Muu Maa Mansikka

3 10 2012

Tiistai

Matkapäivä. Reitti kulki Blue1&SAS:n siivin välillä Oulu-Tukholma-Kööpenhamina-Birmingham. Tukholmassa oli parin tunnin odottelu, mutta Kööpenhaminassa piti pistää juoksuksi. Eileen oli Kustin ja Tuttin kanssa vastassa kentällä. Ilta alkoi jo hämärtyä ja otimmekin suunnaksi heti Walesin ja Dolgellau-nimisen pitäjän Snowdonian kansallispuiston tuntumasta. Siellä majoituspaikaksi oli valikoitunut koiraystävällisten B&B-paikkojen listasta ihana Dolgun Uchaf , joka oli kyllä palvelultaan ja varustelultaan ihan hotellitasoa. Erona hotelliin oli vain se, että huoneita oli vain 9 ja palveltavia asiakkaita huomattavasti pienintäkään hotellia vähemmän. Ruhtinaallista!

Keskiviikko

Aamu valkeni sateettomana. Ennen aamiaista käytettiin Kusti ja Tutti kävelyllä ja ihailtiin hetki maisemia. Viereisellä pellolla oli paimenkoirien harjoitusrata portteineen ja tolppineen. Kyltti kertoi, että seuraavana viikonloppuna olisi ollut kisatkin.

Aamiaisella menin pöljä nyökkäämään ”full brekfastille” ja sitä sitten tulikin lautasen täydeltä. Joo – en jaksanut kaikkea. Kahvi oli suomalaiseen makuun pahaa, mutta antoi kuitenkin tarpeellisen kofeiiniannoksen päivän varalle ihan kertakupillisella.

Mahat täpösen täynnä munia, pekonia, makkaroita, tomaattia jne hyppäsimme Eileenin autoon ja suuntasimme kohti Cardiganshireä ja Aberystwythiä . Ajoimme osan matkaa samaa reittiä mitä edellisenä iltana pimeässä olimme tulleet ja ohops mitä maisemia olimmekaan ohitelleet tietämättämme.

Ensimmäinen etappi oli Vale of Rheidol Railway junayhteys  katsomaan nähtävyyttä nimeltä Devil’s Bridge . Pikkuinen höyryveturi – varmaan vähintään Tuomas Veturin serkkupoika jos ei jopa velikin – puksutti korkeiden kukkuloiden (jos ei jopa vuorten) rinteitä komeissa maisemissa. Välillä siihen tankattiin lisää vettä ja matka jatkui. En ole koskaan nähnyt yhteenlaskettunakaan niin monta haukkaa kuin tuolla junamatkalla näin. Parhaimmillaan niitä lenteli näkökentässä kuusi kerrallaan.

Devil’s Bridge oli kaunis paikka. Vesiputous oli iso ja silta erikoinen. Koirat jaksoivat rappuspaljouden varmaan paremmin kuin minun tai Eileenin polvet. Geokätköilyäkin harrastettiin – tai siis Eileen harrasti. Juhlallisissa tunnelmissa kuvasimme hänen 1000 löytyneen kätkönsä.

 

Omituisin hetki suomalaiselle oli kertoa uteliaille turisteille Kustin ja Tuttin rotu. Öööö… joo… siis these are Cardigan Corgis… Ja missäs me oltiinkaan? Juuri siellä Cardiganshiressä rodun alkujuurilla.

Kolmen tunnin turisteilun jälkeen meillä oli treffit Yvonne Caulin (kennel Rhiwelli) kanssa. Hän tuli hakemaan meidät kiertoajelulle Aberystwythiin ja paikallisten nähtävyyksien ja kotoisasti kerrotun historiapläjäyksen jälkeen menimme hänen kotiinsa syömään. Yvonne asuu kyllä melko paratiisissa. Pihalta ja kaikista talon tärkeimmistä ikkunoista aukesi näkymä koko laaksoon. Talo sijaitsi korkealla rinteellä ja oli tien viimeinen asumus. Siellä oli koirien hyvä temmeltää aidatulla pihalla.

Koiria oli viisi;

  • Kovan onnen mummeli, yksisilmäinen Seren joka on selvinnyt käsittämättömän hyvin vakavasta yhteentörmäyksestä junan kanssa. Oikia ilopilleri!
  • Ihanainen Eddie jonka tapasin ensi kerran Puolan MV-näyttelyssä vuonna 2006 sen ollessa Hollannissa jalostuslainassa Jannuni kasvattajalla. Eddie ei ole enää nuori, mutta kotioloissa tuo ikä ei kyllä missään näkynyt.
  • Vauhdikas Rhodri – ei se musta Rhodri vaan sen merle kaima. Se oli enemmän ilmassa kuin maakosketuksessa.
  • Erittäin paksusti ja tiineesti voiva Topsi, Eddien morsmaikku. Hän oli raskaana – hyvin raskaana.
  • Täynnä persoonaa ja pelisilmää oleva SaliMali. Varsinainen kelmi koiraksi. Ihana.


Rhodri, SaliMali & Seren

 
Eddie & Topsi

Näin siis Cardiganeja Cardiganshiressä. Lopulta kuvautin itseni Kustin kanssa Yvonnen pihamaalla, jotta epäilevimmätkin uskovat minun olleen kasvattini kanssa siellä mistä rotu on lähtöisinkin. Maisema oli upea, koirakin kiva, minä puolestani – noh – muotoillaan vaikkapa näin, että reissussa rähjääntyy.

Yvonnen luota otettiin vielä suunta ennen pimeän tuloa takaisin majapaikkamme tuntumaan ja tehtiin kiertoajelu Snowdonian kansallispuistossa. Navigaattori oli ihan pihalla, mutta luotimme siihen, että kyllä se joskus jostain meidät löytää. Kääntyiltiin sinne, tänne ja vähän tuonnekin ja yritettiin pysyä edes jokseenkin autoilukunnossa olevilla teillä. Olihan hurjia pätkiä välillä! Lopulta osuimme hieman isommalle tielle ja navi löysi koordinaatit. Koska ilta oli jo hämärtymässä, suuntasimme takaisin majapaikkaan ja ajatus jossain syömässä käymisestä unohtui sillä hetkellä kun istahti omalle sängylle. Uni tuli että humpsahti ja kello ei käynyt sikäläistä aikaa vielä yhdeksääkään…

Torstai

Oli luvattu kamalaa sadepäivää, joten odotukset eivät sään suhteen olleet mitenkään korkealla. Ajatuksena oli ajella täysin päämäärättömästi johonkin ja katsoa mitä sieltä löytyy. Walesissa se on helppoa. Aina löytyy näkemistä. Parin-kolmenkymmenen kilometrin matka voi heittää sinut vehreistä kumpuilevista laaksoista kivikkoisiin karuihin vuoristoihin.
Meillä oli tuuria. Aina kun pysähdyimme, pilvet väistyivät. Ihan outoa. Matkalta löytyi monenlaista pitäjää, joiden nimet kirjoitettiin toinen toistaan vaikeammin. Yksi oli kuitenkin ylitse muiden. Piipahdimme syömässä ja turistiostoksilla paikassa nimeltä Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch

Ai etkö osaa sanoa. Tässäpä vinkkiä:

Toinen vaikuttava paikka oli vuoristoalue, jossa sijaitsee Walesin korkein vuori, hieman vajaa 1100 metriin kohoava Snowdon. Sillä oli kaverinaan monen monta muutakin korkeaa vuorta. Tiet mutkittelivat näiden vuorien rinteillä ja kokoajan varoiteltiin liikennemerkein vierivistä kivenlohkareista. Minä olisin lisännyt vielä yhtä kylttiä noiden lisäksi: varo putoavia lampaita. Yhtään emme nähneet, mutta onhan se aika hurjaa kun auton vieressä pystysuoraan kohoavalla kalliolla keikkuu lampaita kymmeniä, satoja, tuhansia – varmaan kymmeniätuhansia.

Vaikuttava tuttavuus oli myös 1200-luvulla rakennettu Harlechin linna. Linnasta on varmasti ollut mahtavat näkymät Irlanninmerelle ja se on toiminut tärkeänä puolustuspaikkana mitä erilaisimmissa sodissa.

Pysähtelimme aina kun tuli nättejä paikkoja joiden yhteydessä oli geokätkö. Hyödynsimme minun halun valokuvata ja Eileenin aarteenetsinnän. Yhdellä pysähdyksellä tapasin joen varressa kiltin sedän, joka innoissaan kertoi minulle, että juna tulee kohta. Ajattelin mielessäni, että onpa ihmisillä hassuja harrastuksia (niin kuin nyt junapongailu, geokätköily tai vaikkapa koiriensa rotujen historiaan tutustuminen) ja kiittelin setää tästä tiedosta. Jatkoimme geokätkön etsintää ja sitten… sitten se juna tuli… eikä ihan mikä tahansa juna. Se oli höyryveturi ja sen perässä oli piiiiitkä rivi vaunuja. Se oli isompi ja hienompi kuin se, jolla edellispäivänä matkustimme. Kateeksi ei käynyt, sillä matkustaessa sitä junaa oli vaikeampi kuvata. Ehkei se sedän harrastus niin tyhmä ollutkaan – niistä kahdesta muusta en sitten sanokaan mitään.

Llanelwedd (The Royal Welsh Agricultural Societyn kotitanner ) oli myös yksi pysähdyskohteitamme. Varsinaisella showalueella ei ollut nyt valtavia puitteita lukuunottamatta mitään nähtävää, mutta pitäjän P-alueen vieressä oli isot lammasmarkkinat. Oli lammasfarmareita ja farmikoiria ja tuhansittain lampaita keskellä kaupunkia. Trailerit pörräsivät pikkukatujen tukkeena, mutta ketään ei hermostuttanut. Ihan näytti olevan norminäky kaikille.

Koirat herättivät taas kovasti kummastusta. Osa tunnisti ne corgeiksi, osa tunnisti ne EHKÄ joksinkin corgin tapaisiksi. Kysyttiin myös mitä rotuja niissä on. Muutama kysyi miksi niillä on hännät. Yksi kysyi onko ne cardiganeja vai pembrokeita ja toinen riemastui vallan kamalasti kun pystyy nyt kehumaan nähneensä ensimmäisen cardiganinsa ja vieläpä ihan Walesissa. Tuntuu, että corgit tunnistetaan jopa Suomen katukuvasta paremmin kuin niiden syntysijoilla. Merkillistä! Toivottavasti rotujärjestöt tekisivät jonkun PR-kampanjan, ettei corgien näkyvyys jäisi vain sen kivan Olympialaisten James Bond-pätkän varaan. Siis periaatteessa kaikki tietävät että kuningattarella on corgeja, mutta kun näkevät niitä muualla kuin kuningattarensa helmoissa, he eivät niitä tunnista. Hassua!

Iltasella palattiin taas majapaikkaamme. Nyt emme olleet ihan niin puhki kuin kahtena edellisenä iltana, joten nappasimme Suomesta tuomani olutpullot mukaamme ja menimme B&B:n yhteistiloihin käyttämään hyväksemme ilmaista wifi-yhteyttä. Oli hetki aikaa lueskella kavereiden kuulumisia kotipuolesta ja nauttia idyllisestä takkahuoneesta. Kovasti pieniä ovat tainneet entisajan walesilaiset, kun onnistuin iskemään pääni kattopalkkiin ja vieläpä kahdesti (siihen samaan tietenkin). Vieläkin on päässä ruvet mokomasta tällistä. Otin osumaa ihan tosissaan.

Perjantai

Aamiaisen jälkeen alkoi kotimatka kohti Eileenin taloa. Suorinta tietä ei suinkaan menty (ei sellaista taida tuolla laaksojen, kukkuloiden ja vuorten Walesissa ollakaan) sillä ajatuksena oli mennä aivan merkittävimmille cardigan-rodun syntysijoille. Onnistuimme osumaan maaliin, sillä Llangeithon ja Bronantin tienoilta löytyi talo nimeltä Fronfelen, jonka on aikoinaan omistanut Mr Thomas Griffiths. Häntä voidaan pitää yhtenä nykymuotoisen cardiganin kehittäjistä ja hänen narttunsa Bellorophon löytynee liki jokaisen näinä päivinä elelevän cardiganin sukutaulusta. Teimme pienen kävelyn samoilla pelloilla, joilla Bellorophon sukulaisineen on karjan perässä kirmaillut. Niillä samoilla pelloilla oli edelleen karjaa. Nostalgista!


Fronfelen


Fronfelenin pellot

Nykymuodossa olevan rodun kantakoirat ovat loppupelissä hyvin pieneltä maantieteelliseltä alueelta lähtöisin. Parin joen välinen alue Cardiganshiressä on ollut tuota rodun kultamaata ja tämän reissun jälkeen en usko kenenkään puheita siitä, etteikö kaikki cardiganit olisi taustoiltaan voimakkaasti sukua keskenään. Ovat. Niiden on yksinkertaisesti pakko olla. Ne koirat, joista rotu on alkujaan kehittynyt ovat voineet olla yhtä sun toista mäyräkoiratyyppisistä teckeleistä aina welsh collieen saakka. Ne yksilöt, joista tämä 1900-luvun kanta on alkanut kehittyä, ovat kuitenkin laskettavissa melko nopeasti. Siihen historiaan kun lisätään maailmansodat ja PRA-pullonkaula 1960-luvulla, jäljelle jää kyllä niin mitätön geenivaranto, että on vain ajan kysymys kun rotuun tarvitaan risteytyksiä elinvoiman ylläpitämiseksi. Haluan olla optimistinen ja käyttää sanaa ylläpitäminen sen sijasta että käyttäisin sanaa palauttaminen. Koen kuitenkin rodun olevan keskiverrosti vielä ”elävien kirjoissa”.


Näillä kukkuloilla ne koiriemme esi-isät on karjaa kuljetelleet

Eileenin kotona oltiin viiden maissa. Hetken istahtamisen jälkeen lähdimme Eileenin ystävän Jillin kanssa lähipubiin syömään. Pub on ehkä väärä nimitys sille mikä se paikka oli, mutta oli siellä se pubikin – ihan täysi sellainen. Ruoka oli kuitenkin kuin hienossa ravintolassa ikään ja hyvääkin. Siinä se ilta meni rupatellessa. Takaisin Farndon rd:lle päästyämme lähti taju päästä ennen tyynyä. Merkillistä, etten ennen tätä reissua ole saanut nukuttua olkapääonnettomuuteni jälkeen yhtään kokonaista yötä. Piti mennä Walesiin ja Englantiin saakka opettelemaan nukkuminen uudelleen. En juurikaan heräillyt olkasärkyyn kuin vasta aamusella kun muutenkin jo sai herätä. Mahtavaa!

Lauantai

Päivä meni erinäisissä puseronpelastusyrityksissä. Matkalaukussa vuotanut hiusmuotoiluneste oli vuotanut paitapuseroon neljä ikävännäköistä länttiä ja ne eivät tuntuneet irtoavan sitten millään. Apua konsultoitiin aina Suomesta saakka ja lopulta otin riskin ja tahranpoistoaineella hankaus ja tehopesu koneella saivat läntit lievenemään lähes siedettäviksi. Tahra ei kokonaan lähtenyt, mutta eipä lähteneet ne bling blingit sieltä selästäkään kaikesta pesusta huolimatta. Ne siis pysyy jopa paremmin kuin se tahra.

Iltasella ajeltiin tunteroinen Coventryn kupeeseen Best Western Weston Hall Hotelliin jossa seuraavana päivänä CWCA:n erikoisnäyttely pidettäisiin. Illan ohjelmassa oli illallinen ja eläinlääketieteen opiskelija Peter Tomlinsonin esitelmä paljon maailmaa kiertäneestä ja uuden tulemisen tehneestä Mr. Bonesista, joka elinaikanaan tunnettiin nimellä Dilwel Gwilym. Peterin ansiokas esitys on videoitu ja se tullenee YouTubeen ajallaan.

Mr. Bonesista tein sellaisia havaintoja, että nykykoiriemme luustot ovat mitä ilmeisimmin vahventuneet kovasti. Se mikä tuolloin on ollut vahva, on nykykäsitteenä varmaan monen mielestä tikkujalka. Mr. Bonesin reisiluiden paksuutta vertasin mielessäni lonkkakuviin, joita koiristani on otettu ja epäilen vahvasti, että piskuisinkin kuvauttamani narttu on koiviltaan vahvempi kuin tämä hiljainen esi-isänsä. Ja omani kun eivät ole keskiverrosti lainkaan siitä rodun vahvaluustoisimmasta päästä, ennemminkin päinvastoin.

Korkeutta Mr. Bonesilla oli noin 30 senttiä. Tätä on vaikeaa arvella, sillä eturaajojen kiinnittäminen runkoon jollain luonnollisemmalla tavalla kuin musta rautalanka, oli vielä käynnissä. Elävällä koirallahan kiinnityksen hoitaa lihakset, joita Mr. Bonesilla ei luonnollisesti enää ole. Pituudeltaan Mr. Bonesia voitaisiin nykykäsityksen mukaan moittia rangan perusteella lyhyenlännäksi. CWCA:n valiokirjan takaa löytyvä kuva paljastaa kuitenkin Mr. Bonesin olleen pituudeltaan jos nyt ei ihan liian lyhyt, niin ainakin riittävän pitkä oletettuun kokoonsa nähden. Onko pituuskäsite kuitenkaan nykyisin oikea? Onko Mr. Bones lyhyt vai rotu menossa liian pitkäksi? Uskaltaisin väittää jälkimmäistä.


D. Gwilym (Mobile phone photo from CWCA Champion book)

Enemmän kuvia Mr. Bonesista löytyy Facebookin kuvagalleriastani jos satut olemaan FB-kaverini tai kaverini kaveri.

Ainiin – ruoka oli hyvää ja viiniä… noh… tarpeeksi.

Sunnuntai

Tihkusateinen sunnuntai alkoi talkootöillä ja aamiaisella. Kannoin minäkin jäsenenä korteni kekoon CWCA:n näyttelyn pystyttämiseksi. Paikkana oli hotellin ”lasihuone”, jossa oli riittävän kokoinen tanssilattia, sopivasti tilaa yleisölle ja koirien häkeille, ruokaa ja juomaa myytävänä ja parkkitilaa vaikka kuinka paljon. Ainoa mitä minä jäin kaipaamaan, oli kokonaan matotettu kehä. Liukas, tömisevä tanssiparketti ei ollut aivan kaikkien koirien mieleen ja vaikkei se menoa jokaisella häirinnytkään, lyheni askel jokaisella aina sillä seinustalla, jossa kipitettiin ilman kumimattoa.


Kusti & Tutti

Minä esitin omat kasvattini Kustin ja Mintun sekä Eileenin Tuttin. Lisäksi pelleiltiin Kustin ja Tuttin kanssa parikisan voittajiksi. Harjoitus olisi varmaan tehnyt mestarin, mutta vähemmälläkin selvittiin. Kalju Kusti jäi omassa luokassaan kolmanneksi kolmesta, Minttu oli viiden koiran luokastaan kolmas ja Tutti voitti oman luokkansa muttei sitten parhaan nartun valinnassa enää noussut. Ei siis mitään suurmenestystä millään tavalla, mutta koiria katsomassa ja kuvaamassahan tuolla oltiin, joten tavoitteet täyttyivät.


Mint kilpasiskonsa kanssa

Yhtenä tavoitteena oli myös nähdä aikaisemmin näkemättömiä koiria ja ehkäpä jotain mielenkiintoista. Onneksi en joutunut pettymään. Pari nuorta ihastuttavaa rekkua sieltä silmiin osui, joskin vastapainoksi osui myös muutamia ”voikauhia” tapauksia. No – niitähän aina riittää. Toivottavasti kuitenkin ovat omistajilleen rakkaita ja tärkeitä sellaisina kuin ovat.

Minä sain toimia näyttelyn virallisena valokuvaajana. Otin kuvat jokaisesta osallistujasta ja nk. voittokuvat kärkikoirista. Minun ollessa koiraa esittämässä Eileen tuurasi. Tuo lasikattoinen sali oli ihana paikka ja kirkkaalla ilmalla se olisi kylpenyt liki luonnonvalossa. Nyt harmaa sadetaivas välillä pimensi tietyt nurkat salista, mutta ihan kelvosti kuvausurakasta selvittiin.

Päivän tulokset löytyvät CWCA:n sivuilta. Niistä ei sen enempiä. Kuvagalleriani on ladattu JoFli-galleriaani. Niistäkin jokainen voi noukkia omat suosikkinsa. Kuvat on nimetty koirien nimien mukaan.

Päivän voittaja oli tällä hetkellä voitosta voittoon ravaava Belroyd Pemcader Cymro, joka tuskin ihan heti kohtaa voittajaansa, sillä se lienee rodun parissa jo sellainen nimi, että vaatii jo tuomariltakin melko pokkaa, rohkeutta tai täydellistä rodun ”nimien” tuntemattomuutta, nostaa sen edelle joku muu. Puolisiskonsa Inan (Bymil Picture This) tavoin Cymro on voittanut likimain melkein kaiken siinä maassa voitettavissa olevan ja vähän enemmänkin. Koska tulee tuomari, joka löytää jotain Cymron edelle nostettavaa. Ans kattoo kuka kuskaa Cymron voittajan kehiin ja koska tämä tapahtuu.


Päivän voittaja Cymro valmistautumassa kehään

Näyttelyn jälkeen ajeltiin takaisin Eileenin kotiin, syötiin ja sitten olikin taas aika moikata tyynyä.

Maanantai

Kaatosadepäivä. Tulihan se viimein. En muista moisessa sateessa koskaan olleeni. En kyllä ollut nytkään kun en nenääni ulos koko päivänä laittanut. Kropassa oli ihan selvä kokonaisvaltainen koomatila edellisviikon ja viikonlopun reissaamisista ja kokemuksista. Istuin sängyllä ja tein tabletillani pikakuvankäsittelyä näyttelykuvista saadakseni edes jonkinlaisen gallerian facebookiin. Onnistuin pienentämään suht kattavasti noin 300+ kuvaa ja tyydytin tällä uteliaimpien kuvatarpeet ainakin siihen saakka kun kotona pääsisin käsittelemään ja rajaamaan kuvia paremmin. Kiitosta kuvista alkoi sadella mukavasti illan aikana. Kiva kun kiittävät ja osaavat arvostaa tuota hommaa.

Iltasella mietittiin hetki kylille lähtöä, mutta laiskuus voitti. Kiskottiin juustoja, cream crackereitä ja maisteltiin Walesista tullessa ostettuja siidereitä ja walesilaista olutta.
Maanantai oli ihan laiskuuspäivä. Kroppa ei jaksanut enää rasitusta. Laiskottelusta huolimatta unikin tuli melko hyvin sen jälkeen kun olin lueskellut ostamaani vuoden 1956 vuosikirjaa ja muutamaa muuta Eileenin hyllyltä löytynyttä vuosikirjaa. Niistä löytyi monta ajatuksia herättänyttä artikkelia. En nyt sen kummemmin niihin puutu kuin yhden jutun osalta. Eikös ole kummallista, että jo blue merle väriä takaisin rotuun juurrutettaessa (ne siis melkein hävisivät) syntyi toisinaan trikki+merle yhdistelmään ”häikäisevän kauniin värisiä kullankeltaisenpunertavia yksilöitä”. Hups! Ajatella! Niitä pinkkejä on ollut jo tuolloinkin.

Tiistai

Kotimatka. Reitti kulki nyt Birmingham – Kööpenhamina – Oulu. Köpiksessä oli vain tunnin vaihto, joten koko kotimatka tuntui mahdottoman lyhyeltä. Kokonaiskesto oli noin 5 tuntia. Etelä-Ruotsin päällä oli pikkuisen turbulenssia, mutta muuten lento oli niin miellyttävä kuin lento ylipäätään voi olla. En pidä lentämisestä, mutta siedän sitä, sillä lentämällä pääsee aina johonkin mukavaan paikkaan. Se mukavuus voittaa lentämisen tuskat mennen, tullen ja palatessa.

Oma maa mansikka myös

On se aina mahtavaa olla reissussa, mutta on se kotiinkin tulo ihanaa. Nyt oli loppuviikko vielä kesälomaa. Reissuelpymistä tosin varjosti Jennin ja minun kuumeilut. Ärsyttävää kun flunssa ei sitten minulla loppujen lopuksi iskenytkään päälle, vaan jäi kytemään pikku kuumeena. Se hieman vei menomeininkiä loppulomasta, mutta onneksi oli viikonloppuna Semmosia Kivoja Vieraita piristämässä.

Pennut on kasvaneet, mutta ne ansaitsevat ajallaan ihan oman blogikirjoituksensa. Sitä odotellessa pikku videonpätkä tältä illalta.


Toiminnot

Information

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: