihen todella vihkiytyneitten hommaa ja homma on vähintään puoliammattimaista. On siinä varmasti ero täkäläiseen kulttuuriin.

Pystyn vielä itse ymmärtämään jotenkin perus-koiranomistajien valveutumattomuuden ja en heitä soimaisi tästä tiedon puutteesta kun pääasia nyt lienee maassamme se, että koiria tuodaan esille laatuarvosteluihin. Sitä minä en vain ymmärrä, että joukossa on kuitenkin vielä sellaisia pitkäänkin corgeja harrastaneita, joiden mielestä on suorastaan synti tai vähintään turhuus näyttää koiralle harjaa ja pesuainetta ennen näytteykehään menoa. Puhtaus ei toki pentuihin periydy, mutta onhan se tuomarillekin kohteliaisuuden osoitus, ettei hänen kätensä haise tai vaatteet ole harjaamattomia karvatuppoja täynnä arvostelun jälkeen. Sen verran arvokasta tuo näyttelytouhu jo on, että jos siellä menestymistä voi edistää koiransa pesulla ja harjauksella, niin eikö se kannata jo vähän vaivaa nähdä?

Tuomari peräänkuulutti myös sitä, että uusia koiranomistajia pitäisi valistaa näissä asioissa. Senpä vuoksi kerronkin tässä nyt miten meillä toimitaan ennen näyttelyä ja näyttelyssä. Oman valmistautumisen laittaisin jo luokkaan hifistely, eikä sekään vielä vie kauaa per koira tai ole mitenkään vaikeaa tai ylivoimaista. Meidän koirat pestään ja puhalletaan koirakuivurilla kuiviksi näyttelyä edeltävänä päivänä. Tämä irrottaa hyvin myös irtokarvat, joten niitä ei juurikaan tarvitse erikseen enää kammata. Puhaltamiseen menee koiraa kohden noin vartti. Niiden tassukarvat leikataan pohjasta lyhyeksi (minuutti per tassu jos sitäkään) ja kynsihuolto vaatii paljon työtä viikoittain ainakin täällä maaseudulla, jossa ne eivät kovinkaan usein saa asfalttikosketusta. Kaikki nuo toimenpiteet ovat mielestäni ihan koiran perushuoltoa ja tuota puhaltamista käytän myös koirille jotka eivät näyttelyissä edes käy. Sen parempaa turkinhoitovälinettä ei vain ole. Näyttelypaikalla niihin sumutetaan hieman vettä irtopölyn poistamiseksi ja harjaillaan rintakarvoja ja mahanalustaa. Siinä se. Olen myös huomannut, että rapaisissakin näyttelyissä puhtaaseen koiraan tarttuu lika hitaammin kuin jo valmiiksi likaiseen.  Turhamaista puunausta vai koiran hyvinvoinnista huolehtimista – jokainen voi vapaasti päättää.

Cardituomari kertoi olleensa yllättyneen, että Kolli olikin hänen all-time-favourite Fudgen pojanpoika. Niinno… katsokaa itse: Kuva1, Kuva2 tai Kuva3.  Tuomari myös antoi Cardigan Welsh Corgi Club of American tuliaisen, joka oli hauska koiran kaulaan ripustettava ruusuke. Koska Kolli oli autossa, ripustettiin tuo rusetti heti Jennin kaulaan.

Illallisen jälkeen suunnattiin rivakasti takaisin Puistolaan saunomaan. Kaikista huomasi, että päivä oli ollut raskas ja jos jutut eivät olleet hysteerisen väsyneitä ne olivat vain väsyneitä. Minä kuuluin tuohon viimeksi mainittuun ryhmään. Jouduin luovuttamaan illanistujaiset likimain heti alkuunsa ja vetäytymään unille. Turnajaiskestävyys oli huono, erittäin huono. Arvosanaksi antaisin lähinnä hylätyn.

Aamusella heräsin taas aikaisin huoltamaan koirat. Aamusta näytti tulevan kaunis ja suunnittelin siinä jo hienoa paikkaa, jossa ottaisimme koirista palkintokuvia. Suunnitelmaksi jäi, sillä juuri kun saimme kaikki Kollin palkinnot aseteltua siihen Täydelliselle Sammaloituneelle Kivelle, taivas repesi ja tuli kunnon ukonilma joka kesti aina siihen saakka kun oltiin saatu Puistola siivotuksi ja itsemme lähtövalmiiksi. Se niistä kuvista sitten.

Kotimatkalla ei pidetty kiirettä. Hirvaskankaalle pysähdyttiin syömään kerros-eiku-mega-eiku-kerros-eiku-mega-ateriat ja myyjän ihmeeksi myös niitä tilattuja sipulirenkaita ja nuggetteja ja dippejä ja kaikenlaista muutakin raskaana-liian-vaikeaselkoista-ruokaa. Tyttörukka! Melkein kävi jo sääliksi kun sillä meni tarjoilutilanteessa KAIKKI pieleen. Me oltiin sille kyllä kilttejä ja ymmärtäväisiä vaikka naurattikin hillittömästä säälintunteiden välissä.

 jenni

Toinenkin sivuosuma vielä tehtiin Ylivieskassa Kärkkäiselle. Piristi kummasti autossa istumista ja jaksotti matkantekoa. Teltan lainanneelle Hannallekin löydettiin uudet telttakepit entisten jo aiemmin häneltä varastettujen tilalle. Toivottavasti ne nyt toimii ja kiitti teltan lainasta!

Kotiin päästyämme uskollinen ja maailman paras Petra kiiruhti ottamaan Kollista kuvat, jotka jäivät ukkosen vuoksi Puistolassa ottamatta. Tässä oli Kollin saalis:

Kuvasta jätettiin pois koiranruokapussit, mukit ja ne saake… anteeksi saadut kiertopalkintokansiot, joiden täyttäminen ilmeisesti pitää tehdä nyt heti ja pian ettei sitten ensi vuonna tarvitse kirota niitä lähtöaamuna…

Kiitokset matkaseuralle Mirkalle, Hannalle ja Jennille, joka oli kyllä ihan kiltisti ja ahkerasti apuna viikonlopun. Kiitokset Puistolan poppoolle ja Ullalle. Kiitokset ja terveiset päivän aikana tapaamilleni mukaville corgi-ihmisille. Mielestäni tunnelma kehän laidalla oli oikein kiva ainakin sillä laidalla missä me oltiin. Muista laidoista en mittään tiedäkkään kun en mihinkään muualle kerinnyt koko päivän aikana… en edes vessaan enkä myymään yhtään mitään sellaista mitä minulla ei edes ole.

Ensi vuonna Oulussa erkkarin merkeissä 17.5. Paineet järjestelyistä on tänä vuonna koetun jälkeen varmasti kovat, mutta eiköhän siitä täällä pohjoisen sisulla selvitä. Ihan noin kaunista näyttelypaikkaa tuskin uskalletaan luvata tahi noin mielenkiintoista näyttelyillallista, mutta työryhmä täällä järjestää varmasti jotain erilaista jänskää. Kassotaan ja odotellaan…


Toiminnot

Information

One response

14 09 2013
handskes

Kiitos ja Onnea vielä tähänkin postaukseen Kollin upeasta menestyksestä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: