Pitkäkin jatkoaika päättyy joskus

10 10 2012

”rakkaus vaalii ja vahvistaa
se luottaa ja vapauttaa
taisteluissa vihdoin alkaa väsyä
väsynyt ei jaksa pelätä”
(Yö – Pelko ja rakkaus)

Pörri on nyt vapaa!

Kesän aikana ilmenneet eturauhasvaivat kastroidulla uroksella eivät tienneet hyvää. Pörri taisteli sinnikkäästi ja annoimme sen niin tehdä kun elämänliekki oli voimakas ja Pörri oma räiskyvä itsensä. Odotin Pörriltä merkkiä siitä, koska olisi aika. Merkki tuli viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Kivut herättivät sekä Pörrin että minut aamuyöllä ja loppuyö meni meillä melkolailla valvoessa ja odottaessa aamua. Pörrin elämänilo meinasi sammua, mutta kolminkertaisella kipulääkeannoksella sain pidettyä sen likiman omana itsenään. Lääkettä meni paljon, mutta koska tiesin tulevan päivän ohjelman, ei sillä ollut enää mitään väliä. Pääasia oli, että Pörrillä oli hyvä olla. Muutaman tunnin jopa nukuimme – kiitos Rimadylin.

Ihan ensimmäisenä tiedotin omalle esimiehelleni, etten tule tänään töihin. Onni on työpaikka, jossa löytyy joustoa näissä asioissa ja esimies, joka ymmärsi hätäni. Seuraavaksi kerroin päätöksestäni Tapsalle. Sitten odotin, että kello tulee kahdeksan ja soitin omalle luottoeläinlääkärillemme, joka ei edes kyseenalaistanut tekemääni päätöstä. Näiden noin 24 vuoden aikana on muodostunut sellainen asiakassuhde, että hän kyllä tietää milloin meillä ollaan tosissaan. Ajan saimme iltapäivälle. Edessä oli ikuisuudelta tuntuvat viisi tuntia odottelua. Lisää Rimadyliä. Pörrihän alkoi olla jo melko kopsakkana.

Jennille kerroin pienen valkoisen valheen. Jos satut Jenni lukemaan tätä, pyydän anteeksi. En vain halunnut pilata koulupäivääsi. Pyysin Jenniä sanomaan Pörrille heipat siltä varalta, että jos Pörrille ei voidakaan eläinlääkärissä tehdä mitään. Jenni kyllä tietää mitä tuo tarkoitti. Jenni sanoi heipat ja totesi, että nuolaisikohan Pörri minua viimeisen kerran. Minua itketti kun tiesin totuuden. Kyllä Jenni, kyllä nuolaisi… en vain voi kertoa sitä sinulle. Ymmärrät tämän vielä joskus ihan varmasti. Jenni lähti reippaasti kouluun. Minä jäin odottamaan ja itkemään. Ne oli kamalia tunteja.

Kipulääkkeiden voimin Pörri oli aamupäivän oikein reipas. Kävimme kentällä leikkimässä, repimässä lelua, pujottelemassa, menemässä putkeen ja otimme kuvia. Pörri oli ihan elämässä kiinni. Ihan pienen hetken sorruin ajattelemaan, että entäpä jos sittenkin, mutta onneksi järki voitti tunteet. Sellaisella määrällä kipulääkettä, olisi nuoremmankin koiran sisuskalut sanoneet poks parissa päivässä. Pörrihän on 13 ja risat, lähteköön saappaat jalassa. Paikkasimme ne saappaat tosin hetkellisesti Rimadylillä, mutta samapa se, saappaat kuin saappaat.

Kellon tullessa 13 Tapsa tuli hakemaan meidät klinikalle. Olo oli tuossa vaiheessa jo ihan ok. Suru ja järkytys oli surtu ja oli vain aika sanoa Pörrille viimeisen kerran ”vapaa”. Ensimmäisen piikin jälkeen Pörri nukahti rauhallisesti. Ennen nukahtamistaan nuolaisi minua vielä kerran ja painoi päänsä pöydälle. Siitä se pää ei enää noussut. Toinen piikki viimeisteli ikiunen kauniisti. Pörrin sydän löi pitkään ja tasaisesti. Sinnikäs sissi viimeiseen saakka.

Siinä samalla juttelimme eläinlääkärimme kanssa menneistä. Muistelimme kuinka hän hiven vajaa 24 vuotta sitten päästi ikiuneen bernhardilaisemme Romeon. Muistelimme myös sitä huolta ja murhetta, mikä meillä reilut 13 vuotta sitten Pörrin kanssa oli. Pentuparka – tuo yhdeksikön rampajalka, joka ei noussut jaloilleen, sai tuolloin pentutarkastuksen yhteydessä ”tuomion” lyhyenlaisesta elämästä. Jatkoaikaa sai tuolloin pari kuukautta toisiin rokotuksiin saakka. Sille ei edes kirjoitettu pentutarkastuslappua, kun ajattelin, että turhapa se paperi kuitenkin on. No turha olikin, kun Pörri jäi meille ikiomaksi. Toisille rokotuksille mennessä eläinlääkärimme oli varma, että olemme vaihtaneet pennun. Se oppi kävelemään, juoksemaan ja menemään kovaakin.

Takajalat jäivät rumiksi, mutta Pörristä kasvoi iso ja rakastettu lemmikki. Tekevä sellainen, joskus liiankin tekevä. Yhteisen sävelen löysimme vasta todettuani, ettei Pörri niiltä jaloiltaan tipu ja että jotain tarttis tehdä. Aloimme treenata omaksi huviksemme. Ohjelmassa oli jälkeä, tokoa ja agilityäkin. Jälkihommissa Pörri oli etevä eli pätevä. Tokossa ei oikein päästy näyttämään taitojamme kun minun puutteet oli Pörrin vahvuuksia voimakkaammat, mutta tallusteltiin me mukavin kommentein BH-koe ja kerran tokossakin kisattiin. Agilityssä käytiin kisaamassa pari kertaa virallisissa ja agirodun riennoissa Pörri kuului vakikalustoon. Palkintopallillakin oltiin agirodussa kerran. Aika siistiä! Luonnetestinsä Pörri otti henkselit paukkuen haasteena ja ainokaisella näyttelykerrallaan se sai erikoisnäyttelystä aploodien saattelemana sinisen nauhan. Kauneuskisojen ensimmäinen ja viimeinen käyntikerta oli tehty.

Monesti kuulin ihmettelyä siitä, miksi pidämme Pörrin itsellämme, kun se on kasvatusmielessä ihan turha koira. Kyllä – niin olikin. Ruma ja isokin vielä. Mitäpä tuota kaunistelemaan tosiasioita. Pörri oli kuitenkin sisäiseltä kauneudeltaan sellainen, että jokainen siihen oikeasti tutustunut varmasti tajusi miksi se meillä asusti. Siitä ei voinut olla pitämättä. Pörri joko rakasti tai vihasi – aina täysiä. Se ei kuitenkaan koskaan toiminut epäloogisesti, vaan kun opimme sen toimintamallit, siihen saattoi luottaa kuin muuriin. Juuri tuo yhteyden aikaansaaminen nuorena aika raisuun Pörriin oli se kruunu tälle kaikelle. Pörri antoi ja opetti. Olemme näistä 13-vuodesta sille aina kiitollisia.

Tässä viime päivien aikana olen pyöritellyt päässäni ajatusta, joka ei anna minulle rauhaa. Jotta koiranomistaminen on kokonaista, kuuluu siihen syntymä, elämä ja kuolema – ilo, elo, luopuminen ja suru. Ehkä kannan hiven kaunaakin sille, että ”joudun” kohtaamaan ikäkoirieni poismenot. Helpommalla pääsisi kun antaisi ne sopivassa iässä eläkekoteihin nuorempien tieltä ja antaisi noiden kotien hoidella sen viimeisen elämänkaaren vaiheen, joka loppuu suruun. Voisi sitten lopun koittaessa tekstiviestillä heitellä kyyneliä perään ja ilmaista olevansa niin kovin pahoillaan heidän puolestaan. Ei – en minä osaisi niin toimia. Koiranomistamisen pullasta pitää nauttia viimeiseen kuivimpaankin muruseen asti. Ei siitä voi vain ottaa rusinoita.

En oikeastaan pidä itsestäni kun näitä asioita näin ajattelen tai kirjoitan niitä näin näkösälle, mutta en myöskään halua pitää tuota ajatusta vain sisälläni. Olin tuolloin Pörrin kanssa viimeistä piikkiä odotellessani jopa vihainenkin sille, että toiset ihmiset pystyvät sysäämään heille rakkautensa (siinä sivussa ehkä myös pennut, kisa- ja näyttelymeriittejä yms) antaneen  koiransa viimeiset hetket – olipa ne vuosia tai kuukausia – ja viimeisen rakkaudenosoituksen jonkun muun harteille. Tokihan nuo kodit yleensä rakastavat näitä koiria joka solullaan ja on ihanaa, että koirat saavat tällaista elämää kokea, jos heistä kerran edellisessä kodissaan tuli tarpeettomia. Niitä eläkekoteja ja heidän tunnesidettä koiriinsa en missään tapauksessa kritisoi. Kritisoin tässä kaipauksen ja muistojen riuduttamana niitä, jotka eivät pyörivällä eläkekotisysteemillään ole koiranomistajia alusta loppuun saakka. Kerta toisensa jälkeen ”tarpeettomat” siirtyvät viettämään eläkepäiviään sinne tai tuonne. Voi olla, että ajatukseni on nyt täysin sumentunut ja herneitä ropisee joillain lukijoilla sieluun saakka. Antakaa anteeksi, mielipiteeseeni minulla vain on oikeus. Olipa se oikea tai väärä. Omani se mielipiteeni kuitenkin on.

Meillä opetellaan nyt elämään ilman Pörriä. Suurimman kriisin edessä on Ringa (15v), jonka unikämppis se Jennin huoneessa oli. Opaskoiraroolin sai nyt Femma, jonka läsnäolo tuntuu virkustuttaneen Ringaa ainakin toistaiseksi. Pitäähän tuo liki 7-vuotias ”penikka” opettaa huoneen tavoille. Tämä on minun täkki, sä voit bunkata tuossa tai tuossa, mutta minä syön sitten tässä… Ehkäpä tämä muutos oli jopa positiivistakin Ringan aktivointimielessä.

Ja jos joku miettii miten Jenni otti koulusta tullessaan uutisen, kerron, että tapansa mukaan jalat oli maassa ja sana hallussa. Ensimmäinen kysymys oli: ”äiti, onko Pörri vielä hengissä”. Kerroin miten kävi ja että jos Jenni haluaa, voimme käydä katsomassa Pörriä ennen hautaamista. Jennille tuli kaveri ja melkein unohdin koko näyttämisasian. Kun hauta oli valmis, käväisin kysymässä Jenniltä, että haluaako hän leikin lomassa käydä katsomassa Pörriä ja kerroin että hautaus suoritetaan mahdollisimman pian. Jenni ilmoitti, että he (SIIS HE, Jenni ja kaverinsa) kävivät jo Pörriä katsomassa autossa. Toivottavasti kaverikin oli yhtä maalaisjärkinen kuin meidän Jenni,  eikä järkyttynyt näkemästään. Illalla Jenni tuumasi aamullisen nuolaisun olleen viimeinen ja että Pörrillä on nyt varmasti hyvä olla, olihan se vanha ja sairaskin. Seuraavana päivänä Jenni myönsi ennen nukahtamistaan miettineensä Pörriä, mutta mikäli nukahtamisen nopeus kertoi ajatuksien määrästä, ei ne kovin kamalan syvällisiä ja pitkäkestoisia voineet olla. Nyt Pörristä puhutaan ihan normaalisti. Pörri on ollut ja tulee aina olemaan osa elämäämme kuten Pörrin isä Tituskin, joka edelleen on ”purkissa uunin päällä”… mutta se onkin sitten kokonaan toinen tarina se. Sen Jenni kertookin mielellään kavereilleen. Meidän huushollilla on varmasti oikein hyvä maine Jennin kavereiden kotona, mutta vielähän nuo päästävät lapsiaan meille leikkimään ;)

Juuri puhumattomuuden kautta koirasta tulee ihmiselle niin mittaamattoman arvokas;
sen kanssa voi levätä siellä, missä sanat eivät pääse tekemään kiduttavia temppujaan…
Luulen, että sellaiset hetket ovat koiralle kalliita
– kun se palvova sielu silmistään loistaen tuntee,
että sinä tosiaankin ajattelet sitä.
(John Galsworthy)

 

 


Toiminnot

Information

4 responses

10 10 2012
Kati

Niin hieno kirjoitus koiran elämästä ja elämästä koirien kanssa. Hyvää matkaa Pörrille.

10 10 2012
mindizan

Kiitos kirjoituksestasi. Niin totta. Vaikka luopuminen, suru ja ikävä tekee niin kipeää, olemme jotain velkaa näille rakkaimmillemme. Matka on tehtävä loppuun asti yhdessä. Viimeiseen hengenvetoon. Viimeiseen silitykseen.

Annukka ja chowit

10 10 2012
anna

Minä ja Jani oltiin iloisia että saatiin mahis nähdä Pörri vielä kertaalleen, vaikka emmehän me sitä koirana niin tunteneet, pidettiin silti siitä kovasti.

11 10 2012
Heidi

Kaunis kirjoitus. Itkuhan tässä tuli. Näitä asioita tulee aina välillä itsekin mietittyä, onhan tuo meidän Roope jo 10,5-vuotias. Hyvää matkaa Pörri!

-Heidi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: