Onko tänään maanantai?

8 07 2013

Taitaapa olla…

Niin vuorokausirytmi kuin viikkorytmikin sai taas kolauksen kun meillä synnytettiin keskiviikkona (3.7.). Fizia – siis Vitsi – aloitteli alkuillasta synnytystään ilman, että oikeastaan antoi mitään merkkiä h-hetkestä edellispäivänä tahi samana aamuna. Se vielä söikin muutama tunti ennen synnytyksen alkua. Lämpöpiikkiä en missään vaiheessa havainnut, mutta tokihan näin, että edellispäivän lämmöt olivat laskusuunnassa normilämpöön nähden. En myöskään ehtinyt nukkua sen kanssa täällä ”työhuoneessa” yhtään synnytystä edeltävää yötä kun ei tullut sellaista tunnetta että seuraavana yönä voisi tapahtua.

Olihan sillä toki vuorokausia ekasta astutuksesta 62 takanaan, mutta kun viikon kestäneen kosioleikin viimeisistä päivistä oli 56 vuorokautta, niin en osannut edes olla huolissani vielä lainkaan. Maha oli toki iso, mutta Vitsi meni hyvällä asenteella. Juoksenteli minkä mahaltaan voi, nukkui hyvin, ei petaillut ja se ruoka maistui kuten edellä jo kerroinkin.

Synnytyksen alkua ei voinut olla sitten yhtäkkiä huomaamatta. Vitsi säikäytti minut ihmeellisellä verisellä vuodollaan, joka kuitenkin loppui sen jälkeen kun oli soitettu eläinlääkärille ja vielä Miia hätiin kaveriksi jos/kun tarvitsee lähteä. Tämän vuoksi pakkasin pyyhe- ja lämpötyynykassitkin jo valmiiksi. Onneksi.

Ensimmäinen pieni tyttö syntyi muutaman voimakkaan ponnistuksen jälkeen nätisti, melkeinpä huomaamattomasti. Se oli yllättävän valkoinen, saattaa olla jopa meillä valkoisinpana ikinä syntynyt (voittaa kokonaisvalkoisuudellaan Snow-Facen ja X-wart Xurunkin kirkkaasti). Painoa sillä oli parisataa grammaa. Kovasti tomera. Jenni risti sen seuraavana päivänä nimellä Lumi.

Seuraavaa tehtiin kolmisen tuntia ja autettiin ulos 5 minuuttia. Se oli vieläkin pienempi tumma tyttö, jonka sitten menetimme 1,5 vuorokauden iässä. Se (”Siro”) tuli perätilassa, ilman pussia ja oli vähän räkäinen ja vaisu. Sitä ei kuitenkaan isommin ehditty siinä muuta kuin laittaa kahvinkeittoapuun rientäneen Maaritin puseron alle lämpöhoitoon kun kolmas ilmoitti tulostaan. Ehdin siinä jo ajatella, että tuommoisia sinttejä menee Vitsin mahaan viisitoista. Kyllähän siinä sitten kuitenkin kävi niin, että hyvin pian huomattiin, ettei se kolmas sieltä tule ilman isompia käsitöitä. Koska se oli vasta numero kolmonen ja sisällä ilmiselvästi vielä monta, päätimme lähteä jo siinä vaiheessa eläinlääkäriin, ettei vallan yötöiksi menisi. Ilmiselvää oli, että jossain vaiheessa menisi.

Apuun hälyytettiin vielä Lilli, jolla oli tätä pennunkuivauskokemusta jo ennestään. Neljän akan voimin pakkauduttiin Tapsan Stiloon, Vitsi takapenkille Miian ja mun väliin, Lilli ajoi ja Maarit hoiteli PrimaDonnissaan kahta jo syntynyttä pentua. Otettiin ne mukaan kun ei ihan varmoja oltu aletaanko heti leikkuulle vai yritetäänkö lääkityksen kanssa. Kassitkin olivat kovasti valmiina ja helposti mukaan heitettävissä. Oma hätäisyys kääntyi loppupelissä eduksi.

Oltiin me varmaan revohka kun sinne saavuttiin, mutta siinä vaiheessa emän synnytys oli jo sen verran häiriköity, että tärkeämpää oli saada sitä kuivausapua sektiopennuillemit kuin miettiä mitä äitikoira ajattelee. Vitsi nyt ei sitten lopulta ajatellut mitään, kun se laitettiin nukkumaan hyvin pikaisen neuvottelun jälkeen. Oltiin NIIN samaa mieltä tutun eläinlääkärin kanssa asiasta kuin olla ja voi.

Jarmo (eläinlääkäri siis) valmisteli Vitsin leikkaukseen ja me odoteltiin avausviiltojen ajan odotushuoneessa sitä hetkeä kun ensimmäinen pentu nostetaan pöydälle ja me päästään hommiin. Jarmo sai vielä kaverikseen kesäkandin leikkausassistentiksi. Hyvä niin, olipahan käsipareja vielä enemmän.

jarmollaKun ensimmäinen pentu oli pöydällä, marssi tämä akkalauma kuivaushommiin. Toivottavasti kandi (hitsi kun en kysynyt nimeä) ei säikähtänyt kun vähän päällepäsmäriasenteella tartuin tuumasta toimeen ja pistin vähän rivakkuutta ja loogisuutta siihen pennun kuivaamiseen. Yleensä pentu otetaan ensin kalvoista ja sitten vasta taputellaan kuivaavalla materiaalilla. Työnjako meni lopulta sujuvasti niin, että minä otin pennun kalvoista ja tein ensikuivaamisen, kandi tipautti pennun kielelle ”elämäntippaa” ja Lilli ja Miia jatkoivat siitä mihin minä lopetin seuraavan pennun maailmaan tullessa. Se toimi hyvin. Jossain kohtaa sitä rumbaa tein huomion, että nämä pennut ovat liki tuplakokoisia niihin kotona syntyneisiin. Sinällään huojentava asia, sillä niitä ei mahtuisi sisään viittätoista. Eikä mahtunutkaan, sillä leikkauksessa ulos otettiin kolme tyttöä ja kolme poikaa. Kokonaissaldo oli siis kahdeksan, joka on pentueena kookas, muttei valtava.

Vitsin kannalta leikkaus meni hyvin mutta oli kovasti verinen. Kohdun sisällä oli paljon sotkua ja se oli valtavan venynyt. Ilmoitin siinä, etten aio tätä samaa enää kokea tämän äitikoiran kanssa, joten kohtu vaan pois samalla avauksella kohtutulehdusriskin minimoimiseksi ja loppuelämän helpottamiseksi. Kuulun siihen joukkoon kasvattajia, jotka eivät leikattua narttua uudelleen mielellään astuttele. Kaksi kertaa on meillä vuosien aikana tätä ajatusta vastaan toimittu ja kummallakin kerralla se toinenkin synnytys on leikkaukseksi mennyt. Vahingoista ollaan siis viisastuttu. Nartut eivät ole mielestäni pentuhautomoita, joista kirurgisesti otetaan pennut ulos kun aika on sopiva. Kohdulla tai kohduttomuudella ei myöskään ole mitään vaikutusta siihen miten sitä maitoa tulee, mutta sillä on, jos emo joutuu kohtueritteiden vuoksi antibioottikuurille.

Jarmo hoiti leikkauksen rivakasti. Kotona oltiin pentujen (8) ja tipassa olevan Vitsin kanssa alle 3 h sen jälkeen kun olimme täältä lähteneet. Jossain kohtaa yöllä otin Vitsiltä kanyylin pois kun toinen pussi kirkasta oli siihen liki kokonaan valunut. Pennut olivat ihan tomeria, joskin kyllähän ne kaksi meillä kotona syntynyttä kooltaan joukosta erottuivat. Pienempi varsinkin oli melko linnunluinen ja pikkuruinen, mutta kyllä se tissillä pysyi kun reitin sille isompien seasta raivasi. Maitoa tuntui tulevan ihan kelvosti siihen nähden, mitä kaikkea Vitsille oli edellistunteina tapahtunut. Kun se oli kokonaan herännyt, aloitin vielä vesi-piimä-kananmuna-juoman juottamisen, jotta se varmasti saisi nestetasapainoaan kuntoon. Ensimmäisen naudanmaha-ateriansakin se söi jossain vaiheessa aamuyön tunteja. Vitsin vointi oli uskomattoman hyvä.

Torstaista ja perjantaista minulla ei ole selkeitä muistikuvia. En oikeastaan erota niitä päiviä edes toisistaan. Olen vahtinut pentuja, ollut Vitsille seurana, sen syöttäjänä tai juottajana ja antanut lisäruokaa pääasiassa sille pienimmäiselle. Tapsa ja Jenni ovat päästäneet minua välillä nukkumaan hetkeksi, mutta eihän siitä mitään meinannut tulla kun ajatukset olivat täällä pentujen ja Vitsin luona.

Jossain kohtaa perjantaita piti sitten pienimmän kanssa luovuttaa ja todeta, ettei se halua enää jatkaa taistelua. Kasvattajana minun oli se kaikkein ikävin tehtävä sitten hoidettava pois päiväjärjestyksestä, ettei pieni riudu katkeamassa olevassa elämänlangassaan liian kauaa. Siroksi ristitty pikkuruinen ”Mini-Vitsi” on nyt haudattu kotipihaan. Näissä surullisissa mietteissä pohdin Facebookissa kasvattajana olemisen ”helppoutta” mm. näin:

”Mä mietin nyt pikkusen ehkä väsyn ja surun provosoimana sitä, kuinka niin moni kuvittelee tätä koiran pennutusta joksikin vaaleanpunaisella kuorrutetuksi ihanuudeksi, söpöksi perhetapahtumaksi tai mikä pahinta – helpoksi rahantuloksi. Vaikka mulla periaatteessa täällä on kaikki nyt hyvin, seitsikko on nyt pontevia ja äitikoira selvisi koettelemuksistaan (aina ei sekään selvää ole), on on se silti niin kurjaa katsoa totuutta silmiin ja lopettaa pienen kärsimys siinä vaiheessa kun paluuta ei enää ole. Moni sanoo, että oispa kiva kun meidänkin ”Tellu” sais pennut ja oispa niitä kiva pallutella. Ennen sitä palluttelua on kuitenkin sellainen henkinen ja fyysinen työtaakka, että sen kuvaaminen on aika vaikeaa eikä sitä voi millään materiaalisella palkalla korvata. Pelissä on paljon, toisinaan liian paljon. On paljon helpompaa ostaa itselle palluteltava pentu kuin kasvattaa pentulauma toisille palluteltavaksi. Mikä siinä vain on, että kerta kerran jälkeen tätä olotilaa itselle kuitenkin järjestää? Miksi luonto ei koveta? Miksen mä opi?”

”Ehkä se suurin tunnetila koko tässä asiassa on huoli… huoli siitä onnistuuko astutus, huoli siitä meneekö emän odotusaika hyvin, huoli siitä sujuuko synnytys, huoli siitä selviääkö emo, huoli siitä selviääkö pennut, huoli siitä löytyykö pennuille oikeat kodit, huoli siitä miten pennuilla kotonaan menee, huoli siitä pysyvätkö terveinä, huoli siitä mitä niille kuuluu kun tulevat vanhaksi… kun tarpeeksi on kokoajan huolissaan, tulee siitä kokonaisvaltainen tila, jossa todellisuus hämärtyy. Ei kai tätä muuten tekisi. Ostaisin omat koirani jostain muualta ja antaisin muiden huolehtia.”

Kun huolet ja murheet hivenen lievenivät (lopuhan ne ei tässä hommassa koskaan), poistuin lauantaina kotoa ensimmäisen  kerran sitten synnytyspäivän. Tuntuipa raggarilta! Kävin hakemassa MustiMirristä Vitsille kaikenlaisia lihoja ja valmispakasteita, jotta varmasti se kunto kohenisi. Ihan Cittariinkin jopa uskaltauduin sille pakastekalaa hakemaan. Saattaa kuulostaa ihan sekopäiseltä tällaiset ajatukset, mutta ne jotka kasvattajina suhtautuvat näihin ensipäiviin samalla tavoin kuin minä, saattavat kyllä tunnistaa nämä tunnetilani.

Jokuhan voi nyt ajatella, että mitä se siellä yksin istuu. Apuahan on tarjolla, kiitos ihan tosi siitä tiedosta ja sen tarjoamisesta! Tänne ei kuitenkaan voi tulla legioonaa Vitsille vieraita ihmisiä öitänsä valvomaan. Se ei vain mene niin – valitettavasti. Minä ainakin koen olevani vastuussa niin Vitsille kuin pennuillekin turvallisesta olotilasta. En myöskään halua siirtää vastuuta siitä JOS jotain ikävää tapahtuu, jollekin kolmannelle osapuolelle jonka olen tänne vahdiksi jättänyt. Jos jotain tapahtuu, haluan jossitella vain itselleni niitä asioita. Jos olen itse kokoajan läsnä ja jos jotain tapahtuu, olen varmasti joko tilanteen herrana tai renkinä, mutta vastuu tilanteessa on ollut vain ja ainoastaan minulla. Onneksi tätä vaihetta ei kestä kovin kauaa ja palaan varmaan järjelliseen ajatteluun tunneajattelun sijasta viimeistään viikon kuluessa tästä.

 

Onneksi nämä meidän kotiolot mahdollistavat muulle laumalle riittävästi ulkoilua, vaikka pentujen vuoksi tilanne on mikä on. Pikkuisen kuitenkin ”nuorison” pelkkä keskenänsä hengailu kivisti hermoa (siis kyllä – huo-les-tut-ti). Muutos tilanteeseen tuli kuitenkin lauantaina, kun  Jenni kavereineen käytti osan koirista remmilenkillä. Sunnuntaina Julia tuli juoksuttamaan meidän nuorisoa tuohon kentälle, etteivät ihan toimettomina ole minun pesiessä täällä työhuoneessa Vitsin kanssa. Koska tilanne pentuhuoneessa oli erinomainen, uskaltauduin lopulta Julian kanssa rantaan samaisen viisikon kanssa Tapsan jäädessä kotimieheksi. Voin sanoa, että tulipa tarpeeseen!

Eilen illalla huomasin, että hetken katsoin pentulaatikon touhuja hetken jo ilman huolestumistunteita hymyssä suin. Se oli merkki siitä, että voisin ehkä kokeilla nukkumista viereisessä huoneessa. Kaikki oli täällä niin hyvin. Suunnitelma onnistui ja huomaan nukkuneeni olkkarin sohvalla pisimmät pätkät moneen päivään. Heräsin toki isoimpiin inahduksiin, mutta en niihin pienimpiin marmatuksiin, mitä pennuista lähtee mm. silloin kun ne pumppaavat vielä herumatonta maitobaaria auki. Voin sanoa nukkuneeni. Jes!

Mottoni onkin tänään: ”Olen tänään vähemmän huolestunut kuin eilen. Olen levänneempi.”

 

 

PS. kuvista on kiittäminen kännykkää. Kameran kanssa en ole jaksanut pelata.


Toiminnot

Information

One response

8 07 2013
Johanna Niskanen

<3 Voimia. Rakkautta on tuo, mistä kirjoitat, mitä koet ja mitä teet <3

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: