Oikeita ongelmia?

5 05 2012

Welsh corgi cardigan harrastaja hemmotellaan rodun runsaalla värivalikoimalla. Rotumääritelmä antaa aika höllät rajat väritykselle. Sen mukaan kaikki värit sallittuja, kunhan valkoinen ei ole vallitseva. Tämän mukaan siis värillä ei ole väliä, kunhan se ei ole valkoinen tai yli 50%:sti valkoinen. Kuulostaa nopeasti ajateltuna sallivalta – eikö?

Eipä innostuta. Kirsun väriä käsittelevässä kohdassa sallivuus loppuu. Kirsu musta, piste! Tämä rajaa rodussa yleisesti esiintyviä värityksiä ulos sallitun rajoista. Esimerkiksi nk. maksanruskeat (bb) eivät ruskean kirsunsa vuoksi täytä värimääritystä. Monet nk. pinkit (ee-keltaiset) rajautuvat pois värille tyypillisen talvikirsunsa vuoksi, vaikka pigmentti olisikin pohjaväriltään mustaa. Siniseksi kutsutuilla (dd) on harmaasävyisillä koirilla on sininen kirsu. Merlen kirsun pimentoitumiseen emme voi vaikuttaa ja se voikin olla musta, kirjava tai vaikkapa melkein kokonaan väritön. Karvapeitteen väri ei siis olekaan ratkaisevaa. Käännekohta onkin kirsu, jonka väritykseen vaikuttaa karvapeitteen väritys. Rotumääritelmähän on epälooginen eikä alkuunkaan salliva.

Welsh corgi cardiganin ensimmäinen rotumääritelmä kirjoitettiin tietääkseni 1933-34, jolloin cardiganin ja pembroken erottaminen omiksi roduikseen oli ajankohtaista. Tässä rotumääritelmässä väristä sanotaan näin: ”Any colour except pure white ”  (Kaikki värit sallittu, paitsi kokonaan valkoinen). Tuo lause toistui rotumääritelmässä kauan ja salli periaatteessa valkoisen koiran jossa oli laikkuina jotain muuta väriä. Kaivelin vanhaa kirjallisuutta ja vasta 1978 rotumääritelmässä löytyy valkoisen määrää rajaava maininta, joka on toistunut aina tähän päivään saakka: ”Any colour, with or without white markings, but white should not predominate” (Kaikki värit valkoisin merkein tai ilman, mutta valkoinen väri ei saa olla vallitseva).

Kaikissa rotumääritelmissä kirsun väri on pysynyt mustana. Rotumääritelmän tulkinnoissa on tosin jo ammoisista ajoista saakka mainittu, että tietty kirjavuus on sallittua merlevärsillä koirilla. Se on kuitenkin tulkinta, ei rotumääritelmä.

Uskoisin, että rotumääritelmät on kirjoitettu aikakautena, jolloin ei vielä ole tiedetty/hoksattu, että tietty väri vaikuttaa myös kirsun väriin. Oma kärjistetty kuvitelmani rotumääritelmän alkuajoilta on, että rodunharrastajat ovat keskenänsä keksineet, että musta kirsu on nätti ja se on kirjattu kirjoihin ja kansiin. Turkin värin kanssa on taas menty samalla sallivalla linjalla kuin monessa käyttökoirarodussa, jossa väri ei ole merkinnyt työkoiralle mitään. Siinä on nykytietämyksen valossa tapahtunut lapsus, jonka vuoksi me edelleen kulutamme kamalasti aikaa ja energiaa niin positiivisessa kuin negatiivisessakin mielessä väriasioihin.

Negatiivisuudella tarkoitan kosmeettisten seikkojen korostumista niin puheissa kuin teoissakin. Kuka nyt tieten tahtoen tahtoisi kaunisrakenteista, mutta väärin värittynyttä koiraa? Kylläpä kasvttaja C on kasvattaja A:n ja kasvattaja B:n mukaan saanut huonon pentueen, kun siellä on ”värivikaisia”. Sen ihmettelemiseksi tarvitaan ainakin kolme tunnin puhelusessiota ja sähköpostit päälle – eikö? Jos taas minulle syntyy se väritykseltään kyseenalainen, niin piiloonhan se on hukattava. Kukaan ei saa tietää siitä, eikä varsinkaan nähdä siitä kuvia. Olisihan se tietenkin tärkeää, että muutkin kasvattajat näkisivät tämän värisen pennun kehityksen, mutta minun pennun kustannuksella sitä oppia ei anneta. Ei varmasti!

Värigenetiikka on kiehtovaa. On mielenkiintoista selvittää miksi koirani on sen värinen kuin se on ja mitä väriä se ehkä jälkeläisilleen jättää. Taijan vast’ikään valmiiksi saatu opinnäytetyö toi ansiokkaasti esille rotumme värikirjon ja siihen liittyvän genetiikan osuuden. Värigenetiikassa on vielä paljon tutkimattomia saloja ja esimerkiksi väreihin liittyvä kaupallinen geenitestaus tulee varmasti tulevaisuudessa lisääntymään. Kiinnostaahan meitä koiranomistajia nyt mahdottomasti se, voiko oma täydellisesti värittynyt koiramme aikaansaada värinsä osalta rotumääritelmän vastaisia jälkeläisiä – eikö?

Omasta mielestäni väritestaukset ovat varmasti mielenkiintoisia ja tyydyttävät meidän ihmisten uteliaisuutta. On myös värejä, joiden osalta geenitestaus voisi olla jopa paikallaan, sillä kaikki värit eivät suinkaan ole koiralle harmittomia. Esimerkiksi kaksi merle väristä koiraa yhdistettynä jälkeläisissä voi olla nk. tuplamerlejä, jotka voivat olla kuuroja ja niillä voi olla vakavia silmien kehityshäiriöitä; pienisilmäisyyttä tai silmä/silmät voivat puuttua kokonaan.  Tuplamerlethän helposti välttää sillä, ettei yhdistä kahta merleä keskenään, mutta kun sekään ei aina ole niin yksinkertaista. Esimerkiksi cardiganeissa syntyy niin mustavoittoisia merlejä, että merleyden toteaminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Koira voi näyttää tricolourilta, mutta ollakin merle. Kutsumme rodun parissa näitä koiria cryptic merleiksi.

Toinen väri, jolla on todettu olevan terveysvaikutuksia, on sininen (dd). Sinisen koiran pigmenttihippuset karvoissa ovat ryppäinä (tämä saa koiran näyttämään sinertävältä) ja nämä pigmenttiklöntit voivat haitata karvan kasvua. Tätä tilaa kutsutaan sinisen koiran syndroomaksi (blue dog syndrome, colour dilution alopecia ja CDA). Sininen koira voi toki olla täysin normaaliturkkinen ja usein näin onkin, mutta ongelmaturkkiset kärsivät karvan ohuudesta tai peräti kaljuista laikuista. Se, etten ole oirehtivista cardeista kuullut, ei tarkoita etteikö niitä olisi olemassa. Väri on sen verran harvinainen maailmanlaajuisestikin. En kuitenkaan usko, että rotumääritelmän ensikirjausten aikaan tunnistettiin tätä ongelmaa ja perusteltiin harmaan kirsun kieltämistä sillä.

Sinisen värin vastustamiselle on kuitenkin olemassa jonkinlaista terveydellistä perustetta, mutta maksanruskean (bb) rajaamista ulos sallituista väreistä en pysty käsittämään. Toistan itseäni mainiten, että karvan väri sinällään ei tee koirasta väärän väristä, mutta bb-ruskean koiran kirsukin on ruskea ja sitä väriä ei rotumääritelmä tunne. Väriin ei liity mitään terveydellisiä ongelmia enkä pysty käsittämään miksi kyseinen väri kuuluu nk. värivirheellisten kastiin.

Täysin valkoisen tai valkovoittoisen huonosti pigmentoituneen koiran vastustamisen työkoirana ymmärrän. Sellainen koira on altis auringolle ja pigmentittömyys yhdistetään myös kuurouteen. Auringolle altis kuuro koira olisi tuskin ollut karjanajajan paras kaveri. Sitä minä en vain ymmärrä, että valkoisen määrästä ja vieläpä valkoisten merkkien paikasta tehdään tässä rodussa niin suuri ongelma. Onneksi meillä Suomessa on ymmärretty rotumääritelmä pääosin niin, että valkoista saa olla se alle 50% ja ettei sen paikkaa ole muuten määritelty. Yhtä onnekkaassa asemassa ei olla esimerkiksi USA:ssa, jossa kuvitetussa rotumääritelmässä kuvataan hyvin tarkoin valkoisten merkkien sijainti. Rodun kotimaassa Englannissa puolipäätävalkean koiran näyttelykehään vieminen olisi varmaan kahden seuraavan vuoden puheenaihe ja paheksunta olisi valtaisaa, vaikkakin heidän rotumääritelmänsä on juuri se sama kuin meillä täälläkin. Tulkinta tuntuu olevan paitsi maa- myös tulkitsijakohtaista.

Kosmeettiset asiat on helppo huomata, mutta ne ovat kuin ne lillukanvarret, joihin takerrutaan.  Värityksensä alla olevan koiran kokonaisuus (anatominen tasapaino ja kokonaisvaltainen terveys) on paljon vaikeampaa hallita. Ehkä se on turvallisempi maaperä puhua paljon siitä mitä näemme ja vaieta siitä laajemmasta kokonaisuudesta.

Millainenhan olisi rodun tulevaisuus, mikäli värirajat avattaisiin oikeasti eikä vain ”rotumääritelmänoikeasti”? Mitäpä jos sen kirsun väriä ei olisikaan mainittu? Mitä jos cardiganit oikeasti liittyisivät niiden alkuperältään työkoirien rotukirjoon, joka toteaa, ettei värillä työkoiralle ole merkitystä? Jäisiköhän sitten väriasioilta pohdinta- ja puheaikaa ihan oikeille asioille ja ongelmille? Vai onko niin, että welsh corgi cardiganien tilanne on niin hyvä, että kosmeettiset asiat ovat ainoita ongelmiamme ja kaikki muu on onnellisesti ja hyvin? En valitettavasti usko. Olemme seurakoiramaistuneet rotumme rinnalla niin paljon, että paluu niille alkujuurille nykytietämys apunamme on mahdotonta. Koiran sijasta keskitymme kuoreen.

 
Näiden kosmeettisten puutteidensa alla Hemuli (BW Snowface) ja Piuku (BW Sunflower) olivat ihan kelpoja cardiganeja. 


Toiminnot

Information

One response

8 05 2012
taijap

Hieno kavalkadi koiria tuossa ekassa kuvassa:) Hyvä kirjoitus. En itsekään ymmärrä maksanruskeiden koirien rajausta hyväksytyistä väreistä (värin aiheuttava proteiini ei nykytiedon mukaan vaaranna koiran terveyttä). Korvien yli menevän valkoisen taas on tutkittu ja todistettu olevan yhteydessä kuurouteen, joten runsasta päävalkoista nyt pitäisi pyrkiä välttämään muistakin kuin kosmeettisista syistä. Kuurouden ja etenkin toispuolisen kuurouden toteaminen kotikonstein kun ei välttämättä olekaan ihan helppoa. Ja mitä tulee merlen niukkalaikkuisuuteen – mitä väliä sillä on, jos koira on pääasiallisesti musta ja näyttää merkkarilta? Senkin värin ”rumuus” on ihan harrastajien omaa keksintöä. Siinä vaiheessa, kun merle on todella niukkalaikkuinen eikä koiran genotyypistä voida olla merlen osalta varmoja (ja kun toimivaa merletestiä ei ole markkinoilla), tulee se huomioida jalostuskäyttöä suunniteltaessa. Vaikka rotukoirajalostus perustuukin tiukkoihin standardeihin, on surullista, jos siitä tulee vain negatiivista eugeniikkaa. JMHO.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: